OOTTAKO KUULLU

Sen tuhannen prätinöötä Pohjanmaalta

Laskettanu

VAASAN JAAKKOO [J. O. Ikola]

Jyväskylässä, K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIÖ, 1921.

SISÄLLYSLUETTELO:

Lukijalle.
Maratonijuaksu Antverppenis.
Makkarammitta ja kiskonkaava.
Klopikat häjyylemäs.
Härmä — Suamen Korsikka!
Isoontaloon Antti-poika.
Seinäjoen flankkuaita.
Jaakkoo leikkeellä.
Hevoosta vaihtamas.
Lapuan tulipalo.
Koulupoikaan korvat.
Härmän Kuustaa.
Maaherralle opetethan järjestystä.
Tottumuksen voima.
Hyvä konsti.
Friijaripoijan lipoone lähtö.
Peltoveturi.
Karonnu sianporsas.
Vanha yrkämiäs.
Osuustoiminta.
Alunakka sekaasinsa.
Plumpärin paatti.
Pikkulasten hoirosta.
Sata kertaa putkas.
Esa-Heikkilän heinäväki.
Akka varaasti rukihia.
Ylistaron akkoja narrattihin.
Kettujuttu.
Nahkasavut.
Petleheminmäeltä.
Jurvan kuppari.
Ruusuja talvitiloolla.
Vaasan pumpulitehras.
Uutta laija tanssi.
Nahkakauppoja Alajärvellä.
Ylistaron nuaripari.
Piikkiloukon flikat.
Lapuan asema.
Kuvernööriä kyytithän.
Tappuri-osuuskunta.
Viinapoliisi pöhnäs.
Tuppuraasen huusholli.
Vasa Teater.
Kun akoolta loppuu jonotes.
Poliisin vaivoja.
Ammattien tarkastus.
Jaakkoo Koippura.
Uurenvuaren kuvia.
Kesäleskenä.
Laihian pöyröö.
Tervajojen kummajaane.
Piika kellaris.
Ilmajojen valakianhätä.
Plumpärln paatin paikkoo.
Flikka prunnis.
lappajärven kanuuna.
Vallankumoukselline kräätäri.
Hra Plumpärin 50 vuatta.
Yhtiökokous.

LUKIJALLE.

Tämä kirja sisältää kokoelman kevyitä päivänpakinoita, jotka on julkaistu »Vaasassa» vuosina 3919—20 vakinaisella otsikolla »Oottako kuultu». Ne on kirjoitettu Etelä-Pohjanmaan tai paremmin sanoen Kyrönmaan murteella. Nimitys Kyrönmaan murre olisi asiallisempi, syystä että tavallisesti ymmärretään Etelä-Pohjanmaalla melkein koko suomenkielistä Vaasan lääniä, kun sitävastoin Etelä-Pohjanmaan murteella tarkoitetaan vain sitä murretta, jota puhutaan Kyrönjoen lakeudella, Kyrönmaassa. Tämä alue käsittää seuraavat pitäjät: Vähän- ja Isonkyrön, Laihian, Ylistaron, Jurvan, Teuvan, Ilmajoen, Kurikan, Jalasjärven, Seinäjoen, Peräseinäjoen, Kauhajoen, Karijoen, (suurimman osan) Isojokea, Alavuden, Kuortaneen, Nurmon, Lapuan, Kauhavan, Yli- ja Alahärmän. Koko tätä aluetta nimitettiin aikoinaan Pöhjan-Kyroksi eroitukseksi Hämeen-Kyröstä, josta eteläpohjalaisten esi-isät 1200—1600 luvulla ovat siirtyneet Kyrönjoen laaksoon ja tuoneet vanhan länsisuomalaisen murteensa. Koska kuitenkin nimitys Etelä-Pohjanmaan murre on kirjallisuudessakin jo verrattain vakiintunut, niin käytän sitä nimitystä. Paitsi jo mainittujen kantapitäjien asukkaita puhuvat Etelä-Pohjanmaan murretta myöskin rannikon ruotsalaisiin pitäjiin siirtyneet suomalaiset. Runsaasti on tämä murre edustettuna myöskin Amerikan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Kaikkiaan puhuu Etelä-Pohjanmaan murretta nykyään n. 200,000 suomalaista.

Etelä-Pohjanmaan murre, joka, kuten sanottu, on länsisuomalaista alkuperää, on säilyttänyt paljon vanhoja sanoja, kieliopillisia muotoja ja sanonnan erikoisuuksia. Rupeamatta yksityiskohtaisemmin selvittelemään Etelä-Pohjanmaan murteen kieli- ja muoto-opillisia ominaisuuksia, katson kuitenkin tarpeelliseksi tässä esittää sen huomattavimpia eroavaisuuksia kirjakielestä.

Siten on konsonanteissa huomattava: 1) kaksi konsonanttia sanan alussa: esim, klasi, friijoo; 2) d:n asemassa r\ meirän äireen syrän; 3) s-loppuiset nominit: venes, tuares (tuore), perkeles; 4) ee ja eet päätteiset komparatiivit: piree l. pireet, koriee l. korijeet, 5) palatalispirantti pääkorollisen tavun jäljessä, esim. nahaat, poikaparaat; 6) hna-loppuinen vanha inessiivi, joka tavataan enää tuskin muissa sanoissa kuin. mihnä (missä) ja johna (jossa) sekä harvoin käytetyssä sanassa johnakuhna (jossakin). 7) ts:n asemasta tt: esim. mettä (metsä), katto (katso); 8) h:n säilyminen korottoman ja sivukorollisen vokaalin välissä: latohon, kattomahan. 9) inessiivi suffiksin kera: käresnäni (kädessäni); 10) mon. gen. tten päätettä ei käytetä, vaan sanotaan esim. mairen (maitten).

Vokaaleissa on huomattava: 1) ea = ia; eä = iä, esim. koria l. korija (korea), leviä (leveä); 2) oa = ua, öä = yä; esim. kokua ja näkyä (kokoa ja näköä), leipua, yä (yö); 3) muodot syää ja syöö (syö); juaa ja juoo (juo) viää ja viöö (vie); 4) presens ja partisipimuodot tuloo (tulee), tulovat (partisipi: tulevat); teköö, tekövät; 5) kolmannen infinitiivin muoto: hakohon, hakoho, ja hakho (hakemaan), olohon j.n.e. olho (olemaan); 6) imperfektimuodot uii, voii (voi); 7) i-loppuiset diftongit »oikaistaan», s.o. i sulaa edellisen vokaalin kanssa pitkäksi vokaaliksi, esim. kirjoottaa (kirjoittaa), poikaan (poikain); 8) j:n esiintyminen erinäisissä suhteissa: nominien yks. partitiivissa: Jaakkoja (Jaakkoa) ja verbeissä: halkoja (halkoa).

Nämä ovat koko Etelä-Pohjanmaan murteen yhteisiä ominaisuuksia. Mutta kun lähemmin tarkastetaan Etelä-Pohjanmaan murretta, niin huomataan sen jakautuvan kolmeen alamurteeseen, joita hyvällä syyllä sopii nimittää entisten »emäseurakuntien» mukaan: Ilmajoen, Kyrön ja Lapuan murteiksi. Kun ajattelee Etelä-Pohjanmaan rautatieratoja, Seinäjoki lähtökohtana, saa kutakuinkin oikean käsityksen näitten alamurteitten alueesta siten, että Ilmajoen murretta puhutaan linjalla Seinäjoki—Kristiina, Kyrön murretta Seinäjoki—Vaasa ja Lapuan murretta Seinäjoki—Voltti. Eroavaisuudet eivät kuitenkaan ole kovinkaan huomattavia. Mainittakoon tässä vain, että Lapuan ja Kyrön murteessa sanotaan esim. tua, tyä, mutta Ilmajoen murteessa tuo työ. Samoin sanotaan Kyrössä ja Lapualla esim. viää (vie), mutta Ilmajoella viöö. Ilmajoella käytetään eet päätteisiä komparatiivejä, esim. pareet (parempi), kun sensijaan Kyrössä ja Lapualla on paljas ee-pääte. Vanhat muodot, sellaiset kuin esim. saija (saitte), olija (olitte) kuuluvat Ilmajoelle. Kyrön murteen erikoisuuksia on m.m. partitiivit lapiua (lapiota); korkioota (korkeita); vanhat konditionaalit meesi (menisi) oosi (olisi), sekä muodot miihe (mihin), tuuho (tuohon) (Vähäkyrö ja Laihia). Lapuan murteessa sanotaan saitta (saitte) saimma (saimme). Presensin monikon 3 persoona kuuluu Lapuan ja Kyrön murteissa esim. laulaavat, tuloovat (laulavat ja tulevat), kun sama muoto Ilmajoen murteessa kuuluu: laulavat ja tulovat.

Huomattava eroavaisuus alamurteiden välillä on välivokaaleissa. Lapuan murre on siinä suhteessa lyhintä, kun sen sijaan Ilmajoen muire on leveintä. Välivokaalit ovat siinä huomattavan selviä. Kyrön murre on näitten välillä. Siten esim. lapualainen sanoo Ilkka (l on »paksu»), kyröläinen (Nurmo) sanoo melkein Ilakka ja ilmajokelainen Ilikka. Lapualainen sanoo: tullhet, ilmajokelainen tullehet. Samoin: kattomhan jä kattomahan.

Käyttämästäni kirjoitustavasta pyydän huomauttaa seuraavaa: Olen katsonut tarpeettomaksi merkitä seuraavan sanan ensimäistä tai sen synnyttämää välittävää konsonanttia edellisen sanan loppuun, kuten jotkut toiset murteenkirjoittajat näyttävät tekevän. Olen kirjoittanut »tuu meille», enkä »tuum meille»; »ny sun», eikä »nys sun». Tosin nuo sanat puheessa siten lausutaan, mutta kuitenkin vain silloin, kun ne äännetään yhteen ikäänkuin yhdeksi sanaksi. Jos sanat kuitenkin siten kirjoitetaan ja erikseen, tarkastaa lukijan silmä niitä eri sanoina. Ne ovat silloin oudon näköisiä ja erikseen äännettyinä lisäksi kokonaan merkityksettömiä. Sanottua kirjoitustapaa noudattamalla saadaan eriskummallisia sanoja, esim, nys, nym, nyp, nyr j.n.e. aina sen mukaan, missä asenteessa ny sana sijaitsee. Siksipä olenkin käyttänyt samaa kirjoitustapaa kuin kirjakielessä, jossa samoin jätetään merkitsemättä se sanoja sitova välittävä konsonantti, joka itsestään syntyy kirjoitusta luettaessa samoin kuin puhuttaessa. Kirjakielessä kirjoitetaan esim. »anna minulle», mutta se luetaan ja äännetään »annam minulle». — Murretta lukiessa on lukijan siis äännettävä sanat yhteen, kuten elävässä puheessa. Silloin puhe-elimet itsestään synnyttävät sanoja sitovat välittävät konsonantit. Tästä mielestäni luonnollisesta ja kirjakielen tapaisesta kirjoitustavasta, koska foneettinen merkitsemistapa ei tämänkaltaisessa kirjassa ole mahdollinen, pitäisi olla murteen ymmärtämiselle ja oikealle ääntämiselle helpotusta. Silmä tajuaa sanat helpommin ja välittävä konsonantti ääntyy itsestään luonnollisena, jos vain sanat luetaan yhteen. Päinvastaisessa tapauksessa, kun välittävä konsonantti on asetettu näkyviin, hairahtuu murretta taitamaton lukija usein aivan sopimattomasti korostamaan tuota välittävää ja asenteen mukaan varsin vaikeasti merkittävää välikonsonanttia.

Samalla on syytä huomauttaa myöskin tavallisimmista eteläpohjalaisista yhteen äännettävistä sanalyhennyksistä. Siten esim. verbimuodot: m’oon l. min’oon (minä olen), s’oot l. sin’oot (sinä olet), s’oon, s’on l. se o (se on); m’oomma l. m’ooma (me olemme) t’ootta l. t’oota (te olette); n’oon (ne ovat); m'olin l. min’ olin, s’olit l. sin’ olit, s’oli l. s’ooli, m’olimma l. m’olima, t’olitta l. t’olia; n’oli l. n’ooli. Muita tavallisia »oikaisuja» ovat esim. m’otin (minä otin), m’osaan (minä osaan), m’äkkäsin (minä äkkäsin l. huomasin), n’otta (niin jotta), n’ott’ oikeen (niin jotta oikeen). Näissä lyhennyksissä olen käyttänyt (’) merkkiä vain sen takia, että sanat helposti ymmärrettäisiin. Mutta on huomattava, että heittomerkistä (’) huolimatta on sanat äännettävä yhteen. N’otta äännetään siis kuin se olisi kirjoitettu notta ja samoin m’oon = moon, m’osasin = mosasin.

Aina ei eteläpohjalainen kuitenkaan lyhennä sanoja samalla tavalla. Riippuen asian laadusta, sanonnan vauhdista y.m. käyttää hän oikean rytmin saamiseksi kulloinkin parhaiten soveltuvia lyhennyksiä. Esim. muotoja m’oon, min’oon jopa joskus minä olen-muotoakin. Tästä seikasta, jota olen tahtonut esille saada, myöskin jutelmissani, johtuu samojen sanamuotojen vaihteleva käyttö.

Jokaisella kielellä on oma erikoinen sävynsä ja sointinsa. Ja samoin on saman kielen eri murteidenkin laita. Niinpä on Etelä-Pohjanmaankin murteella oma sävynsä, sointinsa ja sanonnan erikoisuutensa. Eri maakuntien kansan luonne, henkiset ominaisuudet, älykkyys ja henkevyys ilmenevät välittömästi kansan jokapäiväisessä puheessa ja kielenkäytössä. Mutta kansan sielunelämän hienoimmat ja oleellisimmat ominaisuudet paljastuvat sanonnan vivahdusrikkaudessa ja varsinkin äänen sävyssä.

Jonkinlaiseksi opastukseksi lukijalle ymmärtämään eteläpohjalaista murretta ja sanontaa koetan tässä hahmoitella eteläpohjalaisen luonnekuvaa: Eteläpohjalainen on pinnalta hidas, harkitseva, puhuu harvaksensa rauhallisesti, lausuu sanottavansa selvästi ja tarkoituksellisesti usein korostaen tai venyttäen sanoja ja puhettaan. Hän ei puhuessaan juuri käytä kasvojen ilmeitä tai käsiään. Varsinkin vanhempi polvi on suorasukaista ja harvapuheista. Tuskin tarvinnee sanoa, että eteläpohjalainen tuntee arvonsa ja on arka itsestään. Hän on itsetietoinen ja varma asiastaan. Hän katselee maailmaa kuin omaansa ja muita ihmisiä korkeintaan vertaisikseen. Hän on itsepintainen, »ylpiä», suljettu luonne. Suuttuessaan on hän raju ja hillitön. Vieraan on vaikea häneen tutustua. Hän suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen arvostelevasti, ottaa helposti vastakkaisen kannan, eikä myönnä erehtyneensä. Hän käyttää korskeaa, töykeääkin puhetapaa, mutta ei tarkoita, että häntä olisi aivan sananmukaisesti ymmärrettävä. Omassa keskuudessaan elävät eteläpohjalaiset kuin linnaleiriä. Sukulaissuhde on kiinteä ja velvoittava. Talonpoikainen sukuylpeys on suuri ja sukujen väliset vihat leppymättömiä. Rikkaudelle panee eteläpohjalainen arvoa, mutta kunnia on hänelle enempi. Kun eteläpohjalainen menettää malttinsa, suuttuu hän silmittömästi ja silloin välähtää helposti puukko, usein »taitamattomasti». Tekoansa, vaikka se on tapahtunut äkkipikaisuudessa, ei eteläpohjalaisen kuulla juuri katuvan. Hän salaa ja häpee mielenhellyyttä. Muukalaisen on usein vaikea ymmärtää eteläpohjalaisen hellempiä tunteita ja hänen omituista käytöstään senkaltaisissa tapauksissa. Jo »kiitoskin» on kankea sana eteläpohjalaisen suussa. Hän toivoo, että se itsestään ja sanomattakin ymmärretään.

Vaikkakin eteläpohjalainen on jämerä ja tyyni pinnalta, on hän hyväntahtoinen ja leikkisäkin kun siksi tulee. Hän rakastaa iskevää ja »kierää» sanontaa, paradoksia ja huumoria varsinkin tilannekomiikassa. Kun hän kuvaa tilannetta, maalaa hän sen muutamilla iskevillä sanoilla ja keskeneräisillä lauseilla, joissa verbit ovat etualalla. Hyvällä tuulella ollessaan asettaa hän itsensä jutussa hyvinkin noloon ja surkeaan asemaan nauraen itselleen ja noloudelleen, mutta toisella ei ole syytä jatkaa, sillä eteläpohjalainen on hyvin pian »minä itte».

Näissä kevyissä päivänpakinoissa, jotka nyt kokoelmana julkaistaan, olen koettanut säilyttää mahdollisimman tarkoin kotimaakuntani murteen ja kansanomaisen sanonnan. Jutelmien aiheet ja kertomatyyli on kansan suusta.

Niille, jotka haluavat lähemmin tutustua Etelä-Pohjanmaan murteeseen, suosittelen toht. Lauroselan ansiokasta tohtoriväitöskirjaa »Etelä-Pohjanmaan murteesta», julkaistu v:na 1913. Samalla pyydän tässä lausua hänelle kunnioittavimmat kiitokseni häneltä saamistani arvokkaista neuvoista ja huomautuksista.

Vaasassa 20 p:nä helmikuuta 1921.

J. O. Ikola.

MARATONJUAKSU ANTVERPPENIS.

Oottako kuulu mikä siihe oli syynä kun ei kaikki suamalaaset tullehekkaa ensimmääsiksi maratonilla?

Asia on sillä lailla, jotta mun pitää kertua se oikee juurtajaksaan.

Kaikki meni hyvin heti aluusta aikaan, niinkun oli meinattuki ja niinku
Pihkala oli määrännykki.

Kahrenkymmenen kilomeetrin pääs eli pualivälis olivat Hannes ja Tatu erellä hyvän matkaa; Tuamikoski ja Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis tulla pomppii se mustanaamaane afrikkalaanen.

— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti Hannes Tuamikoskelle ja Tallkreenille.
— Mutta ne vastasivat jotta:

— Antaa mennä vaan! Meill’ on tämän Tallkreenin kans puhet flikka-asioosta. S’oon kuulemma se mun vanha helluni Ilmajojelta ny Helsingis ja Tallkreeni on sen nähny — huikkas Tuamikoski Hannekselle.

— Mutta kattokaa vaan, jottei tua afrikkalaane jää teirän sakkihinna — huuti Hannes.

— Älä pelkää! — Kun saamma jutut selviksi Tallkreenin kans, niin me ajamma sen sivuutte.

— Pitäkää vain varanna, — varootti Hannes ja rupes taas Tatun kans puhumaha perheasioosta.

— Jokos se sun flikkas on vanha? — kysyy Hannes.

— On se joulusta neljännellä — muisteli Tatu. — Vaikk’em mä niin vissi oo. — Siitä tuloo kans juaksija vaikk’onkin flikka. — Se harjootteloo jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit’ on ny viälä treenannu, mutta Pihkal’ on luvannu ottaa sen sitten treenattavaksensa.

— Kuinkas sun akkas ny voii? — kysyy Tatu hetken päästä Hannekselta.

— No siinähän menöö — tuumii Hannes.

— Onkos sulia perillisiä viälä? — kysyy Tatu taas hetken päästä.

— Hm, tuata, — jos ei ny aivan justihin, niin — — — Kukas se siälä sun peräsnäs tulla fläisköttää? — kysyy Hannes äkkiää.

— Vissihin Tallkreeni — tuumas Tatu, mutta kattoo kumminkin taansa.

— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama aina vaan!

— Mihnäs on meirän poijat? — kiljaasi Hannes.

Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane, amerikkalaane ja tuli jo ruattalaanenki!

Silloonkos Tatulle hätä!

— Haru sitt fintuppan? — kysyy Tatu jo härisnänsä siltä ruattalaaselta.

Mutta s’oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.

— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.

Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.

— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?

Tatu kuuli ja kattoo taansa.

— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? — hohuutti Tatu.

— Häh? — sanoo Hannes, vaikka se kyllä kuuli ja ymmärti.

— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n’oon yksiä vessuloota nua poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.

— Mitäs sanoo Pihkala ja Suamen kansa?

— Sanos muuta! — jahkaasi Tatuki.

— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott’ei se passaa se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne föörihi.

— Taitaa mun pitää lähtiä hakho niitä senki lurjuksia, ku —

— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.

Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta. Niil’oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka kans s’oli fräkänny etelävalloos.

— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.

— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. — Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka te lorvaaletta. — Het’ liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin suuttunu, jotta se aivan pihajaa.

Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti poikia kovempaa plynimähä.

Kun n’oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo naurattamha jotta:

— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.

— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) — solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset lujaa. — Kiri, kiri!

— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata» kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.

Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen, enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.

Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n’otta sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.

— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha mikä otus se on.

Tuamikoski painoo päälle ja saiki sen pian kiinni.

— Tämä on jäppi!

— Mikä jäppi? — imehteli Tatu.

— Jäppi tiätysti! — seliitti Tuamikoski.

Jo kerkesivät Tatu ja Tallkreeniki siihen kattomha sitä juaksijaa.

— Tämähä on jaapanilaane Kanakuri, joka oikee kanan kurilla ponkii ethenpäi! — sanoo Tatu.

— No niin, niin! Sehän se jäppi on!

— Kuinka niin? — Mitä varte sä sanot jaapanilaasta Kanakuria jäpiksi — kysyy jo Tallkreeniki.

— Kaikki jaapanilaaset on jäppiä. Ainaki Amerikas — seliitti
Tuamikoski. — Jäppi on jaapanilaane.

— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai sanothan jaapanilaasia Amerikas jäpiiksi. — No ruattalaasia siälä sitte vissihin sanotahan juipiiksi!

Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost’ei tahtonu tulla loppuakaan.

— Ei, em’mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.

Silloon kuuluu etupäästä Hanneksen ääni että:

— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.

Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia nauratti niin kamalasti, jotta s’ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.

Tatulle tuli kova hätä.

— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!

— Ruattalaane? — No ei ikänä! — sanoo Tallkreeni ja rupes ponkimha.

Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.

— No siäläkö sä Tallkreeni nyt vasta tuut? — huuti Hannes.

— Tullahan, tullahan — hoilas Tallkreeni. — Ja jäpit ja juipit on kans kovas tulon töpinäs.

Mutta kaikkihi hauskinta täs maratonijuaksus oli se ku Tatuki tuli palkinnolle. Tatu laskettihi kymmenenneksi miäheksi ja kovaa sille kans hurrattihi, ku se tuli ajaan Tallkreeniä erellänsä.

Ja s’oli aivan erehrys.

Ei Tatu ollu kilpaalemas. S’oli vaan perhänkattomas, että kaikki suamalaaset tuloovat oikias järjestykses perille.

MAKKARAMITTA JA KISKONKAAVA.

Oottako kuullu makkarammitasta ja kiskonkaavasta puhuttavan?

S’oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä ku muukki..

Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu, toisia hyppöötethä elinikänsä.

Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen elämän tiällä.

Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan tuamen alla.

Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään, kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.

Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain viirestä pennistä että:

— M’oon kolomen vuaren vanha!

Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli kysymhä että:

— Kuka tiälä kopittaa?

— Jatka! — sanoon minä.

Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:

— Notta Jatkaa!

Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:

— Mikä on Jatkan nimi?

Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:

— Jatka!

Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin sanomata.

Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii se pakkas fuskaamha.

Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.

Ho-hoi-ja-jaa!

Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.

— — —

Se oli joulun aikoohi.

Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika, jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku äitee antoo sille syämistä.

Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi. Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy, nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk’olis annettu kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.

S’oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis paloos.

Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:

— Jos’että mee siitä kauemmas, niin mä köllään ja kalttaan teiräkki!

— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok’oli meistä vanhin ja viisahin.

— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti kauhiaa puukkojansa.

Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä huurin kans, mutt’olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta että:

— Ethän Juhannet viitti mua tappaa? —

— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.

Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:

Jussii pussii piikinoukka.
Jussii pussii piikinoukka.

Ja äikittelivät ja näyttivät kiältänsä.

Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin rumaaselle kiältäni.

Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m’olin matalajalkaasin ja huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:

— Säki vaivaanen kräveli, jok’et saa housujas knapphi, täs leukojas ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.

Sen tiätää että s’otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs teki? — — —

Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.

Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs makkaratikkuja.

Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.

— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit’onki! — sanoo äitee.

— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m’olsin ne johki vetäny.

— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?

Mä seisoon silmät pyäriääsnä ku puusta puronnu ja koitin sanua että:

— Em m’oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik’on makkarammitta ja kiskonkaava.

Silloon seliittivät kaikki mulle että:

— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä, jons’ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! — tutkathin multa.

Ja mä käsitin sen selevästi, että siit’ei tuu mitää, jos ei jostaki saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.

— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.

Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä hauretvesiparan ala että:

— Äitee kätki pyytää makkarammittaa ja kitkonkaavaa!

— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:

— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.

Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa, kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun piti pyytää.

Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.

— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.

Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa! Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.

— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.

Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.

Emäntä käsitti heti ja sanoo että:

— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.

Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.

Mä sanoon, ettem mä tiärä. Niinku tosi oliki.

Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill’oli fiilipunkin vannes ja kakspiikkine mäntäkrapa kouras.

— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.

Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:

— Aukaatkaa ovi, etten mä tärje näitä mattarammittaa ja kitkonkaavaa.

— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa asioolla kulkia — sanoo äitee.

— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.

Ja ne mä sainki.

Mutt’en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa laihnaamas.

Enkä makkara kaulas kulkenu!

KLOPIKAT HÄJYYLEMÄS.

oottako kuullu, että täälä Härmäs sattuu sellaane noloo asia, että kaks poijan-mälkkiä ryyppäs ittensä pöhnähä ja rupes häjyylöhö kun oikeen ennenvanhaan miästen parahat.

Oikeen yltääset meinasivat tehrä ja näyttää, että Härmän veri ei vapise. Mutta noloosti niiren käythin, kukoonpoikaan.

Toisen nimi on Aaprahami ja toisen Jaakoppi, vaikkei niitä niin sanota. Mutta kirkonkinjoos niiren nimet on niin ja kun täs retuutis tulee kirkonkirjakin ethen ja muita papillisia asioota, niin m’oon päättäny, että sanothan ny kumpaaki oikeen kirkonkirjaan mukhan.

Niin, siit’ on ny prisiis ku knakutettu viikko sitte, lauantakia vasthan yällä, kun ne lähtivät häjyylöhö. Olivat ensin ryypännehet siälä Matonevan mökillä oikee vattantäyren ja sitte tullhet juavukshin. Trossaalivat siinä aikansa ja leveelivät, niin niskakarvat nousivakkin niin poikaasilla, että päättivät lähtiä kirkonkylällä häjyylöhön. Ja sen päälle taas ryypättiin. Mutta sitte pyhkääsi Jaakoppi takinhialla suupiältänsä ja sanoo:

— Soh, Aaprahami, ny lährethin! Hih! — sanoo ja poukahutti kun fiäteriillä.

Jaakoppi kiataasi kätensä Aaprahamin kaulan ympäri ja se voorostansa hairas Jaakoppia vyätäröösistä niinku pruukathan, kun häjyylöhön kerran lährethän.

Ja ku Jaakoppi, jok’on oikia härmälääne, Härmäs syntyny ja kasvanu, kirrasti hampahia, lasketteli sinisenpunaasia sarvipäitä senku kerkes että käry nousi, ja taitavasti ja taatia kyykähytti ku remmiillä vain — niin Aaprahamiakin jo hirvitti.

Eikä se Aaprahami osannu eres pretkahuttaakaa. Kun yritti nytkähyttää, niin pyllähti isthallensa ku säkki. — Siitäki sen näki, ett’ei s’oo se Aaprahammi Härmästä kotoosi. Mikhän on tuulentuama, ylimaalaane, kun ei taira prekkaallakkaa.

Luuloo pöllöö, että sitä poukotelhan kuinka rookaa. Tahris ja tasapökkää tiätysti.

Siinä se klepaji se Aaprahami sen Jaakopin kuphelia ku mikäkin poukotes, eik’olsi näyttäny miltää koko meno, jons’ei Jaakoppi olsi vetäny sillä heljällä äänellänsä, että:

»Kaksipa kotua poijall’o,
on linna ja lasareetti
Hih!
on linna ja lasareetti- — —»

Siihe katkes laulu ja Jaakopilta pääsi kirpiää että:

— Älä tanan helevetti hypi mun varpahilleni!

Aaprahami kun kans riamastuu, otti ja poukahutti kerraasti oikee korkiaatte, ja tramppaskin Jaakoppia kintuulle.

Niin ne sitte tulivat raittia roikastaan Jaakoppi ja Aaprahami kirkonkylän paikkeelle. Ihmiset höröskorvin kuuntelivat ja sanoovakkin, että:

— Taitaa olla häjyjä liikhellä.

Eikä aikaakaa kun yhren taloon ovi riipaasthin seljällensä ja Jaakoppi poukahutti keskilattialle ku kärppä. Sivalti puukoon tupestansa ja pyärähti ympäri kun viipperö.

— Hiuuuh! — sanoo. — Totta jukulaut hohtimet sanon minä! Onko täs taloos miähenvastusta vai häh?

Ei sattunu olho isäntää kotona. Oli vain emäntä ja kakarat päinsä.
Emäntä oli justhin panemas koivuusta halaaspualta hauretvesiparan ala
kun häjyylijät tryyköttivät tuphan. Emäntä katteli horvin aikaa pitkää
Jaakopin hyppimistä laattialla ja tuumas sitte että:

— Vai on Matonevan pikku-Jaakkoo kans ruvennu häjyylemähä ku oikee raavahat miähet? Ja oikeen miähenvastusta kulkoo kyselemäs! No on sulla luantua!

— Heleijaa! — hihkaasi Jaakoppi. — M’oonkin vaan sellaanen pikkuunen poika siältä Matonevan parthalta. — — —

Ja kyykähytti taas mahtavaa.

Silloo hairas emäntä sen koivuusen koippuran ja sukaasi sillä Jaakoppia nii leuvoolle, että se meni pyäriensä kun kapu ovensuuhu. Ja kyllä kans löyti oven pihalle, ennenku emäntä kerkes toista kertaa kalahuttaa. — Aaprahami, jok’ oli seisonu ovipiäles koko aijan, livahti porstuaha het ku se näki emännän haloon heilahtavan. Ja paras oliki. Siitä emännän haloost’ olis piisannu lämmitestä vaikka viälä Iisakillekin — ja vaikka koko Israelin sukukunnalle.

— Ei nuasta akoost’ o mihkää! Ku peijakas tärähytti halooll’ ett’en yhtään hoksannukkaa — yritti Jaakoppi seliittää, pirellen leukojansa. — Ja kuka sitä ny akkaa viittis puukoolla lyärä? Olispa huano! — jahkaasi lopuuksi.

Lähretthin taas. Mutta se siitä emännän mällist’ oli apua, että karjumine ja kiljumine lähti Jaakopista nyt oikee syrämmen pohjasta. Se helppas ja nostatti samalla luantua.

Tulivat sitte pappilan kobralle ja siinä meni Jaakopin sisälle itte piru niin kauhialta kun se kuulostaaki sanua.

— Nyt tehrähänki se, mit’ei Härmäs oo ennen tehty! Menhän häjyylöhö pappilahan! Sit’ ei tehny itte Isoo-Antti eikä Rannanjärvikään, mutta nämä poijat tohtii — trossaali Jaakoppi.

Ja menivät kans. Suaraa pappilan suurehe salihi syränyällä. Ihmiset ja akat siunas ja varjeli kun Jaakoppi ja Aaprahami ilmestyyvät ramat kaulas. Häntä truutulla juaksivat pakhon.

— Hou! — Onko pappi pöntöös vai penkin alla? — Tänne tulivakki ny itte
Aaprahami ja Jaakoppi, reirut poijat Härmän Matonevalta. Hih!

Pappi tuli peräkamarista kattomha, kukka sellaasta präiskettä pitäävät.

— Mitäs miähet näin syränyällä ovat kulkeella ja tänne tuloovat mellastamha? — kysyy pappi niin sinnis että aiva pihaji.

— Jaa, että mitäkö tänne asiaa — härnäs Jaakoppi.

— Me tulimma herra pastori hakhon papinkirjaa, että m’oomma reirut poijat, totta jukoliste hih!

— Rupias pappi korjasti vaa kirjoottamhan, kyllä nämä poijat petaalaa.
Ja s’oon sun virkas, pisti Aaprahamikin välihin.

Kyllä papin syytti hyppyysiä ja teki miali nykäästä niinku Härmäs tapa on ja tairetha, mutt eihä papin passaa, ei Härmäskää, tarttua miästä riveeliihi kiinni ja pläsittää, vaikka luantua kuinka karmiis. Papin pitää vaan iskiä sananvoimalla, eikä saa manatakkaa, vaikk’ olis kuinka paha olla.

Huanommalle pualelle siinä jää suunpruukoos kun toinen helapäätä heiluttaa. Puukkoo s’oon joka Härmäs selvää teköö. Ei sanan miakka ainakaan haavaa härmälääsen nahkaha puhkaase.

Ei ollu papilla helapäätä, ei moskulaa, pannunjalkaa, ei eres koippuraa, joll’ olis passannu tärähyttää. Piti niällä vaan ja tytyä. Ja ruveta kirjootho peijakkahille papintoristusta.

— No eikös näin komjas taloos oo viarahille mitää tarittavaa? — karjaasi Jaakoppi. — Harvoon me täälä viarahis oomma. Tuas pappi näille Matonevan komjille poijille pottu pöytähä, niinku pruukatha. — Ja vähä kiukkuusta!

Silloon jualahti papin pääs asia.

— Ei oo muuta suuhu pantavaa kun limunaatia — sanoo pappi.

— No, tua sitä, meill’ on ainaa omasta takaa, niin pistethän täs plöröksi — komenteli jo Aaprahamiki, kun näki, ettei papist’ oo tappelumiäheksi.

Pappi meni tuvan pualelta hakho limunaatipottua ja samalla käski piian juasta naapuritaloohi apua pyythö. Itte lähti takaasi salihi limunaatipottu ja klasi kouras. Kaatoo miähille tasapäät täythö ja rupes kirjootho sitä Matonevan poikaan papintoristusta.

— Ja paa siihe, että Aapram ja Jaakop, reirut poijat Härmän Matonevalta, ovat syntynehet ja komjasti elänehet, eikä kummallakaa oo rupulia ollu. Ja puhrasmaineesia ja pulskannäköösiä miähiä, niinku pastori voii sen ittekki toristaa — saneli Jaakoppi.

Mutta papinkirja ei ollu viälä aiva valmis, ku pappilan salihi astoo pari isäntämiästä ja silloo meni Matonevan komjaan poikaan suukku äkkiää knappihi. Ja vähä suijaa olivakki.

Isännät ottivat Aaprahamia ja Jaakoppia kraiveliista kiinni. Eivät paljoja puhunehet, mutta käpälööttivät poikaasia eri lailla. S’oli sellaane peset Matonevan poijille, ettei se siitä enää petraa. Olivat niin hippooseksi hiarottuja ku lamphannahkaane tupakkimassi.

Mutta fankiföörärihi komjasti nämäki rääpööt viäthin ja raurat saivat jalkoohinsa, ku oikee aikamiähet.

Ja s’oli liika suuri kunnia sellaasille klopiille.

Tunkiolle olis saanti paiskata.

HÄRMÄ — SUAMEN KORSIKKA.

Oottako kuulu, ett’ei oo viälä Härmän mainet mennyttä?

Viälä siälä helapää heilahteloo ja seiphät ilmas vinkuu! Ei oo puukkoo tuphen ruastunu, eikä »tupenkaavat» unhoitettu!

— Heleijaa poijat! Hih! — sanon minä, että

Konnuuttansa se Hunurin Antti tikkaan alle kuali — — —

Niinkuu näjettä, että suanehen otti! Eikä kummakaa, että Härmä on mulle rakas. Tunnustaa täytyy, että Härmästä s’oon tämäki Jaakkoo. En oo viittiny ennen sanua, kun on näyttäny siltä, ku Härmäst’ olis kurssi karonnu ja veri vaalennu.

Härmästä, Suamen Korsikasta!

Olkohot nämä Lapuan komiat, Ilimajoen ylypiät, Ylistaron mahtavat ja Laihian nälkäsilmät niin sinisen kurnaalin sivistyneinä ja ittekasvatukses pitkiillä iruulla, ku tahtoovat, mutta härmälääset, n’oon este!

Nee saa hyppiä pöyrälle,
jok’on meitäki verrempiiä!

Sen tiärättä poijat sanomata, ettei passaa Härmäs pöyrälle hyppiä, vaikka haastettaaski!

Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten haavanvoithet maaha?

Vähemmästäki on miähiä lakanoolla kannettu.

Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe virkha on muita, halavempia — — —

Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi, ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo Härmästä miähiä liienny.

Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku vähä kupithan.

Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.

On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!

Muttei oo Rajalaasekkaan Nauku-Maijan poikia.

— Pois tiältä Erkki kopukkoones elikkä putuat orrelta! — huutivat.

Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja aina välihin seipähillä.

Huanoja n’oon Hilliläästen seiphät pookipuiksi. Ku knuppihi vähä tärähyttää, nii sen seittemäksi hajuaavat.

Sai siinä Erkki ja Erkin suku, jos sai Rajalaasekki. Mutt’ olis sillä
Härmän tohturilla ollu enempiki parsinlankaa palkhenkiäliä tikkaalla.

Siihe se sillä kertaa loppuu. Kun on reijät kursittu ja kapulat märkinehet, niin sitte taas nykäästhän. Sukukunnittaan, sanon minä, kun Korsikas.

Mutta sen sanon minä teille, rakkahat härmälääset, että älkää antako perintätapaan muuttua: Puukkoo, moskula ja pooki on härmälääste tappelu-asehet.

Ei pirä häväästä Härmää rivollia suuremmalla ampuma-asehella!

N’oon raukkoja, jokka airanraoosta luaripyssyllä ampuu.

ISOONTALOON ANTTI-POIKA.

Oottako kuullu mihnä pääs mailmaa se Isoontaloon Antti-poika tätä nykyä häärää?

Ei oo siitä poijasta taas kuulunu pitkihi aikoohi mitää.

Mutta eilen tuli Antilta Vaasaha tilikrammi ja siitä näkyy, että siälä s’oon Antti-poika, johna pitääki.

Siälä Karjalan mailla, tikillä Petroskoita puskan juurella mettis vain kellii ja luurii, ku polseviikki oikee enkelsmannia mökyyttää.

Ku pitkäkoipi-enkelsmanni oli meinannu nuan vain piippu suus valloottaa sen Petroskoin kaupungin, niin polseviikki olikin tehny sellaasen klenkun, että faarttas takaapäin sen niskaha ja tärähytti, nii että enkelsmannin meni piippu poroonensa väärähä kurkkuhu.

Koko enkelsmannin armeija meni pirinpärin ja kapteeni sanoo että:

— Sanomapits!

Mutta Antti-poika vain naureskeli partoohinsa ja sanoo pojillensa että:

— Antaa ny konkkanenien vähä poukotella ja ryssänki kerran olla tohkehes. Mennähän me sitte poijat kysymähä, mitä ne hasajaavat.

Ja ku enkelsmannill’ ei ollu enää muuta ku vähä karvoja korvien nenis, hyppäs Antti-poika poikinensa puskikosta joukho, hihkaasi ja vähä tupellansa hosuu, nii jo pääsiki kaalinsyäjiltä haikia:

— Hospoti pomiloi!

Ei keriinnehet tavaarissit pistää paitaa housuuhinsa. Huutivat että:

— Joptvujumat, Antrej Pjekkeleevits Isotaloffski! Krukom naleevo! Tavai tavaarissi piekom marssia se ku kintuusta lähtöö!

Ja kyllä pisteliväkki poikaaset vähä sassia marssia. Karvatukut vain pöläji ku Iivanat pyhkääsivät.

Se trenki-Kuustaa siältä Laiturista, jok’on ollu Amerikas ja ny on
Antin följys, kysyy enkelsmannilta, joka makas silmällänsä kurakos että:

— Hau aa juu mister Pull (Miltäs tuntuu?)

— Veri ill, but God seiw the King änd Isotalo-Ant!

— Mitä se honajaa? — kysyy Antti.

— Se sanoo, että kyllä sen krupis tuntuu, ja että Herra varjelkho kuningasta ja Isoontaloon Anttia.

— No kyllähä mä täs ny ittekki pärjäälen — tuumii Antti.

SEINÄJOEN FLANKKUAITA.

Oottako kuullu mitä Seinäjoella hommatha?

Siältä ny kummia kuuluu. Mä rookasin eileen yhren tutun miähen
Seinäjoelta ja se sanoo jotta:

— Seinäjoell' ollaha eristymhä päi. Varsinki ryyppöömiähet ovat ruvennehet huamaamaha yhthenliittymisen suuren voiman ja merkityksen. Ja ne erut, jokka itte kullekki puulaakimiähelle yhteespyrinnööstä koituu.

Onha muistos jokahittella joka vain yhrenki illan ja syränyän on pörränny Seinäjoen kunniootettavien juappojen ilooses sakis, ja kuka sit'ei olsi tehny, että katujen ja teiren leveys siinä aseman paikkeell' on imhellistä laija.

Se on oikee luannon oikku ja kamala paikka.

Päivällä ja viälä ehtoopualellaki on tiä kyllä leviä ja oikoone, mutta annas peijakas ku rupiaa hämärtämähä, niin tiä soukkenoo ja lyää länkkiä, jotta kuraasehe ojaha miähen paiskaa, vaikka kuinka koittaas suaraa ja tyrniää kulkia.

Jota myähääsee on yä, sitä klumppuusemmaksi ja nyrkkäharjaasemmaksi kans tiät tuloovat. Tuas yhren aikha yällä on ku yrittääs rautalankaa pitki kulkia.

Tiätää sen, jottei siinä sarankilon äijät pitkältä koikkarootte, ku ei nuaret klopikkaa tahro päästä päästä päähän.

Ojaha paiskaa ja ku häjysti sattuu nii nyrjähyttää koipensakki, jotta pitää monta päivää klynkätä ja ihmisille valehrella.

Mutta pahin vaiva on kumminki ku verhat pakkaavat nii ryvettymhä
Seinäjojen savivellis ja lakki putooloho.

Kun aamuyäst' on kyllä hiljaa ja varpahilla päässy livahtamha kotiansa, ettei eres akkakaa huamaannu, nii aamulla ku herää, on akka heti kyselemäs jotta:

— Mihnä, herrenjee, s'oot taas rämpiny, ku verhat on nii kuras yltä ja alta? Ja mihnä su lakkis on? — Naamasnaski on rapaa ja hiukset aiva saves! Voi tuhannen porsas sua! Katto ny!

Silloo pitää isännän seliittää niin ku asia on jotta:

— Ku mä tulin yällä kokouksesta, nii tuas Parviinin kohras luiskahtii jalka ja mä putosin ojaha.

Ku on hyvä emäntä, nii se uskoo tämän monta kymmentä kertaa perätyste.
Siunaaloo vain jotta:

— On se kamala paikka se Parviinin kohta ku aina sä siinä kuuppaat ojaha.

Mutta jos on häjy akka, jollaasesta meitä kaikkia laupias kohtalon kaikkivaltias pitkäsormi irti pitäköhö, nii s'ei ota uskuaksensa ei vaikka! Ei ensimmäästäkää kertaa.

Haukkua mankuttaa vaa, jotta muka ryyppööll'on ollu.

Mutta ny n'oon Seinäjojen isännät päättänehet ruveta tositoimihi aseman teiren kunnostamiseksi.

Ne tiät meinatha ny levittää kolme syltä ja laittaa kaks syltä korkia flankkuaita kummallekki pualelle tiätä.

Ja tehrä se aita nii tivis, ettei raoostakaa pääse ojaha putuamaha ja verhojansa ryättämhä.

Ja se flankkuaita pöngithä peijakhanmoosilla piiruulla ja parruulla, jottei kaaru, vaikka pakkaas kallistelhonki.

On ne seinäjokiset käytännöllisiä ja viisahia miähiä.

Paljo parempia ku Lapuan isännät.

Ku Lapualla isäntä tuloo kokouksesta, eik'oo flankkuaitaa, nii pitää poikasten kulkia erellä huutamas jotta:

— Pois tiältä, kieltolaki tuloo — — —

JAAKKOO LEIKKEELLÄ.

Oottako kuullu, että m'oon ollu leikkoolla ja tehny suuren keksinnön?

Sellaasen että isäntäänki passaa nyt ruveta leikkoolle.

Tähä asti ei s'oo oikee tahtonu luistaa isäntämiähiltä, kun on ollu vatta eres. Mutta jo ny rupes niiltäki luannistamaha.

Sitä se teköö ku lähtöö viisas miäs kokeeloho.

Ei mun tarvinnu freistaalla ku pari kertaa, ku hoksasin, ettei se sillä vanhalla lailla leikkoo luistakkaa.