Produced by Tapio Riikonen

IHMISSYÖJÄIN SAARILLA

(Adventure) Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Suom. Aune Tudeer

Otava, Helsinki, 1920.

SISÄLLYS:

I. Jotakin on tehtävä.
II. Jotakin tulee tehdyksi.
III. "Jessie" saapuu.
IV. Joan Lackland.
V. Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasin.
VI. Myrsky.
VII. Kesytöntä joukkoa.
VIII. Paikallisvärit.
IX. Mies ja nainen.
X. Boucher'n sanantuoja.
XI. Port Adamsin joukko.
XII. Mr Morgan ja Mr Raff.
XIII. Nuoruuden logiikka.
XIV. "Martha."
XV. Käsitteitten selvittelyä.
XVI. Keskenkasvuinen tyttö.
XVII. "Teidän Miss Lacklandinne."
XVIII. Kirjat ovat joskus oikeassa.
XIX. Kadonnut lelu.
XX. Kuin miesten kesken.
XXI. Kiellettyä tavaraa.
XXII. Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
XXIII. Sanoma viidakoista.
XXIV. Sisämaassa.
XXV. Pääkallonpyytäjät.
XXVI. Kallista aikaa hukkaan.
XXVII. Uudenaikainen kaksintaistelu.
XXVIII. Antautuminen.

I.

Jotakin on tehtävä.

Valkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen, mustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja venytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen tuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen, mutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt savipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana verhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö. Mutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin tällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa vasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein kookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan helteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale puuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui polviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s. Baden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen automaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien tapausten varalta.

Heitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka kantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita sairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän kautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa vastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet vähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen, raskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he suuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen joutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja. Pitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo äänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru, milloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään valkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja vaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne sisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään. Sillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut Beranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja lisäksi hän itsekin oli sairaana.

Yhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta oviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia keuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää koetusta varten. Sitten hän huusi: "vaiti!" ja melu hiljeni. Vajan päästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti kalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä. Lavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä huomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat ihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän ruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai kilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä ulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat olivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi puupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia. Heidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty inhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään vaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä rannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin — paljasta ruumista vasten — oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet riisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet pyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne tänne kuin tummat pilvet.

Valkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle lääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen pingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät oksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa tätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski kantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka ilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet miehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi murisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin. Valkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin. Ponnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja survaisi rystysillään mustaihoista suulle.

"Mitä sinä mukiset, Angara?" huusi hän. "Mitä sinä puhut itseksesi?
Häh? Saat selkääsi niin että mäikyy!"

Ketterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen miehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta samassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa pistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen veltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan kantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.

"Elukat!" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle
Salomonin-saarten alkuasukasjoukolle.

Hän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat, jotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli. Tullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt, jaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi varmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin ne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin verenhimoiset sudet.

Rivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies määräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt henkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi:

"Neljä olla sairas hyvin paljon."

Uudet potilaat, jotka kuitenkin vielä pysyivät pystyssä, seurasivat puhujan kintereillä. Valkoinen mies erotti joukosta heikoimman ja sijoitti hänet paikalle, jolta ruumis vast'ikään oli korjattu pois. Lähinnä heikommalle hän antoi määräyksen odottaa paikkaa, kunnes joku taas kuolisi. Käskien erään terveistä miehistä ottaa joukon työmiehiä peltotöistä laajentamaan sairaalavajaa hän jatkoi kulkuaan käytävää pitkin, antoi lääkkeitä ja laski leikkiä Etelämeren-saarten englanninmurteella saadakseen sairaat hetkeksi unohtamaan kärsimyksensä. Silloin tällöin kuului rivin loppupäästä surkeata valitusta. Ehtiessään sinne hän huomasi, että valittaja oli muuan terve poika. Valkoinen mies kiivastui.

"Mitä sinä uliset?" kysyi hän.

"Hän olla minu veli", kuului vastaus. "Ja hän kuole hyvin paljon."

"Sinä huudat, että hän on sinun veljesi ja kuolee pian", jatkoi valkoinen mies uhkaavalla äänellä. "Mutta minä olen sinulle hyvin vihainen. Älä ulvo siinä, tolvana! Siitä veljesi vain kuolee pikemmin. Lakkaatkos ihan paikalla, taikka saat päin kuonoasi niin pirusti!"

Hän uhkasi valittajaa nyrkillään, ja mustaihoinen kyyristyi kokoon luoden häneen yrmeän, tuijottavan katseen.

"Huuto ei auta, ei yhtään", jatkoi valkoinen mies ystävällisemmin. "Älä huuda! Aja pois kärpäset hänen päältään. Paljon kärpäsiä. Tuo vettä ja pese veljesi, pese oikein hyvin, niin hän tulee terveeksi. — Pian!" lisäsi hän kiivaasti, ja hänen tahdonvoimansa vaikutti mustan alhaiseen mieleen niin voimakkaasti, että tämä kiireesti ryhtyi karkoittamaan häiritseviä kärpäsparvia.

Valkoinen mies ratsasti jälleen ulos haisevaan helteeseen. Hän piti lujasti kiinni mustan ratsunsa kaulasta ja hengähti syvään, mutta raskas ilma tuntui kutistavan hänen keuhkojaan ja hän painoi päänsä alas ja torkkui, kunnes he saapuivat hänen asunnolleen. Jokainen tahdonponnistus kidutti häntä, ja kuitenkin hänen täytyi lakkaamatta ponnistaa tahtoaan. Hän antoi mustalle kantajalleen kulauksen viinaa. Hänen palvelijansa Viaburi toi hänelle sublimaattia ja vettä, ja hän peseytyi perinpohjaisesti, otti sitten kloraaliannoksensa, koetti valtimoaan ja ruumiinlämpöään ja heittäytyi vuoteelle hiljaa voihkaisten. Oli iltapäivä, ja hän oli käynyt kolmannella kierroksellaan sairaitten luona. Hän kutsui palvelijansa luokseen.

"Ota iso kaukoputki ja katso näkyykö 'Jessie'", käski hän.

Poika nosti pitkän kaukoputken verannalle ja katsoi tarkasti merelle päin.

"Yksi kuunari kauas pois pikku matka", ilmoitti hän. "Voi olla
'Jessie'."

Valkoinen mies huoahti ilosta.

"Jos se on 'Jessie', niin saat pian tupakkaa", sanoi hän.

Vallitsi hetken hiljaisuus, ja valkoinen mies odotti kärsimättömästi.

"Ehkä 'Jessie', ehkä toinen kuunari", oli epäröivä vastaus.

Sairas pyörähti vaivoin vuoteen laidalle ja laskeutui polvilleen permannolle. Tuolin avulla hän pääsi jaloilleen. Pitäen siitä kiinni ja miltei koko painollaan siihen nojaten hän työnsi sen ovelle ja ulos verannalle. Ponnistuksen hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tunkeutui hartioitten kohdalla paidan läpi. Hänen onnistui päästä istumaan tuolille, jolle hän vaipui uupuneena läähättäen. Hetken kuluttua hän suoristautui. Poika asetti kaukoputken verannan poikkipuun nojaan, ja mies katsoi sen läpi merelle. Viimein hän sai näkyviinsä kuunarin valkoiset purjeet ja tutki niitä tarkoin.

"Ei 'Jessie'", sanoi hän hyvin hiljaa. "Se on 'Malakula'."

Hän siirtyi istumaan lepotuoliin. Kolmensadan jalan päässä rakennuksesta meren mainingit löivät rantaan. Vasemmalla hän saattoi nähdä Balesuna-joen matalikkoa reunustavat valkeat hyrskyt ja kauempana Savo-saaren särmikkäät ääriviivat. Suoraan hänen edessään, kahdentoista mailin levyisen salmen tuolla puolen, oli Florida-saari, ja kauempana, oikealla, hän himmeästi saattoi erottaa osia Malaitasta — tuosta hurjasta saaresta, murhan, ryöstön ja ihmissyönnin pesäpaikasta, jonka asujamistosta hänen plantaasinsa kaksisataa työntekijää olivat värvätyt. Talon ja rannan välillä oli ruokoaitaus. Veräjä oli raollaan, ja hän lähetti pojan sulkemaan sen. Aitauksen sisäpuolella kasvoi joitakin korkeita kookospalmuja. Veräjälle vievän tien kummallakin puolella oli korkea lipputanko. Ne oli pystytetty kymmenen jalan korkuisiin keinotekoisiin multatöyräisiin. Lipputankojen tyveä ympäröivät lyhyet, valkeaksi maalatut ja raskaitten rautavitjojen yhdistämät pylväät. Itse tangot muistuttivat laivan mastoja ja olivat varustetut asiaankuuluvalla tavalla kiinnitetyillä märssytangoilla, vanttitouveilla, väylingeillä, kahveleilla ja lippunuorilla. Toisen tangon kahvelissa riippui veltosti lepattaen kaksi kirjavaa lippua, sinivalkoinen shakkilautalippu ja valkea viiri, jonka keskellä oli punainen kiekko. Se oli kansainvälinen hätämerkki.

Pihan etäisimpään nurkkaan oli haukka laskeutunut maahan. Mies katseli sitä ja näki, että se oli sairas. Hän tuumiskeli, olikohan tuon linnun yhtä paha olla kuin hänenkin, ja tunsi jonkinlaista laimeata iloa tullessaan ajatelleeksi heidän keskinäistä heimolaisuuttaan. Hän nousi istualtaan ja käski palvelijaansa soittamaan isoa kelloa merkiksi siitä, että plantaasin työntekijäin oli aika lopettaa työnsä ja vetäytyä parakkeihin. Sitten hän taas nousi mustan ihmisratsunsa selkään ja lähti päivän viimeiselle kierrokselle.

Sairaalassa oli kaksi uutta potilasta, joille hän antoi annoksen risiiniöljyä. Hän oli tyytyväinen päiväänsä, se oli ollut harvinaisen helppo. Vain neljä kuolemantapausta oli sattunut. Hän kävi katsomassa koprankuivausta, joka paraikaa oli käynnissä, ja kulki parakkien läpi nähdäkseen, oliko joku sairas välittämättä hänen eristäytymiskäskystään piiloutunut sinne. Palattuaan asuntoonsa hän kuunteli työnjohtajiensa kertomukset ja jakoi työmääräyksiä seuraavan päivän varalle. Sitten hänen puheilleen tuli laivaväen päällysmies, jonka oli joka ilta käytävä isännälleen vakuuttamassa, että valaanpyyntiveneet olivat vedetyt maihin ja lukitut. Tämä oli perin välttämätön varovaisuustoimenpide, sillä mustaihoiset olivat levotonta joukkoa, ja jos vene lukitsemattomana jäi rannalle yöksi, niin parikymmentä työntekijää oli varmasti aamulla tipotiessään. Koska jokainen musta oli noin kolmenkymmenen dollarin arvoinen — tai vähemmän, riippuen siitä, kuinka suuren osan sovitusta ajasta hän oli ollut työssä — niin moinen tappio ei ollut Beranden plantaasille leikin asia. Sitäpaitsi valasveneistä Salomonin-saarilla maksettiin lopuksi sievoisia summia, ja kuolemantapaukset päivä päivältä vähensivät työvoimaa. Seitsemän mustaa oli edellisellä viikolla paennut viidakkoihin, ja neljä heistä oli tulla laahustanut takaisin kertoen, että vieraanvaraiset bushmannit olivat tappaneet ja kai-kaineet [syöneet] kaksi heidän joukostaan. Seitsemäs oli yhä vapaana, ja hänen kerrottiin piileksivän rannikolla ja odottavan tilaisuutta saada käsiinsä kanootin, päästäkseen omalle saarelleen.

Viaburi toi kaksi sytytettyä lyhtyä valkoisen miehen tarkasteltaviksi. Tämä tutki niitä tarkoin ja näki, että ne paloivat kirkkaasti, levein, tasaisin liekein, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toinen lyhdyistä nostettiin lipputangon kahveliin, ja toinen ripustettiin avaralle verannalle. Näiden majakkatulien tarkoituksena oli ohjata merenkulkijoita Beranden ankkuripaikkaan, ja joka ilta vuodet umpeensa ne samalla tapaa tarkastettiin ja ripustettiin paikoilleen.

Valkoinen mies laskeutui jälleen vuoteelleen helpotuksesta huoahtaen. Päivän työ oli päättynyt. Pyssy oli hänen vieressään vuoteella, revolveri hänen kätensä ulottuvilla. Vierähti tunti, jonka aikana hän ei liikahtanutkaan. Hän lepäsi puolinukuksissa, miltei horrokseen vaipuneena. Äkkiä hän havahtui. Hänen takanaan olevalta verannalta kuului hiljaista narinaa. Huone oli L:n muotoinen ja vuodenurkka pimeä, mutta huoneen pääosassa, biljardipöydän yläpuolella ja juuri nurkkauksen takana, jotta valo ei häirinnyt häntä, paloi lamppu kirkkaasti. Myöskin veranta oli hyvin valaistu. Hän odotti hievahtamatta. Narina kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että talon ulkopuolella hiiviskeli useita miehiä.

"Mitä siellä?" huusi hän tuimasti.

Koko talo, joka oli rakennettu paaluille noin 12 jalkaa maanpinnan yläpuolelle, vavahteli pakenevien jalkain töminästä.

"He alkavat käydä rohkeiksi", mutisi mies. "Tässä on jotakin tehtävä."

Täysikuu nousi Malaitan yläpuolelle ja valaisi Berandea. Oli aivan tyven. Sairaalasta kuului yhä valitusta. Ruohokattoisissa parakeissa nukkui lähes kaksisataa villatukkaista ihmissyöjää päivän aherruksesta uupuneina. Mutta yksi heistä kirosi valkoista miestä, joka ei koskaan nukkunut, ja moni nosti päätään kuullakseen häntä. Talon neljällä verannalla paloivat lyhdyt kirkkaasti. Ja valkoinen mies itse makasi huoneessaan pyssy toisella, revolveri toisella puolellaan, ja heittelehti voihkien vuoteellaan välillä hetkiseksi uinahtaen levottomaan uneen.

II.

Jotakin tulee tehdyksi.

Seuraavana aamuna David Sheldon huomasi tilansa entistä arveluttavammaksi. Oli ilmeistä, että hän oli huomattavasti heikompi, ja lisäksi oli muitakin epäsuotuisia oireita havaittavissa. Lähtiessään kierrokselleen hän katseli ympärilleen saadakseen aiheen kiivastumiseen. Hän tarvitsi sitä. Jännittynyt tilanne olisi ollut kyllin vakava, vaikkapa hän olisi ollut aivan tervekin, ja välttämättä oli nyt jotakin tehtävä, ennenkuin tauti teki hänet aivan avuttomaksi. Mustat kävivät yhä vihaisemmiksi ja uhkamielisemmiksi, ja että he edellisenä iltana olivat rohjenneet tunkeutua hänen verannalleen asti — mitään sen röyhkeämpää saattoi Berandella tuskin tapahtua — se ennusti pahaa. Ennemmin tai myöhemmin he saisivat hänet käsiinsä, ellei hän sitä ennen saisi heitä nujerretuksi, ellei hän taas uudelleen tuntuvalla ja tehoavalla tavalla saisi syövytetyksi heidän mustiin sieluihinsa, että valkoista miestä vastaan ei kannattanut nousta.

Hän palasi pettyneenä taloonsa. Hän ei ollut saanut ainoatakaan tilaisuutta muistuttaa heille, miten röyhkeydestä ja uppiniskaisuudesta rangaistiin. Ja tällaisia rikoksia oli sattunut joka päivä sen jälkeen kuin tauti oli puhjennut Berandella. Jo se, ettei kukaan ollut tehnyt itseään syypääksi mihinkään rikokseen, oli itsessään epäilyttävä seikka. He alkoivat tulla oveliksi. Hän katui, ettei edellisenä yönä ollut odottanut, kunnes rauhanhäiritsijät olisivat tunkeutuneet sisään asti. Silloin hän olisi ampunut yhden tai pari, ja antanut muille verikirjaimin kirjoitetun läksyn opittavaksi. Hän oli yksin — ja heitä oli kaksisataa, ja ajatus, että sairaus kävisi hänelle ylivoimaiseksi ja että hän joutuisi heidän valtaansa, tuntui kammottavalta. Hän oli näkevinään mustien ryntäävän viljelysten poikki, ryöstävän varastot putipuhtaiksi, polttavan rakennukset poroksi ja lähtevän Malaitalle. Vielä hän oli näkevinään toisen kaamean näyn: oman päänsä päivänpaisteessa kuivattuna ja kärvennettynä koristamassa ihmissyöjäkylän kanoottivajaa. Ellei "Jessie" pian ehtinyt perille, oli hänen ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

Kello oli juuri soinut kutsuen työntekijät viljelyksille, kun Sheldon sai vieraan. Hän oli siirrättänyt vuoteensa verannalle ja lepäsi siellä, kun kanootit melottiin rantaan ja vedettiin maihin. Neljäkymmentä keihäillä, jousilla, nuolilla ja sotanuijilla asestettua miestä asettui ryhmään aitauksen ulkopuolelle, mutta vain yksi astui sisään. He tiesivät, mitä Beranden laki tässä suhteessa määräsi, samoin kuin jokainen tuhansien mailien alalle siroitettujen Salomonin-saarten alkuasukas tiesi, miten hänen täytyi menetellä jokaisen valkoisen miehen pihamaahan nähden. Sheldon tunsi miehen, joka lähestyi polkua pitkin, Sili'ksi, Balesunan kylän päälliköksi. Alkuasukas ei noussut portaita ylös, vaan pysähtyi niiden juureen ja puhui sieltä ylhäällä lepäävälle valkoiselle herralle.

Sili oli älykkäämpi kuin hänen rotunsa jäsenet ylimalkaan, mutta hänen älynsä oli vain omiaan tekemään tuon rodun alhaisen kannan sitäkin ilmeisemmäksi. Hänen silmänsä olivat pienet ja lähellä toisiaan ja ilmaisivat julmuutta ja viekkautta. Helminauha ja patruunavyö olivat hänen ainoat vaatekappaleensa. Kaiverrettua helmiäiskorua, joka riippui nenästä leukaan asti ja oli vastuksena hänen puhuessaan, hän käytti yksinomaan kaunistuksena, kun sitävastoin korviin pistetyillä reijillä oli käytännöllinen tarkoitus, niissä kun sopi pitää piippua ja tupakkaa. Rikkinäiset torahampaat olivat mustuneet arekapalmun pähkinöistä, joita hän alinomaa pureskeli ja joiden mehua hän tuontuostakin sylkäisi maahan.

Puhuessaan tai kuunnellessaan hän irvisteli kuin apina. Vastatessaan myöntävästi hän painoi silmäluomensa alas ja työnsi leuan eteenpäin. Hän puhui lapsellisen uhkamielisesti, ja hänen ylpeä käytöksensä ja nöyrä pysyttelemisensä verannan juurella olivat omituisessa ristiriidassa keskenään. Hän, jolla oli tämä lukuisa seuralaisjoukko, oli Balesunan kylän herra ja hallitsija. Mutta valkoinen mies, jolla ei ollut ainoatakaan seuralaista, oli Beranden herra ja hallitsija — olipa hän kerran sattumalta omin voimin tehnyt itsensä Balesunankin herraksi ja hallitsijaksi. Sili ei mielellään muistellut sitä. Se oli tapahtunut aikana, jolloin hän vielä opetteli tuntemaan valkoisten miesten luonnetta ja oppi kammoamaan heitä. Hän oli kerran tehnyt sen rikoksen, että oli suonut turvapaikan kolmelle Berandesta karanneelle malaitalaiselle. He olivat antaneet hänelle kaiken omaisuutensa palkaksi suojeluksesta ja siitä, että hän oli luvannut auttaa heitä pääsemään kotisaarelleen. Tällöin hän oli ikäänkuin vilaukselta nähnyt palasen häikäisevää tulevaisuutta, jossa hänen kylänsä olisi Beranden ja Malaitan välisen maanalaisen rautatien toinen asemapaikka.

Onnettomuudekseen hän ei silloin ollut selvillä valkoisten miesten tavoista. Mutta juuri tämä valkoinen mies opetti hänet tuntemaan ne. Hän saapui päivän sarastaessa hänen ruohomajalleen. Ensi silmänräpäyksessä se oli huvittanut häntä, Sili'ä. Hänhän oli niin oivallisessa turvassa täällä kylänsä keskellä. Mutta seuraavassa hetkessä ja ennenkuin hän ehti kirkaistakaan, oli valkoinen mies iskenyt häntä suulle nyrkkiraudalla ja pakottanut hänet nielemään hätähuutonsa. Sitten valkoisen miehen toinen nyrkki oli osunut hänen korvansa alle, eikä Sili sen jälkeen tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tullessaan tajuihinsa hän huomasi olevansa valkoisen miehen veneessä matkalla Berandelle. Ja Berandella hänen arvostansa ja asemastansa ei oli välitetty hituistakaan, hänet oli pantu käsi- ja jalkarautoihin puhumattakaan kahleista. Kun hänen heimonsa oli luovuttanut nuo kolme karkulaista, oli hän päässyt vapaaksi. Ja lopuksi tuo julma valkoinen mie oli kiristänyt häneltä ja Balesunan kylältä kymmenen tuhatta kookospähkinää. Sen koommin hän ei olisi ottanut turviinsa malaitalaisia karkulaisia. Hän oli se sijaan alkanut harjoittaa heidän kiinniottamistaan. Se oli turvallisempaa. Ja sitäpaitsi hänelle maksettiin heistä tötteröllinen tupakkaa kappaleelta. Mutta jos hän joskus vain saisi tuon valkoisen miehen käsiinsä, ja hän tapaisi hänet sairaana tai sattuisi seisomaan hänen takanaan hänen kompastuessaan ja kaatuessaan viidakossa, niin silloinpa hänellä olisi hallussaan pää, josta maksettaisiin hyvät hinnat Malaitalla.

Sheldon oli tyytyväinen Sili'n kertomiin uutisiin. Seitsemäs viimeisestä karkulaisjoukosta oli saatu vangiksi ja oli paraikaa veräjän luona. Synkeänä ja jurona, käsivarret sidottuina kookoskuiduilla, ruumis kuivuneen veren tahraamana äskeisen ottelun jälkeen vangitsijoita vastaan hänet tuotiin aitauksen sisäpuolelle.

"Sinä olet hyvä mies, Sili", selitti Sheldon, päällikön latkiessa viinaa. "Saitte pian kiinni minun työmieheni. Tämä on vahva työmies. Annan sinulle käärön tupakkaa — koko käärön. Ja lisäksi saat kolme syltä kangasta ja ison veitsen."

Kaksi palvelijaa toi tupakan ja muut luvatut tavarat varastohuoneesta ja antoi ne Balesunan kylän päällikölle, joka otti lisäpalkkion vastaan murahtaen ja kiinnittämättä siihen erikoista huomiota sekä lähti astuskelemaan rantaan päin kanoottiensa luokse. Sheldonin käskystä palvelijat sitoivat vangin käsistä ja jaloista erääseen rakennuksen tukipaaluun. Kello yhdeltätoista työmiesten palatessa töistään Sheldon kutsui heidät kokoon pihamaalle verannan edustalle. Jok'ainoa, joka kynnelle kykeni, oli saapuvilla, vieläpä nekin, jotka avustivat sairaalassa. Naisetkin ja plantaasin lapsilauma asetettiin muiden mukana kahteen riviin. Lähes kahteensataan nousi noiden alastomien villi-ihmisten luku. Paitsi tavanmukaisia helmi-, simpukankuori- ja luukoristeita riippui heidän lävistetyissä korvissaan ja sieraimissaan lukkoneuloja, lankanauloja, rautaisia hiusneuloja, ruostuneita keittoastiain rautakahvoja ja säilykerasioiden avaimia. Muutamien kähäräisissä hiuksissa riippui kynäveitsiä. Erään rinnalla heilui posliininen ovenripa, toisen rinnalla herätyskellon metallitaulu.

Heidän edessään, nojaten tukea etsien verannan kaidepuuhun, seisoi sairas valkoinen mies. Kuka tahansa heistä olisi pikkusormellaan voinut kaataa hänet. Hänen ampuma-aseistaan huolimatta joukko olisi voinut karata hänen kimppuunsa ja antaa hänelle iskun. Silloin sekä hänen päänsä että plantaasi olisivat olleet heidän. Vihaa, veren- ja kostonhimoa heillä oli yllin kyllin. Mutta jotakin heiltä puuttui, mitä valkoisella miehellä oli; heillä ei ollut sitä ylemmyyden tulta, jota ei voinut sammuttaa, vaan joka taudin runtelemassa ruumiissa paloi yhtä voimakkaana kuin koskaan ja joka oli valmis minä hetkenä hyvänsä leimahtaen polttamaan heidät vihansa liekillä.

"Narada! Billy!" huusi Sheldon ankaralla äänellä.

Kaksi miestä hiipi vastahakoisesti lähemmäksi ja jäi odottamaan.

Sheldon antoi käsirautojen avaimet palvelijalle, joka meni rakennuksen alle ja päästi vangin kahleistaan.

"Narada ja Billy, viekää tämä poika puun luo ja sitokaa hänet siihen kädet ylös!" komensi Sheldon.

Sill'aikaa kuin miehet katselijain levottomasti murahdellessa vitkastellen tekivät niinkuin Sheldon oli käskenyt, toi eräs palvelijoista paikalle paksuvartisen, pitkäsiimaisen ruoskan. Samassa Sheldon alkoi puhua.

"Tämä Arunga — minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä en ole varastanut tältä Arungalta. Minä en ole puijannut häntä. Minä sanon: 'Ali right — tulet minun kanssani Berandeen, teet siellä työtä kolme vuotta! Hän tulee. Saa ruokaa tarpeeksi ja täyden palkan. Miksi hän lähtee karkuun? Minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä annan hänelle piiskaa, koska hän on karannut. Minä maksoin Sili'lle, Balesunan suurelle päällikölle, paketin tupakkaa, koska hän oli ottanut kiinni Arungan. All right, Arunga maksaa tämän tupakan! Kuusi puntaa oli Arungan palkka. Yksi vuosi lisää täytyy Arungan tehdä työtä Berandessa. All right. Nyt hän saa kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Sinä Billy otat piiskan ja annat Arungalle kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Kaikki miehet katsovat, kaikki Maryt [Mary, etelämeren saarten englanninkielessä = nainen] katsovat, sillä jos he tahtovat karata, niin saavat nähdä, että valkoinen mies on vahva mies, ei päästä karkuun. Vahva mies — Billy, kymmenen lyöntiä kolme kertaa."

Palvelija ojensi Billylle ruoskan, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. Sheldon odotti rauhallisesti. Kaikkien ihmissyöjien katseet olivat tähdättyinä häneen ilmaisten epäröintiä, pelkoa tai kärsimättömyyttä. Tämä hetki oli ratkaiseva, saisiko yksinäinen valkoinen mies elää vai eikö.

"Kymmenen lyöntiä kolme kertaa, Billy", kehoitti Sheldon, mutta hänen äänensä oli saanut omituisen metallikaiun.

Billy rypisti kulmiaan, katsahti ylös ja taas alas, mutta ei liikahtanutkaan.

"Billy!"

Sheldonin huuto pamahti kuin pistoolin laukaus. Villi säpsähti. Katsojien säännöttömät kasvot vääntyivät leveään irvistsyksenkaltaiseen hymyyn, ja joukosta kuului hillittyä tirskuntaa.

"Jos sinu tahto hyvin paljo ruoski tämä Arunga, sinu vie häne Tulagi", sanoi Billy. "Hallitusmies häne ruoski hyvin paljon. Se olla laki. Minu tietä se olla laki."

Laki määräsi todella niin, ja Sheldon tiesi sen. Mutta hän tahtoi elää tämän päivän ja seuraavan eikä halunnut kuolla odottaessaan, että lainmukainen rangaistus seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla ehdittäisiin panna täytäntöön.

"Sinä puhut liian paljoni" huusi hän vihoissaan. "Mitä se merkitsee?
Häh!"

"Minu tietä laki", toisti villi itsepäisesti.

"Astoa!"

Toinen mies astui ketterästi esiin ja vilkaisi röyhkeästi ylös verannalle. Sheldon valitsi pahimmat joukosta läksytyksensä uhreiksi.

"Sinä Astoa ja sinä Narada, sitokaa tämä Billy toisen viereen samalla tavalla — vahvalla köydellä", käski hän. "Sinä Astoa, ota tämä ruoska. Kymmenen kovaa lyöntiä molemmille yht'aikaa. Ymmärrätkö?"

"Ei", mörähti Astoa vastaukseksi.

Sheldon otti pyssyn, joka oli ollut käsipuun nojassa, ja viritti hanan.

"Minä tunnen sinut, Astoa", sanoi hän levollisesti. "Sinä teit työtä
Queenslandissa kuusi vuotta."

"Minä olla kristitty", keskeytti musta röyhkeästi uhmaillen.

"Queenslandissa sinä istuit vankilassa vuoden. Valkoinen herra riivattu hupsu ei hirttänyt sinua. Sinä olet halju mies. Queenslandissa sinä istuit vankilassa kuusi kuukautta kaksi kertaa. Kaksi kertaa sinä varastit. All right, sinä olet kristitty. Muistatko yhtään rukousta?"

"Kyllä, minu muista rukous", oli vastaus.

"All right, rukoile sitten nyt, mutta äkkiä! Lue rukous riivatun pian, sitten minä tapan sinut."

Sheldon tähtäsi häntä pyssyllään ja odotti. Musta katsahti ympärilleen tovereihinsa, mutta kukaan ei tullut hänen avukseen. He odottivat jännittyneinä mitä oli tapahtuva, ja tuijottivat kuin noidutut valkoiseen mieheen, joka seisoi yksin avaralla verannalla pitäen kuolemaa käsissään. Sheldon oli voittanut, ja hän tiesi sen. Astoa astui neuvottomana toiselta jalalta toiselle, katsahti valkoiseen mieheen ja näki hänen silmänsä kiiluvan pyssyn tähtäimen tasalla.

"Astoa", sanoi Sheldon, käyttäen hyväkseen psykologisesti oikeata hetkeä, "minä lasken kolmeen. Sitten ammun ja sinä kuolet."

Ja Sheldon tiesi, että hän laskettuaan kolmeen ampuisi miehen kuoliaaksi. Tämäkin tiesi, että niin kävisi. Ja senvuoksi Sheldonin ei tarvinnut panna uhkaustaan täytäntöön. Hän ei ehtinyt "yhtä" edemmäksi, kun Astoa jo ojensi kätensä ja otti ruoskan. Ja sitten hän käytteli sitä aivan vimmatusti, sillä hän oli vihainen tovereilleen siitä, etteivät he olleet tulleet hänen avukseen, ja ruoski suuttumuksensa ilmoille. Ja Sheldon yllytti häntä verannaltaan lyömään kelpolailla, kunnes molemmat tuomitut kirkuivat ja ulvoivat ja veri valui heidän selkäänsä pitkin. Opetus oli perusteellinen ja verellä kirjoitettu.

Kun viimeinen joukosta, molemmat parkuvat pahantekijät mukaan luettuina, oli astunut ulos veräjästä, vaipui Sheldon puolipyörryksissä vuoteelleen.

"Sinä olet sairas mies", voihkaisi hän, "hyvin sairas mies."

"Mutta tämän yön voit nukkua rauhassa", lisäsi hän puolta tuntia myöhemmin.

III.

"Jessie" saapuu.

Kaksi päivää kului, ja Sheldon tunsi, että jos hän vielä tulisi heikommaksi, niin hän ei voisi pysyä hengissä, saati sitten suorittaa jokapäiväisiä sairaalakäyntejään. Kuolemantapauksia sattui keskimäärin neljä päivässä, ja uusien sairastuneitten luku oli suurempi kuin parantuneitten. Mustat olivat kauhun vallassa. Jokainen, joka sai taudin, näytti tekevän kaiken voitavansa kuollakseen. Laskeuduttuaan tautivuoteelle noilla ihmisillä ei ollut uskallusta taistella elämästään. He uskoivat, että heidän piti kuolla, ja panivat parastaan, jotta heidän uskonsa osoittautuisi oikeaksi. Terveetkin olivat vakuutetut siitä, että oli vain ajankysymys, milloin tauti saisi heidät valtaansa ja tempaisi heidät elämästä. Mutta vaikka tämä heidän vakaumuksensa oli raudanluja, niin ei heissä sittenkään ollut pontta tarpeeksi hyökätäkseen tuon heikon, valkoihoisen ihmishaamun kimppuun ja lähteäkseen hänen veneillään tiehensä plantaasilta, jolla kuolema heitä vaaniskeli. He valitsivat hitaan kuoleman, jonka uhreiksi varmasti uskoivat joutuvansa, mieluummin kuin äkkikuoleman, jonka yhtä varmasti tiesivät kohtaavan heitä, jos he nousisivat herraansa vastaan. He tiesivät, ettei hän koskaan nukkunut. He olivat myöskin varmat siitä, etteivät loihdut pystyneet häneen — sitä keinoa he kyllä olivat koettaneet. Eikä tautikaan, joka heikäläisiä lakaisi laumoittain, jaksanut riistää häneltä henkeä.

Pihamaalla tapahtuneen ruoskinnan jälkeen kuri oli parantunut. Mustat nöyrtyivät valkoisen miehen rautakäden alla. He kääntyivät toisaalle rypistäessään kulmiaan ja heittivät häneen vihaisia katseita vain silloin, kun hän käänsi heille selkänsä. He purkivat tyytymättömyytensä yöllä makuuvajan seinille, niin ettei hän voinut kuulla. Kukaan ei yrittänyt karata eikä kukaan hiiviskellyt öisin verannalla.

Kolmannen päivän koittaessa ruoskintakohtauksen jälkeen "Jessien" valkoiset purjeet ilmestyivät näkyviin. Laiva oli kahdeksan mailin päässä, ja vasta kello kahden tienoissa iltapäivällä se heikkojen tuulenhenkäyksien kuljettamana oli ehtinyt neljännesmailin päähän rannasta ja laskenut ankkurinsa. "Jessien" näkeminen antoi Sheldonille uutta rohkeutta, eivätkä ikävät, pitkät odotustunnitkaan häntä väsyttäneet. Hän jakeli määräyksiään päällysmiehille ja suoritti tavanmukaiset kierroksensa sairaalassa. Nyt ei ollut mitään hätää. Hänen huolensa olivat lopussa. Hän voisi nyt laskeutua levolle ja hoitaa itseään, ja hänen parantumisensa edistyisi hyvin. "Jessie" oli tullut. Hänen toverinsa oli laivassa, hän palasi terveenä ja virkeänä kuuden viikon pestausretkeltä Malaitalta. Nyt hän sai astua aisoihin, ja Berandella oli kaikki kääntyvä parhain päin.

Sheldon loikoi laivatuolissa ja näki "Jessien" veneen loittonevan laivasta rantaan päin. Hän ihmetteli, miksi veneessä soudettiin vain kolmella airoparilla ja ihmetteli vielä enemmän, miksi veneessä-olijat rantaan päästyään vitkastelivat maihin noustessaan. Sitten kaikki selveni hänelle. Kolme mustaihoista, jotka olivat soutaneet venettä, astui rantatörmää ylös kantaen paareja hartioillaan. Valkoinen mies, jonka hän tunsi "Jessien" kapteeniksi, astui heidän edellään ja avasi veräjän jääden sitten viimeiseksi sulkeakseen sen jälleen. Sheldon tiesi, että mies, joka lepäsi paareilla, oli Hughie Drummond, ja kaikki tuntui mustenevan hänen silmissään. Vastustamaton halu saada kuolla valtasi hänet. Pettymys oli liian suuri. Hän tunsi, että hän — kurja ja sairas kun oli — ei jaksaisi kyllin varmalla kädellä ohjata Berandea. Mutta sitten hänen tahdonvoimansa liekki taas leimahti, ja hän käski mustaihoisia laskemaan paarit hänen viereensä lattialle. Hughie Drummond, joka heidän erotessaan oli ollut terve mies, oli nyt surkastunut luuranko. Hänen suljetut silmänsä olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa, kurttuiset huulet olivat raollaan, niin että hampaat olivat näkyvissä, ja poskiluut näyttivät tunkeutuvan nahan läpi. Sheldon lähetti palvelijansa noutamaan kuumelasin ja katsahti kysyvästi kapteeniin.

"Mätäkuume", sanoi tämä. "Kuusi päivää hän on ollut tuossa tilassa, tiedottomana. Muuten meillä on punatautia laivalla. Mitä tänne sitten kuuluu?"

"Minä hautaan neljä kuollutta päivässä", vastasi Sheldon kumartuen eteenpäin ja pistäen kuumemittarin toverinsa kielen alle.

Kapteeni Olesenin huulilta kuului karkea kirous, ja hän lähetti palvelijan noutamaan whiskyä ja soodaa. Sheldon katsahti kuumemittariin.

"Sataseitsemän" [Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään englannin kielisissä maissa], hän sanoi. "Hughie-raukka!"

Kapteeni Olesen tarjosi hänelle whiskyä.

"Ei käy laatuun, tilani ei sitä salli", sanoi Sheldon.

Hän kutsui paikalle palvelijan ja antoi määräyksen, että oli kaivettava hauta ja kyhättävä muutamista pakkalaatikoista ruumisarkku. Mustat eivät saaneet ruumisarkkuja. Heidät kannettiin heti kuoleman kohdattua galvanoidulla rautalevyllä sairaalasta maakuoppaan, joka oli heitä varten kaivettu, ja haudattiin sinne alastomina kuten olivat eläneetkin. Annettuaan määräykset Sheldon heittäytyi takakenoon ja lepäsi silmät suljettuna.

"Kyllä meillä on ollut aivan helvetillistä, sir", aloitti kapteeni Olesen ja keskeytti sitten puheensa ottaakseen lisää whiskyä. "Aivan helvetillistä, mr Sheldon, toden totta. Vastatuulta ja tyventä. Tuolla merellä me olemme vetelehtineet kymmenen päivää. Ja kymmenen tuhatta haikalaa on uiskennellut meidän vanavedessämme, himoiten kaikkea sitä täkyä, jota olemme niille heittäneet. Ne haukkoivat airojamme, kun sousimme maihin. Minä toivoin, että Jumala antaisi luoteistuulen tulla ja puhaltaa Salomonin-saaret suorinta tietä helvettiin. — Taudin saimme vedestä, Owga-joen vedestä. Kävimme siellä astioitamme täyttämässä. Emmehän me voineet aavistaakaan tätä. Olen sieltä ennenkin vettä ottanut, eikä siinä ole ollut mitään vikaa. Meillä oli laivassa kuusikymmentä vastapestattua työntekijää — täysi määrä — ja lisäksi viidentoista miehen laivaväki. Mutta me olemme saaneet haudata heitä ehtimiseen, yötä päivää. Ne lurjukset eivät tahdo elää, hitto vie! Näytti siltä, kuin he olisivat kuolleet sulasta ilkeydestä. Vain neljä laivamiestä on pysynyt pystyssä, neljä on sairaana ja seitsemän on kuollut. Hitto vie! Mutta eihän siitä maksa vaivaa puhua!"

"Kuinka monta työmiestä on elossa?" kysyi Sheldon.

"Kolmekymmentä kuoli, kolmekymmentä on jäljellä. Niistä kaksikymmentä vuoteen omana, kymmenen hoipertelee vielä jalkeilla."

Sheldon huokasi.

"Siis rakennettava uusi lisärakennus sairaalaan. Meidän täytyy saada heidät maihin jollakin tavoin. Viaburi! Hei, Viaburi, soita isoa kelloa kovaa, hyvin paljon."

Tultuaan outoa kutsua ihmetellen työmailtaan miehet jaettiin osastoihin. Muutamia lähetettiin metsään hakkaamaan puita rakennustarpeiksi, muutamia niittämään ruokoa katontekoa varten, ja neljäkymmentä miestä sai ottaa valaanpyyntiveneen päittensä päälle ja kantaa sen rantaan. Sheldon oli hammasta purren koonnut kaiken lamaantuneen tarmonsa ja vielä kerran lujin kourin tarttunut Beranden ohjiin.

"Oletteko katsonut ilmapuntaria?" kysyi kapteeni Olesen pysähtyen portaitten juureen. Hän oli lähdössä valvomaan sairaitten maihinsiirtoa.

"En ole", vastasi Sheldon. "Onko se alhaalla?"

"Se laskee."

"Silloin teidän on paras olla yötä laivassa", ehdotti Sheldon. "Älkää välittäkö hautajaisista. Minä kyllä pidän huolta Hughie-raukasta."

"Eräs neekereistä oli myöskin viimeisillään, kun laskimme ankkurin."

Kapteeni mainitsi tämän ikäänkuin sivumennen, mutta oli ilmeistä, että hän odotti vastausta. Sheldon joutui äkillisen hermostuksenpuuskan valtaan.

"Heittäkää ne taivaan nimessä mereen", huusi hän. "Herra Jumala, mies, luuletteko, ettei minulla ole tarpeeksi haudattavia täällä saarella?"

"Minä tahdoin vain saada tietää teidän mielipiteenne", vastasi kapteeni vähääkään loukkaantumatta.

Sheldon katui lapsellisuuttaan.

"Voi, kapteeni Olesen", pyysi hän. "Jos suinkin voitte, niin tulkaa huomenna maihin minua auttamaan. Ja jos se on teille mahdotonta, niin lähettäkää perämies."

"Hyvä! Tulen itse. Mr Johnson on nähkääs kuollut. Unohdin kertoa sen teille. Kolme päivää sitten."

Sheldon näki "Jessien" kapteenin käsivarsiaan heilutellen kulkevan rantaan vievää polkua ja kuuli hänen ääneensä kutsuvan Jumalaa upottamaan Salomonin-saaret meren pohjaan. Sitten hän kiinnitti katseensa laivaan, joka veltosti keinui kiiltävillä aalloilla, ja huomasi sen takana, korkealla Florida-saaren yläpuolella synkän vuorenharjanteen muotoisen pilviryhmän. Sitten hän kääntyi kumppaninsa puoleen ja kutsui palvelijoita kantamaan hänet huoneeseen. Mutta Hughie Drummondin elämä oli päättymäisillään. Hänen hengitystään saattoi tuskin enää huomata. Koskettaessaan häntä kädellään Sheldon tunsi, että hänen ruumiinlämpönsä oli alenemaan päin. Se oli kai laskenut jo silloin, kun kuumemittari osoitti sataaseitsemää. Hän oli palanut loppuun. Sheldon laskeutui polvilleen hänen viereensä, ja palvelijat asettuivat ryhmään heidän ympärilleen. Heidän valkoiset vyönsä olivat omituisena vastakohtana heidän tummalle iholleen ja julmille kasvoilleen, nenätulpilleen ja veistellyille, kiiltäville nenärenkailleen. Viimein Sheldon nousi horjuville jaloilleen ja melkein kaatui takaisin lepotuoliinsa. Helle oli entistäänkin tukahduttavampi. Hengittäminen oli tukalaa. Hän läähätti. Palvelijain kasvoilla ja paljailla käsivarsilla kiilsi hikihelmiä.

"Herra", uskalsi eräs heistä sanoa, "suuri tuuli tulee, kova hyvin paljon."

Sheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä siitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut sortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä kantaa. Hänestä tuntui siltä — ei, hän tiesi sen varmasti — että hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä menojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi sen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja hellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle, että vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat raatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää kiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät häntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean kuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä. Hänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis hänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?

Mutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö vai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten tulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä kulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki myrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti sairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei saanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua nukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.

Hän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine lisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti ylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi maalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää sitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat pakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen neuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi arkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun selässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja toisessa kädessä.

Hänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat taivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella vinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen heikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen paahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli toinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti käytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska oli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui ihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. "Jessie" oli jo kadonnut näkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten vaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman suuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä kookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut vääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan täynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi voinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka painolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren ja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa pahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.

"Hän lepää rauhassa tänä yönä", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta ystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen huuhteleman kummun alla.

He ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat Sheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän joukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa ratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen vyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat silmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen automaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan ja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.

Sheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta huomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi jotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän kuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut huippukohtansa, hän oli paranemaan päin.

"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta", sanoi hän ääneen ja päätti samassa silmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi uskaltaakseen tehdä sen.

Hän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta myrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja mailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan yardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. "Jessie" hyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai kolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä niin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen niistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät Beranden yksityisessä merkkikielessä: "Mitä ohjeita annatte? Onko koetettava saada vene maihin?" Seinällä merkkilippukaapin ja biljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta, ja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin vastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja punaisen lipun päällekkäin — tämä merkitsi: "Lähtekää Neal-saarelle suojaa etsimään."

Oli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen huomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin. "Jessie" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä suotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian levitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin rotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan etäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi hirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon raivokkaampi.

Koko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa puita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa korkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui syvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan herännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla herätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän kuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän joi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello kymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli kaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain yksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut, jotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä sairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli puhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.

Kello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja Balesunan kylästä. "Jessie" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren keskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni Olesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei Sheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain hylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja makasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei hän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä. Hän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin nauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli täysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki pahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. "Flibberty-Gibbet" oli varmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään pahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja siksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes palvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli saanut heidän herransa valtoihinsa.

IV.

Joan Lackland.

Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen — sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.

Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle tällaisen myrskyn raivotessa.

Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se oli nainen, sillä hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa "Baden-Powelliansa."

Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen — hän näki sen aivan selvästi — oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan vyöryviä aaltoja.

"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa. Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti kulkemaan polkua ylös.

Sheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui avuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina nuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan pituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut koskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin salomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä olivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.

Nainen — tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä saattoi päättää — astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet pysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten juureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä liekehtivät ja huulensa vapisivat. "Kiivas luonto", tuumi Sheldon. Mutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen johtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan vain harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat häneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat korkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli muutakin, mikä hämmästytti Sheldonia — cowboy-hattu, painavat, ruskeat hiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan hänen vyöllään.

"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa", tervehti tyttö. "Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne edustalle."

"Minä — minä pyydän anteeksi", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen seisomaan.

Mutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi vaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön silmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa hetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi kerran elämässään pyörtyi.

Hän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja huomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja näki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden suunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista oli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten hän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden patruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön hoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon muisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat silmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli varmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine huolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.

Hän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän äkkiä kuuli tuon naisen äänen.

"Heti makuulle jälleen, sir!" sanoi hän.

Ääni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan. Samassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin tyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.

"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia", hän jatkoi, "ja minä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta, mutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä on kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas."

"Mutta…", yritti Sheldon.

"Ette saa puhua", keskeytti tyttö, "tai oikeammin ette saa vastustella.
Muuten saatte kyllä puhua."

"Mutta plantaasi…"

"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo kuulla minusta? Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen joutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani, ettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä plantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta saada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?"

Sheldon hymyili — ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan hymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi sanottavansa — hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen nauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän mietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja sanoi ääneen:

"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa."

"Mutta minäpä en tahdo — nyt", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen. "Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni tarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen teidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti soittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en ymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he pääsevät työstä?"

"Kello yhdeltätoista — ja aloittavat taas kello yksi."

"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on varastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni."

"Merimiehillenne!" toisti Sheldon. "Säilykkeitäkö heille. Eihän toki.
Antakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!"

Tytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki taas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.

"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt katsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän. Hyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei mitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain heidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi ateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita."

Sheldon nyökäytti päätään.

"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan viikkokausista. Missä avain on?"

"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella."

Sheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö kuuli hänen sanovan:

"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!"

Tällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa, ja hän kääntyi Sheldonin puoleen.

"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään sen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee, niin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne siitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin kuin on välttämätöntä — juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät jaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni valkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan."

"Te olette amerikkalainen, eikö totta?"

Kysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.

"Olen", vastasi hän sitten uhkamielisesti. "Mitä siitä?"

"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä."

"Ettekö muuta?"

Sheldon pudisti päätään.

"En — mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin kohteliasta."

"Nimeni on Sheldon, David Sheldon", sanoi mies äkkiä huomaten velvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.

Tytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi puolitiehen.

"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland." Sitten hän todenteolla ojensi kätensä. "Emmekö voisi olla ystäviä?"

"Kuinkas muuten", aloitti Sheldon laimeasti.

"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?" jatkoi tyttö innokkaasti.

"Kunnes lehmät tulevat kotiin", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön kevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: "Tarkoitan, kunnes ne ehtivät Berandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää."

Tyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.

"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?" kysyi hän. "Sitä en todellakaan tiedä — ehkä — minä luulin, mutta tiedättehän, että olen sairas."

"Te olette englantilainen, eikö totta?" oli tytön seuraava kysymys.

"Ei, kuulkaas, tuo on toki liikaa sairaallekin miehelle", huudahti
Sheldon. "Te tiedätte aivan hyvin, että olen."

"Vai niin!" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. "Siis te olette englantilainen?"

Sheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta äkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.

"Se oli oma syyni", tunnusti Sheldon. "Minun ei olisi pitänyt ärsyttää teitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes."

"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan aamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?"

Sheldon pudisti päätään.

"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain heikko. Odottakaahan hetkinen!"

Hän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona kompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita liian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla kasvoillaan.

"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!" ajatteli Sheldon itsekseen. "Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä hänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli merisaappaat."

V.

Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasini

Sheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen vain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja Sheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista valkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen ruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan, että Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan verannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti ja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan lainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt pitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen isänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.

"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa", vakuutti tyttö hänelle. "Aivan kuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja löydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan…"

"Työntekijän", oikaisi Sheldon. "He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät työtä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet sopimuksentekoon."

"Aivan niin", jatkoi tyttö — "sairaan miehen, yksin kahdensadan työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella — nehän ovat ihmissyöjiä, eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"

"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."

"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."

"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."

"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin on laita?" kysyi tyttö.

"Tiedän varmasti."

"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"

"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani, itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä — nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa — yhtä typeriä kuin malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja san-christobalilaisia yhdeksän."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"

"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."

Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.

"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan, kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."

Sheldon katsahti häneen ja hymähti.

"Mitä nyt?" kysyi tyttö.

"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."

"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan, johtaa ja hallita heitä — kahtasataa — ellei se ole romanttista, niin se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."

"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.

"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!" huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä tai — tai —"

"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."

"Vaikkapa niinkin — minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä maailman äärissä?"

"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä."

"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista, niin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia, jotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja taistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja täällä te olette tuon taistelun tuoksinassa — ja minä myös."

"Pyydän anteeksi, mutta —" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.

"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana tyttärenä", oikaisi tyttö; "minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa', ei ketään eikä mitään — ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä kuin tekin."

"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan romanttinen", sanoi Sheldon.

Hän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt riippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan äärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset merimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton jaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti saada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi riippumatossa.

"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista seikkailuista", kuuli hän tytön kertovan, "mutta en koskaan, hurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä. Tämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin…" Hän keskeytti lauseensa ja nyrpisti suutaan. "Niin, minä luulin todella, etten voisi muuta tehdä kuin mennä naimisiin."

"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?" kysäisi
Sheldon.

"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä ajatella saatoin."

"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin välttämätöntä." Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi: "Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän täytyisikin ampua."

Tyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.
Sheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.

"Älkää huoliko", sanoi hän. "Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte sillä tehdä?"

"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne."

Sheldon hymyili epäuskoisesti.

"Minä en tunne teidän pistoolianne", sanoi tyttö epäröiden.

"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa vain hiljaa."

"Kyllä tiedän", vastasi tyttö kärsimättömästi. "Tunnenhan minä automaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat olla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän asettanne." Hän katsoi sitä hetkisen. "Se on vireessä. Onko se ladattu?"

Hän laukaisi, mutta ei osannut.

"Välimatka on pitkä", koetti Sheldon lohduttaa.

Mutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.

Luoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten edestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki kahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko heilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä niin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän itse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän aikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti olivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.

"Te ammuitte todellakin hyvin… ollaksenne nainen", sanoi hän. "Vain kaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo."

"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat", valitti tyttö. "Ja pistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet panokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa."

"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.
Viaburi! Tänne hoi, — tuo varastosta yksi plokki."

"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa kahdeksasta", sanoi Joan ylpeästi.

"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta", vastasi Sheldon. "Kuka on opettanut teitä ampumaan?"

"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua, mutta kyllä Vonkin oli aika taitava."

Sheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla — oliko ehkä juuri hän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen oli parasta mennä naimisiin.

"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?" kysyi hän. "Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa, ettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin että te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä."

"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun kotiseutuni."

"Ahaa — malttakaahan! Nevada?"

Tyttö pudisti päätään.

"Kalifornia?"

"Vielä kauemmaksi länteen!"

"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani."

"Politiikan te näytte unohtaneen", nauroi Joan. "Ettekö muista, että on olemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?"

"Filippiinit!" huudahti Sheldon voitonriemuisesta

"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas, minullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen ollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se on minusta ihanin paikka maailmassa — Hawaii nimittäin."

"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran hylkäämässä paikassa?" kysyi Sheldon. "Tännehän tulevat vain hullut", lisäsi hän katkerasti.

"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?" kysyi tyttö. "Minun ymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa."

"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen täällä."

"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei koskaan päässyt tänne asti."

"Hän — isänne — siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.

Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän ilmeen.

"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään, ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, — aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella, joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla — aika suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja, täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina kuuman vuodenajan siellä — kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista, mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.

"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä minulla myöskään — ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin palvelijoitten — he olivat alkuasukkaita — jotta kerran kykenisimme ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä hevoshakaan ja ottaa hevoset…"

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta — lukuunottamatta kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai asustaessamme teltassamme.

"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan, ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin. Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas, isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta, ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes eläneet Hawaiilla.

"Kolme vuotta olin Millin opistossa — silloin tällöin kävin tietysti kotona — ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon. Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi' — mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan maailmaan."

"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Viime vuonna — suuren pörssipaniikin vuonna."

"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"

"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."

"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan itsestään."

"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet."

"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin puolueellinen."

"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista", vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista. Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna hänet viralta."

"Ei yksi kiuru kesää tee."

"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan loppumattomiin — no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."

"Koetan olla varuillani."

"Mitä siihen tulee, niin —" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään. "No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään, ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä, että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.

"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä — pyydystänyt helmiä ja helmiäisiä — ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa, helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa. Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla, kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen. Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet, kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.

"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet vientitullin kopralle — hänestä se oli keskiaikaista — mutta maahan hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan peloittavat — siksipä maa olikin niin halpaa — ja, mikä oli pahinta kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa, mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.

"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton. 'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon. Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina, uusi miehistö — marquesaslaisia ja tahitilaisia — paikoillaan. Olimme juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."

"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"

Joan nyökäytti päätään.

"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne? Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja — niin, täällä minä nyt olen.

"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita, rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka, että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret. Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen, ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.

"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon. Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei, minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut Tahitille.

"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut jättää laivaanikin rosvoille.

"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna keksimme tämän paikan."

"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.

"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"

"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."

"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.

"Olette oikeassa — seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet ihmissyöjien kai-kaiksi."

Joania värisytti kauhusta.

"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä plantaaseja?"

"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."