Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HÄMÄLÄISIÄ

Kirja yksinkertaisista ihmisistä

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

ENSIMÄINEN LUKU

Aakusti ja Emma seisoivat rinnatusten ihan kuin tuomiotaan odottaen kirkkoherran kansliassa.

Maallisen sielukotelonsa pulleudessa istui kirkkoherra keinutuolissa sitä hiljaa edestakaisin nytkytellen ja huulet pitkällä imien viimeisiä haikuja sikaarinpätkästä. Paksu hän oli, kovin paksu. Naaman lihakset roikkuivat velttoina aivan kuin olisivat päässeet yläreunastaan paikoittain irti. Vatsa lyllyi kauniisti tuolin nytkähdyksien mukaan. Tämä hänen ruumiinsa esiintyvin puoli alkoi heti kaulan alta. Ensin se tasaisesti roikkui rintaluita vastaan, teki sitten pienen kuopan, mutta alapäässä se levitti itsensä täyteen voimaansa ja laskeutui lopulta levolle harillaan olevien reisien päälle.

— Vai niin, vai niin, sanoi kirkkoherra, vai vallan naimisiin?

Aakusti rykäisi, vilkaisi saappaisiinsa, jotka hänen tamineissaan olivat se ainoa kohta, mikä ei ollut tullut tarkan pyyhkimisen ja harjaamisen esineeksi ennen pappilaan tuloa.

— Niin, sitähän se olisi.

Hänen ruskettunut naamansa tuli vielä hitusen tummemmaksi, ja otsa, joka lakin alla oli pysynyt vaaleana, leimahti tulipunaiseksi, jotta pellavainen, joka taholle haapparoiva tukka näytti entistäänkin pellavankarvaisemmalta.

— Mitäs morsian tähän sanoo? kysyi kirkkoherra ja, ottaen varovaisesti peukalon ja keskisormen väliin sikaarinpätkän suustaan, katsoi Emmaan.

— Kun Aakusti niin tahtoo, niin tahdonhan minäkin, vastasi Emma.

— Niin, niin, nuorenahan naimisiin on mentävä, sanoi kirkkoherra. Silloin molemmat tasoittuvat toistensa luonteista. Vanhempana naimisiin mennessä, kun molemmat jo elämän kovassa myllerryksessä ovat tulleet valmiiksi höylätyiksi, ei aviollinen mukaantuminen ole helppoa. Silloin on yhdessäolo iankaikkista kihnuttamista, riidanräiskettä ja pahaa pärinää.

— Kai se niin on, sanoi Aakusti ymmärtämättä laisinkaan, mitä kirkkoherra tällä puheellaan tarkoitti. Kai herra kirkkoherra sen asian parhaiten itse tietää.

Vasta ikämiehenä oli kirkkoherra mennyt naimisiin ja tunsi siis avioliiton kireän puolen erinomaisen hyvin. Kuullessaan Aakustin vastauksen katsoi hän terävästi mieheen. Mutta kun hän näki hänen yksitotisen naamansa, hänen kirkkaat, siniset silmänsä, vakavan suun, jonka ylähuulessa oli vaalea, heikko parranalku, niin hän huomasi, että mies ei ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Aakustista hänen katseensa siirtyi Emmaan, joka taatipuvussaan seisoi sulhasensa rinnalla.

— Ei tuolla Aakustilla mikään huono maku ole naista valitessaan, ajatteli kirkkoherra. Mutta kovin pian Emmakin on muodostunut. Joka paikka on niin koreasti sisältäpäin pullistunut.

Ja kirkkoherra katseli Emman tasapiirteisiä kasvoja, joita päivän laikolliseksi polttama, vaalea tukka rajoitti.

Emma koetti kestää kirkkoherran katsetta, mutta silmät eivät pysyneet yhdessä kohtaa, vaan sirrittivät, ja pää keikahteli levottomana. Emma odotti kirkkoherran jotain sanovan. Kun sitä ei kuulunut, niin tyttö tuli levottomaksi, hapueli Aakustin kättä ja naputteli hiljaa Aakustin etusormeen.

Mutta Aakusti oli huomannut kirkkoherran katseet, ja häntä alkoi se suututtaa.

— Mitä se siinä tuolla tavoin mulkoilee? ajatteli hän. Luuleeko hän, että tässä ei ole jaksettu odottaa papin lauseita, vaan on omin neuvoin menty naimisiin?

Ja se ajatus kismitti Aakustia niin kovasti, että silmiin tuli kiukkuinen kiilto ja hän rykäisi.

Kirkkoherra vilkaisi Aakustiin; hän oli päättänyt tarkastuksensa. Hän keinahti tuolissaan pari kertaa oikein lujasti, jotta vatsa lainehteli niinkuin norja taikina tiinussa sitä liikutellessa.

Vuosi vuodelta oli kirkkoherrassa tullut yhä voimakkaammaksi halu saada kuulla, miten tällaiset nuoret ihmiset olivat toisensa löytäneet. Hän kutitteli etusormellaan riippuvia leukalihojaan ja nauraa narskahti.

— Tässä tapauksessa on aivan varmaan tyttö "syypää", sillä minä en voi ymmärtää, miten tuollainen jörö mies olisi osannut tunnustaa mitään, ajatteli hän.

Hän tarkasti terävästi Aakustia, vaikka tämä loikin kiukkuisen katseensa kirkkoherraan.

Aakusti tiesi varsin hyvin, mikä kuulustelu heillä oli edessä, että he saivat tehdä tiliä siitä, miten olivat kiivenneet avioliiton partaalle, oliko siinä toinen toistaan lirkuttamalla houkutellut vai oliko tuupannut, oliko väkisin ajanut vai olivatko yhdessä juosseet. Mutta Aakusti oli pyhästi päättänyt, että niin kalliita muistoja, kuin hänellä oli Emmastaan, ei hän kerro kenellekään, ei vaikka kurkusta ruuvattaisiin.

— Jos se möhömaha ei tyydy niihin vastauksiin, jotka minä hänelle annan, niin me muutamme toiseen seurakuntaan ja annamme siellä vihkiä itsemme yhteen, oli hän Emmalle sanonut ennen pappilaan tuloaan.

Niinkuin kahlekoiralla, nähdessään vihamiehensä, karvat nousevat pystyyn pitkin ruumista, niin tunsi Aakusti sisällään jotain köyristyvän ja vihaisesti ärisevän.

Samassa tulla tupsahti kirkkoherran ensimäinen kysymys:

— No, kuinka tämä sitten on tapahtunut?

Aakusti mietti oikein jyrkkää kieltävää vastausta, mutta ennenkuin hän sen ennätti saada suustaan, niin oli Emma jo valmiina tekemään tiliä. Aivan kuin rippikoulussa, jossa ollaan jo kotona jokaiseen kysymykseen valmistauduttu, hänkin alkoi:

— Eihän siinä ole mitään tapahtunut. Kun tekee yhteen mieli, niin tekee mieli. Ja kun Aakustilla on oma torppansa ja kun minäkin kotoa pääsen milloin tahansa, niin…

Nyt oli Aakustin vastaus valmiina:

— Naimisiin menee jokainen, joka siihen pystyy. Eikä siinä sen kummempaa ole. Ja onhan se Jumalan käsky.

Kirkkoherra hymähti ja sanoi:

— En minä juuri sitä puolta asiassa tarkoittanut. Senhän te olette jo rippikoulussa oppineet. Minä tarkoitin tuota hommienne hellää puolta.

— No, sitä minä, niin totta kuin elän, en aijo hänelle kertoa, päätti Aakusti. Kysyköön omalta muijaltaan, jos heillä jotain hellää on ollut koskaan maailmassa, älköönkä tulko sitä tiedustelemaan toisten ihmisten morsiamilta.

Mutta Emma, joka aina rippikoulussakin oli ollut nöyrä ja kuuliainen, sanoi:

— Aakustihan se asian on alulle pannut.

— Nono, ärähti Aakusti.

— Kyllä se olit sinä, sanoi vakuuttavasti Emma. Etkö muista sitä kertaa, jolloin minä menin juottamaan meidän vasikoita, ja sinä tulit jälestä, ja, juuri kun minä kaasin purtiloon piimää, kutitit minua kainalon alta.

— Minä en kutitellut sinua kainalon alta, tuiskahti Aakusti.

— Älä niin sano, Aakusti. Ajattelehan nyt oikein lujasti sitä kertaa. Kyllä sinä, totta määrin, kutitit.

— Kun minä sanon, että minä en kutittanut, niin en minä kutittanut!

Emman sormet tarttuivat Aakustin etusormeen kiinni. Hän alkoi jo hätääntyä. Mitähän kirkkoherra sanoo, kun he tässä jo papin edessä alkavat riidellä? Ehkä ei päästäkään vihille.

— Voi, hyvä herra kirkkoherra, kyllä se niin on, vaikka ei Aakusti sitä enää muista.

— Totta kai minä muistan, minne minä sormeni tuppaan, sanoi Aakusti ja veti sormensa Emman sormista irti.

— Tietysti sinä siitä sellaisesta suutuit? kysyi kirkkoherra Emmalta.

— Eihän sitä nyt sentään niin heti paikalla suutu, vastasi Emma ujosti. Minä ajattelin, että ei Aakusti sellaista turhaspäiteen tee, kyllä sillä on tarkoitus, siinäkin.

— No, hän puhui sitten lähemmin aikeistaan?

— Ei hän sillä kertaa puhunut, sillä äiti huusi minua sisään.

— Koska hän sitten puhui?

— Vasta seuraavana sunnuntaina. Kun minä olin yksinäni kotona, sillä isä ja äiti olivat kirkossa, näin minä Aakustin tulevan meille. Ja kun hänellä oli oikein kaulus kaulassa ja pyhäpuku päällään, niin arvasin minä siitä, että nyt se tulee.

— Ja se tuli?

— Ei se heti tullut. Siinä sitten puheltiin ja oltiin vaiti. Minä kyllä koetin auttaa, mutta ei sekään tahtonut saada häntä sanomaan asiaansa.

— Nono, ärähti taas Aakusti.

— Kyllä se varmasti oli sillä tapaa, sanoi Emma ja kääntyi Aakustiin päin. Ethän sinä puhunut mistään muusta kuin hevosistasi ja lehmistäsi ja äidistäsi, ja kuinka hyvät teillä on torpan maat. Mutta kyllä minä sellaisesta puheesta ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja pidinkin asiaa ainakin omasta puolestani päätettynä.

Aakusti oli niin kiukuissaan, että ei tietänyt, kummalla jalalla olisi seisonut. Että tuo nainen sillä tavoin meni häntä halventamaan ihan vieraitten ihmisten edessä, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut oman asiansa ajajaa, vaan täytyisi naisen auttaa! Ja että tuo vanha jauhosäkki siinä sitten vielä kyselikin kaikenlaisia sellaisia asioita! Kuuluttakoon ja vihkiköön, se oli hänen asiansa, mutta mikään muu ei kuulunut hänelle!

— Mitä tarvitsee, mitä tarvitsee hänen tulla kyselemään, millä tavoin minä olen asiani alkuun pannut, ajatteli Aakusti.

— No, miten siitä sitten selvä tuli? kysyi kirkkoherra.

— Kun me sitten tapasimme seuraavalla kerralla toisemme talon päivätöitä tekemässä, niin ruokalevon aikana tuli Aakusti minun viereeni istumaan. Silloin minä sanoin, että on niitä omia maita aina hauskempi hoitaa kuin vieraan. Siitähän sitten kaikki selvisi. Ja hyvästi selvisikin.

Kirkkoherra nauraa virskutti itsekseen.

— Ja sitten kai Aakusti tuli helläksi, noin oikein käsiin kaappaavaksi? kysyi hän.

— Mitä hän siinä olisi niin äkkiä helläksi tullut, sanoi Emma ja naurahti pikkuruikkuisen. Ottihan se kädestä kiinni ja puristi oikein lujaa. Kyllä minä silloin kaikki ymmärsin.

— Minä en ottanut kädestä kiinni! sanoi Aakusti tiukasti. Ranteesta minä otin!

— Niin, ranteesta, mutta aivan tuosta peukalon kohdalta, niin että olihan se sama kuin kädestä, vakuutti Emma. Ja kättähän rannekin on.

— Jos sinä aijot kertoa kaikki, niin pysy edes asioissa äläkä pane omiasi.

Aakustin kiukkuinen ääni koski kovasti Emman hellään mieleen, ja hän koetti kiireimmän kautta parantaa asiaa.

— Minä tulin siitä niin iloiseksi, että olisin hänen kaulaansa mennyt. Mutta kun minä silloin vielä pelkäsin häntä, niin…

— Älä siinä puhu siitä, mitä aijoit, puhu siitä, mitä teit.

— Kun en minä sitä tohtinut tehdä, niin kutitin minä sormillani hiukan Aakustin peukaloa.

Aakustin kädet menivät nyrkkiin ja hän puhisi.

— Siitä sitten Aakusti hoksasi, millä mielellä minä olin, sillä hän katsoi pää kallellaan minuun ja nauroi.

— Ja sitten? kysyi kirkkoherra.

— Mitä siinä sitten sen enempää olisi ollut, vastasi Emma viattomasti. Me naureskelimme hiukan yhdessä ja menimme sitten kumpikin töihin.

— Mutta kun seuraavan kerran tapasitte, niin mitä te silloin teitte?

— Silloin me jo puhuimme asioista aivan kuin yhteisistä ainakin.
Tai, enhän minä niistä puhunut, Aakustihan sen teki.

— Mutta eikös Aakusti ole sinua kertaakaan oikein syliin ottanut? kysyi kirkkoherra.

— Voi, voi, mitä se herra kirkkoherra nyt kaikkia niin tahtoo tietää.

— Totta kai hän sen on tehnyt.

— On kyllä, mutta vasta sitten myöhemmin. Se tuli sillä tapaa, että Aakusti puheli kerran kovasti kauan talon Hilman kanssa. Eihän minulla ollut mitään syytä epäillä, että Aakusti menisi Hilman kanssa yhteen, kun sillä on kierot silmät ja länkkäpolvet, mutta oli sitä niin ikävä katsella, että minä tulin ihan surulliseksi. Silloin Aakusti sen lopulta huomasi ja veti minut kovaa kyytiä käsivarresta riihen taakse. Ja siellä minä rupesin itkemään, ja hän puhui. En minä muista, mitä hän puhui, sillä minä itkin kovasti. Mutta kun en minä sanonut mitään, vaikka hän pyysi niin kovasti, että minä edes jotain sanoisin, niin otti hän minut syliinsä. Eihän sitä siinä sitten enää joutunut itkemään.

— Ja sinun oli hyvä olla siinä, vai mitä?

— Totta kai siinä hyvä oli olla, vaikka Aakusti puristikin niin kovaa, että henki ei tahtonut kulkea.

— Ja suutelikos poika yhtä kovasti? Aakusti löi nyrkkinsä toista kämmentään vastaan ja kiljaisi:

— Puhu sitten yksinäsi, jos tuolla tavoin aijot höpistä!

— Herra jestas, Aakusti, kuinka sinä noin sanot, huusi Emma aivan onnettomana ja koetti tavoittaa kiinni Aakustiin. Enhän minä ole sinusta sanonut yhtä ainoata pahaa sanaa.

— Mutta minä en anna minun juttujani kertoa kaikille ihmisille pilkaksi, sanoi Aakusti ja pudisti Emman irti itsestään.

— Ei pidä suuttua, sanoi kirkkoherra. Eihän tässä ole puhuttu mitään muuta kuin kauniita ja rakkaita asioita.

— Jollei muulla tavoin kuin tuollaisella kuulustelemisella pääse naimisiin, niin olkoon sitten koko asia sinään, jääköön mätänemään kuin laiskan perunat.

Ja ennenkuin kirkkoherra tai Emma oli ennättänyt mitään sanoa, oli
Aakusti paiskannut lakin päähänsä ja mennyt ulos ovesta.

— Voi hyvä Jumala, mikä sille nyt tuli? huusi Emma ja riensi jälestä.

Kirkkoherra antoi tuolilleen aika täytäyksen eteenpäin, jotta hän pääsi siitä ylös. Sitten hän mennä haapparoi ikkunaan katsomaan.

Siellä meni Aakusti tulista vauhtia eteenpäin, ja Emma jälestä minkä pääsi.

— Älä jätä, Aakusti, älä jätä! huusi Emma.

Lähteehän sitä ludekin ponnistamaan aika kyytiä karkuun, kun huomaa ahdistajan sormen lähestyvän, mitä sitten kiukkuinen mies, kun tietää lempeän naisen tulevan takanaan. Aakusti harppasi, ja Emma tulla hynttäsi jälestä. Ja korkealle pöllysi kepeä maantien tomu.

Aakusti puhisi kiukkua ja koko ajan puhui puoliääneen itsekseen:

— Enkö minä osaa kosia, enkö? Olenko minä niin huono, etten sitä osaa tehdä? Mitä hän menee sellaisia valehtelemaan vieraille ihmisille. Ja jos hän edes valehtelisi, mutta kun panee vielä omiaan lisää! Ja kaiken lisäksi minun kuulteni. Jos hän pitää minua niin huonona miehenä, niin mitä tulikaan minun kanssani pappilaan. Sanokoon mitä muuta tahansa, mutta sen asian minä ainakin panin alulle. Oikein äkööttää koko juttu minua. Niinkuin en minä naisitta tulisi elämääni toimeen! Onhan minulla torpassa äiti, joka lypsää lehmät ja keittää ruokani. Ja hän on vielä terve ja tanakka mummu, ei siihen kuoleman hammas helpolla pysty. Ja kun hän kerran kuolee, niin on kai minulla silloin niin paljon rahaa, että minun kannattaa itselleni pestata piikoja vaikkapa kokonainen tusina. Mitä minä muijalla teen? Riitelee vielä minun kanssani aamusta iltaan. Eihän tuo kirkkoherrakaan ole yhtään onnellinen, vaikka sillä onkin muija. Ja kun minä olen kuullut toisten miesten puhuvan naimisesta, niin ovat he aina katuneet sitä. Olipa se onni ja taivaan lykky, että tuli huomaamaan, millainen hölö tuokin Emma on. Kysyy kuka tahansa, niin kertoo vaikka mitä. Siinä minä seisoin papin edessä ja niin hävetti, kuin olisi paita päältäni väkisin riisuttu ja minä olisin seisonut ensimäisen syntymäpäiväni tamineissa.

Hän vilkaisi taakseen katsoakseen, vieläkö Emma juoksi. Siellähän se raukka tulla viuhkasi tietä pitkin ja huusi.

— Huuda vaan, en minä kuule! mökisi Aakusti. Että minä olisin kutitellut häntä kainalon alta. Kun minä sormellani pistin olkapäähän, en muuta. Ja mennä sitten hokottamaan, että minä kutitin! Totta kai minä tiedän, mitä on sormella pistäminen ja kutittaminen. Ja vaikka olisinkin kutittanut, sillä on Emma niin korea tyttö, että sitä tekee kenen tahansa mieli kutittaa, niin mitä se kirkkoherraan kuului! Ei kai jokaisesta syyhyttämisestä hänelle tiliä tarvitse tehdä? On sekin kirkonmies, mokomakin!

Hän pisti kätensä housuntaskuun ja yritti laulaa rekiveisua. Mutta ääni ei ottanut kulkeakseen kurkussa.

— Mitä minä tässä maantiellä rupean mölisemään, ajatteli hän. Kun ei kerran ääni oikein kulje, niin parasta on pitää nuotit ja laulut sydämessään.

Vielä kerran hän katsahti taakseen ja silloin hän näki Emman kääntyneen ja kävelevän takaisin päin.

— Sinne se kyökkä nyt menee, ajatteli Aakusti. Olipa hyvä, ettei kotiani asti tullut. Mutta olisi hän sentään saanut kiltisti tulla minulta anteeksi pyytämään, kun sillä tavoin oli minua häväissyt. Mutta mistä hän olisi tietänyt, kuinka ollaan ihmisiksi. Pankaamme se naisen huonon älyn ja itsepäisyyden laskuun. Eihän nainen ymmärrä ollenkaan, että mies suuttuu, kun syyttä suotta puhuu kutittelemisesta ja muusta sellaisesta.

Ja Aakusti hyppäsi aidan yli ja alkoi metsäpolkua oikaista torppaansa kohden. Koko matkan hän keitti kiukkua ja etsi yhä uusia moitteen syitä puolustaakseen pappilasta-karkaamistaan.

Kun hän lähestyi kotiaan, kartutti hänen suuttumistaan se, ettei hän keksinyt mitään kunnollista syytä, jolla olisi kaiken selittänyt äidilleen. Ja hamasta lapsuudestaan asti oli hän kaikesta kertonut äidilleen. Tämänkin pulan hän laski Emman viaksi. Jollei hän sillä tavoin olisi lörpötellyt pappilassa, niin ei hänkään, Aakusti, olisi nyt niin perin tukalassa asemassa.

— Jollei muu auta, niin minä karjaisen äidille, että hän pitäköön suunsa kiinni, ajatteli Aakusti, ja sellainen jykevä päätös rauhoitti hänen mieltään.

Kun Aakusti astui torpan nurkan takaa ja kääntyi menemään sisään, niin hän näki, että äiti oli sillä aikaa hakannut kaksi kaunista koivua ja pystyttänyt ne oven molemmin puolin. Porstuan permannolla oli katajanoksia, ja kun hän kiukusta punaisena avasi tuvan oven, näki hän kaikkialle tuvan seinien rakoihin pistetyn kukkia. Aivan kuin kuulutuksenottopäivänä ainakin.

Eevastiina, Aakustin äiti, kantoi juuri paraillaan kahvipannua pöytään, kun kuuli poikansa tulevan ovesta sisään. Hän oli nurkan takana pyhäpukimissaan kivellä istuen odotellut poikansa tuloa tarjotakseen heti hänelle kahvit.

— No, millaista oli? kysyi Eevastiina.

Mutta kun hän katsoi poikansa kasvoihin, tiesi hän, että puheen tappi istui lujassa kiinni. Hän tunsi niin erinomaisen hyvin tuon kiukkuisen sonnin puskupäisyyden, muisti sen miehestään. Sellainen hänkin oli ollut silloin, kun sisu oli yhtenä palavana pikipallona, joka loikki ja hyppeli miehen sisällä ja pakotti hänet luikkaamaan ja mekastamaan. Silloin oli viisainta ollut, että hän, Eevastiina, oli pysynyt hiljaa ja hissuksiin, sillä muuten oli miehen kämmen läjähtänyt selkään ja toisinaan oli koura tukkaakin vääntänyt. Mutta kun hän aikansa oli saanut jurottaa ja kiukkuansa puhista, niin oli hän lopulta tullut tasamielisenä vaimonsa luo ja kertonut alkusyyt ja perustukset huonoon mielenlaatuunsa.

Aakusti häpesi äitiään, sillä kyllä hän ymmärsi kahvipannun tarkoituksen ja koivujen pystyttämisen oven pieleen, ja tämä häpeän tunne lisäsi vain hänen sisunsa tavatonta temmellystä. Hän heitti lakkinsa nurkkaan oven pieleen, heitti sellaisella kyydillä, että kissa, joka juuri oli siellä ottamassa pientä päivälepoaan, singahti korkealle ilmaan ja karkasi ovesta ulos. Sitten hän meni pöydän ääreen, kaatoi kahvia kuppiin niin äkäisesti, että sitä meni laidan yli ja täytti vadin. Sitten sieppasi hän sokuripalan, puraisi suu väärässä, niinkuin rautanaula olisi ollut hampaitten välissä, kaatoi kahvin vadilta suuhunsa ja antoi sen luistaa kurkusta alas välittämättä sen kuumuudesta. Tuntui niin suloiselta, kun johonkin paikkaan ruumista koski kipeästi.

Siinä hän istui ja mulkoili kiukusta veristävillä silmillään eteensä, ei puhunut halaistua sanaa, tarrasi vain silmänsä vastaisella seinällä raossa olevaan pihlajanoksaan. Se rako oli hänelle hyvin tuttu. Siinä hän pienenä poikana oli puukkoaan pitänyt ja siinä hän oli ajatellut poikansakin kerran pitävän miehen kynnen jatkoa, ensin pientä tynkää, sitten yhä suurempaa, jonka hän, isä, takoisi omalle pojalleen. Tätä seikkaa oli hän monasti jo ajatellut, ja silloin oli aina veri niin somasti leiskahdellut ruumiissa ja hivelevä hiki kirkkaina helminä pursunut hiusmarrosta. Nyt sekin ilo oli otettu pois! Ja kaiken senkin oli tuo nainen tehnyt tyhjäksi!

Ja hän ajatteli tuota poikaansa, tuota pikkuista nappulaa, jolla olisi ollut isän pellavainen tukka, pyöreä naama ja aivan samanlainen pystyssä törröttävä nenä. Ja että sekin oli kuivunut kokoon, se oli kokonaan Emman syy.

Lyödä olisi hän tahtonut sellaista naista, lyödä niin, että luut olisivat rutisseet ja nahka ryppyisenä retkottanut joka paikassa ruumista.

Eevastiina ei kauaakaan katsellut poikansa kiukkuista muotoa. Hän alkoi hyöriä takan luona. Hän kävi porstuan toisella puolella ja toi mitä toikaan. Sekoitteli jotain vadissa. Kohta kuului voin kärinä paistinpannussa. Sitten kuului vihainen pihahdus, joka laimeni ja tasaisesti protkotti. Vähän ajan päästä kuului uusi lyhempi pihahdus, ja sitten otettiin pannusta jotain pois.

Makea käry lainehti lieden luota Aakustin nokkaan ja teki mielen lempeämmäksi.

Jos naiset olisivat kaikki sellaisia kuin tuokin hänen äitinsä, niin mikäs ihme olisi elää heidän kanssaan sovussa ja rauhassa. Aina hän oli puuhassa ja touhussa, tuskin koskaan söikään ja tuskin koskaan nukkuikaan, niin hän vain hommasi ja hääräsi talon puolesta ja kaikessa ajatteli poikansa parasta. Nytkin hän siellä varmasti paistoi jotain oikein hyvää pojalleen, jotta hänen mielensä tasaantuisi. Itkeä olisi tehnyt mieli, mutta kiukku kouri vielä kovasti sisua.

Eevastiina pyrähti pöydän luo, otti hyppysiinsä sokurirasiasta pari palasta ja palasi oven luo. Siellä hän pani palaset rievun sisään ja alkoi niitä nuijalla survoa rikki. Kuinka hauskasti rutisi ja ritisikään sokuri äidin painellessa palasia nuijalla!

Eevastiina ripotti sokurin pannukakkujen päälle lautaselle ja toi sen
Aakustin eteen.

— Syö nyt, sanoi hän. Sattui olemaan kotona aineita, niin laitoin pois happanemasta.

Aakusti ei kehdannut katsoa äitiään silmiin, niin häntä hävetti. Hän pisti paksut sormensa lautaselle, kääri siinä pannukakun yhteen kasaan ja ajoi sen suuhunsa. Makoinen se oli, mutta vaikeasti se meni kurkusta alas. Kurkku tuntui niin ahtaalta ja karkealta.

Äiti seisoi kauempana ja katseli poikansa syömistä.

— Syö nyt toinenkin! sanoi hän.

Aakusti otti toisenkin pannukakun ja pisti sen suuhunsa.

Sen tehtyään hän nousi penkiltä ja meni ulos ovesta. Tuvan oven vierestä hän otti limot ja heitti ne aidan yli karjapihaan. Sitten hän meni navetan ylisille, heitti takin yltään ja heittäytyi heiniin nukkumaan.

Suloisena tuli uni, upotti miehen aivan kuin syvään kuoppaan, kietoi siellä pauloihinsa ja sammutti kiukun polttavan tulen.

Eevastiina kurkkaili tuvan ovesta poikansa tekoja. Kun hän näki Aakustin kiipeävän navetan parvelle, meni hän porstuan toisella puolella olevaan kamariin, palasi sieltä arkivaatteisiin puettuna. Sitten otti hän kiulun ja sangon käteensä ja meni lypsämään torpan lehmiä.

Kun hän palasi tältä toimitukselta, jätti hän maidon tuvan portaille! ja asteli varovaisesti navettaan. Siellä hän kuulosteli parvelle päin. Suu levisi koreaan hymyyn.

— Kyllä se poika siitä selviää, koska se jo kuorsaa. Kyllä uni mielen tasoittaa!

TOINEN LUKU

Aamu oli laskeutunut ryntäilleen maan yli. Kirkkaana loisti kaste aamun viileänä vuoteena, ja yöksi umpeen menneet kukkaset aukenivat lämpimiä rintoja vastaan. Taivas levitti aamun yli loistavansinisen vaippansa, johon puhtaanvalkoiset pilvet olivat kirjailleet outoja kuosejaan. Ja aamu leikki luonnon kanssa, leikki niinkuin maassa lepäävä lapsi leikkii korsilla ja kukkasilla. Hellästi hyväili se kaikkea. Minne tahansa se koskikin, kaikki muuttui kauniiksi ja kullankarvaiseksi. Vanha torpan seinä loisti aivan kuin uusista hirsistä laadittuna, oven edessä oleva hiekka kimalteli tuhansissa pienissä välkkeissä. Joka korren sivu oli hopeaa, joka puun kylki kultaa. Yksin karjapihassakin sinne katkotut havun oksat muuttuivat kirkkaankeltaisiksi.

Koko avara luonto oli pyörryttävän ilon vallassa. Linnut unohtivat ruuanetsintä-matkansa, ne tahtoivat laululla alkaa päivän. Ja niiden kirkas riemu täytti niin kokonaan kaiken, että vanha Eevastiinakin, mennessään talon askareihin, hetkiseksi seisahtui kuuntelemaan ja aivan huomaamattaan pani kätensä ristiin.

Kun Aakusti heräsi ja laskeutui alas navetan parvelta, niin tuntui miehen rinnassa sellainen tuska kuin olisi pihdeillä pidelty.

Hänen täytyi saada tehdä nyt työtä, huhkia ja rehkiä niin, että ajatus ei siinä mylläkässä päässyt yhtään tempomaan. Mutta mitä työtä hän olisi tehnyt? Olihan nyt se aika kesästä, jolloin ei mitään tärkeätä työtä maamiehellä ole, jolloin hän vain odottaa entisen työn hedelmiä.

Hän asteli häveten aamun iloisuutta tupaan, päästäksensä sinne varjoon. Hän oli iloinen siitä, että äiti oli tuvasta poissa. Aakusti seisoi keskellä permantoa ja katseli, mistä saisi jotain työkseen. Silmänsä osuivat silloin katossa parrujen päällä oleviin, kuivumaan pantuihin lautoihin.

Tuollahan oli katajapuutakin! Aakusti otti ne alas. Kovasti olivatkin jo tulleet kuiviksi. Siinä niitä tunnustellessaan muisti Aakusti, miksi hän nekin oli sinne asettanut. Niistähän hän oli aikonut tehdä Emmalle viilipytyn. Voi, voi kuitenkin, nyt sekin pytty jää tekemättä, vaikka näin hyvät ainekset olisi ihan sitä varten. Mutta miksi jäisi? Voisihan hän sen tehdä yhtäkaikki. Siinähän olisi ainakin työ, jota hän kaipasi.

Kun Eevastiina palasi tupaan, oli Aakusti jo täydessä höyläämisen touhussa.

Äiti vilkaisi poikansa töihin. Eihän talossa ollut mitään puutetta viilipytyistä, ja olihan tämä aikakin jokseenkin sopimaton niiden valmistamiseen, talvellahan sellaisia tehdään, mutta kun työ näytti olevan pojan mielelle huojennukseksi, niin mitä hän sitä sitten olisi suotta estänyt.

Ja että tämä työ oli todellakin Aakustille rakas, sen huomasi Eevastiina, kun Aakusti loi katseen häneen. Eilinen vihainen välke oli poissa, ja silmissä oli entinen lempeä, sininen loisto.

— Veistelköön viilipyttyä, ajatteli Eevastiina, koska se näyttää häntä rauhoittavan. Ihan varmaan on hänen ja Emman väliin tullut jotain kommelluksia, mutta mitä siitä, kyllähän sellaiset aina nuorten välillä tasaantuvat. Lepytellään, niin kyllä tasaantuu. Lepytellenhän lehmäkin lypsää.

Ja hikipäässä Aakusti tuvassa höyläsi ja veisteli viilipytyn aineksia.

* * * * *

Emma ei ollut kotonaan osannut olla, kun oli täytynyt kertoa Aakustin jättäneen kaiken, vaan oli mennyt Syrjälän taloon, jonka alainen hänen kotitorppansa oli. Täällä hän juuri paraillaan oli kaivolla vettä ammentamassa, ja siinä alakuloisena huokaili oman elämänsä suurta surkeutta, kun kuuli äänen maantieltä:

— Likka, likka, tules auttamaan!

Emma katsahti maantielle päin. Tuttu oli Emmalle valakka, joka rattaita veti, ja tuttu rattailla istuva noin kuudenkymmenenvuotias, punanaamainen mies.

Mutta tunsi tulijakin Emman heti, kun tämä kääntyi häneen päin.

— Kas, Emmahan se on, huudahti ukko. Kyllä minä sitä selkämystää tunnustelin ja ajattelin, että olisikohan Emma täällä, mutta en ollut ihan varma siitä. Autahan minua alas rattailta. Nämä pärpänstikkelini ovat viime aikoina tulleet niin kovin hölliksi, etteivät tahdo oikealla tavalla heilua.

Emma tuki miestä hänen kiivetessään alas rattailta.

— Minne, herran tähden, Janne-setä nyt on menossa? huusi Emma.

— En minä ole menossa, tulossa minä olen, tulossa ihan kuin taivaallinen riemu syntiselle, vastasi Janne-sedäksi nimitetty mies.

Hän sieppasi heti Emmaa molemmin käsin korvista kiinni ja suuteli häntä.

— No, ei ole noin lämmintä suuta taas osunut minun tielleni pitkään aikaan, sanoi hän.

— Vanha ihminen, olkaahan siinä nyt hiljaa ja siivolla, sanoi Emma, joka ei kuitenkaan voinut olla nauramatta.

— Pitäisikö minun vielä hiljaakin olla, kun on aivan haudan nurkkien kohdalla. Ei, vasta sitten, kun olen saanut puupalttoon päälleni, minä aijon olla alallani.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja toi ajoneuvot portista sisään.

Janne Nakkila, eli, kuten häntä tavallisesti nimitettiin, Janne-setä, oli keskiruumiin kohdalta jokseenkin lihava. Vatsa nousi kauniina töyrynä eteenpäin, mutta jalat letkottivat hervottomina niiden alapuolella. Naama oli punakka, silmät suuret ja hiukan ulkonevat, tukka oli päälaelta hyvin harventunut. Hän oli ollut maakauppiaana, oli vaurastunut ja eräänä päivänä myynyt liikkeensä hyvillä ehdoilla toiselle. Nyt hän eli koroillaan ja vietti aikaansa kulkemalla sukulaisesta sukulaiseen.

— Onko talon väki kotona? Missä Matti ja Miina ovat?

— Eivät ole kotona tällä haavaa, vastasi Emma. Isäntä läksi naapuriin heti, kun emäntä ajoi kirkonkylään.

— Henkäisyn hetki Matille, arvaahan sen!

Kun hevonen oli saatu valjaista pois ja rattaat kuljetettu tallin viereen, niin Janne istahti varjoon keinulaudalle talon seinäviereen ja kuivaili otsaansa.

Emma vei vesisangon tupaan ja palasi sitten Jannen viereen istumaan.

— Mitäs sedälle on kuulunut?

— Minulle kuuluu aina hyvää kuumalla ilmalla. Silloin ei pääse tuo kirottu luuvalo ruumistani kopristamaan ja suoniani ruuvaamaan.

— Yhäkö se vaan on olemassa?

— Ennen se oli paikallinen, nyt se on yleinen, muuta erotusta siinä ei ole. Ensin se oli selässä, sitten niskassa, sitten käsivarsissa ja sitten jaloissa. Ja kun se näin oli muokannut itselleen koko minun syntisen ruumiini aivan pehmeäksi, oli kaivanut ihan kuin sika kärsällään itselleen multaan kuopan, niin laskeutui se oikein makaamaan minun ruumiiseeni. Ja kun nyt vain hiukankaan tuntee vetoa, niin silloin sitä jymy on minun ruumiissani. Päähän ja järkeen ei se sentään ulotu. Mutta sinä, mitenkäs maailma sinua kieputtaa? Joko rakkaus on sydäntä kiristänyt?

Emman herkkä mieli retkahti heti alas tämän kuullessaan, ja hän alkoi itkeä pillittää.

— Aijai, sanoi Janne. Ettei vain olisi jotain sekamelskaa tullut.
Kerrohan minulle kaikki.

— Ei se kertomisesta parane.

— Kaikki kertomisesta paranee. Ei ole sellaista asiaa, jota ei puhumalla voisi selittää, sillä sanan voima se kaiken tyyrää. Kyllä minä sen tiedän. Onko se kuka?

— Se on se Lahdenperän Aakusti.

— Kuka se sellainen on? Olenko minä sitä miestä koskaan nähnyt?

— Kyllä te olette nähnyt.

— Minäkö?

— Aivan varmasti.

— Missä?

— Se on se sama mies, joka viime kesänä antoi teille korvapuustin, kun tulitte minua suutelemaan.

— Se on hävytön mies, kyllä minä hänet nyt muistan. Se tahtoo sanoa, hän oli hävytön mies, mutta voi nyt olla hyvinkin siivo. Että hän minua silloin löi, oli jonkinmoista villitystä. Kyllä minä tiedän, että nuoret miehet ovat nykyään sellaisia. Ne eivät tahdo antaa vanhojen miesten tulla ollenkaan nuorten tyttöjen tykö. Toista se oli minun kultaisessa nuoruudessani, silloin väistyttiin aina, kun vanhempi mies tuli joukkoon. No, se sellainen tulee paljosta sanomalehtien lukemisesta. Ne panevat kapinanhengen miehen sisälmyksiä kiertämään. Vai se mies se nyt on. Kyllä muistan. Se on hyvin tuiman näköinen ja sillä on aivan pystyssä seisova harjastukka, eikä turpajouhia sillä ole laisinkaan naamassa. No, eikö hän huoli sinusta?

— Kyllä se siltä ensin näytti, että hän huolisi.

— Mutta mikä sitten tuli?

— Kun me eilen menimme pappilaan ottamaan kuulutuskirjaa, niin läksi hän kesken pois.

— Ihan noin vaan yhtäkkiä, sanoi Janne ja löi kätensä yhteen.

— Ihan äkkiä.

— Kyllä silloin on röyhkeys suuri, kun pappilasta kehtaa lähteä. Sinullahan on siis kaikki mullin mallin ja elämä edestakaisin. Ja mistä syystä hän läksi?

Emma kertoi koko jutun juurta jaksaen Jannelle. Kun se oli loppunut, katseli Janne vähän aikaa pää kallellaan Emmaan ja sanoi:

— Olenhan minä aina sitä sanonut, että tappelua se rakkaus on. Tämän seikan me havaitsemme luonnossakin tapahtuvaksi, kuten esimerkiksi kissoissa. Mutta jota kovempi kamppaus, sitä lujempi rakkaus, sen minä tiedän. Tämä on nyt niitä asioita, joissa minä olen aivan kotonani. Siihen aikaan kun minulla vielä oli kauppapuoti, tulivat pojat ostamaan minulta sormuksia tytöilleen. Toisinaan tapahtui, että poika tulikin tuomaan sormustaan takaisin, jolloin minä otin asiasta kiinni. Ja sen minä sanon, että ei kertaakaan niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joina minä olin kauppiaana, ole tapahtunut sellaista, että tuollainen sormus ei sitten olisi kelvannut, kun minä otin asian hoteisiini.

— Voi, voi, jos te ottaisitte tämänkin asian hoteisiinne, sanoi Emma.

— Tietysti minä sen otan. Ja sen minä sanon, että kyllä minä sen miehen tänne vielä kuljetan, jollei muuten niin korvista.

— Ei, ei, ei hänelle saa olla kova. Hän on sellainen, että hän suuttuu niin kovasti pian ja nostaa silloin tavattoman melun. Häntä pitää koreasti puhutella.

— Tiedä, että en minä ole kellarista kotoisin. Kun minä hänelle selitän, mitä rakkaus oikeastaan on, niin sitten on ihme ja kumma, ellei hän juokse sinun luoksesi, vakuutti Janne.

— Niin, kun te sen hänelle selittäisitte. Hän uskoo, että rakkaus on sellaista, miksi hän sen näkee, tuollaista äkeätä. Mutta onhan sitä muutakin kuin hänenlaatuistaan rakkautta.

— On, on, rakkautta on niin montaa sorttia, että ei siitä järjestystä tiedä muu kuin se, joka on tottunut hoitamaan sekatavarakauppaa. Missä se villitty mies nyt on?

— Hän meni kotiaan. Missä hän muuallakaan olisi.

— Onko sinne pitkäkin matka?

— Maantietä myöten on hyvinkin pitkä ja tie sinne on kovin huonoa.
Mutta kun menee oikotietä, niin on ykskaks siellä.

— Rakastavaisia ja kuolevaisia on heti autettava, se on ollut minun elämänohjeeni. Minä menen heti paikalla.

— Mutta jaksatteko, kun juuri vastikään tulitte?

— Ei se tee mitään. Ei tällaisessa asiassa sitä saa ajatella. Muista, mitä laupias samarialainen teki. Tule viemään minua tuolle oikotielle, niin minä menen suoraa päätä. Ja ellei hän vielä tänä iltana konttaa sinun edessäsi ja koreasti rukoile anteeksi, niin minä en ole minä. Sillä katsohan, tyttöseni, kyllä minä tiedän, mitä minä maailmassa saan aikaan.

* * * * *

Kun Janne oli päässyt metsäpolulle ja asteli Aakustin mökkiä kohden, niin hän tiellä puheli itsekseen:

— Nyt sitä maailma taas saa nähdä, mitä sanan voima saa aikaan. Sana ja sen voima, se on sentään se keskusta, se napa, jonka ympärillä me kiepumme. Mitä olisikaan maailma, ellei meillä sanaa olisi? Minä kysyn itseltäni vielä kerran, mitä olisi maailma? Ja minä vastaan: erämaa se olisi, jossa me kulkisimme ympäri ja mölisisimme toisillemme. Siinä me sitten tappaisimme toisiamme ihan kuin ajan kuluksi, ilman että kuoleva tietäisikään, mistä syystä hän on henkensä menettänyt. Toista se on, kun sanalla ensin kaikki tuodaan ilmi. Kuinka ankarasti minä olenkaan toivonut sitä hetkeä, jolloin saisin olla oikeassa taistelussa ja sanan kautta saisin hankkia itselleni voiton. Minä olen usein ajatellut sitä suurta Rooman valtakunnan miestä, jonka nimeä minä en tällä haavaa muista, mutta joka oli kuuluisa tavattomasta puhumisestaan. Niin, häntä minä olen ajatellut ja olen mielessäni istunut Rooman senaatissa ja ajanut asioita, en mitään tavallisia tappelu- ja käräjäasioita, vaan suuria valtakunnan asioita, joista miljoonien kohtalo riippuu aivan kuin hämähäkki riippuu ruumiinsa perästä tulevasta hienosta langasta. Silloin minä olen puhellut itsekseni, ja kun väittelyn kuumuudessa sitten vihdoin olen huomannut voiton tulevan minun puolelleni, niin olen minä tuntenut, miten rintani on onnesta ja suloisesta väristyksestä pullistunut. Silloin minä olen ollut rikas. Niin, rikas minä olen ollut. Sellaista se sana ja sanan käyttäminen tekee. Enhän minä ole oikealla paikallani, kun kaiken elämäni ja sen suuren lahjan, joka minulle on annettu, olen kätkenyt tänne syrjäiseen Hämeeseen. Mutta mitä siitä, täällä minä olen kuitenkin se, joka kaiken määrää! Ja minä muistan taas erästä roomalaista herraa, jonka nimeä minä nyt en muista, joka sanoisi minun sijassani: Mieluimmin ensimäinen vaikka Kuhmalahdella kuin toinen Tampereella!

Jannen astunta tuli reippaammaksi, kun hän ajatteli sitä suurta voimaa, joka hänelle oli annettu puheen ihmeellisen lahjan kautta.

Hiljainen oli keskipäivän paahteessa metsä, siellä täällä puiden varjoisessa siimeksessä kimalteli lehti, johon auringon säde osui.

Jannen mieli pehmeni, hän seisahtui, katseli ympärilleen ja sanoi:

— Hulluja ne ovat, jotka täältä lähtevät pois ja asettuvat kaupunkiin. Ei heillä siellä ole edessään sitä, mikä minun silmieni edessä nytkin koreilee. Niin, korea on luonto, korea kuin morsian, joka ylkäänsä odottaa ja silmä kirkasna katselee häneen ja onnen kyynel heruu poskelle, josta sitä ei häveten pyyhkäistä pois. Tässä pitäisi oikein seisahtua ja kukkanen kädessä ja pää paljaana veisata suvivirttä. Tai miksi en päästäisi runosuontani auki ja tekisi itse viisua metsästä ja sen suloisuudesta? Mutta eihän minulla nyt ole aikaa sellaiseen, sillä rakkaus ajaa minua eteenpäin.

Näin mietiskellen ja tuumaillen Janne saapui torpalle. Hän riensi heti sisään. Kun hän näki Aakustin kovassa touhussa höyläpenkin luona, niin hän ajatteli:

— Kova sisu sillä miehellä on, kun sellaisten hirmutekojensa jälkeen tekee työtä eikä istu mieli monenkarvaisena loukossa ihmettelemässä omaa huonouttaan. Mutta toista tästä tulee, ihan toista, sen minä vannon, kun minä hänelle näytän, millainen jumalan mieliharmi hän on.

Janne astui lähemmäksi.

— Päivää! tiuskaisi hän.

— Jumal' antakoon! vastasi Aakusti.

— Minä tulen tänne tämän nuoren miehen luo Emman asiassa, sanoi
Janne painokkaasti ja seisoi sääret hajallaan ja kädet kupeellaan
Aakustin edessä.

Aakusti sävähti tulipunaiseksi.

— Herranen aika kuitenkin, ajatteli hän. Onkohan Emmalle tapahtunut jotain pahaa, kun noin vartavasten tullaan minun luokseni. Ettei vain ole hypännyt veteen, sillä kun on niin hellä mieli ja pehmeä sydän.

Hän tunsi itsensä perin avuttomaksi luodessaan katseen Janneen.

Mutta Janne huomasi miehen aran muodon ja silloin hän paukautti hänelle vasten naamaa:

— Tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt? Sinä olet sen tytön kanssa menetellyt aivan niin kuin sinulla ei olisi hajuakaan kunniasta ja muusta hyvästä tässä maailmassa, vaan olisit ihan kirkkaasti omien halujesi ja kiukkuisen sisusi orja. Tiedätkö, missä tilassa Emma nyt on? Oletko sitä edes ajatellutkaan? Hän on ihan kuin päällepoljettu ahven! Niin tämä tapaus on häneen koskenut!

Aakustin mieleen nousi lämmin laine. Emma eli, vähät silloin kaikesta muusta! Vähät siitäkin, vaikka hän olisi ihan kuin poljettu ahven, kyllä hän, Aakusti, taas tekee kaikki hyväksi. Hän kääntyi entistään suuremmalla innolla työhön.

Janne oli odottanut aivan toista, oli luullut miehen lyykistyvän kokoon, jolloin hän sitten sanan suloisella voiteella saa parantaa kaiken, vakuuttaa, että kyllä tyttölapsi aina parantuu sydämensurusta, kun poika lähelle tulee. Mutta nyt tuo mies olikin tarttunut työhönsä aivan kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä koko asian kanssa.

— Minä huomaan ja kauhukseni sen havaitsen, että sinulla ei ole harmaata aavistustakaan siitä, mitä rakkaus on ja mihin se velvoittaa, sanoi Janne, joka huomasi sanan pyhän viljelemisen hetken tulleen.

— Onhan tuota aavistettu ja onhan tuota tiedetty, vastasi Aakusti.

Jannen sielu oikein pihahti.

— Aavistettu! sanot sinä. Kyllä minä tiedän, millaista teidän nuorten miesten rakkaus on nykymaailman aikaan. Kiliseviä kulkusia te olette, ette yhtään mitään muuta! Mutta minä sanon sinulle, mitä rakkaus on. Kun minä tänään ajoin maantiellä ja seisautin valakkani juomaan, niin kuulin miten sammakot rapakossa kurnuttivat. Siinä oli rakkautta! Siellä ne rapakossa laulelivat toisilleen niin hellästi, että minun mieleni aivan suli ja minä ajattelin, kuinka rikas luontokappalekin on. Laulaa sillä tavoin kullalleen. Eivät ne loiki pitkin maailmaa, vaan yhdessä rapakossa ne pysyvät ja siellä on heillä kaunis kotinsa ja piskuinen perheensä, ja rakas on sammakollekin oma paksupäänsä. Semmoista voi sanoa rakkaudeksi. Mutta sinä, mitä sinä tunnet ja ajattelet? Houkuttelet ensin tytön puoleesi ja sitten jätät. Onko se miehen tekoa, se sellainen?

Aakustilla oli aina suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, ja vaikka hän tätä miestä kerran olikin kiukuissaan korvalle lyönyt, niin ei hän nyt tahtonut sanoa mitään. Ei tohtinut eikä tahtonutkaan. Mitä siitä, jos toinen hänet haukkuikin aivan pehmoiseksi, kun hän, Aakusti, kuitenkin Emmaansa niin paljon rakasti. Eivät ne sammakot siinä asiassa hänelle vertoja vetäneet, sen hän tiesi.

Janne yltyi omista sanoistaan ja jatkoi:

— Jos sinä olisit ajatellut oikealla tavalla, niin olisit lukenut ulkoa korkean veisun ja Emmaasi katsellessasi muistellut, mitä sana sanoo morsiamen kauneudesta, etkä sinä silloin olisi pappilassa kääntänyt hänelle selkääsi. Nyt minä olen tullut sinulta kysymään, aijotko sinä tämän asian korjata vai aijotko jättää sen tällä tavoin rempalleen roikkumaan? Minä kysyn sinulta vanhempana miehenä, aijotko sinä vai etkö aijo?

Aakustin teki mieli vakuuttaa, että kyllä hän oli valmis vaikka joka päivä lukemaan korkeata veisua, jollei muu asioita saattaisi taas hyviksi, ja sinä aikana ajattelemaan Emmaa. Mutta kun se asia oli itsestään selvä, niin mitä hän sitä meni sanomaan tuolle vanhalle miehelle? Olihan hänen rakkautensa hänen ja Emman asia. Minkätähden koko maailma sillä tavoin siihen sekaantui ja tahtoi tietää kaikki. Oliko hän koskaan kysynyt, millä kannalla muiden rakkaus oli? Sitä ei hän ollut tehnyt. Ei hän muutenkaan ollut koskaan ottanut selkoa muitten asioista, mitä sitten rakkaudesta. Kun Janne ei saanut mitään vastausta, niin hän käsitti Aakustin vaitiolon suureksi uppiniskaisuudeksi ja päästi äänensä oikein valloilleen, antoi sille veisaavan nuotin ja alkoi pauhata:

— Minä sanon sinulle, nuori mies, että sinä kerran vielä joudut siihen paikkaan, jossa ei lunta eikä jäätä ole, vaan iankaikkinen korvennus ja tuliset hiilet. Siellä sinä tulet huomaamaan, mitä tälläkin haavaa olet tehnyt ja aikaan saanut. Muista, että rakkaus on kaunis ja kukoistava kuin perunamaa. Sitäkin on hoidettava ja aina silmällä pidettävä, jotta mukulat hyvin kasvaisivat. Sinä olet sen huonosti lannoittanut ja kylvänyt mätää siementä, ja nyt siinä kasvaa rikkaruohoja, nokkosia ja saviheiniä. Kytke pois, sanon minä, kytke pois kaikki rikkaruoho sinun rakkautesi perunamaasta! Tiedätkö sinä, mitä Emma oikeastaan on? Tiedätkö, sinä vaivainen syntinen? Onko sinulla niin paljon miehen aivoitusta, että tiedät, mitä sellainen tyttö on?

Aakusti tiesi sen varsin hyvin. Kuinka sanomattoman rakas olikaan Emma hänelle tänä hetkenä. Ei hän niin rakas ollut ollut sinäkään hetkenä, kun hän riihen takana tytön syliinsä sulki. Jos Emma olisi ollut tässä, niin olisi hän ottanut tytön käsivarsilleen ja pitänyt häntä siinä silmiensä edessä ilonaan ja sydämensä virkistyksenä. Hän huokasi syvään ja alkoi liittää viilipunkan sivuja toisiinsa.

— Sinä huokaat! sanoi Janne. Sinä huokaat! Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä huokaat. Pahaa sisuasi sinä huokaat. Mutta muista, mitä Paavali sanoo rakkaudesta. Ja hän oli vanhapoika niinkuin minäkin olen. Minä julistan sinulle nyt niinkuin Paavalikin julisti, että ellei sinulla rakkautta ole, niin olet sinä kilisevä kulkunen ja helisevä vaski. Eevastiina oli pihalle asti kuullut Jannen äänen ja riensi tupaan.

— Herra jestas kuitenkin, mitä on tapahtunut? sanoi hän.

— Hyvää päivää ensin, sanoi Janne, joka aina tahtoi noudattaa soveliasta käytöstä naista kohtaan. Minä olen tullut tänne saarnaamaan pojallenne rakkauden velvollisuuksista, sillä hän on ne unohtanut.

— Mitä sinä, Aakusti, oletkaan oikeastaan tehnyt? kysyi Eevastiina hätääntyneenä. Ethän vain ole tyttöä vienyt häpeään?

— Enhän minä ole mitään tehnyt, sanoi Aakusti, jota tämä kaikki tavattomasti hävetti.

Hän laski kätensä työhön kiinni ja tuumi:

— Olisinpa Emman tykönä, niin kyllä me tämän asian järjestäisimme, eikä siihen tarvittaisi toisten apua.

— Minä selitän, mitä hän on tehnyt, sanoi Janne juhlallisesti. Hän on Emman jättänyt pappilassa aivan keskeneräiseksi.

— Millä tavoin keskeneräiseksi? kysyi Eevastiina.

— Hän meni ottamaan kuulutusta ja karkasikin kesken pois.

— Ei meidän Aakusti sellaista syyttä suotta tee, vakuutti
Eevastiina. Kyllä siinä on ollut jokin seikka ja perustus.

— Ei mitään perustusta, sanon minä, huusi Janne, ei mitään muuta perustusta kuin hänen oma paha sisunsa ja pirullinen itsepäisyytensä.

Eevastiina pudisti päätään ja istahti alakuloisena penkille.

Aakusti huomasi sen ja hänen tuli kovin surku äitiään, jota tällä tavoin aivan tarpeettomasti kiusattiin.

— Olisipa tuo roippamaha poissa, niin kyllä minä äidille selittäisin, ajatteli hän.

— Onhan Emma niin hyvä tyttö, sanoi Eevastiina.

— Eivät taivaalliset neitsyet eivätkä pappilan neidot voi olla sen parempia, vakuutti Janne.

Eevastiina nousi ja astui tuvan permannon poikki Aakustin luo. Hän veti matalan rahin esiin, istahti sille ja alkoi puhella hiljaa ja lempeällä äänellä.

— Minä en tiedä, mitä on tapahtunut, sanoi hän. Mutta olkoon tapahtunut mitä tahansa, niin mene ja sovita kaikki.

Aakusti tunsi, miten paksu pala nousi kurkkuun ja itku tuppasi silmien kulmaan. Mutta hän painoi päänsä syvemmälle työhönsä ja oli vaiti.

Eevastiina jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä nainen miehelle on. Kuinka sinä sen tietäisit, sillä olethan vasta äsken pojasta mieheksi varttunut. Minä kerron sinulle isästäsi, jota et muistakaan, sillä olithan pieni poika, kun minä sain viedä hänet hautuumaalle. Emme me kaksi paljoa puhelleet siitä, mitä me toisistamme ajattelimme, mutta emmehän me sitä tarvinneetkaan. Tietäähän sellaisen ihminen sanoittakin. Hän oli niin omatahtoinen ja luja mies, että ei olisi luullut kenelläkään olevan valtaa hänen ylitseen. Niin minäkin ensi alussa luulin, mutta pian huomasin, kuinka paljon minä sain hänessä aikaan. Jos minä oikein lujasti uskoin, että hän saisi aikaan jotain, niin hän teki sen. Monasti minä leikillä sanoin: kai sinä tuon alan saat kuokituksi iltaan. Leikillä minä sen sanoin, jotta hän pysyisi työssä hyvällä tuulella. Mutta sellainen hän oli, että kun minä jotain oikein varmasti uskoin, niin hän sai aivan kuin kymmenen miehen voiman, ja hän meni ja teki, mitä tahdoin. Hän oli vahva ja omatahtoinen mies, mutta hän tarvitsi toisen uskoa, jotta hänen voimansa kestäisi. Toisinaan minun uskoni hiukan horjui. Se oli alussa, jolloin en vielä häntä hyvästi tuntenut. Mutta silloin minä kauhistuin, kun näin, miten hän väsähti. Silloin hän saattoi katsoa niin kummallisesti minua silmiin ja aivan kuin rukoilla: etkö sinä enää uskokaan? Kerran, kun menin päivätöitä tekemään taloon ja hän jäi kyntämään, sanoi hän: eiköhän tämä ole silloin valmis, kun tulet kotia. Minä sanoin: sehän on mahdotonta! Minä menin, mutta talossa sitten tulin levottomaksi, juoksin äkkiä kesken työn pois ja saavuin kotia. Mies seisoi aidan nojassa ja hevonen söi ruohoa pellonpielestä. Minä en sanonut mitään, menin vain hänen luokseen ja pitelin hänen kädestään kiinni. Hän puristi sitä lujasti. Hän oli ymmärtänyt, minkätähden minä olin tullut. Kepeällä mielellä palasin taloon työhön. Illalla tulin kotia, ja koko pelto oli kynnetty. Sinä iltana minä olin onnellinen, ja onnellinen oli hänkin. Ja sinä iltana minä toivoin itselleni poikaa, joka olisi isänsä kaltainen. Ja sitten minä sain sinut.

Aakustin kädet vapisivat liittäessään vannetta yhteen.

— Samanlainen kuin hän olet sinäkin, minä tiedän sen, jatkoi Eevastiina. Emma olisi ollut sinulle tuollainen nainen kuin minä olen ollut isällesi Hän otti sinut, vaikka hän olisi kauniilla muodollaan saanut monta talonomistajaakin. Hän tiesi, että te kaksi olette yhteen määrätyt. Hän sanoi sen sinulle. Ja nyt sinä menet ja heität sellaisen tytön pois!

Aakusti ei enää jaksanut. Hänessä heräsi pelko, että Emma voitaisiin viedä häneltä pois. Hän sieppasi viilipytyn kainaloonsa ja riensi ulos ovesta.

Niin odottamaton oli hänen lähtönsä, että sekä Eevastiina että Janne olivat hetkisen aivan sanattomia.

— Nyt se meni! sanoi Janne viimein. Ja meni sanomatta sanaakaan! Te puhuitte niin kauniisti kuin enkelit puhuvat viimeisellä tuomiolla kilvoituksen kestäneille, sen minä, joka olen paljon lukenut, uskallan vakuuttaa. Ei paljon puutu, etten sano teidän puhuvan paremmin kuin mitä minä puhun. Jos teillä olisi minun tietoni, niin mitähän…

— Mutta minne hän meni? sanoi Eevastiina levottomana.

— Tietysti Emman luo. Minne muualle hän olisi mennyt.

Janne nauroi, mutta äkkiä hänen naurunsa taukosi.

— Minä tiedän omasta korvakokemuksesta, millainen väkivaltainen mies tuo Aakusti on. Nyt se varmasti menee ja panee toimeen pahaa.

— Ei minun Aakustini sellaista tee, vakuutti Eevastiina.

— Te ette tunne miestä, sillä te olette nainen. Mies on aika-ajoin rakkaudessa aivan kuin riivattu. Minä kauhistun, kun ajattelen, mitä tuo mies voi saada aikaan. Minun täytyy päästä jälestä.

— Hän juoksee metsätietä, vastasi Eevastiina, joka oli mennyt tuvan ikkunaan katsomaan. Te ette saa häntä kiinni. Mutta tuolla tulee maantietä joku ajaen. Pyytäkää päästä kärryille, niin ehditte ajoissa perille.

Janne riensi tuvasta ulos ja huusi maantiellä ajavaa seisahtumaan. Pian hän oli kavunnut rattaille, ja nyt lähdettiin täyttä kyytiä ajamaan pölyisellä maantiellä.

Eevastiina seisoi hetkisen paikallaan pidellen sydänalaansa. Hän kumartui vaistomaisesti poikansa työkalujen puoleen ja alkoi siivota huonetta. Siinä hänen käsiinsä osui pieni liiste, johon oli jotain kaiverrettu. Eevastiina luki, mitä siihen oli puukolla kirjoitettu:

— "Emmalle. Rakkaudessa."

Eevastiina hymyili, silitteli laudanpalasta ja sanoi itsekseen:

— Arvasinhan minä, että viilipytyn teko häntä rauhoitti. Nyt se oli valmis. Sitä varten hänellä oli sellainen kiire.

Hän siivosi tuvan, lakaisi lastut yhteen. Sen tehtyään hän otti poikansa tupaan jääneen puukon ja meni lehtoon. Kohta kuului sieltä risahdus, joka syntyy nuoren puun taittuessa. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän palasi vetäen jälessään kahta kaunista nuorta koivua, jotka hän asetti torpan oven pieliin.

— Kyllä se poika tänä iltana antaa niiden siinä olla, siitä minä olen aivan varma, sanoi hän aivan ääneen.

KOLMAS LUKU

Suurella uholla nousi Janne rattaille.

— Anna mennä niin paljon kuin alta pääsee, huusi hän.

— Minne sitä mennään? kysyi mies.

— Syrjälään.

— Ei minun matkani ole oikeastaan sinnepäin.

— Mutta nyt on.

— Onko hätä?

— On. Etkö sinä kuule?

— Mikä hätä?

— Murha.

— No sitten! sanoi mies ja raapaisi ohjaksien perällä oikein tuntuvasti hevostaan, joka läksi täyttä laukkaa menemään eteenpäin, niin että rattaat keikkuivat sinne ja tänne.

Kun he olivat vähän matkaa päässeet, niin mies kääntyi Janneen päin ja kysyi:

— Joko se murha on ollut?

— Ei ole, mutta tapahtuu kohta!

— No sitten mennään oikein kruunun kyytiä, sanoi mies ja löi taas hevostaan.

Kiivasta oli ajo, kaikki vastaantulevat väistivät jo kaukaa nähdessään heidät. Janne oli mietteisiinsä vaipuneena. Jota kauemmaksi tultiin, sitä varmempi oli hän siitä, että Syrjälässä vielä jotain kamalaa sinä iltana tapahtui. Vaikka hän näin syvästi mietiskelikin, niin ei häneltä jäänyt huomaamatta, että kaikki vastaantulijat katsoivat pitkään häneen. Janne tervehti jokaista, sillä jokaisenhan hän tunsi, mutta kukaan ei vastannut. Jokainen kääntyi poispäin.

— Mikä noita ihmisiä riivaa, ajatteli Janne, kun ne eivät minua tunne. Olenko minä mikään käärme, joka olen niin nahkaani muuttanut, ettei minussa enää ole samaa muotoa jälellä? Tässä on takana jotain! Varmaankin on kirkonkylän kauppias, se kaupungista tullut, taas levittänyt jotain kamalia juttuja minusta. Kyllä minä sen miehen tunnen, sillä on huono sisu. Arvaahan sen. Hän kerskaili kerran kahdenkertaisella kirjanpidollaan, mutta minä sanoin siihen, että se oli sellainen kirjanpito, josta ei koskaan tietänyt, milloin kauppias oli vararikon partaalla, milloin ei. Siitä hän suuttui. Mutta odotahan, kun minä pääsen sinun eteesi taas ja näytän sinulle oikein tuntuvasti, millaista se kaupanteko ennen vanhaan oli.

Näin sai tämä asia hetkiseksi Jannen mielen kääntymään pois matkan tarkoituksesta. Mutta kun Syrjälän talo alkoi näkyä, silloin hän muisti taas, mitä varten oli rattaille kiivennyt.

Kun hevonen kääntyi talon pihaan, sattui Matti isäntä olemaan kuistilla.

— Mistä sinä, Janne, noilla kärryillä tulet? sanoi hän.

— Mikäs näitä kärryjä vaivaa?

— Nehän ovat vanginkuljettajan kärryt, vastasi isäntä.

— Vai niin. Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki minuun niin pitkään katsoivat. Mutta hän onkin se oikea mies.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Missä on Emma? huusi Janne.

— Enhän minä tiedä. Missä lienee talon töissä.

— Missä hän on, kysyn minä!

— Pyykillä taitaa olla.