Produced by Tapio Riikonen

HOTTENTOTIT

Koulumuistelmia

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Huviretkellä.
Hottentotit.
Törkeä kepponen.
Kelkkamäessä.
Joululoman alkaessa.
Filosoofin syntymäpäivä.
Monte Carlossa.
Martti Ranta.
Sairaustodistus.
Ylioppilaskirjoitukset.
Ratkaisevat tunnit.
Kevättutkinto.

ESIPUHE.

Rakas Niina serkku.

Uskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan "päänkoettelija", sormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että olin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten rakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että seuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria tuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta ja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella sitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin: "Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen Niinan kanssa naimisiin." — Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle päätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He puhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani eri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku mielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että kompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin katkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta, jota ei kotinurkissa ymmärretty.

Mutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka palautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.

Nyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut ylioppilastutkinnon, ja sinä — vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi lähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha, löydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain tunnet.

Parhainta hääonnea toivottaen

Jali.

HUVIRETKELLA.

Lyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.

Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina. Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.

Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg, matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään, kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla äänellään:

— Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!

— Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori vastata.

Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita, oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi ilkkua.

Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.

Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti. Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten saarten välillä. — Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri proomu perässään.

Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty, polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!

Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä, saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen — Filosoofi —, joka onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita. Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra — Runoilija — tuijotti miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro — Pelle — heittäytyi veneen pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne — Pankkiiri — Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa asennossaan.

— Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. — Huomasitteko, kuinka kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?

— Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.) Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys, huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.

Runoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.

— Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta, mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme, että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.

— Hyvä, hyvä! Sen teemme, kuului yhteen ääneen.

— Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi
Pelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.

— Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. — Ehdotan, että Filosoofi valittaisiin puhujaksi.

— Kannatetaan!

— Siis… saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen pohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä hänen kenkäänsä.

— Sen veden minä vielä juotan sinulle, juupeli!

— Vahingossa meni, selitti Pelle nolostuneen ja viattoman näköisenä.

Kajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se päättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja jonka juurella syvä vesi lainehti.

Kun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan pojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman paikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat järjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.

Kuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään, riensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät riemumarssissa rehtorin leiriinsä.

— En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi rehtori istuuduttuaan.

Syntyi vaitiolo; pojat katsoivat toisiinsa.

— Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei
"Pote" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.

— Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä mitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.

— En minä sitä epäillytkään.

— Saahan rehtori kahvia ennemmin kuin kukaan muu opettajista, intoili
Pelle.

— Aropas nyt selittää, naurahti rehtori.

Oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki kahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat vilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.

Vihdoin Filosoofi nousi; hän oli hieman kalpea aiheettomasta liikutuksesta.

— Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia sulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda vilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on meistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa, mutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me niin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se vaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen luokkaansa.

Rehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut, kun hän vastasi:

— Hyvä on, pojat… Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä kauniimmaksi.

Seitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli ennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun airut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.

Oteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita kolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin voitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin sitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.

Sahra — Runoilija, Aro — Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika, jolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He pukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion laelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.

Ainoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja käännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta, Satainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät kauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät hattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.

Jo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin pamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.

Yleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli kuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja. Jotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi. Odotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään sulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat lähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät näköalan.

Kului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja yhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:

— Pörppä! Pörppä tulee! Hurraa! — Runoilija! Hurraa!

Tienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä kahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija. Mutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin juoksijaa kiihotettiin:

— Pinnistä, Pörppä, Runoilija ajaa ohi.

— Paina, Runoilija! Sivuuta vaikka terveys menisi!

— Pelle! Rannan Martti! Pietikäinen! kirkui joukko.

Pörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti taaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä, leuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen. Auttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes kymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin leikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä seurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa muuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat miltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja neljännen luokan pieni menijä.

Vastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui muutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille hurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten ja napisten.

Kilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen, levähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten aivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli lähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket punottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka tuulessa liehuen.

Aivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten, ajatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat tähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti; hätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.

— Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk, saksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina teititteli.

Runoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas syvyyteen… Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren kirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi hänen ajatuksensa.

— Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti maisteri Sundberg. — Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea. Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä loppunopeuden olisi saanut?

Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä käänsi silmänsä muuanne.

— Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.

Jälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.

— Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena toisen kylmyydestä.

Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella… Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi päistikkaa kalliolta veteen.

Kuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.

Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan pinnalle hän huusi iloisesti:

— Oivallisella loppunopeudella, maisteri!

— Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.

— Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta luja ääni.

Pelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin varottavan katseen ja peräytyi.

Filosoofi tuli hänen luokseen.

— Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton.
Pelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.

— Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea kallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.

Filosoofi oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

— Runoilija on jo rannassa. Minä riennän häntä tervehtimään.

Runoilijan pukeutuessa kysyi Filosoofi:

— Mitä varten sinä oikeastaan hyppäsit?

— Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua kysymyksillään.

Syntyi hiljaisuus.

— On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. — Mutta muistatko, mitä Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen vangitsemisestaan?

— No?

— "Nainen katsoi minuun."

Runoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.

HOTTENTOTIT.

Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu vietettäväksi täysi-istunto.

Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly, ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte Carlon muhkea sisustus.

Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka, joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima. Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti. Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti oli auki. — Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi, sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan olisi edes opettajille kavaltanut heitä.

Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan, seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja poltti piippua.

Muori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.

— Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan; hän oli huolissaan illan puolesta.

— Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi, sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.

— Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee korvani huurteeseen.

— Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte…

Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki tulen ja poistui.

Ovelle koputettiin.

— Entrez, monsieur! huusi isäntä.

Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis, mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko luokalle näiltä saamiaan karamelleja.

Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä, viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä äänekkäämmin.

Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen ylemmyyden ilme:

— Nöksit!

Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies, vaati ja sai kunnioitusta osakseen.

Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.

Filosoofi, Runoilija ja Tengström — Tenu, luokan matemaatikko — saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään huohottaen, silmät tuikeina.

— Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.

— Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli tinureiksi.)

— Läpsän minä vaan tapasin… Tulee Ropakkosillalla vastaani ja kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan tirskahtelee. Tämä lykkimään.

— Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.
Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.

— Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.

Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden hyllylle. — Antti Jäntti saapui vasta.

— Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään alaluokilta nylkenyt? huudettiin.

— Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.

Pankkiiri nousi ja komensi:

— Eteiseen joka mies!

Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.

Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus, juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan. Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.

— Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.

Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi antoi merkin.

Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen.

Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.

— Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.

— Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.

— Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.

— Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.

— Hprrh! Ähhäh!… Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.

Pankkiiri kohotti kätensä.

— Silentium!… Kertokaa juttunne!

Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin. Vihdoin Puhakka nousi.

— Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin, antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. — Mutta kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa, onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro. Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin, avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa", ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.

— Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti Jäntti. — Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni", vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.

Kukaan ei enää alottanut uutta.

— Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi
Runoilija.

— Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista, ylpeili Pelle.

Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen, jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei sitä oltu saatu pois. —

Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä…

Jo kohosi Pankkiirin käsi.

— Takit! sanoi hän.

Käsi teki liikkeen.

Hottentotti oli viisas poika kyllä,
joten otti pikku tuikun lämmökseen.
Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen!

Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa tyhjennettiin lasit yhtaikaa.

Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta." "Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin vaar-vainoo kittiä."…

Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat näyttivät haamuilta.

Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja lähtivät.

Lokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.

Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan takaa tuleva kivisade.

— Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi
Runoilija.

— Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.

— Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan linnuille, pilkkasi Pelle.

— Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!

— Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!

Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille. Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää… Oli kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.

— Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.

— Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.

— En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään pääsee, sanoi Tenu.

— Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli
Pelle.

— Hurraa, pojat!… Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata maistellaan!

Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä hajaantuivat kukin suunnalleen.

* * * * *

— Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.

He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne, valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.

Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa äänettöminä.

Vihdoin Runoilija alotti:

— Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään mitään.

— Mitä sinä tarkotat?

— Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka hiisi vieköön.

— Joutavia… Viimevuotisia. Olen jo unohtanut…

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:

— Sitäpaitsi… Sinulla on itselläsikin tarpeeksi…

Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.

— En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.

— Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.

TÖRKEÄ KEPPONEN.

Maanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat seitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei maanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua kahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.

Ström tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle antaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli merkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät läpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu väittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien Sundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat tieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.

Saavuttiin koulun pihaan.

— Runoilija, lausupas uusi tekeleesi, kehotti Filosoofi.

— En minä viitsi, kainosteli Sahra.

— Mikset? Tuleehan se toverikunnan lehteen kuitenkin.

— Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes tovereillesi, tokaisi Pelle.

Runoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:

Vangittu kotka.

Sa kuule, kuinka aallot kohajaa, kun tuuli raivoten ne rantaan heittää. Vihuri vinkuu, vavahtelee maa, ja valkovaahto rannan kivet peittää. Niin kumeasti käypi ukkonen. Nyt välähtää! — Ah, taivaan kansi halkee, ja yössä kiemurtava viiru valkee valaisee saaren synkän, louhisen.

Laella paljaan, kolkon kallion
kuvastuu varjo, aave yksinäinen.
On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,
mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.
Vaan katso kulmain varjoon synkeään,
kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.
— Salama yöhön kammon loisteen valaa. —
Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.

Tuon miehen tunnet: keisari hän on, suljettu autiuteen kolkon saaren, vangittu kotka, ylväs, onneton, ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren. Hän ulapalle tähtää tuijottain. — Taas sähähtäen lentää valoviiru — Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru käy ympärillä huulten kalpeain.

Hän yli aavain yhä tuijottaa, hän soittaessa myrskyn näkee unta. Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa, on jäänyt Ranskan rakas valtakunta. Napoleon, sun sielus uneksuu rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen… Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen sun kuollut tähtes kohta laskeuu.

Sa näet kaupunkien kimalteen
rinteillä rakkahilla suuren maasi
ja veteraanis sota-asuineen,
nuo: portaat menneesehen kunniaasi.
Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen
sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.
Niin ihanasti illan rusko riittyy,
näät kunnahilla loisteen rypälten.

Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.
Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.
Välähtää peitsi, miekka verinen,
kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun
Sa katso: verta taivas hulmehtii.
Käy valo höyryävään hurmemereen.
Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.
Yltympär' surma, kammo värehtii.

Näetkö: ratsastaja pystyin päin
nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,
hän hymyileepi syvään hengittäin
höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.
On taaskin saatu voitto verraton,
viis niistä, jotka lepää tantereella!
— Synkästi salama lyö vaaranteella. —
Sa katso, vanki! — Kuvasi hän on.

Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee
ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.
Sun pääsi painuu, polves vapisee…
Kaikk' katoo — kuuluu yksin myrskyn pauhu.
Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.
— Salama verisenä välkähtää…
Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. —
Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.

Lausuja sai hurraahuudon palkinnokseen.

— Minä olen tuon ennen lukenut, jostain kuvakirjasta, sanoi Pelle.

— Se on vale, sähähti Runoilija hypäten alas pinon päältä.

— Saat sata nykyistä, jos myöt, ehdotti merkkikauppias.

— Ei, pojat! Se on koko mahtava, arvosteli Filosoofi sydämestään.

— Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli, sanoi Tenu kesken kaikkea.

Syntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne. Olisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut mahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä astuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen totisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin, katseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä oli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.

Tunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa jonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn kuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi painostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat sen.

Ovi avautui ja rehtorin pää ilmestyi rakoon.

— Harjanne tulee tänne!

Kaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain tietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi Rannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.

— Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen pulpetin lähellä.

— Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. — Täällä ei keskustella.

Harjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: "En tiedä", ja näytti sitä luokalle.

Ranta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä
Ström. Sitten tuli Filosoofin vuoro.

Rientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän. Rehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi sihteerinä.

— Onko luokka hiljattain pitänyt kokousta?

— On, lauvantaina.

— Missä?

— Harjanteen asunnossa.

— Missä tarkotuksessa kokous pidettiin?

Filosoofi joutui ymmälle; hän seisoi äänettömänä vähän aikaa.

— Ei ollut mitään tarkotusta…

— Pohdittiinko siellä koulua koskevia asioita?

— Ei.

— Eikö ollenkaan?

— Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme kertoilimme.

Sihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa, nähtävästi miettien.

— Mihin aikaan Paalanen lähti kotoa tänä aamuna?

Filosoofi säpsähti. Rehtori ei sinutellut, varmaankin oli hän vihoissaan.

— Kello puoli kahdeksan. Sahra naputti silloin ikkunaani.

— Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte puolitoista tuntia?

— Me kävelimme tunnin. Puoli yhdeksältä kokoontui luokka kahvilaan.

— Jälleen kokous! Missä tarkotuksessa?

— Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua maanantaiaamuisin kahvilaan.

— Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo ennen kahdeksaa.

— Sitä en tiedä.

— Mistä te puhuitte kahvilassa?

— Ei ollut mitään yhteisiä kysymyksiä. Me istuimme eri ryhmissä.

— Mistä Sahra puhui teille äsken, pinon päällä, kun hurrasitte?

— Hän lausui runon.

Rehtori polki jalkaa.

— Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta tästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.

Yhtäkkiä kysyi rehtori nopeasti, tarkaten Filosoofin kasvoja:

— Kuka teistä kävi ostamassa kananmunat?

— Kananmunatko?… Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika hämmästyneenä.

— Se ei ole totta, sanoi rehtori hillityllä painolla.

Filosoofi joutui suunniltaan mielipahasta.

— Herra rehtori. Mitä on tapahtunut? änkytti hän.

Rehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan, mutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.

— Paalanen käskee Sahran tänne, sanoi rehtori ankaralla äänellä.

Sahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna.
Kaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.

Pitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni sen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes maisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos, siepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.

— Mitä tämä tietää? Mitä on tapahtunut? kuului joka taholta.

— Ei se koske Monte Carloa.

— Ei, ei!

Vihdoin saatiin pari kuudesluokkalaista käsiin. He selittivät:

— Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan rauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu kummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin. Susi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän näköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen valuu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on "auringoita" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko töskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin hirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. — Ja sitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on lukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä, mutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään, sensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta katolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni! — Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla. Kas siinä tietomme.

Kuudesluokkalaisten annettiin mennä menojaan.

— Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A, selitti Pelle Aro huolestuneena. — Rehtori intti kivenkovaan, että se on minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.

— Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli Harjanne.

— Toverit, alotti Runoilija, —- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?

Yksikään ei vastannut.

— Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.

Yhä vallitsi äänettömyys.

— Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon kätensä.

Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät tuikeina.

— Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella, siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.

* * * * *

Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä. Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.

Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi puhua:

Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla, että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!

Yksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.

— Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa ottamaan arvat.

Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä, ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken varalta jo valmiiksi tehtyinä.

— Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.

Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.

Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin perässä kansliaan.

Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;

Rehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän kysyi:

— Mitä Paalanen tahtoo?

— Me emme ole sitä tehneet! sai Filosoofi vaivoin sanotuksi.

Rehtori heltyi.

— Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole sitä tehnyt.

— Eikä luokka ole tehnyt sellaista päätöstä, annan siitä kunniasanani.

— Minkä minä voin, kun syyllinen ei tunnusta.

— Kukaan meistä ei ole syyllinen.

— Mutta mitenkä sinä selität tämän asian?

— Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä on ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin luokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet juhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta… Mutta kukaan meistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa siitä kunniasanani… Eikö rehtori usko minua?

— Et sinä voi taata tovereitasi.

— Voin, kunniasanallani sen vakuutan.

Filosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä, että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen, jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt en voi mitään tehdä… Mene luokkaasi.

Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili ivallisesti ohuilla huulillaan.

KELKKAMÄESSÄ.

Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi, puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin. Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa huuruisilla kunnailla.

Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan. Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä, ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.

Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.

Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä. Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun korkeata mäkeä alas.

Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä, johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa, kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.