Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG

Distributed Proofreaders

NURMEKSEN KAPINA

HISTORIALLINEN KERTOMUS ITÄ-SUOMESTA

Kirjoitti
J. A. Bergman

Alun perin julkaissut
Arvi A. Karisto 1916.

Tämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva teos ilmestyi v. 1881 nimellä "Nevalaiset". Tekijä, joka on julkaissut useita muitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan hyvin harvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin sorrosta aiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien keskuudessa v. 1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen henkilön vastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan venäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä on olemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti käyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.

Bergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä tarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta puolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren kansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset mestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle kaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut määrätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua; tapaamme latinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita skotlantilaisen suurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi tulee, että hän on kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan hänen tuotettansa ei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen korkeimman tason mukaan, havainnee tavallinen lukija "Nurmeksen kapinan" sekä miellyttäväksi että opettavaiseksi, kansalliseksi kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä että kirjallishistoriallista mielenkiintoisuutta.

I

Vanhan sepän luona.

Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä, asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla jotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa ja huusi: "kaikki on h—ssä".

[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä. Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo — näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa — toivoi nuorukaisista lemmenjumalan avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies — Juhana — ei näyttänyt olevan kovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista mielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: "noh! mitä sitten muuta tarvitsee?" — näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: "Ei Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"

* * * * *

Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi antautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.

Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin itsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta moista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen ja alkoi taas mitellä lattiaa.

"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja — rovasti — onko Jumalakin nyt ruvennut meitä sortamaan?"

Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan viehättämään kuulijaa.

Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille yleville vaikutelmille.

Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo kaivannut, poikani!"

"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. — Siellähän — no niin", — keskeytti Jaakko puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa ilmaan hajuttomana savuna."

Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:

"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyökäytti päätänsä.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."

Nuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotiin."

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:

"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei suinkaan."

Vanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta tuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet hylkäisi.

"Hyvä setä", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole teihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?" sanoi vanha Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", haastoi Juhana. "Sen vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä myöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä Nurmeksessa."

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No, siinä tapauksessa päätöksesi on oikeutettu. Mutta — kuinka voin sinutta tulla toimeen? Sinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana seurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?"

"En varmaan tiedä", vastasi Juhana.

"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani", selitti Juhana.

"Totta kyllä, ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen, josta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen keskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen pari kertaa rykäistyään lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä luotamme."

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään, sitten Juhanaa.

"Aivan todella", vakuutti Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet tunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin, salatakseen liikutustansa.

"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota puolelta tai toiselta tekee esteen."

Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen johdosta.

Ja Anna? — Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar, aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, — että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa vastarakkauden tunnetta.

"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni pahastu".

"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan kunniaksi."

Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut, poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön. Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja sinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia. Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin, mistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä tuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja se lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan matkaan.

* * * * *

Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! — Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he onnellisina — ja kauan — ja kaukana minusta… Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti jotensakin reipastuneelta. — Tien haarassa kääntyi Juhana vielä katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen, kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi… Vielä hetkinen, ja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.

II

Rovasti.

Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän. Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan. Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.

Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin päiväpaisteen kimmellys iljangolta. — Tätä miestä muuten pidettiin suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.

"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.

"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin punastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."

"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"

"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja
Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."

"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa."

"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.

Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää."

Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Hengenmies jatkoi:

"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa, niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."

"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton sietää."

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."

"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä armeijaa."

"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. Minä saarnaan tulevana pyhänä."

Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja —"

"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.

"Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."

"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. — Kas, kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin touhuiseksi saanut?"

Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan, mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."

"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."

"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi oma."

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän orjiksi voi olla aiottuja."

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.

"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, — jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta ryssän kanssa liittoon."

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.

"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa."

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" —

"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kuin sinä."

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."

"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti talonpoika vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.

"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.

"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla, olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen.

"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen, niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti oveen.

[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.

Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.

[1] Kauhea akka.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.

"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?" kysyi Malla.

"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.

"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, — puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla.
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."

"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle, saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa aluksi, jos olet minulle avullinen."

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."

Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin katosi.

"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistasi."

Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki kykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean talonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."

"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.

"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä."

"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu, silloin menen."

"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."

III

Ryöstö.

Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon sulouden nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu johtava sija.

Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. — Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään siloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin tunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat hellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää Juhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. — Juhanan kaksi vanhempaa sisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä Rautalammilla.

* * * * *

Oli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan portailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.

"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan", haastoi Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa."

"Rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin tyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän aikaa."

"Niin, toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, mutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä."

"Arvatenkin", sanoi Katri; "viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan ketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen."

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", arveli Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi, ja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse."

"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla", pelkäili Katri. "Olen kuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona."

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", vakuutti
Sipo.

"Mitäs ne pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat eilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan seipäällä, kun hän koetti heitä estää."

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi tuo uhkaava pilvi. "Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee koston hetki."

Juuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään. "Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden merkitystä."

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muita pimittämässä. Minä en halua selitystäsi kuunnella."

"Sipo Nevalainen", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan eteenpäin, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme."

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen määrääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä paholaiselle."

"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla ehdotustani — ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua onnettomuudesta."

"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken", lausui Nevalainen. "Mene muiden luo etujasi tarjoomaan."

"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle", pyysi noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", epäsi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä."

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa puhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta olivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle:
"Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon,
hovilaisiahan nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus. Harvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikäinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti ryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen, ja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään palvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain suhteellista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista hovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla ja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa pää-omituisuudet. Tämä kolmas — henkiherra Rietrikki Arnkijl — oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä epätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa — Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei siltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista palattuansa.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka kuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi."

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen minä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn."

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään vastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat ovat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla."

"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea tila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada nähdä kuninkaallisen kirjeen."

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" murahti Jessenhaus.

"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, "mutta nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka kirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä suorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen."

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen alamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu."

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", vastasi Nevalainen. "Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa kukin itseänsä puoltaa."

"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."

"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo naurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee kantaa, niin suostun maksuun."

"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta väristen, "ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten maksaisi?"

"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä perustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa", kieltäysi Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi on edessä."

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli pääsy teljetty.

Mutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät tästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos. Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä, kartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja siirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.

Hän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja kantoi ne sitten takaisin.

Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.
Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti
veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta. He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."

IV

Rovasti jatkaa tointaan.

Kohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa antaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen käymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet eläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli jälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin yllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä parempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän erehtynytkään käsityksessään.

Päivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa, miten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa takaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka perusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja onnitellut tapahtuneesta, "koska se teko oli avannut Sipon silmät ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa hovilaisille", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.

Hetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: "Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle."

"Aivan niin", myönsi Nevalainen, "ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi on hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni niinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat kuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on kostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä."

"Sinä tosiaan osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi, tulkoon se henki minuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi minua rangaissut."

Ovi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut äsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden. Hän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme."

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii muuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän väkivaltaa kuin toinen."

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", pahoitteli
Sykkö. "Sillä on täysi työ sodasta."

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimein Sipokin sai nähdä, mitä hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjän talolliset olla koeteltuja."

"Ja nyt on meidän vuoromme käydä koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapauttamme on tallattu, ja sitä emme aio suvaita. Ylös puolustamaan oikeuksiamme!"

"Polttakaamme noiden paholaisten pesä poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kuin ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominkin voimin saatamme rangaista hovilaisia, ja siten onkin kunniamme suurempi".

"Minä olen toista mieltä", selitti Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät päämäärään. Meidän hyökkäyksiämme voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainakin jonkun satamäärän, mutta jos me olemme tehneet liiton, niin saamme apua siltä vallalta, joka ymmärtävän arvelun mukaan kuitenkin vihdoin pääsee voitolle. Ainoastaan hupsu voi enää luulla, että Ruotsi jaksaa tässä kohden pitää puoliaan Venäjää vastaan, jos ei se saa apua muualta; apua taasen ei näy tulevan."

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jota emme voi aavistaa", arveli Nevalainen. "Ja onkohan aivan oikein ryhtyä liittoon isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri virkkanut nämä sanat, kun rovasti Haerkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee mies, joka voi sinulle selittää liiton merkityksen", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Tovin hengähdettyään haastoi rovasti:

"Minä sain kuulla, että Hovilan miehet taaskin ovat väkivaltaa käyttäneet, ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeutta näin poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoron jälkeen saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua mieheltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimeisenkin roponsa huonosti puolustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä, mutta sietämiselläkin täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri, ja joskin Hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöskin suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys, valitettavasti näyttää tulevaisuuskin pimeältä. Meitä uhkaa idän mahtava kansa. Jos rauhakin solmitaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä aio jättää. Äärettömästi saa kansa nähdä kurjuutta tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riitakapulaksi. Ainoa ja turvallisin keino on, niin uskon, ruveta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty; Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja hämäläiset pitivät ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton novgorodilaisten kanssa, torjuakseen ruotsalaisia maastaan. Olen ihmiskunnan vaiheita tutkistellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainakin pysyy vapaana. Mutta jos kansamme edelleen pysyy niin verrattain harvalukuisena kuin nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, jaksaako Ruotsi meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. — Mutta tuolla liitolla on vielä toinenkin puoli, ja se varmaankin elähyttää teitä enemmän kuin vastamainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtaloomme, joskin sota loppuisi, niin kauan kuin Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa milloin tahansa sotaväkeä puolustamaan kruunun tavaraa muka, ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväisee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä tiehensä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa, ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä jaksaa suojella."

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hisaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvivat rovastin huulilta. Hänen lopetettuaan nousi Yrjö Sormuinen vastaamaan:

"Läsnäolevien puolesta kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunkin mieleen juurtuneet herättämään uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänkin oikeuksiamme näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kaikkien täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älynsä takia."

"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes", virkkoi Haerkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleiseksi hyödyksi."

"Tämä liitto on siitäkin syystä meille etuisa, että kun venäläiset tulevat näille maille, niin meidän ei heidän ystävinänsä tarvitse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta muitakin etuja", arveli
Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olinpaikkana yhdistettäisiin".

"Pääasia on nyt kuitenkin Affleckin poistaminen seuduiltamme", huomautti
Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulevansa jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattiaan.

"Mitäs lausut, Nevalainen, ehdotuksesta?" kysyi rovasti huomatessaan, että yksi ei vielä ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Olen kuunnellut teidän puhettanne, ja älyni ja tunteeni ovat joutuneet riitaan. Tunnen sydämeni syvyydessä vastahakoisuutta tuollaiseen liittoon. Pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se lakkautetaan sitten kun Affleck on karkoitettu. Minä siis yhdyn liittoon, en pelosta, en voiton himosta, vaan ainoastaan oikeuden vaatimuksesta. Kun oikeutta ei saa kotona, täytyy sitä etsiä muualta tai ainakin välikappaleita sen saavuttamiseen."

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua. "Silloin toivon teidän olevan saapuvilla, sillä tämä asia tulee kysymykseen."

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levinnyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta, ja kukin odotti suurella malttamattomuudella virren päättymistä. Silloin ilmestyi Haerkepaeus saarnastuoliin. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä, puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimyksistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista, — luultavasti niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä vaikkapa rauhakin tulisi, saisi kuitenkin Affleck tehdä ilkitöitään niin kauan kuin nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. — Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtiolliset ajatuksensa, ja päätös oli, että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Saarnan lopuksi luki rovasti, jonka rohkeus ei enää tiennyt rajoja, rukouksen venäläisen hallitsijaperheen puolesta! Sitten hän lausui valankaavan ja käski kaikkien sitä kuunnellen nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuutta tsaari Pietarille.

Kirkossaolijoita elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan tai voitonpyynti, vieläpä rangaistuksenkin pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin venäläisten kostolla, ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus — josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat — luovutti isoimman osan asujamista näillä seuduin laillisen hallituksensa alta.

V

Elsa.

Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.

Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi heleästi ja suloisella äänellä:

Enpä tiedä enkä taida selkeästi selvitellä, mikä juoksi mieleheni, mikä aivohon osasi aivan ankara ajatus, — mikä syttyi syämmeheni, tuli ennen tuntematon, kun ma vuotta viisitoista olin jättänyt jälelle. — — — — — — — Tuolla sytevi syämmen peitetyissä pohjukoissa toivon tuli tuntematon, tuli outo ja tukala, jot'en saata sammutella enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti kaikki kieleni tarinat, tuonne aivoni ajatus, tuonne suosio syämmen toivon poluille pimeän, ahtahille aavistuksen, syämmelleni suruisten, syämmelleni suloisten!

Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."

Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään saanut Elsan silmät kyynelehtimään.

Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.

"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."

Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen käyttäytymisen vaikutelmaa.

"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään."

"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."

"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.
"Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."

Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä. Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.

Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.

Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen nopeammin sykkimään.

"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.

Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne häntä veti voimallinen kaipuu.

"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.

"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."

"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin aavistanut, että sinä olit niin lähellä."

Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.

Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta. Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.

"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille, ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"

"Sillä?" toisti Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa."

"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua? Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."

"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista kohden."

Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.

VI

Isä ja poika.

Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan. Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.

Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.