PAHUUDEN VOIMIA

Kirj.

Jonas Lie

Norjan kielestä suomensi

I. K. Inha

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

I.

Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän ravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle, olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage oli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista viiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa ruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä, ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt käväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.

Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan ja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo kestänyt odottaa.

Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta kun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja tulokkaita aina tervehti tuo samainen — Joko näkyy? — eikö vieläkään?

Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä, sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.

Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan tunnin malttaa mieltänsä.

Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet silmät sinne tänne häälyen — siinä lyötiin lehteä niin arkailematta, niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.

"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä tapahtui.

Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa, jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin sokuripalaa.

"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"

"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani…"

Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.

Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta, ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä avonaiseen sovintokomissarin virkaan.

Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.

"Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä samalla tavalla kuin uomassa, — väjyä, että joku toinen ensinnä lähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle ilmaiseksi hänen uomassaan…

"Ei aina autakaan". jatkoi tirehtori naureskellen. "Sillä, — katsokaas tänne", — tirehtori näytti loput korttinsa, "kun ette ajoissa käyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi."

Tirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti veitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja toinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.

"Ei lyö se leiville", jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään — "viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä kotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on Johnston pulman ratkaissut — antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja nostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää."

"Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee sitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin", arveli Harrestad vienosti, länsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan katseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia laivureita.

Tirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa… "Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa, niin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta äyrille… Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! — Tehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin."

Bostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei ollut hauska Harrestadina…

"Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan — merimies vaan saakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu."

"Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, — oikeana synnin taimikouluna… todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja hurskaudesta kerskaamiseen", intoili Harrestad.

Tirehtori loi häneen happaman katseen — sillä puhelahjalla tuo vietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen aptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän ääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi vieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä teidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden huutokauppa-ilmoituksiin.

"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää", jatkoi tirehtori, "ja sitä paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja — paitsi että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin hänellä!… ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka voi kysymykseen tulla"… Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen läsnäolijoihin.

Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus. Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli — "ahhaa, nythän selveni, mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin."

Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään. Siinä kyllä meni toivo toiseltakin…

Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta, asiamiestä tai sanantuojaa…

Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, — käyntikin oli kuin luotu hoiperrukseen.

"Tuuleeko Terjesen?" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.

"Siltäpä näyttää."

Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, — kovin ikävä… Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.

"No vihdoin tuli höyrylaiva", huudahti tirehtori. — "Hyvää ehtoota, Johnston! Teillä kait oli raju ilma?"

"Raju kerrassaan, — niin huuhtoi, että repi osan kanssista." Puhaltaen ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. "Ja oikein olen ruvennut pelkäämään — Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; — myrskymerkeistä kuuli puhuttavan mihin vaan poikkesimme.

"Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!" kääntyi hän äkkiä puhuessaan. "Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; — rupean pelkäämään, sen sanon teille, ja nyt vakuutan! — Se on, minä — minä aion…" Hän kaiveli kynsiään epätietoisena punniten.

"Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten rohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit säästää tuon talvivakuutuksen. — Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän? Ota sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat."

Johnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan huolimattomasti.

… "Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä vuodenpuoliskolla", — lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja nakkasi lehden pöytään… "Kallis on talvivakuutus."

"Juo totia", kehoitti tirehtori.

"Hm, — pistä; — vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi suvivakuutukseen", nurkuili Johnston.

"Nii-in, viisas mies uskaltaa", hymähti tirehtori.

Pelattiin edelleen, — asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten tavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia juodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin ja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti, yksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.

Kova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.

Johnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. — "Vakuutan yhtäkaikki, — ja sen teen paikalla", sanoi hän.

"Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy, niin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut", sanoi tirehtori hymyillen ja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.

"Konttori kaikkialla, missä olen", sanoi Thesen ja repi varovaisesti kappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän kirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän poikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.

Tirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: — "kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista, asiamies!"

Se oli toimitus korttipöydän ääressä.

Pitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen paperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen valloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui kortteihin.

Tirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui sukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän ihaili Johnstonia melkein kaikessa… Yksistään noita käsiäkin, — niissä oli niin luontevaa hienoutta — ja kun hän tuolla tavalla painoi päätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja sen ikäänkuin arvasi, huolettomasti — melkein aina hyvällä onnella — niin muistutti hän sunnuntailasta.

Anders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa, — tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin ei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht'äkkiä luottavan herttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: "Sinussa on kokonainen komento! Sinä olet moukariluonne, — aika kömpelö"…

Niin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; — omallaan kulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu, jossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat sattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla itsellä — ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan…

Ravintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.

Höyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja ynnä klubin posti.

Sähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli Muhvadille.

"Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!"

"Vai niin. — Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne suoritamme huomenna… Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi nousee", virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi myös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. "No jaa, — niin aina niin, ruutua"… hän hajamielisenä virkkoi.

Tapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette, Börsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja kerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto, meressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu hukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan, oli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja hätälippuineen.

Jälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, — kaikki se, mikä joka talvi odotti.

Kortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut tekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja "asioimisto" nouti puolisalaa vielä "vihoviimeisen" lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse väkevyydestä huolta pitämässä.

Siinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli kahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle — pari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa Richert-Marthen viinakapakan edustalla.

"Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle takakadulle", huudahti asianajaja Gaarder. "Onhan polisimestarin ehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra tirehtori?"

"Hm!" — Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että neiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.

… "Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan", pinnisteli Gaarder; — "mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan siellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.

"Se on välttämätöntä, — kerrassaan välttämätöntä!" intoili hän edelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.

Tirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:

"Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!"

"Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? — ei ainakaan järkiperäisiä", huudahti asianajaja harmissaan. "Edistyvässä, uudenaikaisessa kaupungissa"…

"Ei talikynttilääkään!" — tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä asiasta.

"Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa kynttiläsaksiakaan!" varoitteli Johnston leikillisesti.

"Hitto vieköön, — tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta merimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, — ei koskaan!" Tirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, — näkyi selvästi, ett'ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.

"Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika — tiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, — pääsi polisimestarin kynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta ja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! — olisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että tämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät hauskaa tuolla takakadulla; — toinen ei hitto vieköön ollut parempi kuin toinenkaan… Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa… Sillä oikeus olkoon sama kaikille", — matki tirehtori, voimatta kuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. "Ja sillä tuo käräjäkoni tarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee hänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai kuritushuoneeseen. Sikamaista!… Eikä mies kuolemakseenkaan aavista, että kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä, siinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta lakipykäliään… Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden vuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, — siitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka eivät koskaan tapelleet — virkapaikassa!"

"Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita parista kuivasta lyhdyntolpasta", sanoi Johnston herttaisesti härnäten.

"Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta… poika olisi toden totta päässyt vedelle ja leivälle!… niin et muuta voi kuin olla samaa mieltä kuin minä, Johnston!" Hänen voimakas päänsä taipui taakse päin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.

Johnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon; naurahti sitten ja virkkoi:

"Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu koulupojista ja merimiehistä."

Tirehtorikin hymyili hetkisen… Johnston se oli merkillinen mies, hienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili itsekseen. — Mutta sitten valtasi harmi hänet.

"Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua", sanoi hän lyhyesti.

Hän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli puolillaan, ja nousi ylös:

"Nyt lähden!"

"Lähdemme yhdessä matkaan", sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön nopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean sikariinsa.

Muut silmäilivät toisiinsa.

"Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä sitten" — huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän seisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.

"Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!" tiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään valmiina lähtemään. "Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa"…

"Hm, näe nyt", lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin ylleen.

"No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! — vaikka miten pinnistelette", huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu kauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin ilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.

Väännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan läkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat portaita alas.

Ulkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella puolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin pari hattua.

Hiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä kadulla.

"En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä kaupungissa"… alkoi taas Harrestad kärtyisesti.

"Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti", vakuutteli Bonde-Berg. "Muutamat sen tekevät kun täytyy, — niinkuin esimerkiksi hm… nalkutus se vaan ei auta, Harrestad! — ja muutamat sen vuoksi, kun heillä on siihen luonto; — ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia, täytyy olla ketä totella… Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä jöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös Harrestad?… Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan riippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on kuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte kyllä saa odottaa parempia ilmoja — tässä kaupungissa!" — härnäili ukko. "Ei on edessä joka paikassa"; — hän nosti sormensa Harrestadia kohtaan ja alkoi lukea: "ei — säästöpankissa, ei — valtuustossa, ei — pankissa, ei — vaivaishoidossa, ei — satamajohtokunnassa ja siihen kuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee Strömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; — ja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa tanssijaisia… Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään pääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan… Ja pillinsä pistää Johnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida…"

"Puolueellisuutta, puolueellisuutta!"… vinkui ohut Harrestad, jonka varjo hurjasti viuhtoi lumella, — "paljasta puolueellisuutta!"

"Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan."

"Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan pysymään", inui Harrestad.

"Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta", lausuili Bonde-Berg tyynnytellen. — "Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit vahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, — muistattekos Harrestad… Jos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin suittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa"…

Hän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta kotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.

Kaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein liituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.

Tirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin. Molempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja virta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän allaan.

Alaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä mastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat raskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden alla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman suulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta juova avonaista merta.

Tirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin huomenna vasikanpaistille; mutta —

"Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään", pisteli Johnston, kun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen viedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.

"Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä kuumanlaiseksi!"

"Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? — et suinkaan — tuommoisen takia"…

Portilla he pysähtyivät.

"Aionpa kyllä, aion." Tirehtori työnsi keppinsä katuun.

"Hyvää yötä, Johnston."

Johnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä…

Anders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti visusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista päällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen sivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.

II.

Anders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta perinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja Johnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt perästäpäin.

"Ei sinusta ole niihin asioihin", sanoi tirehtori. "Sinua aina ajavat ja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!"

… "Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista", selitti Johnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle maalle… "Aate, jota punnitsen"…

"Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä kuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja mietteitä."

Tirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman mahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa rappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina pistivät esiin jäästä.

"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi — kymmeneksi vuodeksi… vai ostaako aiot? häh?"

"N-jaa, sitähän tässä juuri" —

Hän katsoi pitkään tirehtoriin… "Tuumailen näetsen, pitäisikö minun — pitäisikö minun"…

Vaikeni jälleen miettiväisenä.

"Kuule Abraham", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, — "käy kotoa mittanauha, niin mittaamme tuon liuskan."

Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.

"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona… Se tekee suuren eron kauppasummaan."

"No perältäkin — summa on siis että aiot ostaa!" huudahti tirehtori.

"N-jaa"… Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi maaliskuun aurinko.

"N-jaa… On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? — Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?… Hitto vieköön sitä sanaa!"

"No niin, mitä neuvot sinä?"

"Mitäkö neuvon?… Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit Concordian?… Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa."

"No kyllä — kyllähän minulla nyt on rahoja… Pitäisi joko ostaa uusi laiva sen sijaan joka hukkui, taikka…"

"Tai käyttää rahat tähän tonttiin… tehdä afääri?" Tirehtorin nopsa linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus häikäissyt.

"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät jotain?"

Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.

"Näetsen Bratt, — sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet, taikka ainakin jättää tuo liuska."

"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on päättänyt!"

Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa, — — häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!… Seisoi tuossa vanha levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta… Sivumennen sanoen siro, kaunis ja hienorakenteinen poika, — oikea tuommoinen rotunaama äidiltä perintöä…

"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!" huusi Abraham alempaa.

"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron", laski Johnston taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.

"Mutta Bratt, — eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?"

"Kaikki sinun ottaa pitää!" sanoi tirehtori ratkaisevasti. "Jos sinulta puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä, joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, — työnnyt suoraa päätä kuumimpaan jupakkaan."

"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, — ajatellut paljon juuri sitä."

"Syntyyhän siitä pieni sota, — vai mitä? — Mutta näsäytä heitä Johnston! — näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, — ja muutama ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä."

"Hm, — katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa — asioita voi perille ajaa monella tavalla —."

"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta kohteliaisuudestakaan", tirehtori huudahti. — "Se on tuota humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme päästä rahakolikon takia."

Johnston hymyili; — "tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio tarvita lastauspaikkaa. — Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän jotain Abrahamia… ainoata poikaani varten, — on niinkuin oman haudan kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan."

"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? — Kuulee huononlaisesti", sanoi Johnston huolestuneena.

"Mitä vielä", hymyili tirehtori, "seisoo ja katselee tyttöletukoita, jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!"

Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.

Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt, — naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno silkkikarvainen koira-iljetys.

Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset molemmille tovereilleen; ja sitten — tiesi että nämä kyllä katsoivat hänen jälkeensä, — kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.

Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.

Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.

"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.

"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston, jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.

Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi edelleen.

"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.

Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin, oliko tämä sitä kuullut.

Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.

… "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.

Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen…

"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan", lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; — neiti oli muka luvannut opettaa häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi, kuinka vähän aikoi hänestä välittää! — — —

Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: — "Hei Lars, seisota!"

Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.

"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? — ja kaikki kolme hevosta? — vai niin, hyvä hyvä."

Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.

Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen, nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.

Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin… Mikä lienee tyttöön nyt mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, — oli kaiketi äkeissään, kun oli täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.

Tirehtorin suupielissä leikki hymy, — hän muisti hyvästi, kuinka hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, — siivolla ja korvat lopassa kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla…

"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti. — "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä kauppaa pitämään?"

"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."

"No miten se käy?"

"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta. Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista retuuttelemista, — ja miten he sitten mittaavat"…

"Hm, — no jaa, — niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä oli laskujen tekemiseen; — mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo juuri kuului naisen viehätyksiin, — ei se juuri ollut naisellista runollisuutta, ei! — Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa… eipä juuri mikään etelätuuletar… Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta myöhemmin puhkeisivat esiin, — ja järki vielä myöhemmin, kun niitä ensin oli kelpo tavalla narrattu…

"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, — joka huusi kieli pitkällä, niin että kadun päähän kuului pärpätys."

"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"

"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, — semmoinen itserakas ja heilakka leuhka."

"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä tavoin parjannut!"

"Minä sanon sinulle Gertrud, — susista tulee sudenpenikoita, ja semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, — senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."

"Fernandako? — josta pidän kaikista enimmän…"

"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan, — joka ei tosin ole järin suuri! — minua vahingottaakseen, — niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä perheestä…

"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.

"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia — ja itsekkäitä —"

Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen sirkkelisahan viiltävä sihinä.

Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille, Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen. Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti haukkuen ja ilosta rähisten.

Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, — joka pyöri hänen edessään kuin rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin olevan tänään mainiolla tuulella!

Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten, samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.

"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, — "kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, — aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja taikauskon kahleet, vai?… Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa Espanjaa ajatella — kenrali Gorilla…"

"Zorilla, Bratt!"

Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.

"Ahaa, — ja sitten lammasfrikaseeta!…" Hän tähysteli vatia, joka kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä kasteli lusikkaansa kalanliemeen.

"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, — sinä se olet sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."

Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät tahtoneet maasta nousta.

Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko… Mutta… rohkaista polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen tyttärensä kanssa, — ei, siitä vaan ei tullut mitään. — Antaa vaan tytön nurista aikansa…

"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin siellä tontilla."

"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla — "niin että hän unohtaa kellon ja kaikki."

"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, — "mutta niin epäselvällä velikullalla — semmoinen pää! — se se on luonnon ihmeitä."

"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.

"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."

"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, — "paksua hiottua lasia kehyksetkin… Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla suuressa tanssisalissa — ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson — ne ovat kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" —

"Paljon kiitoksia, Espanja… Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"

"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.

"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä tavalla hupenevat."

Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei ollut Espanjassa.

"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, — se se vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.

"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan. "Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren pohjaan kaikkineen päivineen! — Olisi ollut melkein häviön partaalla mitään aavistamatta — pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."

"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."

"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"… Työnsi tuolinsa pöydän äärestä.

"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa. — "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen… Klaus palatkoon minun kanssani konttorista kotiin… Keppi, missä on keppi?"…

Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi jotain.

Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun, joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen, jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli talvista auringonpaistetta.

Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi sanomaan:

"Johnstonille minä en enää mene, äiti, — en mene, sen sanon, — en, en! — En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että — hyvä Jumala!"…

"Mitä nyt, — sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"

"Sanoi Johnstonille, — ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja mulkoili minuun, — että minun piti tervehtiä appi-isääni!… Minä muka olen lapsi ja lapsi, — mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.

"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi rouva miettiväisenä — "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."

"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; — ja enemmän saa hän huomata, senkin itserakas iljetys!"

"Niinkö sinä"…

Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, — jotain mykkää, joka ikäänkuin ei pääse ilmoille."

"On kyllä, ja kuuroa myöskin, — sehän ei kuule toisella korvalla paljon ollenkaan!"

"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, — "se on henkeä"…

"Henkeä!" — Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno silkkikoiransa, juuri semmoinen, — niin hermostunut, — pyyh… semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"

"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus… Minun oikein täytyy katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä hänessä sitten elänee, — häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä liikkuu, puhjenneeko milloinkaan… Liikemiehen toimi varmaan ei hänelle sovi, — ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä aina kummittelevat niin surullisina, — näetsen kun taimi"…

"Hyi äiti, — taimi!… Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on minusta mielessään! — — Vaan siitä — — siitä ei tule mitään, ennen otan vaikka Jakob Arnebergin… niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja sitten" —

Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta pari kuihtunutta lehteä… "Niinkuin Jonettellekin?"… äänsi hän itsekseen…

"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; — otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. — Ei uskota, että minä mitään ymmärrän!… Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt ja Stibolt, — hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli niin erinomainen, — siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan! — mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa hänelle että!"

Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.

"Et, sinä et ole enää lapsi"… pääsi hänen huuliltaan.

"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä minä tahdon; — sillä tiranneja minä en siedä!"

"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."

"Ei ole, — jos olisi niin kyllä —. Nyt minä en saa enää seurustella Fernandankaan kanssa… Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan, vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno — paljasta myrrhaa ja suitsutusta!"

III.

Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.

Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia vuohia.

Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen, kädet lyhyen takin taskuissa.

Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, — luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän hauskana… kun luonto kuohuu reunainsa yli — siitä että saa pohtia, kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?

Niin, ikävä niin; — ja kiusa, kyllästys, kiukku ja — kaikki ummehtunutta…

Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, — sanoi hän pahan riemun vivahduksella, — kaikessa hiljaisuudessa ja kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin —

Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia —

Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi; mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä keksin jotain oikein hullua — — karkaan, katoan, varastan…

Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.

Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman kolmia-jaossa.

"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen", alkoi hän messuta. — "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä, että himoitsi suureksi maalariksi. — Hän ei koskaan koko laupiaassa elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä kunnianhimolla"…

Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, — uskaltaakin sillä tavalla — komentaa minua…

Mutta hänen lettinsä… se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys, rehevä kerrassaan kuin hevosenharja… Hänellä oli Gertrudin kuva edessään.

Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.

Ja entä tummansiniset silmät… niissä on valkea välähdys kun hän pillastuu ja käy hurjaksi… Häntä on hauska suututtaa…

Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.

Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla…

Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa, että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; — minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina, joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena…

Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa uutimien takaa himmeä valo, — vastapäätä Ekedalin puodissa oli kerrassaan suurenmoinen valaistus.

Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin…

Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, — ei ollut suhteita keneenkään koko kaupungissa… Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja… Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!

Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä — verraton nenä, läheltä nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle… taipuisa kuin kärsä… Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla…

Jos nyt olisi nakata kivi — suoraan ja osavasti niin että parahiksi nenän päätä liipaseisi, — juuri noin… Hän nostaisi kärsän ilmaan; se se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä… Sitä hän vaan ei käsittäisi — suurella pökköpäällään, mitä vielä — — ei vaan käsittäisikään — ei…

Sillä tavalla sitä pääsisi sen miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti aika meteli…

Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; — häjyä Abraham Johnstonia, — isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule mitään!

Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.

No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi — tässä kylässä.

Mainioksi… Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi…

Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, — meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei…

Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, — ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:

Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, — mennyt kaikki perinpohjin!…

Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.

"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.

"Ja Baekkevold", kuului vastaus.

Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.

"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. — "Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."

"Kello kymmenenkö vasta! — — Kuules nyt Klaus… ja sinä, Baekkevold! — siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt… Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella saan hänet kuvatuksi."

"Sekö Otta — eukko Höibyn tytär?"

"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä… koko ruumiin ryhti niin tavaton… ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen vasikanotsaan… vietävän pikantti yhteensovitus!"

"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan", arveli Baekkevold.

"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, — "Vai tuo inhottava Otta! — Mutta olkoon menneeksi, — vaikka onkin maineelle vaarallista nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin viinakapakoissa…"

— Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän… "Olutta ja kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän ruumiin lämmitystä; — pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä lauseenkatkelmia.

"Vai niin, vai te olette purjemestari."

"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä…"

"Vai niin hullusti — ei äyriäkään palkan lisäystä."

"Luokista hylätty, tietysti, — vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"

"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."

"Ja sieltä otamme suoloja, isä"…

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.

"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.

"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, — "eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, — vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? — Taikka", — hän iski silmää, — "vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, — onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä… Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."

"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti häneen tarkasti. — "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi! Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."

"Tietysti; — ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa että hoipertelin", — lausui hän muistelmasta liikutettuna. — "Sitten olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

"Jos kaipaatte tulitikkuja niin — olkaa hyvä", lausui hän nyt kohteliaasti.

"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä… olemmekos me silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu… Hauska on jotta sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia vedetään nenästä… Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista! — — ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"…

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

… "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten mustissa tauluissa… varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi Abraham.

"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, — tuolla tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"… härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.