Produced by Tapio Riikonen

PERHE GILJELLÄ

Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä

Kirj.

JONAS LIE

Werner Söderström, Porvoo, 1885.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.

I.

Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti. Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.

Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa, oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten mastot.

Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä riippuilivat.

Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja olivat vielä miehen-ikä takaperin.

Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.

Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa — ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää, miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli selvimpiä maailmassa, — että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että kapteeni ei malttanut uutta teettää.

Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat, kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon — mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen asti!

Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.

Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen, autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain ikkunain välissä.

Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka itse oli oppinut.

Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin. Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, — siihen laihin, kuin virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä, rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla. Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön metsistä puita puuttunut.

Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti. Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat, ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.

Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä portailta.

Olikohan porstuan ovi jälleen auki?

Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa; hän meni suorastaan ikkunan luo.

Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.

Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen läpinäkyvää osaa.

"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan kilvassa tuolla tiellä, — Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."

Neula poukkoili yhä kiireemmin.

"Katsopas vaan, miten he juoksevat! … Thinka ja Thea. — Mutta Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa… Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta, kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! — sen huomaavat kaikki… He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee Thinkan edelle… No, tule nyt siitä, Äiti!"

Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja ovi lensi auki.

Aivan oikein — Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea, musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun alle ja huudahti:

"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"

"Rönnov … Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen nuoruuden tovereitansa.

Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.

Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä, mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman näön… Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? — Jälkimäinen oli ostettu Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!…

"Vai niin, vai niin, — saatpa nähdä, että he tahtovat häntä Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, — "ehkä ajutantiksi… Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei jätetä…

"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin lyöttäysi häneen siellä maatilalla… Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; — mutta varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"

"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja siltähän näyttää … nuorimpana kapteenina!"

"Prinssi!"… Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat kasvonsa näyttivät päättömiltä, — hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli tällä kertaa laitettava.

"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän kiireesti ja pujahti kyökkiin. —

— Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat, jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.

"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä univormua lumisella harjalla; — ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni olisi varta vasten laitellut itseään.

Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo, mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!…

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin, aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä, puuliiterin takaa … nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan alla.

Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille, sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä pihalle haukkumaan.

"Hyvää iltaa, Rönnov!… Hyvää iltaa, herra luutnantti! — Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"

"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri, joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan… Koira se taisikin olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! — Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi… Mitä kuuluu?" puhui hän ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.

"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"

Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k. kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:

"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"
Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.

"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis… Penteleen pulskea mies! —
Astukaa sisään, herrani!"

"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni, avatessaan ovea.

Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen nuorta luutnanttia.

Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli kumarrella … vanhaa suurta sukua!

Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain illalliseksi."

Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria vastaan:

"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter … mutta — oo luutnantti! hae sisään pullokotelo!"

Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:

"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin
hyvyyden liikuttaa mieltäsi… Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,
Taka-, Länsi- … tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.
Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"

"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme illallista!

"Prr … rr … potz blitz! mitä ainetta sinulla on tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! — se mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"

"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä, jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me senlaatuista voimme tarita, — ja sitte ne, jotka tulevat vuoren juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä sateitten jälkeen."

Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa, kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.

Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.

Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea, kantaen sokerirasiaa.

"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista pikkutytöistä … ja poikasesta, joka oli kastettava."

Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa, ikäänkuin lakkia pois silmiltään.

"Mikä on nimesi?"

"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."

"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?
Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"

"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.

"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" — ja siten oli Jörgen esitellyt itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.

"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin, "mikä on sinun nimesi?"…

"Inger-Johanna!"

"No, kuuleppas sinä" … hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on kaksi sitruunaa, — luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa, Peter! — kaksi sitruunaa"…

"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti porstuaan.

Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas. Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman kenossa kuin joutsenen.

Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.

"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.

"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.

"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi… "Elä seiso kumarassa, Thinka, — seiso suorana!"

Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: — salata laastaria leuan toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin kellarinluukusta alas.

Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan kutomassa sukkaa.

"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun… Kolme tikkiä! — ja noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.

"Kiitos … kii — kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan, joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan. "Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat; nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla, kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.

"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.

"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut häneen.

"Tosiaan, tosiaan!"

"Vai niin, minunko on vuoroni!… Teidän tyttärenne tekee minut pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan, siitä olen varma.

"… No, vihdoinkin, oikein osattu! — Lyö ulos!"

Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.

Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.

"Jumalallinen näky… Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt, viskaten ne pöytään.

"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee…
Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.

"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"

"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän…

"Valtti, valtti, valtti, valtti!"

Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että lyötäisiin päälle.

Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin välinpitämättömästi:

"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"

Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.

Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät pois tallista.

Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.

"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai miten?"

"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! — Kaiketi olette aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja teidän Inger-Johannanne!"…

Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen katkeruutta hänen puheestaan.

"Se olisi liian odottamatoin onni; — vaan suurempi kuin mitä me kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme. Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä toisin… Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"

"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen, viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.

"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? — niin on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä… Muuten ei Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt. Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta; "mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli liian kaunis hänen hovissaan… Se oli sinun iso-äitisi — neiti von…"

"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.

"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"

Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen, niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä puoleen ja kuiskasi jotain.

Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.

"Tietysti, Äiti! Tietysti! — — — Minun kameelini sinun dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen… Jos sinä tuot aarakkisi Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä suorastaan Ranskasta, — puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa, joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen kastettiin…

"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat Maritin mukaasi sekä lyhdyn … sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten välissä."

"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"

— Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua, kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.

Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä…

"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"

Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.
Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.

Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.

Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina kädessä keskellä lattiaa:

"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" — — —

Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.

Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg oli sammuttanut kynttilän, — hiipivät sisaret isolle, kylmälle, mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.

Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä; ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla äänellä.

Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti…

He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas lämpiämään…

He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja Inger-Johannan, — Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja istuivat jaloilleen.

Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla…

Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen ääni, — kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan ovi heti avattua jälleen suljettiin…

Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"

Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen muka ymmärtävän!…

Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti! Valtti!"

* * * * *

Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.

Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät siihen aikaan, — vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään, ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, — ainoa huolta pitävä ajatus talossa.

Mutta — "eläähän sitä miten hyvänsä lastensa tähden!" —

Se oli rouvan paras helpoituksen huokaus. Ja se aika ei ollut vielä tullut, jolloin äitien kesken syntyi kysymys siitä, eikö myöskin olisi velvollisuuksia oman persoonallisen elämänsä suhteen.

Vaan lapsilla oli lupapäivä, ja heti aamiaisen jälkeen syöksivät he edustupaan. Siellä seisoi pelipöytä seinälle siirrettynä ja sen päällä olivat kortit huiskin haiskin heitettyinä eräälle paperille, jolle pelatessa oli laskuja tehty. Sitä oli viimeiksi kääritty kokoon ja toisesta päästä poltettu kuin sikaria; ja sen vieressä ajelehti kolme puhdistamatonta piippua. Toista ikkunaa pidettiin vielä auki, huolimatta siitä, että tuuli sitä renkutteli.

Tässä huoneessa oli jotain omituista, — joku kaikkiin esineisin tarttunut haju, joka … ei ollut juuri hyvä, ei, … vaan siinä oli kuitenkin jotain merkillistä, — jotain, joka muistutti päättyneestä juhlallisuudesta!…

Ikkunan ulkopuolella seisoi Iso-Ola, nojaten lapioonsa, jolla oli lunta luomassa, ja kuunteli Maritin kertomusta siitä, miten kapteeni aamulla oli jättänyt juomarahaksi kiiltävän puolentaalarin vieraskamarin pöydälle ja luutnantti oli pistänyt kaksi kahdentoista killingin kappaletta kynttilärautain alle, ja mitenkä rouva sitte aamulla oli ne piikojen välille jakanut.

"Luutnantti se kehtasi olla niin kitsas", tuumasi Marit.

"Etkö tiedä, sinä tyttö, että luutnanttia haukutaan, jos hän antaa yhtä paljon kuin hänen kapteeninsa!" tokasi Iso-Ola Maritin jälkeen, kun tämä kiiruhti aitan-avain kädessä ja jauhovakkanen kainalossa kyökin ovelle.

Kapteenin makuuhuoneesta röhisi hänen kuorsaamisensa koko aamupuolen. Vieraat eivät olleet panneet siis levolle ensinkään ja olivat kuuden aikaan aamulla, jolloin kyytihevonen saapui pihaan, lähteneet matkaan, — ensin nautittuaan myöskin toisen pullon Rönnovin intialaista aarakkia, ja kun ryypyllä, siansyltyllä ja vasikanpaistin lopuilla varustettu aamiainen oli heitä taaskin vahvistanut päivän matkaa varten. —

Mutta lupapäivää piti käyttää hyväkseen! sisaret kolisivat suksineen porstuassa, ja Jörgen harjoitteli sellaista vaarallista tepposta, että lasketteli alas portaita.

Pian he olivatkin pitkän, jyrkän mäen päällä navetan taustalla, — porkka vaakasuorana kumpasessakin kädessä tasapainoa kannattamassa ja nauha takana niskassa. Poukkopaikassa ei Inger-Johanna voinutkaan ylläpitää tasapainoa ja oli — ei, hän jäikin seisomaan!

Tuo tuli siitä, että hän vilkasi makuukamarin ikkunaan, nähdäkseen, josko isä häntä katselisi.

Tämä siellä käyskenteli ja puki päälleen. — Äiti oli vihdoinkin puolenpäivän aikana uskaltanut häntä herättää.

II.

Aaton aattona odotettiin Isoa-Olaa Pikku-Mustan ja tavarakuorman kanssa Kristianiasta, josta tämä kaksi kertaa vuodessa — juhannukseksi ja jouluksi, — oli hakemassa talon tarpeita.

Tänään oli jo yhdeksäs päivä menemässä; mutta tänlaisella kelillä, kun tie joka askeleelta upotti, ei voinut tulosta mitään varmuudella päättää.

Lasten ja vahdin rynnätessä alas liukasta, lumisohjuista mäkeä, saapui kuorma iltapäivällä; ja rasittavimmassa paikassakin, juuri törmän keskellä, hirnui Pikku-Musta ilosta, nähdessään tutut paikat ja ikävöidessään pääsemistä talliin, Ruskean viereen. Se oli täydesti hyvillään matkan jälkeen ja ponnisteli aivan vaahdossa päästäkseen ylös Giljen mäkeä.

Marit kokki ja Torbjörg seisoivat kyökin kuistissa; talon kolme tyttöstä oli täydessä toimessa hevosen ja kuorman ympärillä ja kapteeni tuli itse alas portaita.

"No, Iso-Ola! kuinka Pikku-Musta on jaksanut? Märkänä se on ja uuvuksissa, näen minä! Saitko univormuuni nappia?… Vai niin! — No, ethän tupakkaa unohtanut? Ja kello sitte, — taisivatko sitä korjata? — Onko sinulla luettelo tallella?… No, — vie nyt Musta talliin, sen täytyy saada erityinen kappa kauroja tänään. Mitä, mitä sinulla siinä on?"

Iso-Ola oli paitsi luetteloa vetänyt povi-taskustaan paperiin käärityn kirjeen — sinisestä postipaperista, sievä punanen sinetti päällä, kapteeni tarkasti sitä hämmästyneenä hetkisen. Siinä oli kuvernöörin rouvan päällekirjoitus, ja lakassa oli hänen nimimerkkinsä. Kapteeni kiiruhti sanaakaan sanomatta sisälle rouvansa luo.

Kaupungista tullut kuorma — tuo suuri puolenvuoden tapahtuma — sai koko talon huomion puoleensa. Sen sisältö huvitti kaikkia, ei ainoastaan lapsia. Ja kun Iso-Ola illalla istui kyökissä, jossa häntä tervetuliaisiksi kestittiin, ja kertoili käynnistään kaupungissa ja Mustasta ja mitä kummia he olivat kokeneet tässä ja tuossa mäessä, — ja kuorma painoi tällä kertaa ainakin puoli leiviskää enemmän kuin viime kerralla — niin ympäröi jotain loiston tapaista häntä ja samoin Mustaa myös!

Eräänä iltana oli Musta itse löytänyt oikealle tielle, ja kerran, kun Ola oli unohtaa suolasäkin kestikievariin, ei Musta tahtonut hievahtaa paikalta mihinkään, potki vaan ja lykkäsi takaperin, kun hän löi sitä ruoskalla, kunnes tyttö tuli portaille ja huusi, että säkki oli unohtunut, — sitte vasta mentiin!

Kapteeni oli mennyt sisälle ja käveli edestakaisin, kuvernöörin rouvan sininen postipaperikirje kädessä. Hän katseli hirmustuneena äitiin, joka näkyi huolivan enempi kuormasta kuin hänen esityksistään. Tämä oli vaan hiljaisena sanonut, että hän tahtoisi puhua tuosta kaikesta vasta illalla.

"Tuosta kaikesta! — tuosta kaikesta, äiti! että Inger-Johannaa on
kutsuttu sinne talveksi … ja siitä saamme olla kiitolliset
Rönnoville. Siihen ei tarvittane pitkiä tuumia! Päivän selvä asia!
Mitä? Mitä?" jömisi kapteeni kärsimättömänä. — "Eikö se ole selvää?…
Vai onko sinulla senkin asian suhteen jokin mutka mielessäsi?"

"Ei, … ei, rakas Jäger!"

"No, jos niin on, ei sinun pitäisi viivytellä kuorman tyhjentämistä noilla raskasmielisillä huokauksilla ja salaisilla viittauksillasi, jotka aina ovat tekemäisillään minut hulluksi. Tiedät, että vihaan senlaista! — Minä aina puhun asiat suoraan ja kurjastelematta!"

"Minä ajattelin vaan sinun univormuasi, ja onko räätäli lähettänyt kotiin siitä jääneet vertatilkut."

"Olet oikeassa, olet oikeassa, Gitta!" Ja hän pujahti tulen kiivaudella ovesta ulos.

Kyökissä auaistiin ja suljettiin kääreitä vanhan monta vaihetta kokeneen kaapin edessä, jonne järjesteltiin rusinat, luumut, mantelit, erilaatuiset sokerit ja kaneelit kukin paikalleen. Tuon tuostakin luumu, pari rusinaa, kolme mantelia lankesi lasten osaksi; — ja ei voi kieltää, että tämä joulukuorman tyhjentäminen tuntui joulun aaton-aatolta!

Kapteeni seisoi siinä ensin kiihkeänä etsimässä muste-astiaa, tupakkikääreitä ja väkeviä juomia, joita piti säilyttää kellarissa; — ne piti ensin saada ylös ja kaikki muut kapineet syrjään! Ja sen jälkeen lensi hän siellä edestakaisin musteesen kastettu hanhenkynä kädessä, verratakseen monioita laskuja yhteiseen suureen laskuun, jonka rouva oli kiinniitänyt kaapin ovelle.

"Äiti! — voitko käsittää tänlaista petosta?" huudahti hän rynnättyään laskun luo, joka kuitenkin hetken perästä huomattiin aivan oikeaksi, ja niin hän meni pyyhkien kynää punasen ruskeaan arkitakkiinsa.

Hänen kuumaverinen, lujaääninen, vähä hajamielinen luonteensa joutui aina vimmastuneeksi, nähdessään jonkun laskun; se vaikutti häneen samalla tavoin kuin punanen verka härkään, ja nyt, kun kaikki puolen vuoden laskut lentivät yht'aikaa hänen päällensä, hän sekä puski että puhkui. Tämä oli vanhastaan tuttu asia hänen rouvalleen, joka oli saanut erinomaisen taidon pidellä härkää sarvista.

Nuo tappiot, joita hän siis ei kärsinyt, saattoivat kuitenkin yhä kamalamman raju-ilman lähestymään, Äkkiä temmaten oven auki ryntäsi hän sisään.

"Seitsemänkymmentä neljä speciota, seitsemäntoista killinkiä!… Seitsemänkymmentäneljä — speciota seitsemäntoista — killinkiä! — siitä voi melkein tulla hulluksi. — Ja sitte vielä olet tilannut sokolaatia … sokolaatia!" huusi hän, ääni kimeänä sulasta kiukusta.

"Hi, hi, hi, hi, onko meillä varoja senlaisiin?"

"Ja sitte vielä — mantelisaipuaa vierashuoneesen!" Tämä sanottiin jo matalalla, syvällä baasi-äänellä, — "en voi ymmärtää, miten senlainen hanke on voinut edes mieleesi juolahtaakaan!"

"Rakas mieheni! sehän on annettu meille kaupanpäälliseksi, etkö näe, ett'ei sitä ole merkitty laskuun!"

"Kaupanpäälliseksikö? … vai niin kaupanpäälliseksi… No niin, siitä vaan näet, kuinka he kiskovat! Seitsemänkymmentä neljä speciota ja seitsemäntoista killinkiä — se on kammoksuttavaa, suorastaan kammostuttavaa! Mistä minä voin semmoiset rahat toimittaa"…

"Mutta sinähän jo olet ne toimittanut, Jäger!. .. Muista, että väki kuulee!" kuiskusi rouva äkkiä; tämä hiljainen rukous tarkoitti sitä, että kapteeni jättäisi jonkun osan vihansa vuodatuksesta myöhemmäksi, kun he olisivat kahden kesken.

Nämä kapteenin useat rajut päänhuumaukset kaupungin laskujen johdosta olivat talolle tässä joulun edellä kuni puhdistava, jos kohta peloittavakin ukon-ilma. Alakuloisina ja ikävissään hiipivät lapset puuskausten aikana suojaan äidin luo, joka sai rajuilmasta enite kärsiä; mutta kun kapteenin askeleet jälleen kuuluivat ylhäältä konttorista, silloin jatkoivat he taas yhtä innokkaina ja uteliaina työtänsä, tirkistellen pusseihin ja puristaen niitä, jos ehkä löytyisi joku vahingossa jäänyt rusina tai korintti, kooten purjelanganpätkiä ja auttaen äitiä puntaria katsomaan ja saipuatankoa palasiksi leikkaamaan.

Näiden kiusausten aikana oli rouvan pitkä vartalo lakkaamatta kuin luokka vaivaloisesti kumartuneena tavaralaatikkojen yli, jotka olivat kyökin lattialle nostetut. Saviruukuista heinillä täytetyistä juurikopeista, pusseista ja äärettömästä joukosta harmaita paperikääreitä, joiden ympäri oli sidottu purjelankaa, katosi vähitellen niiden sisältö määrättyihin säilytyspaikkoihin, kunnes vehnäjauhosäkkikin, jonka Iso-Ola kantoi sisälle, tyhjennettiin jauholaatikkoon ruokakamarissa.

Kun kaappi sitte vihdoinkin lukittiin, seisoi kapteeni kyökissä jo kahdenkymmenennen kerran. Hänen katseensa oli nyt kuin miehen, jonka un annettu kylliksi kauan odottaa ja vaivaantua ja hän naputti sormellaan rouvan olkapäälle harvakseen nuhdellen:

"Minun todellakin kummastuttaa, Gitta, ett'et sinä enemmän välitä siitä kirjeestä, jonka me tänään saimme".

"Minun on ollut vaikea ehtiä ajatella muuta kuin sinun suuttumuksiasi laskuista, Jäger! Nyt voisit sinä mielestäni tänä iltana vähä maistella sitä ranskanviinaa, jota saimme, jos se on kylläksi hyvää joulupunssiksi… Konjakki on niin kallista!"

"No, miksei!… Niin, niin, — laita vaan pian illallista!"

Kauraryynipuuroa tuotiin lautasissa sisälle ja sinistä maitoa kylmissä kupeissa; ne seisoivat pitkin pöytäliinaa kuin autiot saaret eivätkä olleet omiansa lyhentämään aikaa illallispöydässä.

Kun tarpeellinen määrä tätä oli nielaistu, ja lapset olivat lähetetyt vintille, istui kapteeni kyllä hauskasti ja mukavasti pöydän ääressä, — tupakki ja maistintoti ranskanviinistä edessään, jota paraikaa kyökissä valmistettiin joulupunssiksi; sieltä kuului myös vohvelirautain ritinää.

"Tee kyllin väkevää, äiti! — kyllin väkevää vaan, — niin voit panna huonompaa sokeria"…

"No niin!" sanoi hän, maistellessaan rouvan tuomasta kauhasta, "sitä voit hyvillä mielin tarita voudille!"

"Nyt tuo Marit kuumia vohvelia! — Niin, meidänhän piti puhua kuvernöörin rouvan kirjeestä…

"Ymmärräthän sinä, Jäger, ett'emme voi lähettää lasta sinne, jos hänellä ei ole sopivia vaatteita varustettuna; hänellä pitäisi olla musta silkkipuku rippikoulua varten, kaupunginkengät, hattu ja monta muuta."

"Musta silkkipuku ripp —"

"Niin, ja pari muuta hametta, joita meidän pitäisi tilata
Kristianiasta; — meillä ei ole varoja kaikkiin."

Kapteeni Jäger alkoi kävellä edestakaisin.

"Vai niin! — niin, niin!… Jos se on heidän tarkoituksensa, niin — arvelen, että kauniisti kiitämme pyynnöstä."

"Niin, senpä minä kyllä arvasin, Jäger! Sinä kyllä tahdot hedelmää, mutta uhrata sen edestä työtä siihen olet kyllä hidas!"

"Uhrata työtäkö? Uhrata kaikki rahani tarkoittanet!"

"Tarkoitan, että nyt voisit luopua noista kuudesta sadasta taalarista, jotka sait minun kanssani. Olen kyllä tarkoin ajatellut ja laskenut sitä. Inger-Johanna yksistään tulee meille tänä vuonna maksamaan yli sata taalaria … ja kun Thinka lähetetään Rysylkeen, ei kaksikaan sataa riitä."

"Yli kaksisataa taalaria! — Oletko hullu? Oletko hullu … suorastaan hullu? Luulen, että joku kaira päässäsi on kallellaan." Hän käväsi äkkiä poikki lattian.

"Kernaammin viskattakoon sitte tämä kirje heti paikalla uuniin!"

"Niin, niin! tiedäthän, että minun mielestäni kaikki on ymmärtäväistä mitä sinä teet, Jäger!"

Kapteeni pysähtyi suu ammollaan, pitäen kirjettä kädessään.

"… Ja se, että Inger-Johanna tulisi turvatuksi, ehk'ei olekaan niin tähellistä… Kuvernöörin rouva on tosiaan lähintä sukua. Eipä olisi mahdotonta tytön päästä perilliseksikään… Ei vainkaan, tee miten tahdot ja parhaaksi näet, Jäger! Sinä kyllä tämän asian ymmärrät paremmin kuin minä … ja — jos sinä tuon edesvastauksen niskoillesi otat" … rouva huokasi.

Kapteeni rypisti kirjeen kokoon, heitti rouvaan senlaisen silmäyksen kuin loukattu jalopeura ja seisoi hetken aikaa lattiaan tuijottaen. Äkkiä viskasi hän kirjeen pöytään ja huuti:

"Menköön hän kaupunkiin! — mutta sotakustannukset … sotakustannukset, äiti! niin olen palveluksessani oppinut, ne täytyy vihollisen maksaa. Ja kuvernöörin rouva pitäköön tietysti siellä huolta hänen vaatteuksestaan."

"Kuvernöörin rouva ei saa maksaa mitään, Jäger, — ei niin rahtuakaan! ennenkuin hän on päättänyt pidättääkö tytön luonansa. Me emme saa näyttää halullisilta tytöstämme pääsemään, vaan hänen pitää olla halukas saamaan Inger-Johanna; — ja pyytäköön hän meitä ensin kerran ja kaksi, ymmärräthän"…

* * * * *

Talvi tuli ulkona yhä kovemmaksi, mutta sitä ei tänä vuonna juuri paljo huomattu. Kahta lasta piti varustettaman vaatteilla! Kangaspuut helskyivät, rukki surisi ja kerinlehdet kalskuivat takkavalkean kanssa kilpaa noina lyhyinä päivinä ja pitkinä iltoina. Äiti itse kehräsi kaiket hienot kuteet arkivaatteita varten. Siellä kudottiin, ommeltiin ja neulottiin sukkaa, jopa kirjaeltiin hienoa täysiliinaa, — "kumpaisellekin kaksitoista kappaletta kutakin." Ja koulutunteina kilvoitteli kapteeni yhtä ahkerasti ranskalaisen kieli-opin pänttäämisessä heidän päähänsä.

Tuo kuiva, jäinen pakkanen, joka paukkui talon nurkissa ja kiinitti kuuraa joka rakoon, kylmyys, joka nylki kädestä nahan kun tuli kinttaitta kosketelleeksi porstuanavaimeen, — joka saattoi lapset valittelemaan kun heillä ulkoa tullessa oli kädet kontassa ja nenä valkoisena ja joka jääti juomaveden korvoihin ja sankoihin, — sehän oli vaan tavallista vuoristossa! Sutten yksitoikkoinen, surkea ulina, niiden pitkäveteinen nälän-ulvonta kuului jäältä yöt ja päivät Giljen mäillä.

Ajotie kannatti näillä vesillä kauan. Siinä sitä piisasi vielä kevätsulankin aikana; tosin oli se kulunut, vaarallinen ja kuultavan sininen ruskeine likaraitoineen pitkin pituuttaan.

Mutta, kun se sitte hajosi, ja jää suli auringonpaisteessa, levisi Giljen jyrkällä töyrällä, komppanianpäällikön talon takana valkenemaan pantuja kankaita, niin kiiltävän valkoisia, että näytti siltä, kuin lumi olisi unohtanut tästä paikasta menojaan mennä.

III.

Oli kesäsydän. Vuoristo oli hämäränä kuumuudesta, kaikki kukkulat olivat kuni savun sisässä.

Komppanianpäällikön talossa kävivät tytöt avojaloin, lyhyt hame ja väljä mekko yllä. Aurinko paahtoi, niin että pihka tahmeisena ja kirkkaana tiprueli hirsistä vasta rakennetussa sikoläätissä, jonka ovella Marit seisoi sioille antamassa juomista. Kaivon luona oli rivi hiekalla pestyjä piimä-astioita kallellaan kuivamassa, jonkun varpusen tai västäräkin hypätessä kaivon ympäri tai seisoessa kumarrellen sen reunalla, ja liiteristä kuuluessa puunhakkuuta iltapäivän hiljaisuudessa. Porstuan ovi oli auki ja sen varjossa makasi Vahti, leukojaan levitellen. Kapteeni oli nauttinut päivällis-untansa ja seisoi pellolla katsomassa miten Iso-Ola hevosilla kynti vanhaa kesantoa, joka nyt oli raivattava pelloksi.

Puutarhassa surisivat mehiläiset. Melkein samalla yksitoikkoisella äänellä sopersivat Thinka ja Inger-Johanna huvihuoneessa katekismoaan ja sen selityksiä, kun he siellä istuivat käsikynkässä ja pää päätä vastaan kumartuneina noiden haljenneiden sinisten kansien ja tahraisten lehtien yli, 84:ltä aina 87:lle sivulle asti heidän tuli oppia illalliseksi; sormia pitivät he korvissa, ett'eivät häiritsisi toisiaan.

Viereisen puutarhan-aidan kohdalle lankesi varjo; mutta he eivät mitään nähneet eivätkä kuulleet, tuo pitkä raamatunlause ulottui aina toiselle sivulle asti.

Sitte sukkelasti yskäistiin puheen aluksi: "Uskallankohan keskeyttää nuoria neitosia maallisella asialla?"

He katsoivat molemmat yhtaikaa ylös. Humalisto huvihuoneen seinustalla ei ollut vielä kokonaan kierrellyt purjelankoja myöten ylös.

Aidan yli kurottautui nuori mies — hän oli ehkä seisonut siinä kauankin! — melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä; kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!…

Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä laittamassa illallista:

"Tuossa seisoi, — tuolla oli … ulkona puutarhan-aidassa… Ei se ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin senkaltainen!"…

"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka helposti käsitti aseman, "tuota tietä — auki porstuan-ovi! Ole ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".

Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen raosta.

Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi hänestä ja meni kyökkiin.

Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään koko asiasta.

"Onko isäsi kotona?"

"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta, kuulethan! … ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.

"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".

Nyt tuli äiti itse; hän oli toki muuttanut hät'hätää siistin hameen päällensä, vaikka se olikin vähä vinossa.

"Vieras näen minä, joka varmaankin on kävellyt pitkältä tänään…
Tehkää hyvin, tulkaa sisälle!"

Hänen hymynsä oli ystävällinen, vaan silmät sitä vastoin ankarat kuin upseerilla tarkastusta tehdessä. Ja tarkastettavana oli tässä tilaisuudessa reikiä ja paksulla rihmalla tehtyjä parsimisia ja suuri määrä revittyjä aukkoja, eikä ollut siis helppo päästä luulemasta häntä joksikin epäiltäväksi, kuleksivaksi henkilöksi, etenkin kun hän sisään astuessa huomautti:

"Minä tulen niinkuin mustalainen vuorilta, rouvaseni! Täytyy pyytää anteeksi että tänlaisena tulen luoksenne"…

Rouvan tarkasteleva katse oli ottanut kaikki huomioonsa. Valkoinen raita otsassa auringon paahtaman päivetyksen yläpuolella sekä koko hänen tapansa käyttäytyä saattoi rouvan varovaiseksi.

"Ettekö tahdo istua, kyllä Jäger tulee pian" … rouva teki itsellensä asiaa neulomapöytään ja sulki sen kiini; "sillä välin lähetän minä teille kupillisen maitoa."

Palvelustyttö toi sisälle suuren ympyriäisen maitoruukun ja meni jälleen pois.

Vieras kohotti suullensa ja mittasi sitte silmillään miten paljo oli juonut, joi taas ja katsoi uudestaan…

Se on suloista! — ei ensinkään emännän kaltaista, sillä hän se vasta näytti muikealta ja — hän huoahti — peloittavan armolliselta!

Hän joi taas kulauksen.

No, nyt pitäisi jo lakata, mutta koska on niin…

Hän laski ruukun typötyhjänä lautaselle.

Paras ryhtyä suoraa päätä hänen kimppuunsa!… Lopussa matkarahat jok'ainoa äyri… Tahdotteko rehellisen muotoni tähden lainata minulle neljä, — ei, se ei kuulu hyvältä, paremmin suoraa päätä 5 taalaria, niin pääsen niillä Kristianiaan asti?…

Pienet silmänsä vilkkuivat niin rohkeasti; — ja jos kapteeni vaan silloin olisi tullut… Ulkoa kuului askeleita…

Hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, hän kertoi hiljaa itsekseen esityksensä… Sitä muuteltiin alin-omaa, ja nyt oli hän taas saapunut tuohon mutkikkaasen kohtaan — rahan määrästä. Hän laski eikö kuitenkin riittäisi, jos hän pyytäisi neljää, — kolmea?…

Porstuassa rapisi, koira ryntäsi haukkuen ovesta ulos.

Se oli varmaankin kapteeni.

Nuori mies kavahti äkkiä pystyyn, vaan istahti taas, kuin vieteri uudestaan poukahtaakseen ylös.

"Sisällä huoneissako … jokin veitikka, joka tahtoo puhutella minua?"…

Portailla noin puhuttiin.

Hetkinen vielä, ja kapteeni ilmestyi arkihuoneen ovelle.

"Minä tuhannesti pyydän anteeksi, herra kapteeni! minä olen sattumalta … sattumalta"…

Tässä hän alkoi hämmentyä. Paha sattumus saattoi tänne toisen noista nuorista tytöistä, jotka hän oli nähnyt huvihuoneessa; tummempi heistä seurasi isäänsä sisälle, silloin se ei siis sopinut —

"… tullut ylhäältä vuorilta", hän jatkoi.

"Te ymmärrätte, ettei sitä voi silloin esiintyä niinkuin pitäisi"…
Viimeinen sanottiin sujuvasti kiireisellä tavalla.

Kapteeni ei ensi hetkessä näyttänyt juuri mieltyneeltä.

"Nimeni on Arent Grip"…

"Arent Grip!" toisti kapteeni ja katsoi häneen. "Grip? … samanlainen käytös ja samanlaiset silmät!… Ehkä 'perpetuum'in' poika? Lurlejkin kadetin poika? — hän on maanviljelijänä jossakin vuonojen rannalla"…

"Hän on minun isäni, herra kapteeni!"

"Harrastaako hän yhtä ahkerasti vielä aatteitansa mekaniikassa?" kysyi kapteeni ivallisesti. "Kuulin, että hän oli johtanut veden myllystä navetan katon kautta, niin että lehmät saivat ruiskukylpyä, kun auaistiin luukku katossa!"

Inger-Johanna huomasi vieraan tekevän kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hapuilisi hän lakkiansa.

"Syntiä … syntiä! — ettei se aika antanut isäni kaltaiselle miehelle tietoja!"

Vieras sanoi tämän senlaisella totisuudella, kuin olisi hän unohtanut kapteenin olevan läsnä.

"Vai niin, — niin isäsi! — Tehkää nyt niin hyvin, että jäätte meille illallista syömään, ennenkun jatkatte matkaa. Sano äidille, sinä Inger-Johanna, että tarvitaan ryyppy lisää ja myös voileipää. Teidän on kukaties nälkä, koska tulette vuoristolta. Istukaa!

"Ja mikä on sitte teidän … teidän … asemanne tai virkanne tässä mailmassa? jos sitä rohkenen kysyä." Kapteeni laahusteli laattiaa pitkin.

"Ylioppilas minä olen! — ja kuulkaa, herra kapteeni!" hän nielasi ja alkoi käyttää tätä sopivaa tilaisuutta, kun he olivat kahden; "olin kyllä rohkea tulemaan tänne, vaikk'ette tunne minua"…

"Ylioppilas!" kapteeni pysähtyi keskelle lattiaa, "no sitähän minä uskoinkin niin varmaan, että olisin voinut panna pääni sen edestä pantiksi! Näin sen ensi hetkenä … vaan vähän kuitenkin epäilin…"

"No niin", jupisi hän, "on luultavasti niinkuin isällä?" lisäsi hän hyväntahtoisesti. "Teidän isällenne oli vaikeat nuo tutkinnot."

"Minulla ei ole läheskään niin hyvää päätä kuin isälläni; mutta senlaisella, kuin minulla on, sain viime vuonna arvosanan laudabilis praeceteris."

"Vanhan ystäväni Fin Arentzen Grip'in poika!"… Kapteeni lausui kunkin nimen ystävällisellä äänenpainolla. "Teidän isänne oli todellisesti hyväpäinen, melkeinpä voisi sanoa nerollinen. Kun hänelle ei onnistanut upseeritutkinnossa, niin syy oli ainoastaan hänen monissa poistamattomissa aatteissaan… Vai niin, ettäkö te olette hänen poikansa! — Niin, hän on sepittänyt minun puolestani monen norjalaisen kirjoituksen! Norjalaisesta kirjoituksesta aina olin pulassa, näettekös"…

— "Ja herra kapteeni!" … pitkitti nuorukainen väsymättä, vaan nyt kovemmalla ja varmemmalla äänellä; "kun tällä tavalla luottamuksella käännyn teidän puoleenne"…

"Saat sanoa äidille", sanoi kapteeni, kun Inger-Johanna tuli sisälle pitkän, hoikan sisarensa kanssa, "että tämä vieras on ylioppilas Arent Grip, vanhan hyvän sotakoulu-kumppanini poika".

Seuraus tästä viimeisestä sanomasta oli se, että aiottu lautanen voileipineen ja ryyppyineen vaihdettiin tarittimen, jolle katettiin vähänen illallinen kapteenille ja hänen vieraallensa.

Vanha, punaiseksi puleerattu leipäkori oli täynnä mustia, ruskeita leipävuoluja, joista kuori oli irrallaan. Uuni oli niin paha kohokuorisiksi leipiä paistamaan, selitteli rouva, ja tuo harmaa taikinaraita tuli siitä, että taas viime vuonna komppanianpäällikön talossa niin paljo viljaa liian aikaiseen korjattiin!

Ylioppilas osoitti suunnattoman ruokahalunsa kautta, että hänen anteeksiantamuksensa puutteiden suhteen oli suora ja vilpitön. Noille käytännöllisille suurille suolanmuruille, jotka vesihelmien sisässä runsaassa määrin tuoreessa vuoristonvoissa piiloutuivat, keksi hän rivakkaan keinon, joka ei ollut sekään tarkastelevaa silmäystä vailla, — ainoastaan lyönti kerran, kaksi alapuolelle voileipää, niin suolankokkareet satoivat rakeina lautaselle.

"Tahdotte varmaankin savustettua lihaa lisää. Arvaan, ett'ette ole syöneet paljo tänä päivänä, — mene hakemaan, Thinka!"

"Pieni ryyppy vanhan juuston päälle … vai miten?"

"Voitte uskoa, että monta hyvää vanhaa-juustoa me söimme Hyblenillä isänne luona, ja kun meillä oli pidot, niin lähetimme sitä hakemaan, niin että sitä kuletettiin vuoroon toistemme luo; — ja sitte söimme Bergenin omenia, joita hän sai laivottain kotoaan. Hän oli senlainen kokematon maalainen ja liian hyvä, — liian uskollinen senlaisille velikullille kuin me olimme. — Ooi, miten me etsimme läpitsensä hänen kaappinsa ja pyttynsä!! — ja sitte laittoi hän kirjoituksemme kuntoon samalla; oikeastaan olikin ainoastaan hänen kirjoittamansa jok'ainoa vihko, minkä opettaja luokalle korjasi."

Kapteeni tyhjenti toisen puolen pitkästä ryypystään… "Ohhoh!" — hän nosti lasin ylös ja katsoi sen läpi, kuten hänen tapansa oli…

"Mutta, tiedättekö, hänessä oli kuitenkin jotain kummallista. — Katsokaas, senlaista, joka aina näyttää olevansa maalta kotoisin, ei kutsuta edes korttiseuroihinkaan… En unohda koskaan sitä, kun hän ensi kertaa piti meille luentoa perpetuumista! Se oli tehty ainoastaan viidestä pyörän sisään kiinitetystä omenasta, sanoi hän! ja omenain tuli olla aivan matemaatillisesti sopivia. Se oli se seikka, joka hänelle tuhon tuotti; ihmiset tulivat hänestä puhuneeksi — kuten tietänette — — ja rupesivat pitämään häntä pilanaan; ja sitä kesti tutkintoihin asti"…

Ylioppilas teki muutamia levottomia nytkäyksiä.

Nuoret neidet, jotka neuloineen istuivat ikkunan ääressä, huomasivat nähtävästi myös, miten tämä nyt unohti itsensä! Hän oli koko ajan pitänyt jalkojaan tuolin alla ja koettanut toisella saappaalla peittää toista, ettei reikä ammottaisi saliin päin! He olivat hyvin iloisella tuulella eivätkä tuskin uskaltaneet katsoakaan toisiinsa … hänellä oli isä, jonka nimi oli Perpetuum, — joka oli ollut kadettina, — joka antoi kylpyä lehmille!… Heidän isänsä saattoi olla hirveän lystikäs, kun oli vieraita!

"Ei hetkeäkään tarvitse epäillä, ettei hänellä ollut syviä tuumia… Mutta hän oli niin kumman itsepäinen, näettekös! Kun tulee hänen laillansa suoraan sydänmaan kylästä ja sitte alkaa väittelyä opettajansa kanssa siitä, mikä kirjassa on totta, mikä valetta, se ei käy päinsä, — ei erittäinkään väittely fysiikasta sotakoulussa… Ja sitte voitte ymmärtää, että siitä tuli ilveilyä"…

"Siitä panen kyllä pääni pantiksi, että isäni vaan ei väärässä ollut, herra kapteeni!"

"No niin, niin, … se on tietty! — — No, mitäpäs niistä!" mutisi hän… "No, — tehän saitte kuitenkin puolestanne praeceteris… Ottakaahan puoli ryyppyä lisäksi!" virkkoi isäntä vieraanvaraisesti, ikäänkuin suunnittaen ajatuksia toisaalle.

"Kiitoksia, ei! Mutta kerron teille, mitenkä isälleni on käynyt… Hänen laitansa oli aivan sama kuin erään metsäkoiran, jonka olivat saaneet henkikirjurille. Se oli niin hyvää rotua ja niin rohkea, että moista ei usein nähty; mutta sitte se oli eräänä päivänä purrut lammasta, ja siitä se oli kuritettava! Tämä tapahtui siten että se teljettiin lammaskarsinaan. Siinä seisoi pässiä ja lampaita sen ympärillä. Tässäpä tulee oikeat herrain päivät, luuli koira. Silloin tuli oinas päälle rynnäten, ja koira kaatui maahan. Mitä vielä, tuosta vähät! — mutta oinaan perästä tulla kapsahutti perätysten kaikki viisikymmentä lammasta kaps, kaps … kaps .. . kaps … hänen ylitsensä, niin että melkein pyörrytti. Taas he seisoivat vastatuksin, ja uudestaan syöksi oinas koiran päälle, ja — kaps, kaps … kaps … kaps … kaikki, koko lammaslauman jalat hänen päällitsensä juoksivat.

"Sitä sitte jatkui kaksi kokonaista tuntia, kunnes koira makasi aivan hiljaa ja pyörryksissä. Se oli rangaistu, se ei milloinkaan enää lammasta purrut. — Mutta, miksikä se jälestäpäin kelpasi, pitää minun vielä puhua… Se oli sekin käynyt — sotakoulun läpi, herra kapteeni!"

Kun hän katsoi ylös, kohtasi hän rouvan tummista tarkastelevista silmistä katseen, vaan hänen huntupäänsä vaipui taas alas neuleen puoleen.

Kapteeni oli kuunnellut yhä tarkempaan. Juttu metsäkoiran parantelemisesta huvitti häntä; ja vasta viimeisistä sanoista huomasi hän, että sillä oli jokin merkitys.

"Vai niin, — Grip ystäväni, vai niin, sitäkö tarkoitatte! — Hm! en voi olla samaa mieltä; — siellä oli oivallisia opettajia … ha, ha, — emme me myöskään olleet mitään lampaita, ystäväni! … ha, ha, ha, ha — ennemmin olimme susia, jos ryhdyttiin meitä vastaan… Mutta senlainen rangaistus hyvälle koiralle oli häpeällinen, sen myönnän, … ja jos… No, toinen puoliryyppy!"

"Kiitos, herra kapteeni!"

"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"

Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä neule.

"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat poiketa pois maantieltä… Kaikki tämä on seuraus siitä, että metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että minun teki mieli seurata häntä."

"Erinomaisen järkevää", — mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa
Kristianiaan!"

"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".

"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! … menee suin päin mustille, tietämättömille vuorille!"

… "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä harjulla, — ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa, niin kauas kuin silmä kantoi!"…

"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"

… "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi, niin ota meitä malliksesi!"…