language: Finnish

MÄNNYN KÄPYJÄ

Saloiltamme poimittuja

Kirj.

J. VIKTOR LEIMAN

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella. 1888.

SISÄLLYS:

Valoa kansalle
Tukkipojan palaus
Viinan uhrit
Kilpa-ajot
Elämä on taistelua

Monenlaisia tauluja aukenee eteen tätä elon polkua tallatessa. Lähes joka askeleella kohtaa erilaisia näkö-aloja. Elämä on sarja kuvia, tauluja, näköaloja ja tapauksia. Lukemattoman erilaisia ja värisiä ne ovat. Ei kahta yhdenlaista.- Jokainen tapaus on sentähden kappale elämää. Semmoisia pieniä elämän murusia ovat nämä salomännyistä poimitut kuivuneet "Männyn kävyt" ja semmoisina pyydän niitä pitämään.

Valoa kansalle!

Kello oli viisi aamulla. Anttila oli juuri avannut silmänsä unesta ja astunut portaille säätä tarkastelemaan. Sateiselta ja synkältä näytti. Kaakosta nousi synkkä sadekuuro. Sentähden hän päätti käskeä väkensä täksi päivää pellavalion tekoon ja itse lähteä kunnankokoukseen kirkonkylään, jossa muun muassa on kansakoulu-asia ratkaistavana.

"Eihän tuosta taida ohran leikkuustakaan olla näin sateisella ilmalla", mietti hän ja asteli poikki pihan väen tupaan, antamaan väelle ohjeita ja määräyksiä työn toimittamisessa. Sitte hän palasi jälleen kamariinsa.

Kansakoulu-asia oli jo kaksi kertaa "tapettu"; nyt se vielä kolmannen kerran koulun vastustajain kauhuksi ja hirmuksi muutamain asiaa harrastavain ahkerain ponnistusten kautta tulla törötteli kunnankokoukseen. Koulun kiivaimpia vastustajia oli Anttila. Semmoisia kouluja! Hän päätti lähteä antamaan viisi niskaan semmoisille puuhille. Ja avatessaan kaapin ovea missä oli lattea nelikulmainen pullo ja sen vieressä kumossa jalaton pikari, - mutisi hän: "Semmoisia herrakouluja pitäjään! Kaikkia tässä nyt vielä! Kuka ne herrat ja röökinät sitte kaikki ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät…" Sitte kaatoi hän pullosta viinaa jalattomaan pikariin ja ryyppäsi oikein tuiman ryypyn. Eikä tuo annos taitanut olla juuri huonoimpaa laatuaan, sillä Anttilan suu vääristyi hirveän rumaan asentoon, kasvonsa rypistyivät, silmänsä kävivät vesikaljamalle ja siristyivät melkein kiinni, ja koko kohtauksen lopuksi kuului käheä "ääääh"-ääni. Sitte huiskasi hän pikarin pohjaan jääneen tipan lattiaan, laski pikarin jälleen kumoon pullon viereen ja sulki kaapin. Kilkahtivat sitte avaimet housun taskuun ja hän pyyhkäsi suunsa joutuisasti takkinsa hihalla, sillä porstuasta kuului joutuisia ja reippaita askelia. Emäntä astui huoneesen.

"Ajettiinko karja Hirvikorpeen?" sanoi isäntä.

"Sinnehän se ajettiin", vastasi emäntä.

"Katsokaahan vaan kauramaata".

"Liisa jää paimeneksi".

Sitte pyörähti isäntä ulos, toinen käsi taskussa, jossa avaimet kilisivät. Ovea kiinni painaessaan hän vielä mutisi: "Semmoisia herrakouluja! Kaikkia nyt vielä!" Sitte asteli hän tukevasti yli pihan rantaportille, avasi sen ja jatkoi matkaansa pitkin rantatietä alas rantaan, välitse keltaisten ohrapeltojen, joitten tähkäpäillä yölliset sadepisarat himmeästi kiiluivat harmaata taivasta vastaan. Mennessään puhui hän: "Leikatkoot jos ilma ylenee. Minä menen kokoukseen ja annan niille vietävän koulumiehille vasten naamaa. Semmoisia herrakouluja! Kuka ne kaikki herrat ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät". Kädet pistettyinä housun taskuihin, missä avaimet kilahtelivat, asteli hän rantaan, jossa miehet jo olivat täydessä työssä, ja ryhtyi itsekin työhön oikein rivakkaasti. Joutaahan sitä vielä hetkiseksi työhönkin. Kymmeneltähän se vasta kokous alkaa.

Oikein ripeästi siinä heiluttiin. Hikeä tipahteli ukon otsalta. Rengit eivät suinkaan laiskoiksi joutaneet, kun oli ukko Anttila kintereillä. Ja sitä vartenpa juuri ukko usein työssä olikin.

"Renki lurjukset eivät muuta tee kun torkkuvat ja laiskehtivat, ellei itse ole seurassa". — Noin kyynärän syvälle veteen lyötiin seipäitä pystyyn toinen toisensa viereen ja muodostettiin niistä suuri nelikulmainen karsina. Siihen sitte ladottiin pellavapivot somaan pinoon. Kun sitte kaikki oli pinottu, pantiin pinon päälle muutamia lautoja, joille kannettiin suuria kiviä ja iso tiinu, joka ammennettiin vettä täyteen. Vesi oli lämmintä ja lahdelma melkein tyyni. Joskus vaan tuulen henki vienosti leuhahti, joka pani rannan ruovot kahisten heilumaan ja heikot aallot muutaman sylen päässä rannasta etenivät kauas pitkälle ja kapealle Helmilahdelle. Ristiin rastiin näkyi tyveniä sylen levyisiä teitä lahdelman pinnalla, ja voimattomat vihuripuuskat eivät voineet niitä aalloittaa. Niiden sanotaan sadetta ennustavan. Joskus tyventyi lahti kotonaan, kunnes taas joku voimaton vihurin liehaus sen lepoa häiritsi.

Suuruskello juuri soi, kun ensimmäinen pellavaliko saatiin valmiiksi. Pilvet kaakon taivaalla olivat jo ohentuneet. Ilma alkoi kirkastua ja pilviverhon lävitse alkoi aurinkokin kumottaa. Olipa jo ukko kahdella päällä, mennäkö kokoukseen vai ei, sillä ilma näytti ylenevän. Saattaahan tulla kelpo leikkuupäiväkin. Hän pysyi sentään päätöksessään, kolisti piippunsa tyhjäksi vasten kirveen lapetta ja asteli väkensä etunenässä ylös rantatietä kotoa kohden.

* * * * *

"Hyvää huomenta, Wälimaa!" huusi Anttila naapurilleen, astellessaan pyhävaatteisin puettuna alas rantatietä. "Tottahan tulet kokoukseen?"

"Huomenta, huomenta, naapuri! Enpä taida lähteä. Mitäpäs siellä olisi tekoa. Hukkaan vaan menisi hyvä leikkuupäivä".

"Tänään ei pitäisi kenenkään, jolla vaan suu on, olla poissa kokouksesta. Tänäänhän siellä taas tyrkytetään kansakoulua pitäjään".

"Vai jo taas koulua puuhataan. On mar ne vaan kummallisia. No kaikkia vielä".

"Käy siis mukaan; siellä tarvitaan miehiä".

"En taida lähteä. Vastaa minunkin puolestani, että saavat itse maksaa koulunsa. No aikoihin sitä on eletty! Moisia laitoksia pitäjän rasitukseksi. Mikä hitto ne kaikki kustantaa?"

"Niin, sanoppas sitä, mikä ne kaikki kustantaa".

"Ja kuka riivattu niitä kaikkia ajattelee?"

"Kukapa muut kuin herrat, jotka nylkevät nahan selästämme, ellemme pidä puoliamme. Jotakinhan sitä päivän pitkään ajattelee istuessaan keinutuolissa pitkä piippu hampaissa. Kalliolan herra sen täälläkin alkoi ja kirkkoherra kävi siihen kiinni kuin takkiainen tervaan".

"Havumetsän taakse koko Kalliolainen!"

"Vaan minä aion tänään sanoa heille selvän totuuden vasten silmiä.
Täällä osataan kyllä kyntää ilman semmoisia koulujakin".

"Osataan kyllä, hyvin osataankin. — Jokos olet kylvänyt?"

"Aivan joka kaistaleen, eilen viimeiset. Hyväähän onkin nyt maa muokkaella".

"Hyvää tosiaankin. Kelpaahan siinä siemenen itää ja orastua".

"Kyllä vaan siinä pehmeässä ja lämpimässä maassa sopii orastua. Jumalan haltuun, naapuri! Minun täytyy rientää kirkolle. Luulenpa että kello käy jo kymmenettä".

"Haltuun, haltuun! Pidä puolesi. Älä laske semmoisia herrapajoja pitäjään".

"Ei siellä tänään kansakoulua perusteta. Kyllä minä sanon asiat halki että kajahtaa".

Anttila kiiruhti rantaan ja löi melan tyvellä veneen tapin lujasti kiinni, jotta kaiku kiiri kauas tyvenessä ilmassa, leveten ja monistuen. Sitte hän sysäsi veneen vesille, astui toisen jalkansa siihen ja toisella jalallaan potkaisi telapuusta, jotta vene yhdessä vauhdissa kiiti kahahtaen läpi ruo'iston väljälle vedelle ja vielä hiljaa kulki siinä. Sitte riisui hän takkinsa, käänsi sen sievään palloon, niin että vuori tuli ulospäin ja laski veneen laitaa vasten tuhdolle. Istui sitte itse samalle tuhdolle ja kääri ylös verkahousunsa lahkeet. Sill'aikaa oli veneen vauhti yhä väsynyt melkein näkymättömäksi. Sitte hän asetti airot hankoihin, potkaisi korkonsa lujasti veneen kaarta vasten ja alkoi verkkaisin mutta voimakkain ottein soutaa, ja huimaa vauhtia liiti keveä vene tyvenellä järvellä kohden kirkonkylää.

Oli jo kokoontunut joukko miehiä kunnantuvalle kun Anttila sinne saapui ja istuivat ryhmissä korkeilla rappusilla haastellen ja tupakoiden. Anttila lausui hyvän päivän, tervehti muutamia kädestäkin, nipistäen etusormella ja peukalolla lakkinsa kiiltävätä lippua ja istuutui rappusille. Siinä ukot juuri tuumivat kansakoulu-asiaa. Paljon oli vastustajia, puoltajia tuskin nimeksikään. Kaikkein mielestä tuo koulu näytti olevan ihan joutava laitos.

"No, mitäs tuumitte, Anttila, kansakoulu-asiasta?" kysyi eräs.

"Myttyyn vaan kuin Tolosen talokauppa! Mitäs niillä joutavilla herrapesillä pitäjässä", kuului vastaus.

"Sitähän minäkin! Miehissä siis vastaan! Kyllä me puolemme pidämme. Laittakoot, Kalliolainen ja kirkkoherra, jos haluttaa, mutta me emme siihen suostu".

"Me emme suostu", sanoi eräs.

"Vastaan yksimielisesti!" sanoi toinen.

"Hiiteen kansakoulu!" huusi kolmas.

Pitkällä penkillä kokoushuoneen ovensuisen akkunan edessä istuu kolme miestä. Hekin haastelevat ahkeraan ja näyttävät syvästi miettiväisiltä. Usein siinä haastekin ja miettelyn aikana nysä sammuu ja toivoton, vakava katse tahtoo väkisten painua permantoon.

"Taisipa olla kokouksen pitäminen tästä asiasta liian aikaista. Se on melkein luultavaa, että koulupuuha nyt saa yhtäläiset sarvet otsaansa kuin viime kerrallakin. Asia olisi tarvinnut enemmän hautomista", sanoi yksi.

"Kalliola oli liian innokas ja hätäinen. Kyllähän siitä jo saamme olla varmat, että koulupuuhamme viskataan kolmannen kerran pöydän alle, sillä ukot ovat oikein miehissä saapuneet koulua vastustamaan. Enemmän olisi pitänyt rautaa kuumentaa", virkkoi toinen.

"Mutta saatammehan sentään toivoa", puhui kolmas. "Kirkkoherra on luvannut pitää asiaa valaisevan puheen, ehkä sekin jotakin vaikuttaa. Maisteri Kalliola on luvannut opettaa ensimmäisen lukukauden ihan ilmaiseksi, penniäkään pyytämättä. Eiköhän sekin jotakin vaikuta. Ja pysythän sinä sanassasi, Toivola?"

"Sanassani pysyn. Huoneet annan koulun käytettäväksi ihan maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi".

Silloin kuului kärryjen ratinaa pihalta. Seurakunnan kirkkoherra ja kunnan esimies Kalliola saapuivat kokoukseen. Kumpainenkin olivat jo iäkkäitä ukkoja, sillä melkein lumivalkeat jo olivat kummankin hiukset. Sukkelasti avasi palvelijapoika nahkapeitteen napin, ja arvokkaasti astui kirkkoherra kääseistä alas pihalle kokousmiesten joukkoon ystävällisellä kädenlyönnillä tervehtien miehiä. Ja syvällä kumarruksella, päin lakittomin, vastasivat sanankuulijat iäkkään seurakunnan paimenen tervehdyksiin. Sangen ystävällisesti ja lämpimästi myöskin Kalliola tervehti jokaista pihalla olijaa. Sitte astuivat he halki miesjoukon ylös korkeita rappusia porstuaan, missä kunnanhuoneen siivoojatar heille avasi ovea. Tätäkin kirkkoherra ja Kalliola ystävällisesti tervehtivät ja astuivat sitte huoneesen. Sisällä olijoita samoin tervehdittiin syvällä arvoisuudella, täynnä ystävyyttä. Alettiin siinä sitte puhua asioita, etupäässä oli tietysti kansakoulukysymys haastekin aineena ja miehissä päätettiin sen hyväksi voimat tänään uhrata.

Pian alkoikin kokous. Oli siinä ensin asioita kaikenmoisia, jotka koskivat pitäjän lainamakasiinia ja vaivaishoitoa, y.m. ja jotka kaikki hyvässä yksimielisyydessä — pieniä sanakiistoja lukuun ottamatta — ratkaistiin. Tuli sitte viimein esille kansakoulukysymys.

Esimies esitti kysymyksen innokkaalla ja lämpimällä puheella ja lopetti sen sillä hartaalla toivolla, että kansakoulu-asia nyt jo vihdoinkin monien mutkien ja vaikeuksien perästä olisi täyteen kypsyyteensä ehtinyt, ja että niitten monien ponnistusten hedelmänä, joita sen hyväksi turhaan on tehty, nyt viimeinkin yksimielisesti päätettäisiin perustaa ja, jos mahdollista, jo tänä syksynä toimeen panna pitäjään ylhäisempi kansakoulu, yhteinen pojille ja tytöille.

Sen jälkeen nousi kirkkoherra istuimeltansa ja alkoi selittää kansakoulun suurta hyötyä ja siunausta. Hän puhui kuin mies, lämpimästi ja innokkaasti, ja nuorukaisen innostus paloi hänen vanhuudesta rypistyneissä kasvoissaan. Hän puhui menneistä pimeistä ajoista, jolloin kaikki tieto oli "herrain" salaisuutena. Kansa ei saanut tietoa eikä valoa, sillä ei ollut kouluja kansaa varten. Ja sentähden kärsi kansa suurta vääryyttä. Mutta onnellisempi, valoisampi aika koitti. Tuolta Kallaveden aaltoja pitkin kajahteli voimakas huuto, kajahteli halki koko maamme: valoa kansalle, sivistystä kansalle! Sivistys on sen ainoa pelastus! Snellman oli tuo huutaja. Ja kansa havahtui. Kuten lapsi unesta herättyään kaipaa ravintoa, niinpä nyt kansakin tunsi pistävän nälän syvällä elinjuurissaan, herättyään vuosisatojen pimeästä unesta. Se oli valon ja vapauden nälkä. Kansan sivistystä harrastava esivalta alkoi nyt perustaa oppilaitoksia kansaa varten. Ne oppilaitokset ovat kansakouluja. Sellaista oppilaitosta olemme mekin esittäneet perustettavaksi keskuuteemme, j.n.e. Hän puhui uskonnolliselta kannalta. Pakanuuden pimeydessä vaelsivat esi-isämme, raakalaisina, ilman Jumalaa ja Hänen pyhää sanaansa. Meillä on tieto Jumalasta, meillä on Hänen kallis sanansa, me tiedämme, mitä Jumala meiltä vaatii. Sen vuoksi tulee meidän niin paljon kuin voimme tehdä lapsemme osallisiksi tästä sanan siunatusta valosta, meidän tulee pienoisillemme kirkastaa Jumala ja Hänen työnsä. Ja sitähän lapsemme saavat oppia koulussa. Ihmisen tulee kehittyä ja jalostua, hänen tulee kirkastua ja täydellisentyä, hänen tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja ja keinoja, joita Herra on hänelle suonut, Luojansa kunniaksi, sielunsa onneksi ja isänmaansa hyväksi. Semmoinen on oikea kansalainen. Millä tavalla sellaiseksi tullaan, sitä juuri koulussa opetetaan, j.n.e. Vielä puhui hän mitä käytännöllistä hyötyä kansakoulusta on, esim. kirjoittamisen ja laskennon taidosta, historiasta, maantieteestä, y.m. Ylevästi ja lämpimästi hän puhui, ja toivoi hänkin lopuksi, että jo tänä syksynä voitaisiin avata seurakunnassa kansakoulu.

Ovensuusta kuului jupinaa. Miehet olivat kiihkeän levottomuuden vallassa. Muutamat nousivat seisoalle ja vuoroon toista ja toista saapaskärkeä napsauttelivat permantoon. Toiset istuivat paikallaan ja pyörittelivät lakkiaan tai soristelivat piippuaan (täällä, näette, oli se hyvä tapa voimassa, että kokoushuoneessakin tupakoitiin). Muutamat istuivat liikahtamatta katsellen maahan. Kirkkoherra oli jälleen istuutunut ja pyyhki silmälasiansa. Esimies katseli papereitaan ja pyöritteli kynää sormiensa välissä. Nurinaa ja mutinaa kuului miesjoukosta. Alkoi viimein esimies:

"Kosk'ei kukaan vastusta kansakoulun perustamista, niin saamme siis pitää sen olevan päätettynä".

Nytpäs hälinä syntyi.

Jokainen olisi tahtonut puhua ensiksi. Mutta puhevuoron melkein riisti
Anttila, ja hän lausui:

"Me emme tarvitse semmoisia herrakouluja. Me tahdomme pysyä talonpoikina, emmekä tahdo herroja lapsistamme."

Nyt selitti kirkkoherra, ettei kansakoulu olekaan aiottu herroiksi tekemään, vaan kehittämään ja kasvattamaan sivistyneitä kansalaisia. Tieto ei tee herraksi. Jumalan edessä olemme kaikki samanlaisia, joskin toisen ihmisen asema ihmiskunnassa on korkeammalla kuin toisen. Ja kansakoulun tietomäärä on tuskin pisara tieteitten suuressa meressä. Se ei ketään herraksi tee, j.n.e.

"Mutta esi-isämme kyllä tulivat ilman kouluja toimeen", -puhui eräs.
"Rukkiaan kehrätessä iltapuhteilla opettivat äidit lapsiansa lukemaan.
Yksikin ilta siinä tihistiin, usein saivaristoakin jauhettiin, mutta
hyvälukijoita tuli ja oli niitä yhtä paljon kuin nytkin.

"Entiseen aikaan ei ollut mitään kouluja", puhui toinen. "Esi-isämme tekivät työnsä kuin miehet, lukivat pipliaansa ja nukkuivat viimein lujassa uskossa kuolemaan, eivätkä ensinkään tarvinneet kouluja. Kunpa me vaan seuraisimme heidän jälkiänsä."

"Osaamme me kyntää, kylvää ja ojaa kaivaa ilman semmoisia koulujakin", kuului eräs ääni.

"Ja mistä ne rahat kaikkiin saadaan?"

"Kukapa ne kaikki kustantaa?"

"Paras kun annamme olla sillänsä semmoiset puuhat."

"Kaikkea muuta vielä! Vai herrakouluja tässä nyt laitettaisiin."

"Ja kuka ne sitte kaikki ruokkii ne herrat ja röökinät… kun ma sanonkin… herrat ja röökinät?" sanoi Anttila.

Syntyi nyt yleinen vastaansanominen, solina ja hämminki. Mikä sanoi mitäkin. Muutamat löivät lakin päähänsä ja lähtivät ulos, mutisten joitakin puolisuuttuneita sanoja mennessään. Esimies nyppi nenäänsä. Kirkkoherra haistoi nuuskaa, syvästi katsellen permantoon. Nuot kolme miestä oviakkunan luona istuivat liikahtamatta, äänettöminä lattiaan katsellen. Yksi heistä pyöritteli lakkiansa polviensa välissä. Tämä vihdoin keskeytti kohinan ja lausui:

"Minun sydämellisin toivoni on, että jo tänä syksynä perustaisimme kansakoulun."

"Perusta sinä mitä tahdot; sinusta koulut vähän tietävät", sanoi
Anttila.

"Minä en puhunut Anttilalle".

"Parempi kun laittaisit kärryt itsellesi, ettei niitä aina tarvitsisi meiltä lainata".

"Minä puolestani annan huoneet ilman maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi", sanoi Toivola.

"Sinä… sinä huoneet herrapesälle! Kanalja!… Maksa ensin velkasi… kun ma sanonkin… maksa velkasi! Korotkin jo ovat kolmatta vuotta maksamatta…"

"Pysytään asiassa", huomautti esimies".

"Vai sinä huoneet annat… Moisia rätysköitä kehtaat tarjotakin…
Laita uudet… sinne Lyymäelle talosi taakse… laita sinne…"

"Pysytään asiassa, Anttila. Älkää puhuko tyhmyyksiä".

"Vai sinä huoneet…"

"Poikani on luvannut hoitaa opetusta ilmaiseksi ensimmäisen lukukauden", sanoi esimies.

Nyt ei Anttila enää voinut hillitä suuttumustaan, vaan alkoi todellakin sanoa "asiat halki". Rähinää kuului ovensuusta. Muutamat miehistä paiskasivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos.

"Vai siitä maisteri tehdään. Te olettekin kaikki yhdessä juonessa. Senhän olen aikaa sanonut, että ne ovat herrain konsteja kaikki… Syötte ja nyljette talonpoikia ja kiskotte viimeisetkin äyrit… Mutta nyt te ette meitä nylje. Minä sanon asiat halki ja pidän puoleni kanssa…"

"Tietäkää mitä puhutte, Anttila!"

"Kyllä minä huutoni vastaan… Ja mitä te sitte oikeastaan olette?… Paljaita nylkyreitä ja kiskureita kaikki, jotka nyljette talonpoikia… paitsi kirkkoherra… (tässä hän syvään kumarsi kirkkoherralle)… Te peijaatte ja petätte missä vaan saatte ja laitatte mokomia maksuja seurakuntaan… Ottaisittepa silmät päästämme, jos saisitte… Mutta sen sanon, että itse saatte maksaa koulunne. En äyriäkään maksa minä… en! Ja kenen tointa tämä kaikki on? Ei kenenkään muitten kuin Kalliolaisen… Tahtoisi kaikkia ihmisiä nylkeä niinkuin torppareitansakin nylkee…"

"Varsinhan te sopimattomia löpisette, Anttila".

"Jos näkee, että lehmämulli on torpparilla, niin kohta taas veroa lisää…"

"Mitä kummaa torpparit ja lehmämullit kansakoulu-asiaan kuuluvat? Ja mitä tuo kaikki teihin koskee? Paras on, että pidätte suunne kiinni".

"Niin kyllä. Suu kiinni! Jos talonpoika sanankin sanoo, niin suu kiinni kohta. Mutta minä en aiokaan pelätä Kalliolaista kirjapinkkoinensa".

"Olkaa vaiti, Anttila!"

"Ei tarvitse!"

"Te häiritsette kokousta".

"Ei tarvitse tukkia suuta. On tässä nyt suun vuoroa muillakin, ei yksin kopealla Kalliolaisella".

"Onko kellään vastaan kansakoulun perustamista?" huusi esimies, siten koettaen saada loppua tekemisistään Anttilan kanssa.

"Eipä taida olla muilla paitsi Anttilalla", sanoi Toivola.

"Semmoisia kouluja ei tarvita!" huusi Anttila. "Maksakoon Kalliolainen ensin riihtensä muurien tekopaikan Hanell'ille ja sitte vasta perustakoon herrakoulun".

"Suunne kiinni!"

"Ei tarvitse!"

"Puhukaa säädyllisesti, muuten heitämme teidät ulos ovesta".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos ovesta. Tämä on kunnan huone…"

"Mutta täällä pitää olla siivolla".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos".

"Olkaa siivolla!"

"Vai ulos! Mitähän te sitte oikeastaan luulette olevanne, nylkijät ja laskurit! Yksin minä semmoiset koulut kustannan. Ne semmoiset ovat minulle kuin jos nappi nutusta putoisi. Vai luuletteko ettei minulla ole yhtä paljon rahaa kuin teilläkin… Vai ulos!"

"Heittäkää ulos tuo mies! Häneltä on mahdoton jatkaa kokousta", sanoi vihdoin esimies tuskaantuneena.

Kinan aikana oli joukko koulun vastustajia lähtenyt pois kokoushuoneesta. He istuivat portailla ja virittivät piippujaan.

"Kyllä siellä on Anttila kovana miehenä", sanoi eräs.

"Taisipa mennä liian pitkälle", sanoi toinen.

Sisällä olijat katselivat lattiaan. Kirkkoherra kierteli nenäliinaa sormiensa ympärille. Toivola pyöritteli lakkiansa polviensa välissä.

"Kyllä minä tästä pääsen käskemättäkin… Vai ulos täältä ajetaankin". Näin sanoen nousi Anttila ylös ja parilla tuimalla harppauksella astui ovelle ja tarttui vetimeen. Mutta ennenkuin avasi oven, kääntyi hän vielä takaisin päin ja, toinen käsi vetimessä, toisessa lakki, lausui:

"Ettehän te jaksa koulua perustaa, kun minä pois menen. Ja yhdenkö koulun sitä sitte perustaisitte? Yhdenkö vaan? Kymmenen — viisikymmentä niitä pitää tulla — joka kylään, joka taloon yksi… Mutta minä en maksa, en vaikka nääntyisi. Ja suokoon Jumala, että minä jo silloin kauan olisin maannut maan mullassa, kun tuo oppinut herrasmainen suku kasvaa… Niin no… Minä menen ulos, koska käsketään. Täytyyhän talonpojan totella, kun herrat käskevät… Saadaanpa nähdä, eikö herrat nylje vielä kerjäläiskeppiä käteemme. Sitte vasta on Kalliolaisella oikein velkaa ja Toivolan nenä paljoa pitempi kuin nyt…"

Sitte potkaisi hän polvellaan oven auki ja astui ulos, kimmauttaen sen perässään kiinni, jotta tomun sirpaleita katosta sirahti permannolle. Sitte kuului hänen äänensä portailla, kun hän mennessään puhui siellä istuville miehille:

"Mitä te täällä teette? Menkää koulua perustamaan, kosk'ette uskalla vastaan sanoa, jänishousut! Pistäkää kätenne kyynärpäitä myöten Kalliolaisen soppaan. Juoskaa päänne seinään, kun Kalliolakien käskee. Ja yhtäkö kansakoulua sitä sitte perustaisitte. Tehkää kymmenen! Jos ei teillä ole rahaa, niin tulkaa minulta lainaamaan… Anttilalla on rahaa!…" Näin puhuen hän meni miesjoukon keskitse alas rappusia. Asteli sitte rantaan, kenellekään jäähyväisiä sanomatta, sysäsi suuttuneen tuimuudella veneen vesille, potkaisi sen kaikesta voimasta ulos rannasta. Istuutui sitte tuhdolle melkein heittäymällä, jotta rusahti vene ja oli kaatua, asetti airot hankoihin ja sousi kiukkuisin ottein pois, jotta korkealle purskui vesi veneen kokasta.

Syvä hiljaisuus jäi kotvaksi aikaa kokoushuoneesen Anttilan mentyä. Hänen jälkeensä astui vielä muitakin koulun vastustajia ulos. Jälelle jääneet katselivat toisiinsa ja purskahtivat viimein nauruun. Kokousta jälleen jatkettiin.

"Onko kellään vastaan kansakoulua?" sanoi esimies.

"Eipä taida enää olla", sanoi kirkkoherra.

"Jätetään toistaiseksi", sanoi eräs.

"Perustetaan heti!" huusi toinen.

"Mitäpä sillä tehdään?" sanoi kolmas.

"Äänestetään!" huusi neljäs.

Syntyi nyt pitempi väittely, joka kuitenkin loppui siihen, että päätettiin äänestää.

"Ne, jotka vastustavat koulua, nousevat ylös, jotka eivät, jäävät istumaan", komensi esimies.

Humaus ja kolinaa. Seisomassa olivat koulun vastustajat. Äänet laskettiin, ja — näyttipä Onnetar tänään luoneen lempeän silmänsä syntymäisillään olevaan kouluun — kumpaisellakin puolella oli juuri yhtä monta ääntä! Koulun onni oli se, että suuri joukko vastustajia oli juuri loppukohtauksen ajaksi vetäytynyt pois.

Niin, yhtä monta ääntä kumpaisellakin puolella. Neulan kärjessä näyttää kansakoulu kiikkuvan. Asiaa ei enää ratkaise muu kuin arpa.

Esimies leikkasi paperista kaksi lappua. Toiseen kirjoitettiin "Kansakoulu", toinen jätettiin tyhjäksi. Yksimielisesti suostuttiin, että kirkkoherra nostaisi arvan. Esimies hiersi laput kääryyn, otti hattunsa ja heitti ne sinne. Moneen moniseen kertaan pohti hän laput hatussaan, sitte hän sen tarjosi kirkkoherralle. Vanhus näytti miettiväiseltä. Hänen kätensä näytti vavahtaneen, kun hän sen pisti hattuun. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tuskin kukaan hengittikään kirkkoherran avatessa nostamaansa lappua. Ja katso! Koulun vastustajain suureksi harmiksi ja sen puoltajain iloksi ja riemuksi luki kirkkoherra siitä sanan "Kansakoulu". Esimies napsautti vasarallaan pöytään, ja koulu oli päätetty. Ilon huudahdus voittajain puolelta tervehti tätä onnellista nostoa. Mutta useat vastustajista painoivat lakin päähänsä ja lähtivät pois.

Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria. Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola, pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.

18 8/2 88

Tukkipojan palaus.

Tyyni ja hiljainen oli ilta.

Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.

Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea, kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen, niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla, vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.

Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra", oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita. Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.

Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika, joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla joen äyräällä olevat peltotilkut.

Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita. Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on. Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla. Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:

"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa;
Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".

Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi
Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.

Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli, josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta. Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.

Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.

Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti, tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia… Eipä hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi… Oikeinpa Roosa odotteli häntä… Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin omituiselta… Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut… Kentiesi tuo on hän… ainakin on hyvin hänen näköisensä…

Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.

Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.

"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti, niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät. Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"

Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.

Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan. Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle, ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta…

Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän — kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän se aika on kulunut… Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa, tänä vuonna tukkimiehenä taas… Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen. Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi… Silloinhan oli lautalla tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta peijakkaan lysti oli… Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin pistettiin… tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin… Olihan se hauskaa aikaa… Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella "laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan kannella… Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena pitkänä vuonna voinut unhottaa…

Kosti katseli laiturille… Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät… solakka vartalo ja hehkuvat posket… Hän se on… juuri hän… Kosti tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla… taikka ei se sentään juuri kirveltänyt… olihan vaan niin omituista…

Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin "raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo edes tuntee… Entäpä jos tuntisi!… Niin, mitäpä sitte?… Mutta tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään…

"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.

"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa tölliä kohti.

"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut tukkijullia alas koskea?"

"Onhan noita kulkenut".

"Onko paljonkin kulkenut?"

"En ole lukenut"..

"Vai niin, vai ette ole lukenut. Ovatko edes tanssiaisia pitäneet?"

"Eipä yhtään kertaa".

"Eikö koko kesänä?"

"Ei koko pitkänä kesänä".

"Tokkohan tuota soittoniekkaakaan on ollut?"

"Ei ole ollut sitäkään".

"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!… Eihän olekaan tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli… Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin… leskeä juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"

"Aivan hyvin. Olihan se hauska ilta."

"Oletteko koskaan näinä kahtena vuotena muistellut sitä iltaa?"

"Kentiesi joskus… Mutta mitä se vieraasen koskee?"

"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä, vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin ilman aikojani, ihan suottani vaan… Mutta jos tuon illan muistatte, Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä… Tokkohan Kosti Tiihosta enää muistatte?"

Heleä puna levisi Roosan kasvoille.

"Niin, ehkäpä joskus häntäkin…" vastasi hän verkalleen.

Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan. Siellä oli syntynyt ankara väittely.

"Se on valhe!" huutaa eräs.

"Se on puhdas tosi!" sanoo toinen.

"Kyllähän Kosti sen pian näyttääkin", sanoi päällikkö.

"Kosti Tiihonen ei ole se mies, siihen lyön vetoa taivas-osanikin".

"No hyvät ihmiset! Minähän olen kahdella silmällä sen nähnyt."

"Kannu viinaa vetoon!"

"Tuossa menköön!"

Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi välittänyt!

"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo, ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen tulleista.

"Sen olen niinkin tehnyt."

"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."

"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".

Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!…

Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle ja hymyili. Kosti huomasi sen… Alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä… Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva tukkipoika kykenee… tuskin yksi sadasta… Se on huimaa menoa kiitää keskellä kuohuja… Mutta sydän on nyt kuin irti… se on niin keveä… kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä… Ja Roosa katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti se estetään kiviin käymästä… Tällaisia liikkui Kostin mielessä sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä kokeen onnistumisesta.

"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.

"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien alitse".

Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden. Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä…

Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää… Vauhti koveni kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa… nyt jo kiitää tulisessa tyrskyssä… Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat ilmassa… Se on huikeata menoa… Aivan kohti kiveähän se nyt meneekin… korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia… jo nyt on murskana tuossa kivessä kaikki… Mutta älähän vielä! Taitavasti kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään… ja ohi kiven kiiti huimaa vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää… nyt menee armotta siihen… ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa… Mutta silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä, jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse… Muutaman sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois vettyneen tukin ympäriltä… Kostin jalat pettivät… hän putosi poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni… Kaatuessaan pudotti hän keksinsä kuohuihin…. Nyt oli tukki kadottanut johtajansa… se menee minne laineet vievät… Kohden kiveä se kiitää… nyt… jo nyt lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä… Kostin kädet heltisivät… ja hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan… ne syöksivät hänen päällensä ja peittivät hänet… Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä… Mutta Kosti jäi kuohuihin… Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa silmänräpäyksessä.

Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt…

* * * * *

Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.

"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin täältä pois kutsutaan".

"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.

"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.

"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".

"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".

"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän, veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan pienen kyynelen.

Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:

"Täsä hukui yks Tukin uitaja
KOSTI TIIHONEN
se 17 päi kesä kuusa 1875."

Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.

Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä enää tuntuvat.

18 14/2 88.

Viinan uhrit.

Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä. Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen, ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot kalahtelivat karjapihoissa.

Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina, töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa, kalua ja kapinetta järjestykseen.

Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä, pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt. Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi taakkoinensa.

Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään. Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä, laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.

"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".

"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'.
Ei tahdo terva juosta".

Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa. Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.

Kun iltaruoka oli syöty, korjasi Tiina ruoat pois — kalakupin ja leivät nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä. Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen "rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle. Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä. Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua, joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä unessa.

Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte "rehua" piippuun ja sytytti sen.

"Mihinkä nyt aiot, Teemu, lähteä?"

"Käyn tästä hieman Korpelassa".

Tiinan katse muuttui surulliseksi.

"Mitäs sinne nyt enää näin myöhään?"

"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn sen sieltä pois hakemassa".

"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".

Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili. Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti. Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.

Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:

"Mutta älä vaan viivy kauan!"

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun jälkeen.

* * * * *

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys, huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen… Korpela se on tuo tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi. Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti. Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan. Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas…

* * * * *

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti. Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki hän jotakin… Ihminen todellakin… Juovuksissa, tai… Mutta onkohan se vaan… Ei, ei se voi olla mahdollista, ei… Hän tuli lähemmäksi. Harmaa takki… Taivaan Jumala! Teemuhan se on… Humalassa tuossa!… Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton… Suu rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet… Ruoholla pään alla hyytynyttä verta. Hyvä Jumala!… Hän tiesi jo kaikki… Hän horjui… ja pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille…

Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.

Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin, kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä? Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta tuoma Pertunmarkkina-viina!

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha, kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.

"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"

Ja viljavat vedet juoksivat alas hänen ryppyisiä poskiaan.

18 13/4 88.

Kilpa-ajot.

Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla, kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:

"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä käyn vieraita vastaan."

Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa, kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja, mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.

Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.

"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.

"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi työtään.

"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan sisustaan".

"Saaman pitää. Onpa se janoissaan, jotta on juoda minutkin".

"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin tallustellut kaivolle.

"Tervepä tuo on näkynyt olevan. Mikäpä tuota vaivaisi. Kohmelo väliin".

"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä kohmeloa sairastaa?"

Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä kannattaessaan velttoa ruumista.

"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.

"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja joko kohta pappia tarvitset".

Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.

"Herra jesta poo!" huudahti piika.

Rantala hyppäsi alas portaita nimismiehelle apuun.

"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"

"Eihän tässä hätää… Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse. Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta miehen luut. Annahan kun nousen".

Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.

"Kas niin", sanoi Rantala. "Nythän olet jo pystyssä jälleen".

"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".

"Käydään sisälle, veljet!"

"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani, niin…"

Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".

"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan? Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui nimismies.

"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista, jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.

"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan… Saakeli kuinka hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani… Mutta, veli, onko sinulla jotakin semmoista… Tuolla reessä niin helisteli ja kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu… Pieni tipspilleri, veli, ymmärräthän".

"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun vietellyksi jäämään kotiin".

"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää veliseuraan, ellet laita kannua rommia".

"Johan sen sanoin. Rantalaa viedään kauniisti nenästä", sanoi Tavela.

"Ja talutetaan vaikka hornan holoon", sanoi eräs miehistä.

"Kukas uskoisi. Rantala raukka!"

"Hän on menettänyt housunsa!"

"Rantala vetelys!"

"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea kylästä kylään ja juoda lillitellä".

"Missä teidän vaatekaappi on?" kysyi nimismies ivallisesti nauraen.

"Vaatekaappi? Mitä sinä sillä teet?"

"Haen sinun yllesi hameen".

"Hameen? Mitä varten?"

"Akat pitävät hameita".

Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan. Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.

"Kannu rommia, veli Rantala, jos tahdot pysyä mies-seurassa", sanoi
Tavela.

"Kannu rommia, muutoin emme sinua ota veliseuraan", sanoi nimismies.

Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui, pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin kummallekin sivulle.

"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko veliseuroista".

"Lähdetään!" huusi nimismies ja yritti nousemaan, mutta se ei onnistunut.

"Istu nyt rauhassa, veli; mihin semmoinen kiire?"

"Minä en viitsi plätistä akkain kanssa".

"Mutta, hyvä veli…"

"Mennään pois! Mitä akoista! Tänne turkkini, Tavela!"

Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.

"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun avausta. Istu nyt rauhassa, veli".

Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.

Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin, oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella rommilla.

"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui Tavela.

"Akka mies!" toisti nimismies.

"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"

"Saapa nähdä, uskaltaako Rantala ryypätä", sanoi nimismies.

"Ohoo. Ketä pelkään?"

"Vaimoasi".

"En mar. No, ryypätään".