SUOMEN HISTORIA

Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä

Kirj.

J. F. KAINONEN [Juhana Fredrik Cajan]

Helsingissä, G. O. Vaseniuksen präntistä, 1839-1840.

Präntättäköön: J. M. af Tengström.

Suomalainen sananlasku:

Jumalalla onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet;
Vaan ei Kateen kainalossa,
Pahansuovan sormen päässä.

Esipuhet.

Tässä annetaan nyt Suomen rakkaille asujamille ensimmäinen yritet kotimaan muinaisten asiain kertomiseen omalla kielellä ja vähän pitemmässä järjestyksessä. Ennen ei ole tiettävästi kotohistoriallisessa aineessa Suomalaisille Lukijoille kirjoitettu muuta, kun aivan vaillinaisia Ajantietoja, joita Virsikirjoissa ja joskus erittäinki on präntätty, paitsi sitä lyhykäistä osotusta entisissä Turun Viikko-sanomissa.

Syy tähän koetteeseen oli seuraava. Kun Mehiläisen toimittaja, Herra Tohtori Lönnroti, kuukauskirjassaan tahtoi antaa Suomalaisille maanmiehillensä tietoja kotimaan tapahtuneista asioista, ensimmäisistä ajoista ja nykyiseen aikaan asti, eikä ollut hänellä itsellään, muilta Suomen kielen ja muinaistiedon karttumista tarkoittavilta teiltänsä, tähän tilaa ja joutoa, niin vaati hän minua asiaan ryhtymään. Samalla antoi hän valmiiksi kirjoitettuna avuksi, mitä Historiassa sivv. 1-12 ja 65-71 löytyy luettavana, joka siis on hänen tekoa, paitsi muutamia muutoksia sanain kirjoittamisen laadussa. Alkutarkoituksena oli suomentaa v. 1832 Turussa präntättyä ruotsinkielistä opetuskirjaa, nimellä: Lärobok i Finlands Historia och Geografi, ja siihen lisäillä muista kirjoista, mitä olisi asiaan sopivaista ja maanmiehille tietä tarpeellista. Alakirjoitettu, joka ei katsonut voimainsa määrää, rupesi työhön. Mutta työn alla havaitsi hän, kuinka oli vaikeata solmeta yhteen muista kirjoista otetuita tietoja suomennettavan kirjan kanssa, ja hänen täytyi melkein kokonaan poiketa mainitun kirjan kerrontalaadusta ynnä ruveta tavallaan uutta umpitietä puhkomaan. Turun pispat pantiin kokoonpitäväksi perusteeksi, ja Ruotsin ynnä Venäjän Historian päätapahtumat ylisen Maanhistorian kanssa yhdistäväksi siteeksi, niinkuin senlaista Suomen Historian kirjoituslaatua jo kotvan onki pidetty asianomaisimpana. Paitsi kirjan sisässä nimitetyitä lähteitä, joista Porthaani, Tengströmit ja Hippinki erittäin ovat mainittavat, ovat kerrotut tiedot Reinin, Arvidssonin, Ryhsin, Lehnbergin ynnä muittenki tänne koskevista kirjoituksista keksityt ja kootut. Niin on tämä historiallinen koetet syntynyt, aina joka kuukauden Mehiläis-osaksi kokoonajateltu ja valmistettu, eikä ole pitemmän ajan mietintä hänellä ollut osana. Sentähden onki siinä epätasaisuus ja horjuva järjestyksen hakeminen tavattava, jota olemme kirjoituksessa Suomen Historian Pääkappaleista kokeneet oikasta, osottain siinä samalla, alkavaisen hyväksi, lyhykäisen silmänteen koko Historian sisälläpidosta. Muuten on tämä Historia loppupuolella, jossa sen pitäisi olla pisimmän, kuitenki lyhykäisimmästi kerrottu, johonka on syynä, että tahdoimma viimmevuodella lopettaa koko Historian ja että aika ja sia ei pitempätä lausetta suvannut eikä sietänyt.

Valmistaissa tätä tekoamme ovat, niin asiain tutkiminen ja järjestäminen, kun kielenki taintumattomuus tämänlaisiin kirjoituksiin, ja vielä lisäksi osaamattomuus ja tottumattomuus kirjoittajan puolelta, ottaneet valistä hyvinki kovaan, eikä ole tässä voitu kun asioita vähän sinnepäin suunnitella. Virheitä nimein suomentamisessa, pränttivirheitä ja muita vikoja on monta, ja niistä ovat tähdellisimmät työn lopulla parannetut, sitä myöten kun ne ovat silmään pystyneet. On ehkä muitaki tähdellisiä, joit'ei ole havattu. Edellämainituista ja muistaki syistä emme pidä tätä Historiata vielä tässä tilassaan aivan soveliaana Suomen yhteiselle kansalle luettavaksi; vaan olkoon hän paremman, soveliaamman edelläkävijänä. Minkä olisimma mielellämme suoneet on, että ne vaikutukset ja uudistukset, kun Jumalan Henki on evangeliumillisessa Seurakunnassansa tuon tuostaki aina matkaansaattanut, ja jonka ainoastaan ennättäväiset vaikutukset pakanaisen ja paavilaisen ajan pimeydessä ovat tavattavat, paremmin olisivat tulleet silmäin eteen pannuksi. Ne, ja niiltä siitetty sisällinen Seurakunta, ovat Historian ytimeksi luettavat; niistä on kaikki laitokset, tapahtumat, kansalliset menestykset ja rasitukset ymmärrettävät; ne ovat ne, kun elähyttävät koko Historian ja antavat sille oikian arvonsa. Mutta niitä asioita ei ole tässä kun lyhykäisimmästi viittailtu, sillä niihin tarvittaisiin suuri valo ja tarkka tutkiminen, eikä ole meissä ollut sen täyttäjätä, ja olemme sentähden ennemmin vaikenneet, kun niin korkioista asioista pahasti ja ikääskun tuulta pieksäin puhuneet. Sen vaan tiedämmä, että missä Seurakunnassa Kristinusko puhtaana elää ja vaikuttaa, sen Historiasta, jos se oikein kirjoitettaisiin, olisi määrättömästi oppia saatavana.

Lopuksi tulee mainita, että Suomen Historiassa oppineimpia miehiä on tarpeellisten kirjain lainaamisella, joskus neuvoillansaki, tätä yritystä edesauttaneet, josta heille tässä sydämellisen kiitoksen kannamme.

Helsingissä Kesäkuulla v. 1840.

J. F. Kainonen.

SUOMEN HISTORIAN PÄÄKAPPALEET.

Johdatus (Muistutus).

Pakanaisuskon Aika.

Tietämättömiltä ajoilta ennen Vapahtajan syntymätä niin vuoteen 1157 jälkeen Vapahtajan. Usko on pakanainen ja seisoo Luonnon jumaloittamisessa. Suomalaisten muutot ja asettaumiset. Heidän ensimmäiset tapaukset ja elämänlaatu.

1. Suomalaisten perisuku ja muutto nykyisille asunmaillensa.

Suomalaisia kansoja peittää aikanansa koko Pohjais-Aasian lakeuden. Mitenkä niitten oli laita muitten Aasialaisten kansain suhteen. Mitenkä ne arvattavasti levesivät, joko itäänpäin Amerikaan (e. m. Gröönlannilaiset), eli länteenpäin Euroopaan, elikkä myös jäi heistä joukkoja Siperiaan. Syy heidän eroamiseen. Mitenkä nämät kansat Hunnein, Avarein, Hunkarilaisten ja Suomalaisten nimellä kulkevat kunne kuki Euroopassa, ja mitenkä Lappalaiset ynnä varsinaiset Suomalaiset, jotka asuskelivat pohjaisimpina kaikista, nykyisen Venäjän maan läpi lähenevät nykyisiä asunmaitansa, jättäin Uralitunturin ja Volkajoen seuduille pienempiä lahkokansoja jälellensä.

2. Suomalaisten asettauminen maassansa ja heidän ensimmäiset vaiheet.

Varsinaiset Suomalaiset, joista Lappalaiset alusta pitäin jo näyttävät olleen eroitettuna, jakautuivat kahtehen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin. Hämäläisten laumaan kuuluivat nykyisen Turun puolessa asuvat Suomalaiset eli Sumit, ja myskin luultavasti Virolaiset alkuperäsin. Karjalaisille näyttävät Permiäläiset ja Kainulaiset (ynnä myöhemmäiset Savolaiset) olleen lähimpiä kansalaisia. Mitenkä nämät nimitetyt kansalahkot asettautuivat. Ketä ennen esivanhempaimme tännetuloa asui Suomen niemellä. Permiäläisten tila.

a) Hämäläiset.

Hämäläiset (Jämit) ynnä Suomalaiset (Sumit) ja heidän ensimmäiset sodat, enimmiten Novgorodin kanssa.

b) Karjalaiset.

Heidän ystävällisyys Venäläisten kanssa ja sodat niitä vasten.

c) Kainulaiset.

Heidän maata kutsuttiin ulkokansoissa Kväänlanniksi. Eriäminen
Karjalaisista ja asettuminen kahdenpuolen Pohjanlahta. Sodat Ruotsia
(ja Norjaa) vasten Karjalaisten kanssa, sittä Karjalaisia vasten
Norjalaisten kanssa. Faravidi. Thuorolfi Kveldulfssoni. Anundi sodittaa
Kainulaisia.

3. Suomalaisten pakanainen usko.

Sen lyhykäinen osotus. Mitenkä se meihin asti säilyneistä loihtu-, tarina- ja laulurunoista ynnä muistaki tiedon lähteistä on tutkittava ja saatava.

4. Suomalaisten pakanaisaikaset tavat ja laitokset.

Mitenkä ne olivat heidän senaikuisen uskonsa kanssa yhtäpitäväiset. Monesta nykyisen Suomen kansan tavasta voipi taappäin päättää heidän senaikuisehen elämänlaatuun. Mistä muut tiedot tähän tutkintoaineeseen ovat saatavat. Kauppa Skandinavilaisten ja Slavjanein ynnä muittenki kanssa.

Paavinuskon Aika.

Tämä aika kestää vuodesta 1157 vuoteen 1523, niinmuodoin 366 vuotta.
Kristinusko tulee Suomeen, ehk'ei vielä puhtahassa muodossansa. Ruotsi
panee Suomen allensa ja tuopi sinne oman maansa lait ja asetukset.
Paavinusko muodostaa kaikki luontonsa mukaan.

1. Suomen valloittamisen aika (v. 1157-1323, eli 166 vuotta).

Mitenkä pakanallisuus vielä on vallallansa, jota vastaan Kristinusko sotii. Suomalaisten nimi alkaa tulla yhteiseksi kansan nimeksi. Ruotsin tila kun lätee Suomea valloittamaan.

a) Ensimmäisestä Ruotsalaisten valloitusretkestä Thuomas pispaan saakka (v. 1157-1209.)

Ruotsin Kuninkaat: Sverkerin ja Erikin sukukunnat. Erikki IX Pyhä (k. 1160)

Suomen pispat ja heidän ajan päätapahtumat:

1. Pyhä Henrikki.

Hän on pispa Upsalasta ja tulee Suomeen Kuningas Erikki IX kanssa, joka valloittaa osan maastamme sekä rakentaa Turun linnan. Erikki muuttaa tänne Ruotsalaisia. Henrikki saarnaa Kristinuskoa ja murhataan v. 1158.

Kaarle Sverkerssoni (k. 1168) Voitti Danskan Prinssin Maunus Henrikssonin, Erikki IX tappajan, joka jo oli vähän aikaa ollut hallituksissa. Knuuti Erikssoni (k. 1195). Löi Kaarle Sverkerssonin ynnä Vastakuninkaat Kolin ja Burislefin.

2. Rudolphi.

Novgorodin ruhtinas Sviatoslava lyöpi Ruotsalaiset vuonna 1164
Voronajoen luona. Novgorodilaiset yllyttävät pakanoita Suomen
kristiseurakuntaa hävittämään. Paavi Aleksanderi III:nen bulla.
Rudolphi tapetaan v. 1178 Kuureilta (Karjalaisilta).

3. Folkviinus.

Viissata Vasileivitsa käypi v. 1186 Jämein maata hävittämässä. Heti perästä Karjalaiset Määlarijärven seuduilla Ruotsia rosvomassa. Tappavat pääpispan Johanneksen. Tukhulmia aletaan rakentaa tämänlaisten rosvomisten esteeksi.

Sverkeri Kaarlssoni (k. 1210).

Novgorodilaiset hävittävät hirmuisesti Suomensa v. 1191 (eli 1198), polttavat vastaperustetun Turun kaupungin ja sortavat pian kokonaan sen vielä heikon kristiseurakunnan maassamme.

b) Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249.)

Erikki X Knuutssoni (k. 1216). Johani Sverkerssoni (k. 1222).

Erikki XI Erikssoni (Sammalkieli ja Nilkku). — Vastakuningassa: Knuuti Johanssoni (Pitkä). Folkungein kapina lakkaa v. 1248. Erikki XI kuolee v. 1250.

4. Thuomas,

Englannista, oli ennen jo työskennellyt Suomessakun saapi Paavi Innocentius III:lta v. 1109 vahvistuksen pispanvirkaan. Paavi Honorius III:nen v. 1221 kirjoitetusta bullasta nähdään, mitenkä pakanat jo heti alusta väijyvät Suomen seurakuntaa. Vasilei Vsevolodovitsa Novgorodista käypi v. 1227 Suomea hävittämässä. Hämäläiset puoleltansa karkaavat 3000:nen miehen kanssa Venäjälle Issadya ja Aunusta vasten, mutta meneytyvät sillä matkalla. Thuomas levittää innolla Kristinuskoa ja perustaa sen uudestansa Suomessa. Paavi Gregorius IX:nen bullat. Ne osottavat, mitenkä pakanat väijyvät Suomen kristiseurakuntaa ja mitenkä Paavi piti sen asioista huolta. Pispanistuin muutetaan Nousiosta Räntämäelle. Gregorius kehoittaa ensistä Kalpaveljejä Virosta, sittä Skandinavian asujamia, ristisotaan Suomen pakanoita vasten. V. 1240 karkaaki Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä Venäjälle, mutta Ruhtinas Aleksanderi lyöpi heidät Nevajoella ja saapi siitä Nevskin kunnianimen. Saksan Ritarit perustavat Koporin linnan. Thuomas saapi anottuansa päästön pispanvirasta v. 1245, pakenee Venäläisten ja Karjalaisten käsistä Gotlanniin ja kuolee v. 1148 Visbyyssä.

5. Beero I.

Viholliset ahdistavat häntä Suomessa, mutta hän saapi apua Ruotsista.

c) Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293.)

Folkungein sukukunta. Valdemari (k. 1302.) Hänen isä Birgeri Jaarli, Riikin hallitsijana kuolemaansa asti v. 1266, jakaa Herttuakuntia muille pojillensa.

Ennen Beeron aikoja oli sisällinen heikkous estänyt Ruotsin Kuninkaita Suomea auttamasta. Nyt tulee v. 1249 Birgeri Jaarli Suomeen, perustaa Hämeenlinnan ja jättää Ruotsalaisia Uusmaahan asumaan. Hämäläiset tunnustavat Kristinuskon. V. 1256 käypi sotajoukko Suomesta ja alkaa rakentaa linnaa Nevajoen suulla; mutta Aleksanderi Nevski ajaa heidät matkoinsa ja lähtee vielä seuraavana talvena Hämeeseen, jota hävittää. Beero antaa osan tuloistansa Ruotsin Kuninkaalle ja kuolee noin v. 1258.

6. Ragvaldi I.

Suomalaisten täytyy antaa ruvanapua (maatskottia) papistollensa.
Ragvaldi kuolee v. 1266.

Maunus Laduloosi (k. 1290.) Nosti kapinan veljeänsä Valdemaria vasten.
Kuningas Svealaisten yli v. 1276 ja koko Ruotsin vallassa v. 1279.

7. Katillus.

Pohjassa käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset sotia Norjalaisten kanssa. Pirkkalaiset saavat v. 1277 Kuningas Maunus Laduloosilta luvan panna Lappalaiset Pohjanmaalla allensa. Samaan aikaan tulee myös Pohjanmaa Turun hiippakunnan alle, s.o. täytyy ottaa Kristinuskon ja antauta Ruotsin alamaiseksi. Karjalaisiaki ruvettiin nyt Ruotsin alle saamaan. Paavi Gregorius X:nes kehoittaa syntein anteella ristisotaan niitä vasten. Katillus rupeaa ystävyydessä heitä houkuttelemaan, joka onnistaaki niin, että Venäläiset vihastuvat Karjalaisiin ja alkavat heitä sodittaa. V. 1284 tulee Ruotsalaisia Suomesta Karjalata varsin allensa panemaan, mutta ajetaan pois Novgorodilaisilta. Samaan aikaan tule Bengtti, Birgeri Jaarlin poika, Suomen Herttuaksi. Katilluksen loppu v. 1286.

8. Johannes I.

Hän ja hänen jälkeenseuraajat valittiin Suomen Tuomiokapitulilta. Ennen olivat Kuninkaat asettaneet pispoja maahamme. Johannes muutettin v. 1290 pääpispaksi Upsalaan.

Birgeri Maunussoni (k. 1321.) Marski Thorkeli Knuussoni Siahallitsijana v:teen 1303. Birgeri, v. 1306 veljestensä Erikin ja Valdemarin vankina, jakaa v. 1310 heidän kanssa valtansa, ottaa heidät vankeiksi ja surmaa v. 1318; ajetaan Kuningasvallasta.

9. Maunus I.

Tämä on ensimmäinen Suomesta kotoperäinen pispa. Ennemmäiset olivat enimmästi Vestgööthiläisiä. Novgorodilaiset käyvät v. 1292 Hämeessä ja hävittävät Aksporin linnan. Samana vuonna karkaa 800 Ruotsalaista Venäjälle, jossa tulevat meneytymään. Hämäläisten veroa helpotetaan. Karjalan valloitus tulee nyt tapahtumaan.

d) Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323). Maunuksen ollessa pispana lähtee Thorkeli Knuutssoni v. 1293 Karjalata valloittamaan. Pispa Petrus Vesteroosista on hänen seurassa. Thorkeli rakentaa Viipurin linnan. Panee Ruotsin alle 14 Karjalaisten kihlakuntaa ja kääntää ne Paavinuskoon. Novgorodilaiset tulevat v. 1294 Ruotsalaisia Viipurista poisajamaan, ehk'ei heidän yritys menesty. Ruotsalaiset ottavat Venäläisiltä Käkisalmen. Sigge Laaka. V. 1295 ottavat Venäläiset Käkisalmen takasin ja tappavat Ruotsalaiset siinä. Thorkeli Knuutssoni lähtee v. 1300 uudellensa Karjalaan suurella laivastolla. Rakentaa Landskruunan. Novgorodilaisten kanssa sota. Haraldi. Matti Kättilmundssoni. Ruotsalaiset palaavat laivoillansa, jättäin Steenin linnanhaltijaksi Viipuriin. Hävittävät mennessään Inkerinmaata. Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa tulee ja hävittää Landskruunan v. 1301. Pispanistuin on v. 1300 muutettu Räntämäeltä Turkuun. Valdemari Suomen Herttuana. Suomi jaetaan noin v. 1306 Turun, Hämeen ja Viipurin linnojen välillä. Maunus pispa kuolee noin 1308.

10. Ragvaldi II.

Venäläiset tahtovat saada Karjalata jällensä. Rakentavat Käkisalmen
uudestansa ja uudelle paikalle v. 1310. Ruhtinas Dmitrei
Aleksandrovitsan retki Jämein maahan v. 1311. Ruotsalaiset polttavat
Laatokankaupungin. Karjalaiset tulevat v. 1314 Käkisalmeen ja tappavat
Venäläiset, jotka vuorostansa tulevat ja tappavat siellä olevat
Karjalaiset. Ruotsalaiset hävittävät Laatokkajärven seuduilla v. 1317.
Seuraavana vuonna hävittävät Venäläiset Turun kaupungin (Lyderevin).
Kuusiston vasta rakennettu hovi poltetaan. Ragvaldi kuolee v. 1321.

Maunus Erikssoni (Liehakko, k. 1374). Valittu kolmivuotiassa
Kuninkaaksi v. 1319; samana vuonna Norjassaki. Matti Kättilmundssoni
Siahallitsijana vuoteen 1333.

11. Benediktus.

Ruotsalaiset piirittävät v. 1322 Käkisalmea ja Juri Danilovitsa Viipuria; ehk'eivät tuumat kummankaan puolen menestyneet. Mainittu ruhtinas Juri rakentaa v. 1323 Pähkinälinnan Pähkinäsaarelle. Siellä saapi, 8:na p. Syyskuuta, ensimmäinen rauha Ruotsin ja Venäjän välillä aikaan, jonka kautta Karjala enimmäksi osaksi joutuu Ruotsin alle ja valloittamisen sodat päätyvät. Rajaksi tulee Rajajoki. Rauhan ehdot.

2. Paavinuskon kukoistamisen aika Suomessa (v. 1323-1490, eli 167 vuotta).

Benediktuksen aikana aletaan Suomen maata raivata. Hän rupeaa myös papiston voimaa ja rikkautta varsin kartuttamaan. Narimontti Lithoviasta on v. 1333 saanut Nevajoen ympäristöt allensa. Riitoja rajalla Paavin- ja Greekanuskoisten Karjalaisten välillä. V. 1337 Karjalaiset Venäjätä hävittämässä, ja Novgorodilaiset seuraavana vuonna sitä kostamassa. Sen perästä käyvät Ruotsalaiset ja Venäläiset vuorotellen toistensa maata hävittämässä. Maunus Liehakko estää nämät rajasodat ja uudistaa Novgorodin kanssa Pähkinäsaaren rauhan. Benediktus kuolee v. 1339.

12. Hemminki.

Pyytää lyödä, minkä voipi, papiston ja kirkon alle. Edesauttaa loistavaisuutta jumalanpalveluksessa. Viipurilaiset menevät v. 1343 Viron talonpoikia auttamaan. Ruotsalaiset asukkaat Pohjanmaalla saavat v. 1348 luvan käydä kappaa koko Pohjanmaan rantamailla. Samana vuonna lähtee Kuningas Maunus Venäjätä Paavinuskoon käännyttämään. Kastaa Issorilaisia uskoonsa. Ottaa Pähkinälinnan, jonka Venäläiset seuraavana vuonna saavat ryntämällä takasin. Novgorodilaiset käyvät v. 1351 Viipurissa, hävittävät maata. Maunus kulkee Viroon. Lahjoittaa Porvon pitäjän, Pernon ja Sipoon kanssa, Paadisten luostarille. Tekee 23:ksi vuodeksi rauhan Dorpatissa (Tartolinnassa) v. 1351. Kauhia rutto hävittää maata (Suuri kuolema). Bengti Algotssoni, jolla Suomi on ollut läänityksenä ja tullut häneltä kovasti rasitetuksi, menettäa sen veromaansa. Kuningas Erikki, Maunuksen poika, panee Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Kuningas Hookani antaa v. 1362 Suomelle saman oikeuden Kuningasvaaleissa, kun muillaki Ruotsin maanosilla on ollut. Tästä seurasi yhtäläinen oikeus Riikin kokouksissa, ja on se Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi luettava. Albrekti Meklenburista piirittää Turun kaupungin ja saapi Niilo Thuuressonin ynnä pispa Hemmingin puolellensa. Pispa saapi siitä moninaisia etuja. Ulvilalle (Porille) annetaan v. 1365 kaupunkioikeus. Hemminki kuolee v. 1365.

Maunus Erikssonin vanhin poika, Herttua Erikki, ottaa väkisellä v. 1350 kruunun isältänsä. Kuolee v. 1359. Toinen poika Hookani, Kuningas Norjassa, tulee v. 1362 Ruotsissakivalituksi. Lasketaan isänsä kanssa v. 1363 pois vallasta.

Kuninkaita vieraista sukukunnista omakansaisten seassa: Albrekti Meklenburista (k. 1412). Kuningas Maunus Erikssonin sisaren poika. V. 1363 Kuninkaaksi. Vankina v. 1389. Irtaalla v. 1395.

13. Henrikki II Hermanninpoika.

Saapi Paavilta huostakirjan Suomen kirkolle. Kokemäessä rakennetaan linnaa, vaan se tulee Kuninkaan käskystä puretuksi. Henrikki kuolee noin v. 1368.

14. Johannes II Petrinpoika.

Lyöpi Viipurin linnanhaltijan Suuno Hookanssonin pannaan. Kuolee v. 1370. Sivu 82.

15. Johannes III Vestfaali.

Suomi on (sitte vuoden 1369) Boo Jönssoni Griipillä läänityksenä. Mainittu mies rakentaa v. 1371, elikkä seuraavana vuonna, Raaseporin, jonka linnan alle maata määrätään kuuluvaksi. Boo Jönssoni lähtee v. 1374 Viipuriin Dorpatin rauhaa pitentämään. Paavi Urbani VI:nen bulla vuodelta 1378 näyttää, että vihollisuuksia Venäjän kanssa ainaki oli heti noussut. Riita pispa Johanneksen ja Upsalan Pääpispan Birgeri Gregorinpojan välillä hiippakuntansa rajoista. Kuningas Albrekti tuomitsee asian Pääpispan eduksi, mutta Turun pispa voittaa kuitenki Boo Jönssonin avulla. Johannes pispa kuolee v. 1384.

Margareta (k. 1412) Valittu Ruotsissa v. 1388. Tekee Kalmariyhdistyksen v. 1397. Erikki XIII Pommerista (k. 1459). Valittu Ruotsissa v. 1396. Margaretan kanssahallitsija.

16. Beero II Balkki.

Enimmästi rauha Venäjän puolelta. Simeoni Olgerdovitsalla ja Juri Sviatoslavitsalla ovat, Patrikei Narimantonvitsan perästä, Narimontin perintömaat. Suomi otetaan pois Boo Jönssonin perillisiltä, jotka siaan saavat Viipurin lääninensä. Ulkomaalaisten sotamiesten ja Vitaliveljein rasitukset Suomessa. Kirkon ja pappissäädyn voimat aina kasvamassa. Beero Balkki laittaa Arkhidiakonin viran tuomiokapitulissa. Kuninkaalliset ovat hyväntahtoiset Suomen pispaa ja kirkkoa vasten. Nunnaluostarin rakentaminen Koroisissa on tuumassa. Tämä pispa kuolee v. 1412.

17. Maunus II Tavasti.

Tämä on paavinajan paraimpia pispoja. Hänen kautta tehdään jumalanpalvelu ja muu kirkon kohta sen ajan vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ostaa Paadisten luostarilta v. 1428 Porvon pitäjän jällensä Turun hiippakunnalle. Kuusiston hovi rakennetaan kivestä. Porvon kaupungin alku näiltä ajoilta. Sen kivikirkko rakennetaan v. 1418. Rauma saapi v. 1441 kaupunkioikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443 ja sen vierellä syntyy kaupunki. Maunus Tavastin toimesta saapi Suomi Kuninkaallisilta moninaisia etuja, samalla ajalla kun Ruotsissa on suurin kurjuus. Erikki XIII jakaa maamme Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen Lakikuntaan. Turkuun asettaa hän Maanoikeuden. Erikki Puuke Korsholmasta kapinoipi Pohjanmaalaisten kanssa v. 1433 ja yhdistäypi Engelbrektin kanssa. Kaarle Knuutssoni saapi v. 1440 läänitykseksi koko Suomen, jota hänen läänitystä sittä aina vähennellään. Kuningas Kristopherin Lakikirja annetaan v. 1442. Sinä vuotena käypi miehiä Suomesta Pleskovan alustaa hävittämässä. Ruotsalaiset liittouvat v. 1447 Valkin kaupungissa Saksan Ritarein kanssa Venäjätä vasten. Seuraavana v:na sotivat he Nevajoella. Kapina Satakunnassa. Maunus Tavasti heittää vanhuutensa vuoksi pispanarvon jälkeenseuraajallensa v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta myöhemmin.

Engelbrekti Engelbrektssoni (k. 1436) laskee Erikin Kuningasvirasta
v. 1434 ja pitää sittä valtaa Ruotsissa. Erikki tulee jällensä
Kuninkaaksi; mutta lasketaan v. 1439 kaikissa riikeissään pois
Kuningasvallasta.

Kristopheri Bayerista (k. 1448). Valittu Ruotsin Kuninkaaksi v. 1440.

Kaarle Knuutssoni (Bonde) Riikinhoitajana v. 1436-1441.

Bengti Jöranssoni ja Niilo Jöranssoni (Oksenstierna) Riikinhaltijana v. 1448.

Kaarle Knuutssoni Valittu v. 1448 Kuninkaaksi Ruotsissa. Pakenee Dantsigiin v. 1457. Jällensä Kuningassa v. 1464: jällensä kruunuhoittana v. 1465; mutta vielä sittäki Kuningassa v. 1467.

18. Olavus Maunuksenpoika.

On hyvin oppinut mies. Asuu Kuninkaallisten armoissa. Erikki Akselssoni
Totti ottaa Suomen linnat Kaarle Knuutssonin puollukselta Kristiani
I:mäiselle. Pispa Olaus kuolee v. 1460.

Kristiani I (Oldenburista, k. 1481). Valittu Ruotsin Kuninkaaksi v. 1457. Laskettu siitä virastansa v. 1464. Sillä välillä:

Jönssi Bengtssoni (Oksenstierna) v. 1457,65,66, Kettili Kaarlssoni (Vaase) v. 1464 ja Erikki Akselssoni (Totti) v. 1466,67 valtakunnan hallitsijoina.

19. Konradi Bitsi.

Kivikirkkoja rakennetaan tämän aikana monet. Tuomiokapitulin jäsenet muutetaan v. 1486 Turussa asumaan. Suomen hiippakunnan Messukirja präntätään v. 1488. Kun Ruotsissa kapina Kuningasta vasten tapahtuu, tavataan pispa Konradi Kristianin puolella. Kaarle Knuutssoni elää köyhänä Raaseporin linnansa. — Venäläiset ovat v. 1463 karanneet Suomeen ja Kuningas Kristiani tullut heitä kaijoittamaan. Venäläiset ovat sittäki hävittäneet Joutsenossa ja muuallaki. Mutta v. 1468 tehdään heidän kanssa uusi sotilakko viideksi vuodeksi. Niitten kuluttua ovat Venäläiset v. 1473 Suomea hävittämässä. Erikki Kaarlssoni Vaase sotii Novgorodilaisia vasten. Erikki Akselssoni Totti saapi Viipurin lahjoitukseksi. Varustaa muurit sen ympäri. Rakentaa Savonlinnan. Saapi v. 1479 apuväkeä Steeni Stuurelta. Käypi Venäjätä hävittämässä. Erikki Akselssonin kuoltua v. 1480 ovat hänen läänitykset Suomessa langenneet veljillensä Iivarille ja Laurille. Steeni Stuure omistaa ne sittä itsellensä. Ruotsalaiset lyövät rauhan Saksan seuran Mestarin Freytagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Papinsaarella uudistetaan liitto Venäjätä vasten. Samana vuonna Venäläisiä Karjalassa. Pispa Konradi kuolee v. 1489.

Steeni Stuure Vanhempi (k. 1503) Ruotsin Riikinhoitajana vuodesta 1471-1497 ja v. 1501.

3. Paavinuskon lakastumisen aika Suomessa (v. 1490-1523, eli 33 vuotta).

Viholliset hävittävät koko Paavinajan koreuden: ensistä Venäläiset, sittä Danskalaiset.

Iivana III Vasileivitsa hallitsee itsevaltiaasti Venäjätä sitte v:n 1462. Valtaa v. 1470 Novgorodin joka pian menettää voimansa.

20. Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta.

On saanut Saksan Keisarilta Pfaltsigreivin arvon. Hänestä lähin eivät sodat Venäjän kanssa ole paljaita rosvoretkejä, niinkuin ennen enimmästi, vaan Venäjän valtiasten ankaroita sotia. Suuri Venäläissota alkaa v. 1490. Koko Suomi, paitsi Turun puolta, tulee hävitetyksi. Sota näyttää seuraavinaki vuosina pitkittäneen, vaikk'ei ole siitä täysinäistä tietoja. Danskan Kuningas käypi liittoon Iivana Vasileivitsan kanssa. V. 1495 hätyyttää Iivana kovasti Suomea. Vasilei Shuskoi. Savonlinnaa ja Viipuria piiritetään. Knuuti Posse linnanhaltijana. Viipurin pamahus. Venäläiset pötkivät pakoon. Steeni Stuure tulee sotalaumalla Suomeen. Vasilei Kossoi sotii voitolla Suomea vasten v. 1496. Steeni Stuure palaa Ruotsiin. Jättää Svantte Stuuren sotajoukon kanssa Suomeen. Svantte Stuure ajaa viholliset maastamme, karkaa Viroon, ottaa Ivangorodin ja palaa Suomeen. Steeni Stuure vuoden lopulla taas Suomessa. Svantte palaa suutuksissa Ruotsiin. Steeni Stuure heti hänen perässä. Steeni menettää valtikkansa ja saapi Danskan Kuninkaalta Johani II:lta Suomen läänitykseksi, josta häneltä kuitenki suurin osa pian otetaan pois. Pispa Maunus Särkilahdesta laittaa Dekaanin viran Tuomiokirkolla ja yhteisen atrioitsemisen Turussa. Kuolee v. 1500.

Johani II (k. 1513). Valittu Ruotsin kuninkaaksi jo 1483, mutta tulee valtaan vasta v:na 1497. Lasketaan Kuningasvirastansa Ruotsissa v. 1501.

Svantte Nilssoni Stuure. Riikinhoitajana Ruotsissa v. 1504 kuolemaansa asti v. 1512. Iivana III Vasileivitsa kuole v. 1505. Vasilei IV. Hallitsee v:teen 1533.

21. Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää.

Danskalaista Maunus Frilleä piiritetään Turun linnassa, joka v. 1502 tulee Steeni Stuure Vanhemmalle otetuksi. Muuki Suomi luopuu Stuureen. V. 1504 tekee Svantte Stuure Venäjän kanssa sotilakon 20:ksi ajastajaksi, jonka kautta 14 vuotta ennen alkanut Venäläissota loppuu. Pispa Laurentius Suurpään aikana jaetaan Karjalan ja Savon pitäjiä. Hän halvataan ja kuolee v. 1506.

22. Johannes IV Olavinpoika.

Täytyy ostaa Kuusiston linnan edellisen pispan väeltä. Danskalaiset alkavat Suomea hävittää. V. 1509 rosvovat he rantamaita ja 2 p. Elok. ryöstää sekä tappaa Otto Ruuthi Turussa. V. 1510 ottaa SeveriniNorbyy Kastelholman linnan. Samana v:na läkähtyy pispa Suomessa ruokapalaan.

Steeni Svantessoni Stuure ( Nuorempi ). Riikinhoitajana Ruotsissa vuodesta 1512 kuolinvuoteensa 1520.

Kristiani II Tyranno (k. 1559). Kuningas Ruotsissa v:na 1520.
Poisajettu Ruosin Kuningasistuimelta v. 1521.

23. Arvidi Kurkki.

On kelpo mies. Sotilakko Venäjän kanssa tulee (v. 1510 eli 1513) pitennetyksi 60:ksi ajastajaksi. Kristiani II:nen kiihdyttää Suomen päälle Venäläisiä, jotka v. 1515, ja kahtena sitä seuraavanaki, käyvät Suomessa hävitäntäretkellä. Kristiina Gyllenstiernan puollusmiehinä Suomessa ovat: Pispa, Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erissoni Totti, Niilo Eskilssoni Baneeri. Suomen Herroja kutsuu Kristiani Tukhulmiin. Eivät lähde. Hemminki Gaddi ottaa v. 1520 Suomen Kristianille. Suomen Herroja mestataan, ja Hemminki Gaddi niitten seassa. Gustavi Vaase lähettää v. 1521 Suomeen Niilo Arvidssoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin Haagasta, joitten kanssa Niilo Moonssoni Grabbe Grabbakasta yhdistyy. Ne miehet piirittävät Thuomas Volffia Turun linnassa. Kastelholma antaupi Gustaville. Erikki Fleminki pääsee Turun linnasta, jota aina piiritetään. Severini Norbyy tulee keväillä Volffia auttamaan. Ruotsalaiset pakenevat Hämeen sisälöille. Pispa Arvidi menee Pohjanmaalle, paeten Ruotsiinpäin, mutta hukkuu merellä v. 1522. Hän on viimmeinen Paavinajan pispa. Sivu 107-112.

Gustavi Vaase Riikinhoitajana Ruotsissa v. 1521. Kuningassa v. 1522.

Norbyytä Hämeeseen paenneet Suomen Herrat jakautuvat. Erikki Fleminki Gustavi Vaasen luo. Niilo Grabbe hätyyttää pienellä laivastollansa Danskalaisia, jotka hävittävät Suomen rantamaita. Thuomas Volffi, kun lähtee ruokatarpeita viemään Tukhulmiin, otetaan Gustavi Vaaselta kiini ja hirtetään niiniköydellä tammeen. Kuningas Gustavi I, ajettuansa Danskalaiset Ruotsista, lähettää Iivari Flemingin Erikki Flemingin kanssa sotajoukolla Suomeen, ottamaan maamme Danskalaisilta. Kuusiston, Turun ja muutki linnat saavat Gustavin miesten käsiin. Danskan sotajoukko pakenee Hämeenlinnan kautta Viipuriin ja sieltä maahansa. Suomi on vapautettu v. 1523.

4. Sisämäinen tila Paavinuskon aikana.

Kirkollisuuden puoli. Paavi ja Kardinaalit. Priimaspispat, Pääpispat ja pispat. Suomen Primaspispa Lundissa, ja Pääpispa Upsalassa. Tuomiokapituli ja sen jäsenet. Pienemmät pappisvirat. Legaatit ja Bullat. Luostarit ovat Munkki- ja Nunnaluostareita. Virat niissä. Mitä lajia luostareita Suomessa löytyi ja mitenkä monta. Koulut maassamme. Nuorukaiset käyvät ulkomaalla syvemmältä oppimassa. Johannes Budde eli Rääki. Kirkkoja. Paavinuskon harjoituksia ja uskonaineita.

Kansakuntaisuuden puoli. Saksan Keisari. Maallinen hallitus Suomessa ensistä pispoilla, sittä maallisilla Herroilla. Linnanhaltijat. Tuomioistuinten ja Keräjäin kohta. Suomalaisia ei tehdä orjiksi niinkuin Virolaisia. Mitä lajia maita löytyi Suomessa. Tihunti eli Kymmenekset. Karjalan ja Helsingin laki. Verojen laatu.

Kaupan asiat. Hansalaisten kauppa Missä järjestyksessä kaupungit maassamme syntyivät. Kalanpyynti Pohjanmaalla. Pirkkalaisten kaupat.

Uskon ja Tapain tila. Kumpanenki huono. Miten pakanallisuus tällä ajalla sekausi Kristinuskon kanssa. Veljeykset.

Evangeliumin Uskon Aika.

Tämä aika kestää vuodesta 1523 nykyiseen aikaamme asti. Puhdas Evangeliumi sotii sotimistansa Pakanallisuutta, Paavinuskoa ja muita lihallisia oppeja vasten. Sodat Ruotsin ja Venäjän välillä kestävät siksikun Suomi joutuu jälkimäisen Vallan alle, alkain siitäpitäin käydä uutta tietä. Valistus ja hyvät kansalliset laitokset ovat rotovasti nousemassa.

1. Suomi Ruotsin Vallan alla Evangeliumin Uskon Aikana (v. 1523-1809, eli 286 vuotta).

Pakanaisen, Paavilaisen ja, Lutheruksen Opinparantamisen kautta puhdistetun, Evangeliumin Uskon luonto keskenänsä.

a) Suomen vapauttamisesta Danskalaisista niin Stolbovan rauhaan saakka (v. 1523-1617.)

Vaasen kuningassuku: Gustavi I:nen hallitsee Kuningassa sitte v. 1522.

Vasilei IV:äs Ivanovitsa hallitsee Tsaarina sitte v. 1505. Valipispa Erikki Svenssoni hoitaa, erään pispanarvoisen miehen Vincentiuksen avulla, Suomen kirkon asioita. Petrus Särkilahti tulee Vittembergistä ja alkaa saarnata puhdasta Evangeliumia Suomessa. Johani Vestgööthe Veksööstä kantaa pispantuloja Kuninkaalle. Rauha Venäjän kanssa tulee Novgorodissa v. 1524 vahvistetuksi. Erikki Svenssoni lasketaan Kuninkaalta v. 1526 virastansa. Vesteroosin Riikinkokous v. 1527.

1. Martiinus Skytte, Suomesta syntysin, vihitään v. 1528 kotimaamme pispaksi. Hän on ensimmäinen evangeliuminen pispa. Hänen aikana häviää paavikunnan rakennus Suomessa. Vuonna 1529 pidetään Riikinkokousta Öörebruossa. Suomalaiset eli Ruotsalaiset kirkonmenot tulevat latinaisten siaan. Luostarit häviävät. Kruunu vetää kirkon omaisuuksia allensa. Pispa Martiinus toimittaa erinäisillä ajoilla nuoria miehiä Suomesta ulkomaalle oppimaan. Niitten miesten seassa on Thuomas Fransinpoika, Mikhaeli Agrikola. Paulus Juusteni, Erikki Härkäpää ja Jaakko Teitti (Finno?), jotka kotiuttuansa parantavat koulujen tilaa ja levittävät Evangeliumia. Mikhaeli Agrikola kääntää suomeksi suuren osan pyhästä Raamatusta, joka siihen asti oli ollut aivan suomentamatoin. Greivi Johani Hoijasta, jolla on läänityksiä Suomessa, menee v. 1533 Kuninkaan vihollisten, Lybekkiläisten, puolelle. Ruotsi tulee v. 1540 perintöriikiksi. Kuningas pyytää edesauttaa kauppaa Suomessa ja sinne vetää Venäjän kartuttavan kaupan. Kun ei tämä hänen tuumansa onnista Viipurissa, niin päättää hän sentähden laittaa uuden kauppapaikan Santahaminassa, lähellä Helsingforsia, joka kaupunki häneltä v. 1550 tulee perustetuksi. Se oivallinen pispa Martiinus vaipuu v. 1550 kuoleman uneen. Sivu 128-134.

Ivana IV Vasileivitsa hallitsee Venäjätä v. 1534-1584.

2. Mikhaeli Agrikola, joka ennenki oli edesseisonut pispanvirkaa, tehdään v. 1554 Turun hiippakunnan pispaksi. Kuningas on nimittäin mainittuna vuonna eroittanut Turusta Viipurin hiippakunnan, asettain jälkimäisen pääksi Paulus Juustenin. Pirkkalaiset ovat v. 1551 menettäneet valtansa Lappalaisten yli. Edelläkäyneistä rajariidoista syttyy v. 1555 ankara sota Venäjän kanssa. Iivana Gregoreivitsa Bibikova tulee hävittäin Suomeen sotalaumalla. Amiraali Jaakko Bagge vastustaa vihollista. Kuningas tulee itse Suomeen sodan asioita taluttamaan. Vuoden 1556 alulla tulevat taas Venäläiset suurella sotalaumalla, hävittävät Savonlinnan ja piirittävät Viipuria, joka tapahuksesta kuitenki tulee pelastetuksi. Sotilakko tehdään kesäkuussa, ja miehiä, joitten seassa pispa Agrikola, lähetetään Venäjälle rauhaa tekemään, joka v. 1557 solmitaanki 40:ksi vuodeksi. Paluumatkallansa Venäjältä kuolee Agrikola viimmeksi mainittuna vuonna. Tähän aikaan tehdään koko Suomi Pääruhtinaskunnaksi, ja Kuninkaan poika Johani saapi Turunpuolen maata, Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, herttuakunnaksi allensa.

3. Petrus Follingius, kotosin Ruotsista, asetetaan v. 1558 pispaksi Turkuun. Hän on pahankurinen mies ja kokee sortaa Suomen kieltä. Vuonna 1560 pidetään Riikinkokousta Arbogassa. Viron maa antaupi Ruotsin alamaiseksi, josta seuraa kauan kestäviä vihollisuuksia Puolan ja Venäjän kanssa. Kuningas Erikki laskee Follingiuksen v. 1563 pispan virastansa. Hän kuolee ei kauan jälestä.

Erikki XIV (k. 1577) tulee, isänsä Gustavi I:sen v. 1560 kuoltua,
Kuninkaaksi.

4. Paulus Juusteni muutetaan Follingiuksen perästä Viipurista pispaksi Turkuun. Viipuriin pannaan Kanuutus Johaninpoika pispaksi, ja kun hän jo v. 1564 kuolee, saapi Erikki Härkäpää saman viran. Kunigas Erikin hallitusaikana käydään sotaa Livossa. Venäjän kanssa saapi sotilakko aikaan. Herttua Johani elää Turussa, naipi Puolasta ja käyttäypi ynsiästi veljeänsä Kuningas Erikkiä vastaan. Kuningas lähettää Suomeen sotalauman, joka piirittäin ottaa Turun linnan v. 1563, ja Herttua joutuu vankeuteen, josta hän vasta v. 1567 pääsee. Johani yhdistäypi sen perästä nuoremman veljensä Herttua Kaarlen kanssa Kuningas Erikkiä vasten, joka vuorostansa v. 1568 otetaan vangiksi. Johanin nostua Kuninkaaksi syttyy Venäjän kanssa sota. Ruotsin lähettiläiset Venäjälle, joitten päänä pispa Juusteni oli ja joilla oli tarkoituksena Tsaarin kanssa rauhan asioista keskustella, otetaan v. 1569 kiini. Heitä rääkätään vankeudessa pari vuotta. Vuonna 1571 karkaavat Venäläiset Suomeen ja hävittävät Äyräpään, Jääsken ja Lappeen tienoilla. Rutto liikkuu samalla. Mutta v. 1575 tehdään kaksivuotinen sotilakko Suomen puolesta, ehkä sota yhä kestää Virossa. Juustenin aikana tulee Oulun linna v. 1570 rakennetuksi. Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys säätään v. 1571, ja Johani alkaa toden perästä Paavinuskoa jällensä maahan pakkaamaan. Juusteni on kotimaan kieltä harjoittava mies ja Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu historioitsija. Hän kuolee v. 1576.

Johani III anastaa v.1568 veljensä Kuningasistuimen. Hallitsee kuolemaansa asti v. 1592.

Paulus Juustenin perästä sanotaan Turun Kirkkoherran Henrikki Knuutinpojan Superintendentin eli Tuomioprovastin arvolla toimittaneen Turun, ja Erikki Härkäpään v. 1578 kuoltua arvattavasti Viipurinki, hiippakunnan asioita. Tällä ajalla on taas sotimista Venäjätä vasten. V. 1577 karkaa Tatarilaisjoukko Suomeen, vaan tapetaan maan asukkailta. Seuraavanaki vuonna tulee lauma Venäläisiä Suomeen, käypi Helsingforsiin asti, sieltä Viroon. Ruotsi liittoupi Puolan kanssa. Henrikki Klaavunpoika Horni sotii voitollisesti Livossa. V. 1579 sotii Ruotsin armeia kolmelta paikalta vihollista vasten. Mutta v. 1580 saapi Franskalainen Pontus de la Gardie esimiehyyden Venäjätä vastaan, ja siitä alkaa sota kokonaan toisin luonnistamaan. Samana vuonna ottaa hän Käkisalmen ja Karjalan, joka saa oman Maanherransa (Pähkinälinnan lääni). Seuraavana vuonna voittaa hän koko Inkerinmaan. Kun hänell'on mielessä mennä Novgorodiaki ottamaan, niin tapahtuu sotilakko Venäjän kanssa v. 1583. Näillä ajoilla elää se hengellinen virsiniekka Jaakko Finno, noin v. 1580.

Sigismundi, Kuningas Puolasta, tulee isänsä Johani III:nen kuoltua
Ruotsinki kuninkaaksi.

Herttua Kaarle on Riikinhoitajana Ruotsissa, kun Kuningas elää Puolan maassa. Sigimundi kuolee v. 1632.

Feodori Ivanovitsa, Venäjän Tsaarina v. 1584-1598.

5. Erikki Erikinpoika.

Hänen alle yhdistetään v. 1583 jällensä Turun ja Viipurin hiippakunnat. Kuningas Johanin aikana rientää hän saada paavilaista lithurgiata Suomessa levitetyksi. Näyttää olleen enemmin kavalata laatua. Tämän aikana on suuri kurjuus Suomessa. Ensivuosina hävittävät alituiset karkausretket, niin pohjassa kun etelässä, maatamme. Rauhan keskustelemisia on tapahtunut useimmasti Plussajoen suulla, lähellä Narvaa; niin myöskin v. 1592. Kun siihen aikaan Herttua Kaarle Sigismundin siasta tulee Riikinhoitajana Ruotsia hallitsemaan, ottaa hän varjelukseensa ja suojaansa evangeliumisen uskonsa vuoksi ahdistetut papit. Ne vaikuttavat yhteisen kokouksen Upsalassa v. 1593, jossa usko tulee paavilaisista lisäyksistä puhdistetuksi ja Evangeliumi Ruotsin valtakunnassa kaikeksi ajaksi perustetuksi. Siinä kääntyy pispa Erikki Erikinpoika Evangeliumin puolelle. Klaavu Fleminki on nyt Guvernöörinä Suomessa. Hän estelee Sigismundin puolesta kaikella tavalla Kaarle Herttuan tuumaa. Herttua lähettää Kaarle Steenbokin Suomeen Fleminkiä Kuninkaasta vieroittamaan. Vaan Fleminki ei ole hevillä viekoteltu. Hän alkaa nyt lyödä vankeuteen Kaarlen ystäviä. Kuningas antaa hänelle yhä suuremman vallan. Rauha Venäjän kanssa päätetään viimmen Teusiinassa, lähellä Narvaa, v. 1595. Viro tulee Ruotsille; rajat käydään. Samana vuonna Söderkyöpingin Riikinkokous. Fleminki saapi uuden hallitusmuodon Suomelle Riikinhoitajan arvon kanssa. Hän pitää siellä suuria sotalaumoja, joitten ruokkiminen käypi rahvaalle niin vaikiaksi, että Pohjanmaalaiset lähettävät Bengti Poutun, Kyrön pitäjästä, Herttualle siitä valittamaan. Herttua kehoittaa kapinaan, joka on Nuiasodan nimellä tuttu ja jossa 11,000 Suomalaista arvellaan henkensä menettäneen. Kapina leviää Karjalaan asti. Jaakko Ilkka ja Hanno Krankka, Abrahami Melkhiorssoni, Israeli Laarssoni ja hänen kanssa olevat talonpojat lyödään Flemingiltä v. 1597 Ilmajoen varrella, jonka perästä kapina alkaa asettua. Fleminki kuolee samana vuonna ja Arvidi Stoolarmi tulee hänen siaan Sigismundin uskolliseksi puoltajaksi Suomessa. Herttua löytäypi sotajoukolla Suomessa, ja Fleminki pakenee maan sisään. Turun linnaa piiritetään ja sitä puoltaa Flemingin leski miehullisesti. Se tulee viimmen Danieli Hiortin viekkaudella otetuksi. Herttua palaa vankijoukolla Ruotsiin. V. 1598 tapahtuu Suomalaisten, makkararetkeksi kutsuttu, karkaus Ruotsiin. Kaarle voittaa Stongebruon tappelussa samana vuonna Sigismundin, joka nyt oli Puolasta tullut sotalaumalla Ruotsiin. Näiltä ajoilta on Sigismundin vallan loppu Ruotsissa. V. 1599 soditaan ainaki vielä Suomessa. Joakhimi Skeli valtaa Herttualle Kastelholman. Herttua itse tulee Suomeen, ottaa maan allensa, piirittää Viipurin. Sigismundin puoltajia rangaisee hän kovasti. V. 1600 pidetään Linkyöpingissä Riikinkokousta, jossa Herttua antaa tuomita hengiltä pois monta yläistä Ruotsin herraa. Pispa Erikki Erikinpoika, joka oli jällensä pyörähtänyt paavinuskon puolelle, tulee samana vuonna menettämään tulonsa ja viisi vuotta myöhemmin virkansaki, jonka hän vasta v. 1612 tulee saamaan takasin Gustavi Adolphilta. Kaarle menee Livoon sotimaan Puolalaista vastaan. Sieltä palatessansa matkaa hän v. 1602 Turusta Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. V. 1604 pidetään Riikinkokousta Norkyöpingissä, jossa Ruotsin valtakunnan kruunu annetaan Kaarle IX:nelle. Oulun kaupunki perustetaan v. 1605 ja Kajaanan linna v. 1607. Sotaa käydään yhä Livossa vaihettelevalla onnella. Kaarle tekee v. 1608 Viipurissa liiton Vasilei Shuskoin kanssa Puolaa vastaan. Jaakko de la Gardie, Pontuksen poika, lähtee sen perästä v. 1609 Venäjälle ja sotii siellä miehen tavalla, vaikka onki paljo vastoinkäymisiä. Monta linnaa lankiaa hänen käsiinsä, yksin Novgorodiki. Nyyenskantsia aletaan rakentaa. V. 1611 perustetaan Vaasan kaupunki. Samana vuonna kuolee Kaarle lX, ja Gustavi Adolphi tulee hänen siaan. Tila on silloin maassa sisällisesti ja ulkonaisesti peljättäväinen. Sigismundi Puolasta alkaa hyväillä nuoren Kuninkaan kruunua, vaan hän tulee estetyksi. Rauha Danskan kanssa Knäärödissä v. 1613. Sota leimahtaa Venäjän kanssa. Gustavi Adolphi tulee Suomeen sitä taluttamaan. Jaakko de la Gardie ja Evertti Horni voittavat sodassa erinomaisen kunnian. Ruotsi on voittopuolella. Kuningas kutsuu Suomen Säädyt kokoukseen Helsingforsiin v. 1616. Helmikuussa v. 1617 päätetään Stolbovan rauha, jossa Suomen raja Laatokkajärven asti siirretään.

Boris Godunova nousee lankonsa Feodori Ivanovitsan perästä Venäjän valtijaksi.

Hän tulee Epä-Dmitreiltä niin ahdistetuksi, että myrkyttää itsensä v. 1606.

Vasilei Ivanovitsa Shuskoi tulee Boris Godunovan perästä Venäjän valtijaksi. Häntä vastaan ilmantuu uusi Epä-Dmitrei.

Kaarle IX nousee veljen poikansa Sigismundin siaan, jonka hän on voittanut, v. 1600 Kuninkaaksi. Hallitsee kuolemaansa asti v. 1611.

Gustavi II Adolphi nousee isänsä kuoltua peritylle istuimelle. Ammutaan v. 1632.

Mikhaeli Feodorovitsa Romanova valitaan v. 1610 ehdotellun Ruotsin prinsin Kaarle Philipin siaan Tsaariksi. Hänen huonet hallitsee vielä Venäjällä. Mikhaeli Feodorovitsa kuolee v:na 1645.

b) Stolbovan rauhasta Uuskaupungin rauhaan (v. 1617—1721). Kuningas Gustavi Adolphi eroittaa v. 1618 Turun hiippakunnasta jällensä Viipurin, johonka hän asettaa Olaus Elimääuksen pispaksi. Kuningas valloittaa Livon maan. Hän perustaa Suomessa kaupunkeja: v. 1617 Uuskaupungin, v. 1620 Joensuun ja Kokkolan kaupungit, ja v. 1621 saapi myös Tornio kaupunkioikeuden. Sisällinen meno maassa alkaa kaikin tulla parempaan järjestykseen. Hovi-Oikeus Turussa laitetaan v. 1624. Pispa Erikki Erikinpoika, joka edelläkävijänsä mukaan on Suomen kieltä kirjoituksissa harjoitellut, kuolee v. 1625.

6. Iisakki Rothovius, Ruotsista syntysin tulee v. 1627 Turun pispaksi. Hän nostaa Kristillisyyden Suomessa huonosta tilastansa parempaan asuun. Kuningas voittaa Kuurinmaan. Sigismundin täytyy suostua Ruotsille etuisaan rauhaan Altmarkissa v. 1629. Vuonna 1630 laitetaan Gymnasiumi Turkuun. Suomalaiset seuraavat suurta Kuningastansa 30-vuotiseen sotaan. Gustavi Adolphi ammutaan siellä v. 1632, jonka perästä Akseli Oksenstierna, Kristiinan alaikäisyyden aikana, saapi toimen sodan asioista osaksensa. Rothovius ja Greivi Pietari Braahe vaikuttavat tällä ajalla yhdessä kotimaamme hyväksi epäuskon sekä järjettömän elämän hävittämisellä ja hyväntekeväisten laitosten matkaansaamisella. Braahe on v. 1637 saanut Suomen Guvernöörinä hallittavaksi, mutta kutsutaan v. 1640 muihin virkoihin Ruotsiin. Mainittuna vuonna 1640 tulee hänen kautta Suomen Akademia Turussa, entisen Gymnasiumin siaan, asetetuksi. Triviali-kouluja laitetaan moneen kaupunkiin. Suomen Lappalaiset saavat omituisia pappeja. Pyhä Raamattu suomeksi annetaan v. 1642 ensikerran täysinäisenä präntistä. Samana vuonna saapi Akademia omituisen kirjanpränttääjän. Brömsebruon rauha v. 1645. Kolmetkymmentävuotinen sota loppuu v. 1648, Vestphalisen rauhan kautta, Ruotsin voitoksi. Samana vuotena tulee Pietari Braahe taas Suomen Guvernööriksi, jota virkaa hän vuoteen 1654 asti hoitaa. Sortavalan kaupunki perustetaan v. 1640, Braahen eli Salosten ynnä Kristiinan kaupungit v. 1649, Kajaana v. 1650. Rothovius kuolee vuonna 1652.

Kristiina, edellisen tytär, Drotninki v. 1632, ottaa itse hallituksen vastan v. 1645, jättää kruununsa v. 1654, k. 1689. Hän on viimmeinen hallitsija Vaasen kuningassuvusta.

Aleksei Mikhaelovitsa Tsaari v. 1645, k. 1676.

7. Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, tulee Rothoviuksen jälkeen pispaksi Turkuun. V. 1653 perustetaan Pietarsaaren kaupunki. Drotninki Kristiina poisluopuu Ruotsin kruunusta v. 1654 ja Kaarle X:nes Gustavi nousee kuninkaaksi. Kuningas sotii Puolassa erinomaisella menestyksellä. Tämä sota rasittaa Suomea miesotoilla ja muutenki. Venäläiset hyökäävät v. 1656 maahamme, hävittävät Karjalata ja polttavat Nyyenskantsin. Pohjanmaallaki käypi Venäläisiä. Gustavi Leevenhaupti vastustaa vihollista ja ajaa sen viimmen pois maasta. Sota muuttaupi Livoon. Pispa Peträäus on harjoittanut Suomen kieltä. Hän kuolee v. 1657 ruttotautiin, joka silloin taas Suomessa liikkuu. Sivu 175-178.

Pfaltsi-Tsveibrykkenin kuningas suku: Kaarle X Gustavi, Gustavi
Adolphin sisarenpoika, Kuningas v:na 1654, k. 1660.

8. Johannes Terseerus, Daalareissa syntynyt, seuraa Peträäusta pispanvirassa. Matkustaissansa Saksanmaalla tiedon etsinnössä, tulee hän tutuksi Kalikstuksen kanssa, jonka vapaampia ajatuksia sitten seuraakin. Ennen pispaksi tultuansa elää hän viroissa Turun ja Upsalan Akademioissa. Kuningas Kaarle X:nen sodat kestävät yhä. V. 1657 käypi hän Danmarkkia vasten, jonka täytyy v. 1658 suostua rauhaan Roskhildissä. Samana vuonna matkaansaattaa Leevenhaupti Vallisaaressa sotilakon Venäjän kanssa. Danska alkaa sodan uudestansa ja Kaarle X:nes kuolee v. 1660. Hänen poikansa Kaarle XI alaikäisyydessä tekevät Ruotsin pääherrat rauhan valtakunnan vihollisten kanssa: Danskan kanssa Kyöpenhaminassa v. 1660, Puolan kanssa Oliivassa v. 1660 ja Venäjän kanssa Kardiksessa v. 1661. Mutta toiselta puolen sekautuu Ruotsi vieraisiin sotiin ilman syytä. Terseeruksen aikana alkaa Suomen rahvas jo suureksi osaksi kirjanlukemiseen harjaantua. Tätä pispaa, joka luonnollista vapaamielisyyttä harjoitteli, vihaavat vainomiehet Turussa, varsinki se tuima Svenonius. He saattavat v. 1664 pispan pois virastansa Suomessa. Lopulla kuolee hän pispana Linkyöpingissä. Sivu 178-181.

Kaarle XI, edellisen poika Kuningas v. 1660, ottaa itse hallituksen vastaan v. 1672, k. 1697.

9. Johannes Getselius Vanhempi, talonpoikaisista vanhemmista Vestmanlannissa, on ensistä Dorpatin Akademiassa Professorina, sittä pastorina Daalareissa, sittä Superintendenttinä Livossa. Kutsutaan Terseeruksen perästä pispaksi Turkuun. Kuningas Kaarle XI ottaa v. 1672 itse hallituksen vastaan. Hänellä on ensistä kovat sodat käytävinä, sillä vihollisia nousee kaikilta haaroilta Ruotsia vastoin. Viimmen saadaan rauha muittenki vihollisten kanssa ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa. Tämän perästä alkaa Kuningas sisällistä tilaa valtakunnassansa kaikilla keinoin parantamaan. Hän hankkii itsellensä täyden yksivallan riikissänsä. Alkaa toimittaa Reduktiuonia s.o. lahjoitettuin kruununomaisuutten jällenottamista. Kaikkinaiset keinot tulevat Suomessa edesautetuksi. Getselius, joka virkansa puolesta samalla on Akademian Siakanslerina, parantaa kaikella tavalla Suomen Korkiopiston tilaa. Toiselta puolen pitää hän tarkan huolen rahvaanki opettamisesta. Hän varustaa heille kirjanpräntistään täysin määrin kirjoja. V. 1685 annetaan uusi ylöspano suomalaisesta pyhästä Raamatusta, jonka Henrikki Floriinus on alkukielen jälkeen parantanut. 1686-vuoden kirkkolaki annetaan suomennettuna samalta Floriinukselta valkeuteen. Getselius Vanhempi kuolee vuonna 1690. Sivu 181-185.

Feodori III Alekseievitsa. Tsaari v. 1676, k. 1682.

Pietari I Alekseievitsa (Suuri). Tsaari v. 1682. Hänellä ovat alussa sisarensa Sophia Alekseievna ja veljensä Iivana V Alekseievitsa kanssahallitsijoina. Yksinään hallitsija v. 1689, Keisari 1721, k. 1725.

Kaarle XII, edellisen poika, Kuningas v. 1697, k. 1718.

10. Johannes Getselius Nuorempi, vanhemman Getseliuksen poika, tulee, kotona ja ulkomaalla opittuansa ynnä oltuansa Professorina Turussa ja sittä Superintendenttinä Inkerinmaassa, isänsä perästä pispaksi. Sen mainion, isältänsä jo v. 1674 aljetun, Raamattutyön päälle tekee hän aina ahkerasti työtä. Kärsii yhdessä isänsä kanssa väijymisiä vihamiehiltä. Hänen aikana ovat Suomella kovat päivät. Vuosina 1695, 1696 ja 1697 ovat varsin ankarat nälkä- ja kuolinvuodet. Kuningas Kaarle XI kuoltua v. 1697 vastaanottaa hänen poikansa Kaarle XII valtakunnan hallituksen. Nyt nousevat kauhiat sodat. Danska, Venäjä ja Puola yltyvät heti Ruotsia vastoin, jotka kaikki nuori kuningas alussa jalosti voittaa. Se kuuluisa Narvan voitto Venäläisten yli v. 1700. Suuri Pietari perustaa v. 1703 Venäjän uljaan pääkaupungin Pietarporin. Puolan valta joutuu Karlen käsiin. Rauha Alt-Ranstatissa v. 1706. Venäläiset piirittävät Viipuria v. 1706 ja polttavat Porvon v. 1708. Suuri Pietari voittaa Karlen Pultavan tappelussa v. 1709. Venäläiset piirittävät taas Viipuria v. 1710 ja ryntävätki sen Kesäkuussa. Viimmeinen Viipurin pispa Davetti Lundi pakenee heitä Ruotsiin. V. 1712 tapahtuu Sarkasota. Se mainio Maunus Steenbokki kukistuu sankarillisesti sotien Saksanmaalla v. 1713. Samana vuonna alkaa Tsaari täydellä todella ryntää Suomea. Generaali Lybekkeri ei voi häntä vastustaa. Armfeltti, joka Lybekkerin perästä tulee sodan päämieheksi Suomessa, vastustaa Venäläisiä Pälkäneellä, ja olisi Ison Kyrön tappelussa (v. 1714) ehkä voittanutkin, jos ei de la Barre olisi voittoa menettänyt. Samana vuonna 1714 palaa Kaarle XII Turkinmaasta, jossa hän sitte Pultavan tapon on elellyt, Straalsundiin ja sieltä Ruotsiin. V. 1715 piirittävät Venäläiset nälkään Kajaanan linnan, joka oli ainoa Ruotsalaisten käsissä vielä löytyvä paikka Suomessa. Sittä on Suomi, rauhaan asti, 6 vuotta Venäjän sotamiesten käsissä. Edellinen vaino on Ison Vihan nimellä hyvin tuttu. Baruona Görtsi toimittaa rauhan keskustelemiset Venäjän kanssa Loföön luodolla v. 1718, mutta ne herkiävät kun kuningas Norjassa ammutaan samana vuonna. V. 1718 kuolee myöskin Getselius Nuorempi Ruotsissa, jonneka hän muitten kanssa on vihan aikana paennut. Näihin aikoin ovat suuret hengelliset liikunnot Suomensa, vaikutuksia siitä elävän uskon voimasta, joka Saksanmaalla Speenerin perästä liikkui. Getselius vainoaa lopulla näitä ennen häneltä itseltään halattuja liikunnoita, ehtien mukamas vielä kuitenkin opin puhtautta.

Getseliuksen kuoltua on Suomi pispatoinna rauhaan asti, ja
hiippakuntain asioita hoitavat maanpastoreista tehdyt Konsistoriumit.
Yksivalta Ruotsissa herkiää, ja Vapausaika alkaa, kun Kaarle XII sisar
Ulriika Eleonuora nousee hallitsevaksi Drotningiksi veljensä perästä.
Tsaari Pietari antaa laivastonsa hävittää Ruotsin rantamaita. V. 1720
antaa Drotninki valtakunnan hallituksen aviomiehellensä Fredrikki
I:selle, joka ostaa rauhan muiltaki vihollisilta ja Venäjältä v. 1721
Uuskaupungin rauhassa, antain entiset voittomaat, ja Suomen pian
Haminata myöten, Venäjälle. Sivu 185-195.

Ulriika Eleonuora, edellisen sisar, valittu Ruotsin Drotningiksi v. 1719, jättää v:na 1720 hallituksen aviomiehellensä.

Hessen-Kasselin kuningas sukua on: Fredrikki I Kuningas v. 1720, k. 1751.

c) Uuskaupungin rauhasta Suomen valloittamisen Venäläisiltä (v. 1721-1809.)

Kathariina I Alekseievna seuraa aviomiestänsä hallitukessa v. 1725, k. 1727.

11. Hermannni Vitte, Livosta syntysin, asetetaan heti rauhan perästä pispaksi Turkuun. Silloin asetetaan myöskin Viipurin entinen pispanistuin Gymnasiumin kanssa Porvoon, jonka ensimmäiseksi pispaksi Johani Getselius Pojanpoika tulee pannuksi. Akademia, sodan aikana hävinnyt, uudistetaan Turussa v. 1722. Vihan perästä on surkeus Suomessa, jonka katovuodet v. 1722 ja 1723 vielä enentävät. Vitte kuolee v. 1728. Sivu 195, 196.

Pietari II Alekseievitsa. Keisari v. 1727, k. 1730.

12. Lauri Tammeliini, syntyänsä Suomalainen, tulee Akademian Professorista pispaksi. Sisällinen riitaisuus Ruotsin valtakunnassa alkaa tähän aikaan jo aina enemmin ilmautua. Tammeliini kuolee v. 1733. Sivu 196.

Anna Ivanovna, Keisarinna v:na 1730, k. 1740.

13. Juonas Fahlenius, Ruotsalainen, seuraa Tammeliinin jälkeen. Hattuin ja myssyin edellisellä ajalla jo ilmautuneet seuruukset riitelevät Ruotsissa keskenänsä, ja Riikinkokouksia pidetään pian yhtäläiseen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhaa Venäjän kanssa, on ensistä päälläpäin. Mutta 1738-vuotisessa Riikinkokouksessa pääsevät Franskalle ystävälliset Hatut voitolle, ja v. 1740 päätetään jo sota Venäjätä vastoin. Sen kanssa käypi hullusti. V. 1741 voittaa se vihollinen Generaali Vrangelin ja ottaa Lappeenrannan. Tauti ja eripuraisuus vaivaa Ruotsin leiriä. Lyhykäisen sotilakon perästä karkaavat Venäläiset Suomeen ja Ruotsin armeian täytyy häpiällisesti antauta vihollisille Helsingforsin tykönä v. 1742. Sodan päämiehet Buddenbrokki ja Leevenhaupti saavat sen häpiän vuoksi varrettomat päät. Turussa tehdään v. 1743 rauha Venäjän kanssa, jossa se vasta linnoituksilla varustettu Hamina, ynnä Lappeenranta ja Savonlinna, maan kanssa Kymenjokea myöten, annetaan Venäjälle. V. 1745 perustetaan Loviisa rajakaupungiksi. Samana vuonna tulee Fahlenius niin kivuloiseksi, ett'ei voi itse hiippakuntaansa hallita. Hän kuolee v. 1748. Tämän, ja kahden häntä edellisenki, pispan aikana on Uskon harjoitus himottavana ja tiedon tutkinnot laiminlyödyt.

Eliisabethi Petrovna, lapsukaisen Iivana Antonovitsan ja hänen äitinsä
Annan poissorrettua, Keisarinna v:na 1741, k. 1762.

Holstein-Gottorpin kuningassuku: Adolphi Fredrikki. Kuningas v. 1751, k. 1771.

14. Johani Brovallius, hänki Ruotsista, on Fahleniuksen sairaudessa jo edesseisonut pispantoimituksia ja tulee hänen kuoltua siihen virkaan pannuksi. Tämän aikana aletaan v. 1749 Sveaporia rakentaa. Fredrikki I:sen v. 1751 kuoltua tulee Adolphi Fredrikki Kuninkaaksi. Hän matkaa v. 1752 Suomessa, josta parannuksia maallemme seuraa. Brovalliuksen elämä päätyy jo v. 1755.

15. Kaarle Fredrikki Mennanderi, syntynyt vihan aikana Tukhulmissa Suomalaisista vanhemmista, tulee Turun Professorista pispaksi. Hän ja Brovallius ovat Luonnontutkijoita, joka taito von Linneen kautta Ruotsissa oli tullut rakastetuksi. Jumaluusoppi alkaa jäädä syrjään. V. 1758 annetaan suomalainen Pyhä Raamattu, taas parannettu Brovalliuksen ja Professori Kleevbergin kautta, ulos präntistä. Riidat Myssy- ja Hattu-seuruuksen välillä kestävät yhä. V. 1764 päätyy se Pommerin sota joka alkoi v. 1757. Sisämäistä tilaa Suomessa koetaan parantaa. Kuningas Adolphi Fredrikin v. 1771 kuoltua nousee Gustavi III:mas hallitsemaan ja hänen kautta päätyy v. 1772 se riitasa Vapausaika. Kuningas hankkii itsellensä suuremman vallan. Tämä Kuningas kulkee v. 1775 ensikerran Suomessa, josta maalle seuraa parannuksia. Pispa Mennanderi (k. 1786) muutetaan v. 1775 pääpispaksi Upsalaan.

Gustavi III, edellisen poika, Kuningas v. 1771, k. 1792.

Pietari III Feodorovitsa. Keisari Tammikuussa v. 1762 k. Heinäk. s. v.

Kathariina II Alekseievna, edellisen puoliso, Keisarinna v:na 1762, k. 1796.

16. Jaakko Haartmanni, syntynyt hänki vihan aikana Tukhulmissa, tulee Mennanderia seuraamaan.

Näiltä ajoilta alkaa keviämielinen sivistys ja tieto aina enemmin
Suomessaki ihmisiä jumalisuudesta poisluovuttaa.

Kansallinen tila paranee Kuninkaan toimella.

Iso jakoa ja koskenperkkauksia toimitetaan.

Uusia kaupunkeja perustetaan: v. 1779 Kuopio ja Tamperi, v. 1785
Kasköö; ja Hämeenlinna muutetaan v. 1788 soveliaammalle paikalle.

Kauppa alkaa olla kartuttava.

V. 1788 kuolee Haartmanni.

17. Jaakko Gadoliini, Suomalainen ja Turun Professori, tulee sittä pispaksi. V. 1788 alkaa Kuningas sotaa Venäjätä vastoin. Meritappelo Huoglannin tykönä 17 p. Heinäkuuta. Sen vuoden sotiminen herkiää Anjalan kapinaliittouksen tähden. V. 1789 saavat Ruotsalaiset Parkkumäen tykönä voiton, mutta luotolaivasto tulee Ruotsinsalmen luona lyödyksi. Saman vuoden Riikinkokouksessa saapi Kuningas Yhdistys- ja Vakuutuskirjan kautta yhä suuremman vallan. V. 1790 voittavat Ruotsalaiset Valkialan tykönä. Kuningas tulee laivastolla salvatuksi Viipurin lahteen, josta hädin tuskin pääsee selviämään, mutta saapi taas voiton meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Siitä solmitaan rauha, 14 p. Elokuuta, Värrölän kylässä, jossa kaikki pannaan entiselleen. V. 1792 ampuu Ankarströmi Kuninkaansa. Gustavi IV:s Adolphi tulee isänsä perästä Kuninkaaksi, ehkä Herttua Kaarle alaikäisyydessä vielä hoitaa riikiä vuoteen 1796. Gustavi Adolphin hallitus on alussa ei moitittava. Sisällinen tila Suomessaki on paranemassa. Suomen Huoneenhallituksen Seura alkaa v. 1797 töitänsä. Kuningas käypi usiammasti Suomessa, viimmekerran v. 1802 Drotninkinsa kanssa. Pispa Gadoliinin kuolema tapahtuu myös v. 1802.

Gustavi IV Adolphi, edellisen poika, Kuningas v. 1792, ottaa itse hallituksen vastaan v. 1796, lasketaan kuningasistuimelta v. 1809 ja lähtee perehinensä Ruotsista, k. 1837.

Pauli I Petrovitsa, edellisen poika, Keisari v. 1796 k. 1801.

Aleksanderi I Paulovitsa. Keisari v. 1801 k. v. 1825.

18. Jaakko Tengströmi, syntynyt Kokkolassa, valitaan Jumaluusopin Professorista pispaksi (k. 1832). Isoja oppineita löytyy tähän aikaan Suomen Akademiassa, joista Porthaani on erittäin nimitettävä. Viha Napuoleoniin tuottaa Gustavi Adolphille sodan Venäjän kanssa, joka muuttaa Suomen tilan. V. 1808 karkaa Venäläinen maahan. Suomen armeia tappelee miehullisesti, mutta ei voi maatansa varjella. Olkijoen sovinnon perästä, Marraskuussa, jättää armeia Suomen ja asettaupi Tornion paikoille. V. 1809 karkaavat Venäläiset Ahvenanmaahan ja Kurkun yli Uumioon. Suomen armeian jäännökset antauvat Kaaliksessa Venäläisille ja saavat palata kotiinsa. Vähäistä ennen lasketaan Kuningas Ruotsalaisilta arvostansa, ja Kaarle XIII nostetaan siaan. Suomi on Venäläisten vallassa.

2. Suomi Venäjän Vallan alla. (Sitte vuoden 1809.)

Venäjän Keisarit ja Pääruhtinaat: Aleksanderi I. Hallitsee vuoteen 1825.

Keisari Aleksanderi I kutsuu Suomen Säädyt v. 1809 Herrainpäiville Porvoon, jotka 25 p. Maaliskuussa alkavat. Siellä vakuuttaa hän heidät entisen Uskon ja perustuslakien muuttumattomasta pitämisestä. Säädyt tunnustavat Keisarin korkeimmaksi Pääksensä, Valtijaksensa ja Pääruhtinaaksensa. Suomen Hallituksen järjestys toimitetaan. Kesäkuussa, 19 päivänä, päättää Keisari Herrainpäivät. Syyskuussa, 17 päivänä, tapahtuu Haminan rauha, jossa Ruotsi antaa oikein muodollisesti Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulevat rajaksi. Suomen Hallitukseksi asetettiin Hallitus-Seura Turkuun, joka v. 1816 on saanut nimen: Keisarillinen Senaatti Suomessa, ja v. 1819 on muutettu Helsingforsiin, joka kaupunki jo ennen oli Suomen pääkaupungiksi määrätty. V. 1811 yhdistetään Viipurin lääni muun Suomen kanssa. Samana vuonna laitetaan Seura Suomen asioille Pietarporissa. V. 1812 kulkee Keisari Suomen kautta Turkuun. V. 1817 pidetään riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen muistoksi. Silloin tulee Turun hiippakunta Päähiippakunnaksi ja sen pispa, joka eroaa Siakanslerin virasta, pääpispaksi Suomessa. V. 1819 matkaa Aleksanderi koko Suomen läpi aina Tornioon asti. Hän kuolee 1 p. Joulukuuta v. 1825.

Nikolai I, nykyinen keisarimme, hallitsee sitte v. 1825.

Kaikkeinarmollisin Keisarimme muuttaa heti Seuran Suomen asioille Pietarporissa Kansliaksi Valtakunnan Sihteerille. Turun palon perästä v. 1827 muutetaan Korkiopisto Helsingforsiin, ja se saapi uudet säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitetaan Gymnasiumi. V. 1831 tulevat läänit uudestansa järjestytetyksi. Hovi-Oikeus on laitettu Viipuriin, ja muutamia uusia kaupunkeja perustettu. Näillä ja monella muullaki laitoksella on kansallista järjestystä kartutettu. Muutoin toivottaa sisältäpäin katsoin, halajaminen paremman kristillisyyden ja Suomalaisuudenki perään, uuden, iloisemman ajan lähenemistä.

SUOMEN HISTORIA.

Muistutus.

Itsekkullaki kansalla on ylen vähä tietoja ensimmäisistä ajoistansa. Sillä kun kirjoitusoppi vielä oli tuntematoin, piti merkillistenki asiain ja tapausten jäädä unhotuksiin, paitsi mitä runoissa ja tarinoissa säilytettiin. Mutta runoissa ja tarinoissa asiat ensialkuansakki paremmin kuvaillaan, kun järkkää totuutta myöten selvitetään. Ja kun niillä sitten ei olekkaan parempata säilyttäjätä, kun ihmisen muisto, niin ne polvi polvelta, joko peräti unhotetaan, eli kuitenki muuttuvat semmoisiksi, että tarkimmallaki työllä ei aina tulla tuntemaan, mikä niissä olisi totta, mikä muuta.

Niin on meilläki Suomalaisilla vähä muinaisista ajoistamme tietoja. Arvattavasti oli itse elämälaatuki sillon paljo yksikertaisempi ja harvon mihinkään muuhun ylettyvä, kun jokapäiväisihin elatustarpeisiin. Semmoisina jouduttiin paremmin sivistyneitten kansain, Venäläisten, Saksalaisten (Tavallisesti kutsutaan Saksalaiseksi, Saksan maaksi, mitä tässä kirjassa tulemma Saksaläiseksi ja Saksan maaksi [Saksaksi] nimittämään. Saksa on ainoastaan osa Saksastä ja sentähden ei sovelias koko maan nimitykseksi.) ja Ruotsalaisten keskelle. Uudet opit, tiedot ja muistoaineet alkoivat levetä Suomeen, omat vanhat, mitä löytyiki, joutuivat aina enemmin unheelle. Suomalaiset niitä ei pitäneet sen arvoisina, että erittäin muistella; muukalaisille olivat vieläki vähäpätöisempiä ja muuten ymmärtämättömiä. Niin katosivat muinaisajan ilmanki vaillinaiset tiedot muistosta; kirjassa niitä ei ollutkaan. Mitä muukalaisten kansain kirjoituksissa hyvin harvoin löytään Suomen muinaisaikohin koskevaista, se myös useinki ei taida olla todenmukaista. Sillä kun tavallisesti elivät vainossa Suomalaisten kanssa ja vaan harvon muussa tapauksessa heitä nimittävätkään, niin arvattavasti eivät mainitsekkaan hyvää heistä, sillä eipä vieläkään ole totuttu viholliselle oikiata arvoansa antamaan. — Sama köyhyös muinaisajan tiedoissa kohtaa myös Virolaisia, Lappalaisia ja muita Suomen heimokansoja, ett'ei tule siitäkään toivottua apua. Mitä itse Suomen kielestä, vanhoista sanalaskuista ja tavoista voisi muinaiselämää kohtaan päättää eli arvata, sitä ei vielä ole oikein tarkasti tutkittu. Tarinoita siitä ajasta asti ei löydy, tuskin nimeksikään, ja runot, mitä vielä löytyy, lienevät aikaa myöten niin muuttuneet, että työläästi voi eroittaa, mikä niissä on alkuperäistä, mikä myöhemmin lisäksi tullutta. Ompa vielä niiden syntymäaikaki melkein tuntematoin. Niin on kaikelta kohdalta työläs ja mahdotoinki tarkempata ja täydellisempätä tietoa Suomen muinaisajasta saada. Se aika, jonka paremmin tunnemma, ei ulotu, kun 700 vuotta taaksemme, ja ompa alkupuoli siitäki hyvin laiha tiedoiltansa. Tarkoituksemme tällä kirjalla on, lyhyeltä kertoa, niin hyvin, mitä Suomen muinaisajasta puuttuvaisemmasti, kun seuraavaisista liiatenki nykyisemmistä ajoista täydellisemmästi tunnemma, ja toivomma, että Suomalaiset lukiat, nähden missä vaivoissa, vainoissa, sodissa ja muissa rasituksissa esi-isämme sekä uskonsa että muun kohtansa puolesta enimmiten elivät, oppisivat oikein tuntemaan nykyisen rauhansa, onnensa ja aikansa, ja sen niin itsensä, kun jälkeistensä hyväksi käyttämään.

I.

Alkuluku.

Suomalaisten Kansain Muinaisaika.

a). Niiden alku, asuntopaikat ja muutto pohjaisille maille.

Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen, joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat Hunkarilaisten heimolaisia.

Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä, toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla, Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä, joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit, Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä [sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi, Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen nykyisille asemamaillensa.

Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu. Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä, ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi, mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa. Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja, joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt, niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon majailtuina.

Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä, tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin, Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi, kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.

Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen
rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa
Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat
Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset
Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,
Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin
Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.

Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma, valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan. Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa, vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.

Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa. Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.

Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.

b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.

Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä, korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi. Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä, ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan. Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.

Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär, Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat, Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret, Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut. Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen Jumalaki nimi.

Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen, Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa, mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.

Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.

Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi, rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty, josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se alkutiedoissa mahtoi olla.

Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.

Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.

Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja, loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet, kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä saamma vasta tilaisuuden puhua.

II.

Ensimäinen Aikakausi.

Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.

Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla, aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.

Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa, ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus. Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä, ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on meidät sivistänyt.

Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan; siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki (siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea, jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen. Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja, joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää- ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta. Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja, Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia, ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa, rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä, Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin (eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka- ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki, enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin, joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti. Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki, että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena, että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa, jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan. Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa, joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan: Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit, jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla jättää.

1. Suomalaisten kansalahkoista valloittamisen ajan edellä.

Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat. Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua; sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.

a). Hämäläiset.

Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen, on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.

Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan. Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa. Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa, vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa (s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142 Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat. Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan. — On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät, osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.

Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää, joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin kerenneet ruvetakkaan.

b). Karjalaiset.

Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.

Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen) kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen. Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat, koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen. Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt päälle, verot myös jäivät maksamatta.

Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa. Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki, että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille, niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.

Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja. Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143, jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia, ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis turvatoinna?)

Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa, ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa kanssa ajavan.

c). Kainulaiset.

Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi. Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni. Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi (Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi, siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa, merkiten nämät kaikki alaista maata.

Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet. Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.

Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen. Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa, Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin (Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin (s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään, sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai; ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö, sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni, sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan, hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta, poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan, niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta. Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista, Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he, millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät vainomassa.

Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin vallan alle.

2. Suomen valloittamisen aika.

Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja Hämäläiset yhdistyivät.

Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (— samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja, sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan, kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli, varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.

a). Ruotsalaisten ensimäisestä valloitusretkestä Suomeen Thuomas pispaan saakka (v. 1157-1209).

Syitä tutkeissa minkätähden Ruotsalaiset nyt rupesivat Suomea ahdistamaan, havaitsemma niiden olleen kahta laatua. Ensimäinen syy oli heillä maansa ja valtansa puolesta; sillä esivanhempamme taisivat, heki kohdastansa, välimmiten merirosvomistensa retkillä käydä Ruotsia hävittämässä, ja olivat myös vanhastaan Ruotsalaisille veroa maksaneet, ehkä ei pysyväisesti eikä nyt pitkään aikaan. Toissa ja kylläki etevämpänä syynä oli se yli koko kristikunnan tähän aikaan leveynyt halu uskonsa seikan edesauttamiseen, nähtävä, niin hyvin Ristisodiksi kutsutuissa yrityksissä pyhää Palestinan maata Mahometiläisiltä jällevoittamaan, kun myöski erinäisten, epäilemättäki usein sulasta rakkaudesta palavain miesten lähetykset pakanoita Pohjais-Euroopassa erhetyksistänsä valkeuden tielle kääntämään. Näiltä syiltä vaikutettu, ja muutoin itsekki oman aikansa jumalisuuteen hartaammasti mielistynyt, lähtee Erikki IX, noin v. 1157, Suomea käännyttämään. Hänellä oli myötänsä suuri sotajoukko ja pappejaki, joiden seassa pispa Henrikki. Laivoilla tuli hän meren yli, ja Turun seuduilla arvellaan hänen maalle nosneen sekä panneen ensiperustuksen sittemmin mainioon Turun linnaan. Suomalaiset, jotka olivat aivan varustamattomat, voitettiin helposti. Siitä näyttää Eteläis-Suomen rantamaat valloittaneen ja miekan terällä, sen ajan laatuun, pakoittaneen asukkaita Kristinuskoa tunnustamaan. Tällä kerrallako, eli heti prrästä lienee Eteläis-Suomen luodoilla ja mantereella löytyvät Ruotsalaiset uutisasukkaat tänne muutettu. Ne olivat Helsinglannin paikkakunnasta, niinkuin monet nimet (e.m. Helsinki) vieläki todistavat. Tähän aikaan mahdettiin myös ensimäinen Suomen kaupunki Aurajoen (Avarajoen) rannoilla perustaa, ehkä se alussa mahtoi olla kehnon kylän tapainen ja muutoinki oli vähäistä ylempänä nykyistä Turkua, Räntämäessä ja Maariankirkon paikoilla.

Vielä samana kesänä purjehti Erikki takasin kotimaahansa, jättäin jälelle Suomeen Henrikki pispan pappein ynnä sotajoukonki kanssa. Tämä Henrikki oli Englannista syntysin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän hyvin intoisesti Suomalaisia maan sisemmäisilläki paikoilla uuteen uskoon käännyttämään. Näyttää kun olisi hän jo alusta alkain ollut valmis henkensäkki tässä työsä, jos niin suotaisiin, menettämään. Ja niinpä tapahtuiki talvella perästä. Tästä hänen martyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa (Niin kutsutaan munkkein kertomisia Pyhäin elämästä, Paavinuskon ajoilta. Niissä ei ole tavallisesti paljo totuutta ja se vähä, mikä onki, rumennettu.) säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehenmurhaajalle kirkon rangaistusta päättäneen, ja siltä sentähden tapetun. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki tapasi matkallansa Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiintiä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista ja vieläpä päätteeksi ei tahtonut häntä huoneessansa sallia, eikä antanut ruokaa nälästyneelle miehelle. Henrikki käski tulkkinsa väkivallalla ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähettyänsä kaikista kolmikertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies, Lalli, kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten vielä pispan muutaki siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi minkätähden tämänlaista oli tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti. Samassa sivalsi Lalli häntä kirveellä päähän, niin että paikalla kuoli. Lalli otti pispan hiipan, pani päähänsä; leikkasi sittä häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekkaan. Henrikki oli aavistanut kuolemansa ja lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamaan härkäparin, jota ei vielä millonkaan oltu auran edesä käytetty. Näiden härkäin piti vetää hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä kolmannen kerran seisahtivat, siinä piti hauta pispalle kaivettaman ja kirkko rakennettaman. Niin seisahtivat Nousiksessa, ja sille paikalle rakennettiinki kirkko ja hauta pispalle. Nousiksesta muutettiin sitte Henrikin luut Turkuun, josta ne myöhemmin Venäjälle vietiin. — Kun Lalli oli päässyt kotiin, niin tapahtui kummia, joista ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kun rupesi päästänsä ottamaan, niin ei lähtenyt muuten, kun että päänahkaki ja tukka kiskottiin irti; samate ei sormus lähtenyt kädestä muuten, kun sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava erään paimenen Lallilta, hänen kotiin tultua, kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän kypärin,
Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kun Lalli lakkia päästänsä tavotti, niin "hiukset himahtelivat" ja kun sormuksen sormesta veti, niin "sormen suonet luikastelit."

Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi ja luetaan ensimäiseksi Suomen pispaksi, vaikka hänellä luultavasti ei ollutkaan muu mielessä, kun panna Suomenki Upsalan hiippakunnan alle. Suomen Apostoliksi häntä pikemmin voisi verrailla. Turun Tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu sormi sormuksenensa kuvattuna.

Henrikkiä seuranneista pappismiehistä mahdettiin seuravaki pispaksi kutsuttu, ehk'ei Paavilta sillä korkonimellä vielä koristettu, Vestgööthiläinen Rudolphi ottaa. Kuningas Erikin käännytäntäinnosta on arvattava, tämän heti Henrikin tapettua Suomen kristiseurakunnan hoitajaksi ja vielä edespäin levittäjäksi valitun.

Kun näin olivat tulleet Ruotsalaiset Suomeen ja ruvenneet sitä täysin tuumin allensa panemaan, niin näyttävät Novgorodilaiset, joilla oli moninaisia etuja Suomalaisista odotettavina, sitä karsain silmin jo alusta alkain katselleen. Joko lienevät Novgorodilaiset nyt heti käyneet Ruotsin voittomaata vainomassa, eli olisivatko ainoastaan pakanoita likimaissa siihen kiihdyttäneet; sillä Ruotsalaiset nähdään v. 1164 lähtevän sotahan heitä vastaan. Mahtoiki olla tarkoituksena tällä sodalla, saada viholliset niin peljästymään, että eivät vasta uskaltaisi käydä Ruotsalaisten rauhaa rikkomassa. Ei kaiketi voi ymmärtää, mikä hyöty Ruotsalaisille olisi siitä lähtenyt, jos olisivat yltyneet vihollisuutten alkajiksi ja tahallaan suututtaneet voimakkaita naapureita. Venäjän aikakirjat sanovat Ruotsalaisten tulleen 55:llä aluksella Laatokankaupunkiin, joka oli lähellä Volkkovijoen laskupaikkaa Laatokanjärveen. Mutta kun ei heidän yritys tätä kaupunkia vasten onnistanut, niin menivät Voronajoen luokse, joka taas on Volkkovi- ja Svirrijokein välillä. Vaan pianpa joutuiki Ruhtinas Sviatoslavi Novgorodista, ja voitti heidät 28 p. Toukokuuta. Ruotsalaiset menettivät 33 alusta; muut alukset pääsivät pakoon, vieden haavoitettuja myötänsä. — Siitä ett'ei Ruotsin aikakirjat mainitse tästä sodasta mitään, on päätetty tämän, ilman Kuninkaan avutta, ainoastaan Suomessa asuvilta, eli sinne muuttaneilta Ruotsalaisilta tehdyn.

Kun oli tämän yrityksen näin pahasti käynyt, niin ei siitä ollutkaan mitään hyvää, vaan sen siaan kiihtyivät viholliset tuhatta enemmin. Pakanat, niminomaisesti Karjalaiset, Vatialaiset ja Hämäläiset, rupesivat vielä ankarammasti kun ennen vaivaamaan ja ahdistamaan. Tähän oli Novgorodilaisten yllytys suurena syynä. Niin olivat he myös yllyttäneet Kuureja ja Virolaisia vainomaan Ruotsalaisia heidän omassa kotimaassa. Muutoin ei tietä Novgorodilaisten itsensä tällä kerralla käyneen kostamassa. Näiltä ajoilta on vielä jälellä bulla (Niin kutsutaan Paavein lähetyskirjoja, joissa tavallisesti jostaki allensa kuuluvain seurakuntain asiasta säätävät. Ne ovat näillä vanhoilla ajoilla sangen paljo valaisevat meidän, niinkun muidenki, historiata.) Alexanderi III:nelta, kirjoitettu Tuskulumista vuotten 1170 ja 1172 välillä, jossa sanoo Suomalaisten, kun viholliset ovat tulemassa, lupaavan pitää Kristinuskon ja hartaasti opettajia pyytävän; mutta, kun vihollinen on poikennut, saarnaajia ylönkatsovan ja vieläpä kovasti vainovanki. Sentähden kieltää Paavi Ruotsalaisia heille apua antamasta, "jos eivät ennen jätä heillä mahdollisesti löytyviä linnoituksia Ruotsalaisten halttuun, eli kuitenki aseta jonkun muun rauhan pantin; niin ett'eivät enää voisi Ruotsalaisten valppautta pettää." Tässä nimitetyillä Suomalaisilla osotetaan Suomenniemen lounaisperukan asujamia, joita erinomaisesti kutsuttiin Suomalaisiksi, ja jotka jo olivat, ainaki nimeksi, ottaneet Kristinuskon sekä Ruotsalaisten vallan alle antauneet. — Rudolphi, joka tällä rauhattomalla ajalla oli ollut Suomen seurakunnan päänä, sai viimmen onnettoman lopun. Muutamata vanhaa tietoa myöten otettiin hän v. 1178 vangiksi, poisvietiin sekä tapettiin Kuureilta. On kuitenki luultava näiden Kuureiksi nimitettyin vainojain olleenki Karjalaisia; sillä nämät kansanimet sekoitetaan usein Ruotsin vanhoissa kirjoituksissa.

Rudolphin jälestä tavataan Folkviinus seurakunnan hallitsiana. Kurjassa tilassa oli Ruotsalaisten seikka Suomessa tämänki aikana. Arvattavasti ei ole meihin saakka säilynyt tietoja kaikista tapahtuneista rasituksista, näiltä niinkuin ei muiltakaan ajoilta; vaan on ainaki vähä nähteeksi säilynyt. Vuonna 1186 vaelsi joukko nuoria miehiä Novgorodista, johdatetut Viissata Vasileivitsalta, Jämein maahan, jolta retkeltä palasivat onnellisesti ja paljoin vankein kanssa. Koska tätä kertoissansa Venäjän historioitsiat eivät ollenkaan nimitä Ruotsalaisia, niin on siitä päätetty heidän vallan näihin aikoin ei vielä olleen lavialta Suomessa levitetyn. Seuraavana vuotena, elikkä vasta v. 1188, nähdään Karjalaisten Ruotsiin purjehtivan, polttavan Sigtunan kaupungin ja tappavan Pääpispan (Arkhi-Pispan) Johanneksen talossansa Almarstäkissä. Määlarijärven ympäristöillä, jossa Karjalaiset nyt olivat käyneet hävittämässä, löytyivätki Pohjais-Ruotsin rikkaimmat kylät ja kaupungit. Pidättääksensä merirosvoja sinne vasta pääsemästä, ja niiden hävityksiä karttaaksensa, alkoivat Ruotsalaiset tästäpitäin rakentaa ja asututtaa Tukhulmia, jonka kaupungin mainitaan olevan "avaimen Määlarin järveen." Viimmimainittuhun Karjalaisten hävitysretkeen mahtoi kentiesi Novgorodilaisten yllytys olla syynä. Muuten todistaa seki asia tämmöisestä Novgorodilaisten ja Ruotsalaisten aina kiihtyvästä eripuraisuudesta, että samaan aikaan vihollisuus nousi ja kauppa katkesi Novgorodin ja Gotlannin välillä, joka tila kesti aina vuoteen 1201, ja aukasi uuden kauppatien Dyynajoen ja Pleskovin kautta Venäjän sisälöille. Vuonna 1191 kävivät Novgorodilaiset, yhessä Karjalaisten kanssa, Hämettä ja Ruotsin uutismaata vainomassa ja hävittämässä. Tällä kerralla näyttävät tahtoneen Ruotsin vallan ja Kristinuskon alkeet Suomessa supi menettää. Lieneekö se ollut tällöin, eli, niinkuin toinen tieto osottaa, vasta v. 1198, kun äsken perustettu Turun kaupunkiki heiltä poltettiin.

Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.

b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249).

Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen. Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa, joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa "uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla, annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että, — sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi, — ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se, joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa, koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä) edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." — Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut maan luontoon ja tapoihinki.

Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta, jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä. Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta (Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -), katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa; mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät kotimaitansa.

Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa, oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä. Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista, "heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa) peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla, nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille (Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi yhdenlaisia kieltoja antanut.

Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän. Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna 1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi (Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen kautta Kirkolle.

Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura (v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan. Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne, jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan, kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät. Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut, surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät, "syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan. Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin, sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta. Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan. Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka. Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." — Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa. Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.

Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa. Tämmöinen oli sen miehen loppu.

Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli, niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v. 1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.

c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293).

Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava. Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki. Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta, joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta (Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa, sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216). Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella. Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat, niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia kansalaisiansa.

Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun. Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli, joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta lähin mies.

Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä, "hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle, voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista, käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen, Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen, sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden (Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan. Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän perästä enämpi luopuvankaan.

Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250), ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan, Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o. Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan latohon ja aittaan.

Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala. Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat Venäjän aikakirjat.

Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa. Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen Katillus pispaksi.

Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä. Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa. Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki, että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa). Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).] kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa etuansa katsoa.

Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus, noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin, Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa, Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu edellämainitulta Tuomiokapituliita.

Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen. Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen, hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle, sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin. Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.

d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).

Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290) vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä, niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa, niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat, että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään. Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.

Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään. Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään. Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.

Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen, löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295), voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon, viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.

Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin, niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut. Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan. (Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.) Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty, 1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro, joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi. Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen, jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten, vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse. Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa. Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä. Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi, ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta, Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan, ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti Novgorodin vallan sortamista.

Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa. Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa, tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa. Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama, paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin 19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.

Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena. Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa, Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306) jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.

Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti Kättilmundssoni.

Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului, ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin. Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle; mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta, Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen, jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea, Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata, joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen, mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta, tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne, johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v. 1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin". Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi, jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset. Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle. Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan, miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan (muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.

Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen, ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla, että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo, Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta (?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.

Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321 kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.

3. Suomen sisämäisistä asioista ennen maan valloittamista.

Edellisessä olemme nähneet, kuinka Kristinusko ja Ruotsin valta oli, ehkä kovain kiistojen vaiheella, vähitellen tullut maahamme ja ikääskun särkenyt ensimmäisen kuoren kovan raakuuden. Mutta se oli vielä aivan päällinäisesti meidän tykönä, ja esivanhempamme pian yhdenlaiset tavoiltansa, kun ennenki; — päällinäisesti oli ruotsalaisuus, sisämäisesti pakanallisuus. Nyt tahdomma lähteä katselemaan tätä heidän sisämäistä menoa, johonka pääsemmä valloitussodista soveliasti kääntymään, jos ensisti puhumma heidän

a) Kaupanasioista.

Isänmaamme muinaisaikaiset kauppateiden haarat ovat enimmästi niin vähän tietyt, että niiden hämärässä saa kyllikseen haparoia, hyvä jos sittenkään saapi vähäisen selvän oikiasta jälestä.

Jo olemme ennen lyhykäisisti puhuneet muinaisajan kauppakäynnistä Venäjällä, josta monen kansan, yksin Persianki, vanhat tiedot pitivät todistusta. Silloin olemme senki maininneet, että Skandinavilaiset ja heidän heimokansat kävivät Suomenmeren ja Nevajoen kautta kauppaa Slavjanein kanssa. Niiden kansain kauppakäynti tuli niin kartuttavaksi, että sen edesauttamiseksi yhdistyivät seuraan, jota Hansaseuraksi kutsuttiin, ja jonka laivat harjoittivat tihiätä kauppaa, varsinki Novgorodin kanssa. Mutta Suomenniemen sivu purjehtiissansa kävivät nämät Hansalaiset Suomalaistenki tavaroita, asetetuilla eli tavalliseksi tulleilla paikoilla, itsellensä vaihtamassa. Semmoisia paikkoja Eteläis-Suomessa olivat, paitsi Nevajoen rantoja, Koivistosaari (muuk. Björkö), lähellä Viipuria, ja Hämeensatamaksi kutsuttu paikka, joka mahtoi olla Hankoniemen ja Puojolahden seuduilla, jota jälkimäistä Venäjän aikakirja nimittääki Kauppajoeksi. Näihin paikkoihin toivat Suomalaiset kalujansa, jotka enimmäksi osaksi olivat metsän eläväin nahkoja,[5] ja saivat niitä vasten vierailta kauppamiehiltä suolaa ja muita tarpeita. Muuten näyttää Koivistosaaren kauppapaikka, ennen Viipurin rakentamista, kuuluneen Rovgorodilaisten alle. Myöhemmin alettiin muillaki paikoilla, e. m. Aura- ja Kokejokein suulla, yhdenlaista kauppaa harjoittaa.

Nyt ovat meillä vielä Pirkkalaisten kaupat, muutot ja valloitukset edessä, ja siinä samassa paha päästö päästettävänä. Näistä arvelemma seuraavalla tavalla. Kun vanhin ja päälleluotettavin tieto sanoo, että Birgeri Jaarli, pannessansa Hämeen v. 1249 Ruotsin alle, oli "asututtanut sen maan kristityillä (Ruotsalaisilla) miehillä," niin mahtoi Ruotsalaisia Hämeenlinnaanki ja sen likiseuduille tulla asumaan. Kun vielä toinen tieto sanoo, että 28 vuotta sen jälestä (v. 1277) Kuningas Maunus Laduloosi oli antanut "Pirkkalaisille, jotka asuivat Pirkkalan pitäjässä, omaisuudeksi kaikki Pohjanmaalla majailevat Lappalaiset, jos he panisivat ne Ruotsin kruunun alle;" niin on kyllä arvattava, että nämät Pirkkalaiset olivat niitä Birgeriltä Hämeenlinnan seuduille muutettuja Ruotsalaisia, jotka jo asuivat Pirkkalassaki ja kävivät kauppaa Lappalaisten kanssa. Saatua sen kuninkaallisen luvan rupesivat he rikkauksien kiimassa kovin rääkkäämään Lappalaisia, jotka vielä asuivat heitä likellä, niin että ne pakenivat ulemmas pohjaiseen. Mutta Pirkkalaiset, — joiden rikastuttava kauppa Lappalaisten kanssa niiden siirtymisellä pohjaiseen tuli hankalaksi, joidenka tavarat sen aikuisilla asuntopaikoillansa olivat (e. m. vuonna 1292) tulleet ryöstetyksi Venäläisiltä ja joille meren rannalla oleva sekä kalaisilta joeilta kuurnailtu eteläinen Pohjanmaa näytti kyllä soveliaalta asuntapaikalta — muuttivat sinne majansa. Nämät mahtoivat ollakki ensialkuna nykyiseen Ruotsaseen uutisasuntoon Vaasan läänissä, ehkä Ruotsalaisia myöhemminki, varsinki Korsholman rakettaissa, saattoi sinne muuttaa elämään. (Tarkemman tiedon puutteessa olemme tämän arvelon tähän panneet. Löytyisi siihen kyllä vähän todistuksia, vaan ei sia anna myötä niitäkään vähiä tähän panna. Sen vaan tahdomme mainita, että tämä arvelo sopii, muutamassa tarkoituksessa, niin sen kanssa, kun Messenius sanoo Pohjanmaan uutisasunnon tulosta Suomeen Birgeri Jaarlin kanssa, kun senki, kun muutamat arvelevat Pirkkalaisten olleen vaan Helsinglannisia kauppaa käypiä talonpoikia, sillä Birgeriltä muutetut ruotsalaiset näyttävät olleenki Helsinglannista kotosin. Pohjanmaan untisasunnon täytyi tulla taikka suoraan Ruotsista, tai Eteläis-Suomesta, ja jälkimäiseen luuloon löytyvät paraimmat todistukset.) — Tultua uusille majoillensa rikastuivat Pirkkalaiset mahdottomasti Lappalaisten kautta, joita verottelivat. Mutta Lappalaiset pakenivat Tornion ja Kemin seuduille, ja kun Pirkkalaiset sielläki kävivät heitä ryöstämässä, niin täytyivät he vetäytä niille tienoille, missä nytki asuvat. Kahdenpuolen Pohjanlahden päätä asui Kainulaisia. Näiden asumamaitten sivu olivat Lappalaisetki pohjaiseen paenneet, jossa tapasivat lahkoveljijänsä. Kuitenki pantiin Lappalaiset Pirkkalaisten kautta viimmen Ruotsin vallan alle, ja samassa pöläkässä (- jos lienee Ruotsinpuoleltaki autettu -) täytyivät myös Kainulaiset Ruotsin ylivaltaa tunnustaa. Ja näin arvelemma Pohjanmaan, samoilla ajoin kun Karjalanki valloitusta tuumiteltiin, tulleen Ruotsin alle.

b). Muista sisämäisistä menoista.

Tähän tutkintoaineeseen saadaan johdatus muutamista kielessä löytyvistä nimityksistä ja rinnalla pitäin, mitä Suomalaisten heimokansoissa löydämmä näihin asioihin kuuluvaksi. Tässä tahdomma olla lyhytpuheiset.

Jotain paremmin järjestynyttä hallitusmuotoa ei näytä olleen muinaisilla Suomalaisilla. Perheen vanhimmalla oli valta huoneessansa ja hänen ei tarvinnut kuulla, jos ei koko heimon päällystä. Tämä päällysvalta itsekkussaki heimokunnassa arvattavasti annettiin sille, joka ikänsä, rikkautensa ja neronsa puolesta oli muita etevämpi. Vanhuus pidettiin ilmanki suuressa kunniassa. Vainon aikoina piti usiampien heimokuntain ruveta jonkunlaiseen yhteyteen eli liittoon keskenänsä. Usiampia semmoisessa liitossa olevia heimo- ja kyläkuntia näyttää vanha sana kihlakunta alkuansa merkinneen. Kihlakuntien piti toisinaan keräytä kokoon, neuottelemaan yhteisistä asioista ja näitä kokouksia sanottiin keräjiksi, jolle sanalle nyt on toinen, tavallinen merkityksensä annettu, ikääskun kihlakunnallenki, joka ei enää mitään erityistä liittoa merkitse. Sanat juttu (process) ja jututa (processa) näyttää, kun olisi silloinki muutamia riitoja lain edessä ratkastu, jota myös sana sakko merkitsee, jos ei lienekki tämä jälkimmäinen sana myöhemmin Venäjän kielestä saatu. (Venäläinen sana: законъ laki.) Semmoisia keskinäisiä juttuja ja riitoja taittiin kyllä näissä keräjissä päättää, joiden päätarkoitus kuitenki taisi olla muista yhteisistä asioista neuotella, niinkuin kotimaansa varjelemisesta peljättävältä viholliselta, sodista, rauhan päättämisistä ja muista senlaisista. Niinkuin rauhanki aikana osotettiin joku alammaisuus perheen vanhimmille, heimojen päällyksille ja ehkä muillenki esivalloille taikka esimiehille, joista kuitenkaan ei mitään paremmin tietä, kun että itse nimitykset osottavat semmoisia olleen; niin näyttää sodissaki enin valta yhdelle eli muutamille valituille annetuksi, joita sanat päämies, pällikkö, hallitsia, linnan vanhin, linnan isäntä j.n.e. merkitsevät. Sanat vero, veto, maarahat tekevät myös uskottavaksi sen asian, että jo sillonki oli joitakuita yhteisiä maksoja Suomalaisilla. Sanoista orja ja vapaa näyttää, kun olisi joku muuki eroitus ollut erinäisten ihmisten välillä, paitsi esimiehyyttä ja alammaisuutta, jos ei kuitenki liene orjiksi sillon kutsuttu, mitä myöhemmin palvelioiksi, rengeiksi, piioiksi j.n.e. Se merkitys on orjan nimellä usein vieläki.

Suomalaisten Jumalanpalvelu sillon oli melkein yksinkertainen. Kirkkoja ei löytynyt, eikä tiettävästi kuvia, paitsi mitä Permiässä, ja seki avoimen taivaan alla, ehkä muuten tarhan sisässä. Eikä ollut pappeja, vaan jokainen oli oma pappinsa ja liiatenki vanhimmat, jotka pyhissä laksoissa, pyhitettyin puitten juurella, koskilla, hetteillä, kalmistoissa, korkioilla vuorilla j.n.e. palvelivat Jumalata eli Jumaloita, rukoilivat onnea ja menestystä, niin rauhassa, kuin sodissa, uhrasivat ja toisinaan — ihmisiäki.