SUURIA PYRKIMYKSIÄ

Kirj.

Juho Hoikkanen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy 1915.

I

"No niin…" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle karsinanurkan sängyssä.

"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa olijoille:

"Tekö pesette ruumiin, vai…?"

Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"

Hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"

Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten vartaloaan mummo lausui:

"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."

Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti "jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:

"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."

"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän torpasta on haiku noussut."

Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.

"Että hänen pitääkin tällaista kuulla…

"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.

"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt voimattomina ja… kylminä…"

"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."

Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.

Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä tempaa irti.

"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"

"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.

"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"

"Tekö!"

"No, no… tietysti kohtuullista korvausta vastaan."

Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:

"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin keuhkojen terveydentilasta?"

"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä — niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen täyttämään pikarin.) "Ähhäh… kiitos… Kysyy vihdoin: Onko teillä kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista, herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti ja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa. Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset. Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."

"Vai konjakkia… Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"

"Joo… ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris… eli niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla sammaltaen.

Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi taas:

"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät auki?"

"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."

Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten olematta oikeutettuja saamaan korvausta.

Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:

"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman pö-pöydän alle."

"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän alle."

"Ky-kyllä."

II

Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien avustamana.

Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea venykevaate.

Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä. Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?

"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.

"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.

"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."

"Ei palata."

"Ei."

"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja; "on ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä hänet näillä silmillä näkeväni vielä."

"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä… ei ole tainnut kirjoittaa?"

"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa nähtynä."

"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa — liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."

"Ei syönyt."

"Ei."

"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"

"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."

"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja toivotaan."

"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan liian aikaisin nyt täällä."

"Ei liian aikaisin."

"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."

"Hyvinkin tiesi."

"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja vasemman tien."

Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:

"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että manalle kangasta kudon."

"Sen verran ihminen tietää."

"Sen verran."

"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä. Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."

* * * * *

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia — Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua. Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

– – kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! – –

– – avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. — Eläköön! – –

– – pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —

– – seisovat suorina kuin valkeat kynttilät – tyhjät tähkäpäät. Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien tähkäpäitten raskauttamina. – –

– – kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —

– – valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

– – kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

* * * * *

Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin, ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.

"Kuka se on?… Onko se Heikki?"

Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä tilassaan.

"Hyvä Jumala!… Kuka se on?… Onko se… onko se…?"

"Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä todenteolla kääntää.

Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus peräseinältä.

"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan.

"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.

"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista — mennä kylille juomaan, kun isä…

"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" – Heikki ojensi kätensä kuin olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä. Mi-minä olen isäntä."

Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.

"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"

Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.

"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"

"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin puheisiin.

Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty leikkikalut.

"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.

"Mikä?"

"Semmoinen le-lehmä."

"Mansikkiko!"

"Kun se ei kerta ly-lypsä."

"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."

"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän särvintä."

"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin tähänkään asti."

"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet katolla."

"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.

"Ni-niin minä olen aatellut."

Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.

"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.

"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-poltettava."

"Ehtisit ne polttaa huomennakin."

Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti palamaan.

Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.

* * * * *

Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.

III

Aamuyö.

Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä. Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja, vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä, levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen ääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin syvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä syvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat höyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan alkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan lesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille, ja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle, leviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona hevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä iltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista vaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.

Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin. Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.

"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa… Monta… monta… anna anteeksi — kaikki… Tule sinäkin, Heikki, sanomaan hyvästi isällesi."

Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.

"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.

"Eikö tuo pysyne."

"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua viimeisen naulan kantaan.

"Mikä, mikä nyt?"

"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi naulattaisiin puunauloilla."

Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.

"Kun et tuota ennen sanonut."

"Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."

"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta — muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla pahat perästäpäin."

"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat, kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.

Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun verran puun sisään.

"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."

"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."

"Ei se olisi ensimäinen kumma."

"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."

"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."

"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli äiti.

Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet… "Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa täältä päänpuolesta."

Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.

"Soh, tamma!"

Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.

"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt seurata."

"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat painot."

"Minkälaiset ne keinot ovat?"

"On käännettävä arkku alassuin… ja on siinä vähän muutakin."

"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia. Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa vastaan.

Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes itkeä, ei muuta kuin huokailla.

"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään, pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin huojennusta."

Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.

"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien jälkeen.

Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon, jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.

"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."

"Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen alla?"

"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa. Soh, Lipi!… hih!"

"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla, vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.

"Ketkä ne?"

"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.

"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta kantamassa."

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen vajautuneen… Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää reenseviltä heinäsäkistä.

"Heinäsäkistä?… Älä veikkonen puhu sitten mitään."

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä kuusen juurella keitettyä?"

"Puhumatta paras."

"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton aikain… Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä ole pelkoa, että piip… Eikös perh…! Puhelehan, Heikki, tuonne suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni… No sillälailla, sillälailla… väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin… Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu alahuulestakin… no sil… sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on minun luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."

"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."

"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla. Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.

"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.

Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan sysäyksen ylöspäin.

"Nyrkilläänkö lie iskenyt… vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…
"Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Löi vähän lämpimäksi."

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin Oulunmaa."

"Heinäsäkistä?… jaa, niin."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä äänellä.

Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran piispankäräjillä… no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut, että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut — messingille, ja kiilsi silmä."

"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.

"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."

"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.

"Osannenhan niitäkin jonkun."

Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.

Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.

Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:

"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista laudoista?"

Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:

"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."

Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.

"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.

"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.

Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.

Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.

IV

Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:

"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin…"

"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.

"Te olette jo liian vanha."

Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Liian vanha?… Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi… Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"

"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.

"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.

Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:

"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."

"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.

"Naima…"

Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:

"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."

Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.

"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."

"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on ikinä ollut", vastasi Heikki.

Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät kämmenet naimisiin mennessään.

"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän puolestaan.

Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli pyyhkäissyt katon alas.

Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun… tuota noin… Vaikka yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun minä Alatalon Annin…

Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.

"Alatalon Annini"

"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla tuommoisen…"

"Mi-inkä?"

Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.

* * * * *

Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat – liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.

Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.

Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.

* * * * *

Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:

Pienet, hienot haavan lehdet,
tuuli niitä liikuttaa.

Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..

"Niin, niin… hyvästi, hyvästi!"

Ja sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua

Mulla on pikkunen oma kulta, jota minä tahdon kiikuttaa.

V

Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa. Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos, odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.

Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo vasikalle iltajuomista ämpäriin.

48

JUHO HOKKANEN

SUURIA PYRKIMYKSIÄ

49

Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.

Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.

"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii…!"

"Mm-myy…" ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.

"Y-yy…" säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.

"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen… Mä-änsikki!… mokoma rapamaha!"

Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.

"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:

"Anni!… Annukka!… rakas!"

Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.

Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.

"Hm… Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä… Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka… Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea… Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."

Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.

"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin… Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.

Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.

Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.

Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.

"Sus siunatkoon!… kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon… Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴

"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.

"Kiire?… Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"

"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin myöhään?"

"Tuolta tulen Alatalosta."

"Vai Ala… Oltiin kai siellä kotona?"

"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"

"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa… Ei tainnut olla puhetta minusta?"

"Sinusta?… Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?… No, jo minä nyt, jo minä nyt!… Oli, oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu, riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."

"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."

"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"

"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä", pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.

"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.