Produced by Tapio Riikonen

NUOREN YLIOPPILAAN KIRJEITÄ 1850-LUVULTA

Kirj.

Julius Krohn

Otava, Helsinki, 1918.

Nämät kirjeet, jotka isävainajani kätköistä lasken nyt päivän valoon, ovat enimmäksi osaksi osoitetut hänen vanhemmilleen, yksi ainoa on sisarelle kirjoitettu ja kymmenkunta hänen nuoruudenystävälleen Kaarlo Slöörille. Ne käsittävät 1853-1860 -vuosien välisen ajanjakson, hänen ylioppilas-aikansa, josta suurin osa kului Helsingissä lukuunottamatta lukuvuotta 1855-56, jolloin hän sairauden vuoksi oli pakotettu keskeyttämään lukunsa, sekä talvea 1858-59, jolloin hän oleskeli Rautalammilla. Paitsi sitä läheistä suhdetta, joka vallitsi pojan ja vanhempien välillä ja joka näissä kirjeissä ilmenee hellänä huolenpitona vanhempien puolelta ja koti-ikävänä ja vanhempien tahdon ja toivomusten syvänä kunnioituksena ja huomioonottamisena pojan puolelta, kuvaavat ne oloja ja elämää ylioppilasnuorison parissa viime vuosisadan keskivaiheilla ja ennen kaikkea nuoren kirjeittenkirjoittajan lämmintä isänmaallista tunnetta sekä innostusta suomalaisuuden asiaan, jonka hyväksi hän jo tänä varhaisena aikana oli valmis uhraamaan koko työnsä ja voimansa.

Jotta lukijan olisi helpompi täydentää kirjeissä ilmaantuvia aukkoja ja muodostaa itselleen kuvan siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista, joista nuorukainen oli lähtenyt, olen ottanut johdannoksi alkupuolen isäni noin v. 1881 omakirjoittamasta elämäkerrasta. — Julkaistut kirjeet vanhemmille ja sisarelle ovat alkujaan kaikki saksankielisiä. Sen sijaan kirjeet Kaarlo Slöörille ovat suomeksi kirjoitetut ja painetut alkuperäisessä muodossaan. Kieltä en ole tahtonut niissä modernisoida, sillä kuuluuhan sekin osaltaan ajankuvaukseen.

Helmi Krohn.

OTE JULIUS KROHNIN OMAKIRJOITTAMASTA ELÄMÄKERRASTA.

(Julkaistu aikaisemmin J. Krohnin teoksessa Suomalaisen Kirjallisuuden vaiheet.)

Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügensaaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburgissa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügenistä tuli isäni isä, Abraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Slesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seuduille), Ranskaan, Lontooseen ja Madeira-saarelle. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön — vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskoisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalaisoikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista. Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenbergin ja nai hänet. Isän puolelta oli minun äitinikin Pietarin saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. toukokuuta 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

Ensimäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittain Kiiskilässä. Ensimäisen matkani suoritin siis 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rheinjokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbevirtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ettei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokokoajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikenlaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kamaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan "perpetuum mobilea" eli ikiliikkujaa keksiä.

Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimäisen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaattori Trappin), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarista eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen "kuvernöörin", joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen — omalla kielellään. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia ja suomea.

V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Senaikuisen alinomaisen "opin saunan" avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenbergin,[1] K.H. Ståhlbergin ja K.H.J. Ignatius'en palava isänmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.G. Fabritius, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runebergin runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzéniin, Tegnériin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isänmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneeseen, kadonneeseen, kuolleeseen, — rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimäiset runokokeeni.

Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo Slöörin[2] vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura,[3] joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöörillä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljon paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A-L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjeretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroitiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangan leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdeltiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

V. 1853 lopetin kouluni ja pääsin sitten kesällä ensi kerran katsomaan tuota "luvattua maata", Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikaispohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielikuvitelmiani.

Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. "Kaikki, tahi ei mitään!" on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistukseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäisen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin ja Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellmanin johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukeissani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä ei siihen aikaan tuskin vielä ollut saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvistin, Tikkasen, Polénin ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennenaikaisuudesta. Ainoasti Slöörin kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat poisluettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitävastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

Syksyllä tuli painosta ensimäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa Kuun tarinoita, yhdessä Slöörin runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kunnes voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.

(Helsingissä) 20 p. syyskuuta 1853.

Rakas äiti.

Samaan aikaan kun saat tämän kirjeen, olen ehkä menossa varakansleri Nordenstamin luo näyttääkseni itseäni täysissä tamineissani, miekka vyöllä ja kolmimasto päässä. Sillä useamman päiväisen prässäyksen jälkeen hyväksyttiin meidät vihdoinkin eilen. Tutkinnon alussa oli meidän parvessamme kuusi toivorikasta nuorukaista, yksi joukosta livahti kuitenkin heti tiehensä huomatessaan, että häneltä alkoi käydä huonosti; toinen kesti tosin loppuun saakka, mutta sai reput. Ainoastaan me neljä viipurilaista löysimme armon tutkijan silmissä. Kun tutkinnot olivat loppuunsuoritetut, täytyi meidän odottaa vielä puoli tuntia päätöstä, mikä oli kovin tuskallista. Aivan levollisia me emme olleet, sillä vaikka me olimme ehkä vielä paremmin selvillä asioista kuin tutkinnossa Viipurissa, niin nolostuimme välistä siinä määrin, etteivät vastaukset oikein hyvin sujuneet. Tutkijat olivat kuitenkin tyytyväisiä, ja vähin äänimäärä, mikä tuli meidän ryhmämme osaksi, oli 23.

Mutta nyt tahdon kertoa jotain matkastammekin. Alussa, niinkauankuin me ajoimme tuttujen seutujen halki, olin kovin alakuloisella mielellä. Mutta niinpiankuin ne olivat jääneet taaksemme, kiinnitti kaikki uusi, minkä edessäni näin, siinä määrin huomiotani, että vähitellen tulin oikein iloiselle mielelle. Niinpä me ajoimme entisen Ahrenbergin tilan sekä Harjun ohi, joista edellinen sijaitsee erittäin kauniilla paikalla. Haminassa me aterioimme ensi kertaa, ja tulimme vielä siksi hyvissä ajoin Korkeakoskelle, että näimme putouksen päivän valossa. Suoraan sanoen, olin kuvaillut mielessäni sitä suuremmoisemmaksi. Keväisin se kuuluu muuten olevan paljoa voimakkaampi. Sydänyön aikana saavuimme Loviisaan. Seuraavana aamuna matkustimme Porvooseen. Vihdoin kello puoli kuusi illalla tulimme perille. Seuraavana päivänä kävin ilmoittautumassa rehtorille ja sitten tutkintoon, ja olen nyt Jumalan avulla ylioppilas. Lyyry prameilee jo lakissani, mutta vasta torstaina saan täydet tamineet.

Sunnuntaina olimme professori Nordmannin[4] luona, joka otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Myös Arpen[5] olemme tavanneet, ja hän miellytti suuresti isää; minä tunsin hänet jo ennestään.

Jää hyvästi, oma, rakas äiti, tervehdi isovanhempia sekä kaikkia ystäviäni, joita satut näkemään ja suutele puolestani rakkaita siskoja.

Sinun Julius.

26 syyskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Sain tänään äidin kirjeen ja kiiruhdan vastaamaan. Sillä koska työni ei vielä ole säännöllisessä kulussa, on minulla ollut liiaksi aikaa aprikoimiseen. Usein olen ollut alakuloisella mielellä; varsinkin sunnuntai-iltana tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Siksipä tekee mieleni kirjoittaa teille voidakseni ainakin ajatuksissani olla luonanne.

Tänään kävin ensi kertaa professori Arpen luennolla; huomenna alkaa professori Nordmann. Heitä molempia aion aluksi kuunnella; sillä prof. Arppe arveli, etten ennättäisi kuunnella sen useampia, koska itse aineet ovat minulle aivan oudot. Nordmannin luona tulen kai hyvin usein olemaan niinpiankuin Arthur[6] palaa kotiin Lapista. Iloitsen suuresti saadessani tutustua häneen, sillä varmaankin meillä on paljon mielenkiintoista kerrottavana toisillemme.

Pari päivää sitten olin jälleen kutsuissa. Mutta ne olivat aivan siivot. Ylioppilaskunnan parhaat laulajat olivat kutsutut, ja sen vuoksi oli se pikemmin soitannollinen illanvietto kuin juomaseura.

Perjantaina olin täydessä juhlapuvussa Nordenstamin luona; hän oli hyvin kohtelias, varsinkin sen jälkeen kun hän kuuli, että olin saanut 33 ääntä. Myöskin inspehtori Hjärne[7] oli erittäin ystävällinen; olihan se muuten aivan luonnollista, sillä minussa, s.o. minun univormussani ei ollut vähintäkään moitteen syytä.

Lauvantaina oli inskriptioni. Rehtori piti kauniin puheen; sitten menimme kirkkoon, jossa eräs professoreista saarnasi.

Sunnuntai-aamuna kävin Viaporissa. Se on jättiläismäinen ja suurenmoinen laite, mutta mieltä kauhistuttaa nähdessä nuo muurit ja synkät, surulliset asunnot. Hirveätä olisi varmaankin asua siellä.

Kaunis ilma näyttää nyt loppuneen, niin että tuskinpa enää tänä vuonna voin tehdä huviretkiä. Sitä ahkerammin aion käyttää aikaani lukuihin.

Muutamia asioita, joita tarvitsisin täällä, pyydän teitä lähettämään minulle, nimittäin:

Nilssonin Faunan.
Renvallin suomalaisen sanakirjan.
Bergrothin fysiikan.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Tervehtikää isovanhempia oikein sydämellisesti teidän teitä rakastavalta Juliukseltanne.

8 p. lokakuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Varmaankin teitä ihmetytti viimeinen valittava kirjeeni. Älkää käsittäkö sitä kuitenkaan aivan sananmukaisesti, sillä olin hyvin alakuloisella mielellä. Minun täytyi pahoinvoinnin vuoksi pysytellä pari päivää sisällä ja tunsin itseni työttömänä ollessani kovin yksinäiseksi. Mutta nyt, kun olen taas hyvissä voimissa ja voin käydä luennoilla, olen taaskin iloinen ja reippaalla mielellä, eikä koti-ikävä vaivaa minua yhtä suuressa määrässä. Älkää kuitenkaan luulko, että silti olisin unohtanut teidät. Ainoa erotus on se, että ajattelen ilolla kotiinpaluuta, sen sijaan että aikaisemmin vain surin sitä, mitä minulla ennen oli ollut.

Vähitellen tutustun täällä sekä ihmisiin että oloihin. Olen tehnyt useita tuttavuuksia, muun muassa maalari M. v. Wrightin, joka maalaa niin kauniisti suomalaisia lintuja. Hän on samalla hoitajana eräässä museossa, jota hän näytti minulle. Hän pyysi, että toisin hänelle kaikki harvinaiset linnut, joita saan ammutuksi. Museon vahtimestari opettaa minua täyttämään eläimiä. Wrightin johdolla jatkan piirustusta.

Toinen tuttava, joka on minulle hyvin mieleinen, on eräs nuori Niclander[8], ahkerimpia ylioppilaita tiedekunnassani, joka on varsinkin luonnontieteestä huvitettu. Hän alkoi viime vuonna koota kovakuoriaisia; hänen kokoelmansa on jo varsin suuri, ja minä aion rikastuttaa sitä kaikin tavoin.

Niclanderin pääaine on kasvitiede. Hänellä on hyvin runsas kasvio.

Erääseen toiseenkin hyönteisystävään olen tutustunut, nimittäin nuoreen parooni Hisingeriin.[9] Hän on tosin valinnut toisen ryhmän, nimittäin kärpäset kokoiluhalunsa esineeksi, mutta hänellä on myöskin suuri kokoelma brasilialaisia kovakuoriaisia.

Erääseen uuteen perheeseen olen myöskin päässyt lehtori Ahrenbergin suosituksen välityksellä olen näet tutustunut Forssmanin[10] perheeseen.

Eilen oli meidän tiedekunnallamme kokous. Päätettiin, että joka kokouspäivä, s.o. joka perjantai, joku jäsenistä pitää tieteellisen esitelmän, ja sitä paitsi perustetaan sanomalehti.

Kymmenen vanhinta valittiin vastaaviksi toimittajiksi. Jokainen voi kirjoittaa lehteen.

Niinkuin näette, kuluu aika työn ja virkistyksen vaihdellessa; elämä on sekä hauskaa että hyödyllistä samalla.

Voikaa oikein hyvin, rakkaat vanhemmat! Tervehtikää kaikkia (älkää unohtako palvelijoita) teidän Juliukseltanne.

12 p. lokakuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Voitte kai kuvailla mielessänne, miten iloiseksi tulin saadessani niin monta kirjettä yhtä aikaa. Sydämestäni kiitän kaikkia, jotka tuottivat minulle tämän ilon.

Alan jo vähitellen hiukan kotiutua täällä. Työt lisääntyvät ja järjestyvät, niin ettei alakuloisiin ajatuksiin jää aikaa. Ehkäpä teitä huvittaa tietää, miten aikani kuluu; tällainen on lukujärjestykseni:

Maanantai Tiistai Keskiviikko Torstai Perjantai Lauantai

9-10 Prof. Arppe — Arppe Arppe —
Arppe

10-11 — — Arpen — — Nordmananin
kertausta kertausta

11-12 Prof. Nordmann — Nordmann Nordmann —
Nordmann

12-1 Prof. Schultén Piirustusta Schultén Schultén Piirustusta
Schultén

Jokainen professori pitää neljä julkista luentoa viikossa ja kerran kertausta; s.o. koko viikon luentojen kuulustelun. Iltapuolisin minulla ei ole luentoja. Silloin kirjoitan puhtaaksi luentovihkoni ja luen kirjoistani eteenpäin sitä, mitä professori kulloinkin on luennoinut. Keskiviikkoisin ja lauvantaisin käyn tästä lähin 4-6 museossa oppimassa eläinten täyttämistä. Myöhemmin, kun olemme päässeet pitemmälle kemiassa, alotan käytännölliset työni. Niitä on joka päivä tehtävä 4-7:ään. Ennen marraskuun puoliväliä tuskin alotan kuitenkaan.

Tähän saakka olen kaikki illat ollut kotona. Mutta minun täytyy kaiken mokommin nyt aika ajoin ruveta käymään eräässä perheessä, jolle olen saanut suosituksen; muuten he voisivat luulla, etten välitä koko tuttavuudesta.

Äiti kulta, lähetän tässä sinulle pienen huoneeni asemakaavan [asui ensimäisen lukuvuoden professori Arpen luona], jota halusit, ja jotta näkisit, että olen tullut järjestyksellisemmäksi, niin tahdon vastata tarkasti kaikkiin kysymyksiisi.

Siis: tuuletusikkunaa ei ole, ergo huoneessa ei tuuloteta. Minä jätän kuitenkin joskus oven saliin auki päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Lattia on puuta ilman minkäänlaista värihienostusta; kuitenkin on mattoja vuoteen ja pöydän edessä. Vuodevaatteita vaihdetaan joka toinen viikko; mutta milloin pyykkiä pestään, on hyvinkin arvoituksellista, sillä mitään määräaikaa ei näytä olevan. Siitä ei ole kuitenkaan mitään vastusta, sillä professorinrouva on sanonut, että jos jotain tarvitsen, voidaan se pestä keittiössä. Nyt luullakseni ovat kaikki kysymykset kunnolla vastatut ja minun maineeni järjestystä rakastavana ihmisenä pelastettu.

Nyt minun ikävä kyllä täytyy siirtyä toiseen aineeseen, mikä on kaikkein tavallisimpia ylioppilaiden kirjeissä, nimittäin rahanpuute. Teidän ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin kuluttanut kaiken sen, mitä sain mukaani. Minun on täytynyt yksityiskassastani maksaa koko joukon menoja, jotka eivät oikeastaan sille kuulu ja jotka suorastaan ovat saattaneet minut häviön partaalle. Siksi pyydän sinua, rakas isä, armollisin katsein tarkastamaan mukanaseuraavaa laskua ja täyttämään jälleen kukkaroni.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhempani, suudelkaa rakkaita siskoja puolestani.

Teidän Julius.

26 p. lokakuuta 1853.

Oma rakas äiti.

Sydämellinen kiitos pitkästä kirjeestäsi. Minusta tuntui, lukiessani sinun toivotuksiasi, ikäänkuin mielikuvitukseni olisi loihtinut eteeni kangastuksia tuhansine kaukaisine kuvineen, jotka niin usein liitävät silmieni ohitse. Luonnontutkijana saada matkustaa vieraissa maanosissa on aina ollut hartain ja salainen toiveeni, — jota en kuitenkaan ole uskaltanut ilmi tuoda, koska pelkäsin teitä, rakkaat vanhempani, surettavani, jos tunnustaisin haluni palavan niin kauaksi kotoa. Mutta kun sinä, rakas äiti, toivot samaa kuin minäkin, ja isä luultavasti ei myöskään ole sitä vastaan, niin voinen ilmaista myös haluni.

Ehkäpä tämän tuuman toteuttaminen ei olekaan niin kaukainen kuin sinä luulet. Parin vuoden kuluttua lähetetään luultavasti taaskin retkikunta Lappiin. Silloin voin jo olla maisteri ja liittyä siihen.

Olen tutustunut täällä erääseen mieheen, joka on oleskellut kolme vuotta venäläis-amerikkalaisissa siirtoloissa ja tuonut mukanaan kaikenlaisia kokoelmia. Minä autan häntä purkamaan hänen hyönteislaatikoitansa, puhdistamaan hyönteisiä ja panemaan ne neuloille. Siitä hyvästä saan 150-200 eri kovakuoriaislajia Sitkasta, Kaliforniasta, Ochotskista ja Sandwichs-saarilta. Hänellä on sitä paitsi simpukoita, nilviäisiä, lintuja, yleensä kaikenlaista tavaraa. Enimmäkseen hän on työskennellyt mineralogian alalla ja tuonut mukanaan myöskin eri kivilajeja. Hän on herättänyt minussa halun koota ja siihen minä ryhdyn ensi kesänä.

Ilma on täällä suorastaan inhottava. Joka päivä niin paksua sumua, ettei näe selvästi 30 askeleen päähän. Onkohan tänä syksynä kaikkialla samaten, vai helsinkiläinen kuuluisa ilmanalako siihen on syynä?

Minun täytyy kuitenkin joka päivä kunnolla kävellä tässä ilmassa, sillä en siedä muuten paljoa istumista kirjoituspöydän ääressä.

Nyt täytyy minun kuitenkin lopettaa, sillä minulla ei ole aikaa kirjoittaa pitemmältä. Sinun pitää suoda anteeksi, vaikkei kirjeeni olekaan yhtä pitkä kuin sinun omasi.

Voi hyvin, rakas äiti. Tervehdi kaikkia sydämellisesti.

Sinun Julius.

Suutele sisaria puolestani ja sano, etten tällä kertaa mitenkään ennätä heille kirjoittaa.

2 p. marraskuuta 1853.

Rakas isä.

Kiitos kirjeestäsi. Vastikään päätin vihdoinkin käydä visiiteillä, sillä tähän asti olen ollut liian laiska lähteäkseni iltasin huoneestani kosteaan, kylmään ilmaan huvituksen haussa.

Mutta kun viikko toisensa jälkeen kului ilmojen parantumatta, niin läksin kerran Borgströmeille[11] käymään. Siellä minut otettiin erittäin ystävällisesti vastaan ja ilta kului hyvin hauskasti. Mieliala olisi ollut vieläkin iloisempi, jollei talossa olisi ollut sairasta. Yhdellä nuoremmista pojista on näet selkäydintauti ja hänen elinvoimansa kuluu vähitellen loppuun.

Pari päivää sitten kävin myöskin Ascholinien[12] luona. Heillä ei tosin ollut yhtä paljon nuorisoa kuin Borgströmeillä, mutta siellä oli sittenkin erittäin hauska.

Nordmannin luona olen useasti käynyt. Professori näyttää olevan intresseerattu minusta. Minä pidän yhä enemmän tuosta hauskasta vanhuksesta. Hän kuuluu yleensä niihin professoreihin, joista pidetään paljon, sillä hän seurustelee enemmän kuin muut professorit ylioppilaiden kanssa.

Minulla on nykyään varsin paljon työtä. Olen lainannut kirjastosta Humboldtin kuvauksen Keski-Aasiasta, vaikka en vielä ole päässyt siinä hyvinkään pitkälle, sillä en voi uhrata paljon aikaa sen lukemiseen. Ensi alussa täällä en tiennyt lainkaan miten tappaa aikaani; nyt sitä vastoin toivoisin, että minulla olisi puolta enemmän aikaa käytettävänäni. Hyvin hitaasti edistyn eläinten täyttämistaidossani, mutta edistyn sittenkin. Nyt osaan jo toisen avutta kutakuinkin nylkeä elukan.

Samoin on piirustuksenkin laita. Olen saanut ensimäisen piirustukseni, jäljennöksen eräästä päästä. Ääriviivat ovat jokseenkin onnistuneet, mutta varjostus, niinkuin tavallisesti on kehnoa. Nyt olen alottanut piirtää erästä Wrightin lintua. Tänä lukukautena en alota laboratoriotöitä, sillä: Qui trop embrasse, mal étreint. [Ken liiaksi tavoittaa, vähän kiinnittää]

Voi hyvin, rakas isä. Terveisiä äidille, siskoille ja kaikille muille rakkaillemme.

Sinun Julius.

Lauvantaina 5 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Miten iloitsenkaan siitä, että aika lähenemistään lähenee, jolloin pääsen täältä lähtemään palatakseni jälleen teidän luoksenne. Minä alan nyt jo laskea päiviä, jotka vielä ovat jäljellä, ja joka ilta maatapannessani ajattelen: taaskin yksi päivä vähemmän.

Älkää kuitenkaan luulko, että minulla olisi koti-ikävää, niinkuin alussa. Ei, vaikkapa minun nyt sallittaisiin matkustaa, niin suoraan sanoen jäisin kernaammin tänne. Mutta kun oikea aika tulee, niin lähden sitä suuremmalla ilolla.

Aika kuluu monissa toimissani niin nopeasti, että minun täytyy alati ihmetellä, kun herätessäni aamulla taaskin kuulen kirkonkellojen soivan ja ilmaisevan, että on sunnuntai. Viime viikot ovat tosiaankin kuluneet kuin unessa. Siksi ei teidän tule ihmetellä, etten pidä aikana enkä minään jäljellä olevaa viittä viikkoa ja muutamia päiviä. Kunhan vain siksi saisimme kylliksi lunta, jotta hurja joukkomme helpommin voisi hajaantua yli koko maan. Toistaiseksi ei talvi kuitenkaan näytä tekevän tuloaan. Ilma on alati lämmintä, sumuista, sateista. Kerran oli sumu niin paksua, että kun tulin kotiin ja aioin asettaa kelloni kirkonkellon mukaan, kirkontorni oli kokonaan kadonnut, ja aluksi luulin, että olin vain uneksinut kirkontornin täällä olleenkaan.

Kaupunkimme on nykyään täynnä roistoväkeä. Koko rääveliläinen laivasto on näet sijoitettuna tänne. Herrat upseerit käyttäytyvät sangen siivottomasti. Vastikään sai rehtori kirjeen kreivi Armfeltilta, jossa tämä pyytää häntä varoittamaan ylioppilaita ryhtymästä tappeluihin näiden kanssa, koska siitä voisi olla vaikeita seurauksia koko yliopistolle. Ymmärrättehän te, miten surulliselta tuntuu, kun koko yliopiston etu, niin ehkäpä sen olemassaolokin! — riippuu muutamien päihtyneiden hurjistelijoiden käytöksestä. Sillä Jumalan kiitos, tavallisesti asian laita ei sittenkään ole niin paha kuin miltä näyttää. Ne, joita juomingit ja senkaltaiset raa'at huvitukset miellyttävät, ovat sittenkin vain poikkeuksia, joita toverit halveksivat ja säälivät. Ylioppilaiden keskuudessa vallitsee yleensä vakava henki, ja jos annettaisiin toveruushengen vapaasti kehittyä, niin siveellisyys ei siitä ainakaan kärsisi haittaa. Ennen vallitsi ankara siveyden laki kansakunnissa ja niillä oli oikeus erottaa joukostaan kunniaton toveri. Mutta nykyään, kun tuo oikeus on niiltä riistetty, koettavat ne vaikuttaa kirjoituksillaan viikkolehdissään.

Mutta jääkää nyt hyvästi, rakkaat vanhemmat, tervehtikää rakkaita omaisia. Teidän teitä rakastava

Julius.
(Stud. phys.-math.)

9 p. marraskuuta 1853.

Rakas äiti.

Et voi kuvailla mielessäsi, miten suuresti iloitsen jokaisesta kirjeestä, jonka saan kotoa. Joskin siinä suhteessa olen onnellisemmassa asemassa kuin useimmat tovereistani, jotka monasti vain kerran kuukaudessa saavat tietoja omaisistaan, niin en usko sittenkään, että kellekään heistä kirje tuottaa niin paljon iloa kuin minulle. Joka kerta sykkii sydämeni kiihkeämmin, kun astun postikonttorin portaita ylös, ja kun minulla siellä on kirje, niin on pääni ilosta melkein pyörällä.

Vieraskäyntejä olen jatkanut. Sunnuntaina olin näet Forssmaneilla, joille Ahrenberg oli antanut suosituksen. Heillä vietin erittäin hauskan illan. Paitsi poikaa, ylioppilasta, jonka tunsin jo ennakolta, oli talossa neljä miellyttävää tytärtä, joista kuitenkin vain nuorin on sievän näköinen, ja vanha äiti, joka miellytti minua suuresti. Hän muistutti niin ihmeesti rakasta isoäitiä, että olisin voinut käydä hänen kaulaansa. Nuorisoa hän kohtelee samalla herttaisella tavalla kuin isoäitikin ja näyttää olevan koko maailman ystävä samoinkuin meidän mummommekin. Kaikki ylioppilaat, jotka vuosikausien kuluessa ovat kuuluneet viipurilaiseen kansakuntaan, ovat olleet tuttuja talossa.

Tyttäret valittivat kaiken katoavaisuutta. Niinpiankuin joku ylioppilas oli muutamia vuosia käynyt heillä ja perhe oli oikein tutustunut häneen, täytyi hänen lähteä, ja uudet polvet astuivat sijaan ja katosivat jälleen tehdäkseen tilaa vieläkin nuoremmille. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan maailman meno. "Adé! Adé! Adé! Ach Scheiden und Meiden thut weh!"

Yleensä näyttävät ylioppilaat ja naiset olevan erittäin hyvissä väleissä. Jos missä ylioppilaita panetellaan, niin kaikki naiset pitävät heti heidän puoliaan. Enpä usko, että ylioppilaat vihaavat Nordenstamia yhtä kiihkeästi kuin naiset.

Enpä tiedä miten Helsingin kävisikään ilman ylioppilaita. Ilman ylioppilaita ei voida panna toimeen tanssiaisia, konsertteja, ei yleensä yhtään mitään.

Niinkuin näet, rakas äiti, olemme me siis hyvin tärkeitä henkilöitä, välttämätön paha. Varokoon itseään ken uskaltaa meitä vahingoittaa!!!

Borgströmeillä tuskin enää tänä lukukautena käyn, sillä yksi heidän nuoremmista pojistaan kuoli äskettäin.

Pian täälläkin alkavat tanssitilaisuudet, mutta minä en aio niissä käydä. Sillä koska ei minulla kuitenkaan olisi niissä kovinkaan monta tuttavaa, niin niiden tuottama huvi olisi myös varsin pieni. Sitäpaitsi opinnot vievät sangen paljon aikaa.

Ilma on täällä niin hirvittävän huono, että tuskin tekee mieli ovesta ulos mennä. Sataa lunta ja vettä vuorotellen, ja ikuiset myrskyt pahentavat vielä asiaa. Luulenpa että saan kiittää kaulaan saakka napitettua univormuani ja paksua viittaani siitä, etten joka hetki vilustu.

Nyt on vielä viisi viikkoa siihen kunnes palaan taas kotiin. Siihen saakka voi hyvin, rakas äiti ja sano kaikille terveiseni.

Sinun Julius

Ole hyvä, sano myös minulta joka kerta terveisiä palvelijoille, jotka varmaankin ovat siitä hyvillään.

15 p. marraskuuta 1853.

Rakas isä.

Kiitos kirjeestäsi, joka vapautti minut suuresta huolesta. Pelkäsin näet, että äiti olisi pelästyksen johdosta tullut huononvointiseksi, ja kun en kokonaiseen viikkoon saanut mitään tietoja, olin lopulta hyvinkin levoton. Sitä hauskempi oli kuulla, ettei tuosta tapauksesta ollut sen pahempia seurauksia.

Olen tällä lukukaudella suorittanut jo pikkuteologian tutkinnon professori Lillelle.[13] Sen lisäksi aion suorittaa myöskin latinan kirjoituksen pro exercition, jotta minulla myöhemmin olisi vapaammat kädet.

Sunnuntaina olin ensi kertaa teatterissa täällä. Teatteritalo on hiukan suurempi kuin Viipurin teatteri ja minun mielestäni kauniimpi ja tarkoituksenmukaisempi, varsinkin valoisampi. Nykyään ei näytellä kuitenkaan mitään uutta, josta olisi kunniaa pääkaupungille — ja runottarien asuinsijalle. Esitettiin kaksi ilveilyä, joista toinen ei ollut minkään arvoinen ja näyteltiin huonosti, sitä vastoin toinen "1846 ja 1946" oli varsin soma. Siinä esiintyy näet eräs vanha professori Bautastenius, joka on muinaistutkija ja kerää kaikenlaista vanhaa. Kaivaessaan muinaismuistoja hän vapauttaa sattumalta totuuden jumalattaren, joka on vangittuna maan sisään. Jumalatar sallii professorin toivoa jotakin. Tämä toivoo sadan vuoden päästä pääsevänsä haudastaan saadakseen nähdä onko hänen nimensä tullut kuolemattomaksi. Hänen toiveensa täyttyy ja hän nousee haudasta vuonna 1946, jolloin kaikki on aivan takaperoista. Hän kyselee jokaiselta, tuntevatko he professori Bautasteniusta. Tunnen kyllä, vastaa eräskin, se on kai samainen, joka museossa seisoo täytettynä dromedaarin vieressä, jne. Minä nauroin aivan äärettömästi.

Tänä iltana on Arpeilla kutsut, joihin melkein kaikki tämän tiedekunnan jäsenet ovat kutsutut. Mutta minun täytyy nyt lopettaa. Voi hyvin, rakas isä. Terveisiä kaikille.

Sinun Julius.

17 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Lupaukseni mukaan kirjoitan tänään jälleen. Toissapäivänä vietimme täällä erittäin hauskan illan. Professori Arppe oli kutsunut kaikki tiedekunnan professorit sekä noin 40 tiedekuntaan kuuluvaa ylioppilasta luokseen. Laulettiin, pidettiin puheita, juotiin veljenmaljoja, jne. Ylioppilaiden parissa on paljon ja hyviä laulajia, niin että mielihyvällä heitä kuuntelee. Minussa on sen vuoksi herännyt suuri halu ottaa heidän lauluunsa osaa. Eräs toveri, jolle tästä puhuin, arveli, että se kävisi kylläkin laatuun. Sillä vaikka minulla ei ole paljon ääntä, niin on korvani jokseenkin tarkka, eikä kuorossa ole kovin vaarallista, vaikka joukkoon joskus sattuisi vääräkin ääni. Pääasia vain olisi, että saisin olla mukana.

Omituista miten tuollaisissa kesteissä uusia veljiä syntyy kuin sieniä sateella. Viini sen vaikuttaa. Minä en juonut sen vähemmän kuin 12 kanssa veljenmaljaa. Kaikkiaan tunnen kaupungissa olevista 410:stä ylioppilaasta jo 74, ja niistä olen 60:n kanssa lähemmin tuttu.

Professori Arppe oli juhlaa varten lainannut yliopiston kirjastosta useita loistoteoksia, joita me katselimme. Varsinkin eräs kuvateos Chilestä oli erinomaisen kaunis komeine vaskipiirroksineen. En voinut kyllikseni ihailla noita erinomaisia eläin- ja kasvimuotoja.

Myöskin oli näiden joukossa teos Tyyneltä valtamereltä. Kuvien parissa oli paljon maisemiakin. Tuhansittain saaria, joiden rehevä kasvullisuus on mahdollinen vain troopillisen auringon alla. Ah, jospa itse kerran saisin nähdä Etelämeren ihmeitä. Vaikka kukapa tietää ehkä kaipaisin palmujen varjossa meidän ikivihreitä kuusiamme ja kimaltelevaa talvista huurretta koivujemme oksilla. Ei mikään vedä sentään vertoja pohjolalle. Meilläkin on järvissämme tuhansia saaria. Ja vaikkapa meidän kesämme onkin lyhyt, niin on meillä sen sijaan talvi, jota ei sovi halveksia, paljoa parempi kuin tuollainen turhanpäinen lumeton ja jäätön talvi kuin Saksassa.

Mutta koska nyt puhun jäästä ja lumesta, niin juolahtaa mieleeni, etten ole vielä vastannut mitään tohtori Holstiuksen[14] ystävälliseen tarjoumukseen. En tiedä, voinko käyttää sitä hyväkseni, koska olen jo luvannut matkustaa yhdessä erään toisen kanssa. Vaan siinä tapauksessa se kävisi päinsä, että meitä voisi ajaa samassa reessä kolme kappaletta. — Luennot loppuvat 7 p. joulukuuta; sitten alkavat tutkinnot, ja niinpiankuin olen suorittanut pro exercition, matkustan täältä.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä kaikille. Teitä hellästi rakastava Julius.

22 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Miten iloitsenkaan, että lähtöpäivä jo lähenee! Nyt on enää kolme viikkoa jäljellä ja sitten — sitten olen taas teidän luonanne. Älkää kuitenkaan luulko, etten olisi tyytyväinen nykyiseen elämääni. Ei, niin ei ole lainkaan laita; jollei ilmanala olisi niin inhottava, niin olisi Helsinki minusta kaikkein mieluisin olinpaikka. Mutta onhan se luonnollista, että kun ensi kertaa näin kauan olen ollut poissa kotoa, kernaasti palaan sinne takaisin.

Toivottavasti siksi tulee kunnollinen keli. Täällä on tosin jo pari kertaa satanut lunta, mutta lumi on heti taas sulanut. Eilen oli pakkanen, ja tänään pyryää varsin lujasti. Kunpa tämä lumi pysyisi maassa. Miten ihanaa olisi saada ajaa reellä kotiin.

Sunnuntaina ylioppilaat panivat toimeen näytöksen. Sisäänpääsymaksu oli 60 kop. ja paitsi taidenautintoa tarjottiin teetä ja punssia. Professori Arppe kertoi, että siellä oli ollut erittäin hauska; minä, ikävä kyllä, en voinut olla läsnä.

Lauvantaina myötiin huutokaupalla kaikki vanhentuneet ja epätäydelliset teokset tai kaksoiskappaleet meidän tiedekuntamme kirjastosta. Kun kansakunnat lakkautettiin, yhdistettiin kirjastot ja kirjat jaettiin tieteitten mukaan eri tiedekunnille. Siten saatiin ääretön joukko kaksoiskappaleita. Minäkin olin läsnä huutokaupassa ja ostin muutamia kirjoja, joita myöhemmin tulen tarvitsemaan. Vanhemmat kirjat olivat hyvin halpoja; ostin kolme kirjaa 25 kop. hop. Gyllenhalin Insecta Svecica, teos, jota ei nykyään enää saa kirjakaupoista ja jonka hinta on 5-6 ruplaa hop., maksoi minulle 1 Rup. 37 kop. Toiset sen sijaan nousivat varsin korkeihin hintoihin, niinpä Humboldtin "Kosmos" maksoi 5, 6, 7, Rupl. hop. Sitä en kuitenkaan ostanut, koska isällä on se. Talvella aion ruveta lukemaan "Kosmosta". Humboldtin "L'Asie centrale" on minulla lainana kirjastosta ja ensimäisen osan olen lukenut. Mutta enpä luule, että se äitiä miellyttäisi. Paikottain siinä on kylläkin mielenkiintoisia historiallisia tietoja. Mutta suurin osa voi huvittaa vain mineralogia. Sillä se ei ole mikään matkakertomus, niinkuin äiti oletti; vaan mineraloginen ja maantieteellinen kuvaus Keski-Aasiasta. Historiallista ja etnografista puolta kosketellaan vain ohimennen. Toista osaa en aio lukea, en ainakaan ennenkuin olen hiukan lukenut mineralogiaa.

Vähällä olin unohtaa kiittää sinua, äiti kulta, rinkeleistä. En ollut uskoa silmiäni kun luin kirjeesi. Että sinä, äiti kulta, saattaisit olla uskoton periaatteillesi, en olisi koskaan uskonut. Muuten kiitän sinua noin tusinan toverini puolesta, sillä kahdessa päivässä lähetyksesi oli tullut ja mennyt. Monet moittivat tuhlaavaisuuttani ja arvelivat, ettei minun olisi tarvinnut jakaa niitä muille, vaan kernaammin säästää vain muutamille ystävilleni ja itselleni. Mutta täten tuotin iloa useille, jotka eivät koskaan olleet nähneetkään Viipurin rinkeleitä.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhempani. Toivoen pian näkeväni teidät lähetän terveiseni kaikille. Teidän Julius.

25 p. marraskuuta 1853.

Oma rakas äiti.

Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Joka maanantai on minulle aina juhlapäivä, sillä silloin tiedän että te, rakkaat vanhemmat olette kirjoittaneet minulle. Niinpä olenkin postikonttorissa jokapäiväinen vieras, kun niin usein saan kirjeitä. Ei minun tarvitse lainkaan enää sanoa nimeäni; niinpiankuin näyttäydyn, etsii virkailija kirjeet esille. Sitten avaan kuoren portailla ja menen yliopistoon, joka ei ole kaukana postikonttorista, ja luen eteisessä kirjeeni. Sen jälkeen vasta maltan lähteä kotiin.

Että te kaikki ajattelette joulua, voin kyllä kuvailla mielessäni. Minäkin olen ajatellut jo viikkokausia, mitä teille kaikille toisin mukanani. Olen laittanut listan, ja niinpiankuin olen keksinyt jotakin sopivaa, merkitsen sen nimen viereen.

Täällä on saatavana niin paljon kaunista, mitä kernaasti toisin mukanani, mutta en voi. Siihen on omat syynsä.

Minkä sille mahtaa. Siksipä teidän täytyy tyytyä pieniin lahjoihini ja hyvään tahtooni.

Keskiviikkona oli mad. Borgströmin nimipäivät. Minä olin heillä päivällisillä ja viivyin talossa koko illan. Paitsi minua oli siellä Bolin[15], eräs laulaja Broms, viuluniekka Gesemann ja muutamia muita. Arvaat siis, että sinä iltana musiseerattiin. Gesemann, mademoiselle Borgström ja nuori herra Borgström soittivat kaksi trioa. Siten vietin erittäin hauskan illan.

Tässä tilaisuudessa komeilin univormufrakissani. Omituista miten se kimaltelee ja loistaa, kun sattuu olemaan huoneessa, jossa on paljon peilejä. Silloin olen mielestäni aivankuin brasilialainen timanttikuoriainen.

Merkillistä, miten ujouteni ja kömpelyyteni on kadonnut sen jälkeen kun olen tullut ylioppilaaksi. Ennen istuin kuin neuloilla, kun minun oli pakko keskustella naisten kanssa, joita en hyvin tuntenut. Mutta nykyään juttelen vieraiden kanssa yhtä arastelematta kuin sinun kanssasi.

Mutta nyt, rakas äiti, täytyy minun lopettaa, sillä huomenna on minulla kertaus ja sitä varten täytyy vielä hiukan valmistaa.

Voi hyvin, rakkahin äitini ja sano sydämelliset terveiseni kaikille.
Sinun Julius.

29 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Jättiläisaskelin lähestyy nyt se aika, jolloin pääsen lähtemään täältä. Koska on enää vain runsaasti kaksi viikkoa jäljellä, lasken kärsimättömästi päiviä ja iloitsen joka ilta, että taaskin on yksi päivä kulunut. Jo nyt minä uneksin usein olevani kotona ja harmittelen sitten aamulla, ettei se olekaan totta.

Siitä kun viimeksi kirjoitin on niin vähän aikaa kulunut, ettei mitään uutta ole Helsingistä kerrottavana. Sunnuntaina olivat Arpet teatterissa, mutta minä jäin yksin kotiin. Myöhemmin illalla tuli luokseni eräs toveri, jota ylpeydellä voin nimittää ystäväkseni. Hänen nimensä on Niclander. Hän tuli jo 15 vuoden vanhana ylioppilaaksi ja suorittaa ensi keväänä kandidaattitutkintonsa, vaikka hän ei ole minua vanhempi. Minä näin hänet viime kesänä Valamossa, ja koska olin kuullut paljon puhuttavan hänestä, tunsin hänet heti. Silloin olin kuitenkin liian arka mennäkseni hänen luoksensa ja tutustuakseni häneen. Mutta täällä me tapamme toisemme usein ja meistä tuli hyvinkin pian parhaat ystävät. Hän on niin herttainen ja vaatimaton olennoltaan huolimatta perusteellisista tiedoistaan, ettei voi kauan olla yhdessä hänen kanssaan kiintymättä häneen.

Että olen tutustunut tunnettuun entomologi Mäkliniin,[16] arvaatte kai. Hän oli ihastunut minun luettelooni ja aikoo ryhtyä suuremmoiseen vaihtokauppaan kanssani.

Nyt, rakkaat vanhempani, ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Sananlasku sanoo: Syvimmästäkin kaivosta vesi loppuu, jos siitä liian usein ammennetaan. Antakaa anteeksi, ettei minulla ole sen enempää kerrottavana. Sydämelliset terveiset meikäläisille.

Teidän Julius.

3 p. joulukuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Tämä on kai viimeisiä kirjeitä, joita te tällä lukukaudella saatte minulta. Ensi torstaina kirjoitan viimeisen kerran. Silloin minun täytyy jo lopettaa, muuten minulla ei ole mitään suullisesti kerrottavaa, koska te olette alusta alkaen, tahtoisinpa niin sanoa, seuranneet jokaista ajatustani.

Ensi perjantaina ja lauvantaina on pro exercitio kirjoitukset. Luennot loppuvat myöskin jo vähitellen. Ylihuomenna pitää Arppe viimeisen luentonsa. Nordmann lopettaa kai myöskin torstaina.

Eräs toveri, jolle minä vastikään valitin, miten vaikea ensimäinen ero kodista on ollut, sanoi: siinä suhteessa olen onnellisempi kuin sinä, minulla ei ole kotia; yhdentekevää missä olen. Mutta minä puolestani surkuttelen häntä, sillä en voi ajatella mitään sen surullisempaa kuin olla aivan yksin, omistamatta ainoatakaan paikkaa koko maailmassa, jota voisi kodikseen sanoa. Nyt olen nähnyt miten tottunut olen myötätuntoon, sillä vaikka minulla onkin täällä kaikki mitä tarvitsen, niin puuttuu sittenkin aina jotakin, nimittäin joku, jolle voisin sydämeni purkaa.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Sanokaa terveiseni kaikille rakkaille kotona. Teitä sydämestään rakastava Julius.

2 p. helmikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt alkaa taasen kirjeenvaihtoni teidän kanssanne korvatakseen muutaman kuukauden ajan tuttavallista pakinaamme. Jospa aika vain pian kuluisi, jotta pääsisin jälleen teidän piiriinne.

Matka sujui varsin hauskasti. Koska meitä oli suurempi joukko, karkoitimme kaikki alakuloiset ajatukset mielestä ja ajattelimme vain tulevaisuutta, joka meidän nuorten mielessä häämöittää tietenkin aina ruusunhohteisena. Rohkeita pilvilinnoja rakennettiin ja vieläkin rohkeammat toiveet veivät meidät nopeasti tiedon tietä myöten toivottua päämäärää, laakeriseppelettä kohti. Sitten ajatuksemme liitivät jälleen kotikaupunkiin ja me muistelimme kaikkia rakkaitamme, joista olimme eronneet sekä ajattelimme sitä iloa, jota takaisin tullessamme tuntisimme. Niinpä saavuimme tietämättämme Haminaan, missä vietimme yötä. Vasta kello 2 me nukuimme, sillä olimme joutuneet erittäin hauskaan keskusteluun. Kello 6 nousimme ja illalla saavuimme Porvooseen. Seuraavana päivänä olimme vihdoin Helsingissä perillä. Matkan varrella ei sattunut muita seikkailuja, kuin että kerran vajosimme ojaan.

Eilen oli inskriptioni. Professori Rein piti puheen, jossa hän toivoi, että "vihillä punastuva tyttö" suojelisi meitä hairahduksilta.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille, kaikille. Teidän teitä hellästi rakastava Julius.

8 p. helmikuuta 1854.

Rakas äiti.

Kernaasti olisin jo tiistaina vastannut kirjeeseesi, mutta koska toivot, että kirjoittaisin aina samana päivänä, niin jätin sen tuonnemmaksi. Niin kernaasti kuin täytänkin kaikki toiveesi, niin suonet anteeksi, vaikka joskus lähetän ylimääräisen kirjeen.

Tullessani perille ottivat Arpet minut erittäin ystävällisesti vastaan, ja astuessani pieneen huoneeseeni, kohtasi minua iloinen yllätys. Siellä oli näet uusi vuode, kaunis sohva ja sen edessä sievä pieni pöytä. Nyt huoneeni on niin hauska, että olen aivan ihastunut siihen. Seinillä riippuu kaikenlaisia muistoja. Oi, kunpa te vain voisitte sen nähdä!

Arppejen kautta olen tutustunut Molandereihin.[17] Olin eräänä iltana heillä ja minut kutsuttiin seuraavaksi päiväksi tanssiaisiin heille. Ikävä kyllä en mennyt sinne, sillä minulla oli hirveä nuha. Siellä kuului olleen erittäin hauska.

Nyt elämä kulkee taas entisessä vanavedessä. Ensimäisenä viikkona ei saa koskaan mitään kunnollista aikaan, niinkuin suomalainen sananlasku sanoo:

Aika menee arvelessa päivä päätä käännelessä.

[Suomeksi alkuperäisessä kirjeessä.]

Käyn jälleen samoilla luennoilla kuin viime lukukautenakin, nimittäin Arpen ja Nordmannin. Sitä paitsi aion kuunnella professori Lönnrotin luentoja, niinpiankuin hän alottaa. Piirustus on myöskin alkanut.

Voi hyvin, oma rakas äiti ja terveiset kaikille.

Sinun Julius.

15 p. helmikuuta 1854.

Iloitsin suuresti huomatessani isän kirjeestä, että te olette kaikki terveinä. Minä olen terve ja iloinen kuin kala vedessä.

Näinä aikoina on ollut varsin kovia pakkasia. Eräänä päivänä oli 29 tuumaa pakkasta, niinkuin Nante[18] sanoo. Mutta ei se haittaa! Se punaa vain posket ja nenän. Päivällisaikana liitelee jo joitakin perhosia esplanaadeissa. Innokkaana luonnontutkijana olen niitä lähempää tarkastellut. Mutta helsinkiläis-ilmanala näyttää synnyttävän vain koiperhosia. Kukapa tietää, vaikka joukossa olisi arvokkaita silkkikoiperhosiakin.

Eilen oli meillä akateeminen juhla, nimittäin professori Lönnrotin virkaanastujaiset.

Aamupäivällä hän piti virkaanastujaispuheen, ja iltapuolella kokoontui kolmatta sataa ylioppilasta yliopiston eteiseen. Siellä laulajat lauloivat muutamia lauluja koetellakseen, miltä laulu kuuluisi. Ihanaa oli kuunnella tuota 50-60-miehistä kuoroa. Yliopiston eteinen näyttää olevan erinomainen musiikkisali. En osaa sanoin kertoa, miten kauniilta "Maamme"-laulun täysinäiset, kauniit säveleet siellä kajahtivat. Myöskin "Minun kultani" laulettiin. Sitten me kuljimme laulaen ja iloa pitäen katuja pitkin Lönnrotin luo. Tapasimme hänet pihalla, missä hän parhaillaan oli hiihtämässä. Koko suuri piha täyttyi ylioppilaista. Nyt kajahti kolmikertainen eläköönhuuto, jonka jälkeen "Maamme"-laulu ja "Minun kultani" uudestaan laulettiin. Lönnrot kiitti muutamin yksinkertaisin sanoin, ja sitten häntä tervehdittiin jälleen eläköönhuudoilla. Sen jälkeen kulkue poistui jälleen. Laulajat lauloivat marssia ja rivissä me marssimme jälleen yliopistoon. Siellä laulettiin vielä hyvän aikaa, mikä viekoitteli paljon ihmisiä paikalle. Nyt tahtoivat jotkut, että vielä samana iltana pidettäisiin suuret kemut Lönnrotin kunniaksi, mutta juhla siirrettiin torstaihin.

Sanotaan, että Lönnrot kovin vastahakoisesti vaihtoi rauhallisen Kajaaninsa meidän meluavaan Helsinkiimme. Toivottavasti yleinen osanotto, jota hänelle täällä osoitetaan, jossakin määrin antaa hänelle korvausta. Oi, miten kernaasti olisin suonut, että äiti olisi ollut täällä kuulemassa kaunista laulua. Minun maisterinvihkiäisiini teidän ainakin pitää tulla nähdäksenne ja kuullaksenne täällä kaikkea.

Työni olen järjestänyt nyt seuraavasti. Aamulla, noustuani, luen englanninkieltä kello 9:ään. Vicar of Wakefield on varsin mielenkiintoinen, joskin siinä esiintyvät naiset eivät ole kahden kopeekan arvoisia. 9-10 luennoitsee Arppe. Sitten syön aamiaista ja kävelen kello 11:een. 11-12 luennoi Nordmann. 12-3 ei minulla ole mitään varsinaista työtä. Kaksi kertaa viikossa teen työtä laboratoriossa 3-6. Iltasin luen jotakin tai menen joskus ulos. Siten aika kuluu minulta tavattoman nopeasti. (Loppu puuttuu.)

23 p. helmikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Taaskin on postipäiväni, mutta tällä kertaa ei minulla ole yhtä paljon kerrottavaa kuin viime kirjeessä. Kirjeestäni sedälle huomasi kai äiti, että hänen pelkonsa juhlaan nähden oli turha. Mutta jollei niin olisi, niin vakuutan sinulle, rakas äiti, että olin kestien jälkeen yhtä reipas kuin niitä ennenkin. Vaikka olenkin tullut iloisemmaksi ja vähemmän ujoksi, niin olen siinä suhteessa melkein pedanttinen, etten koskaan juo enempää kuin määrättyä määrää. Jos luulet, että minä, peläten toverien pilkkaa, luopuisin tästä periaatteesta, niin erehdyt; jo useasti on sattunut, että minua menestyksettä on nimitetty "akaksi".

Ilma on nykyään ihana. Tällaista lämpimyyttä en koskaan ennen ole helmikuussa kokenut. Mutta se riippuu kai siitä, että olen pari astetta lännempänä kuin tavallisesti. Alkaa jo olla hankea. Ah, miten kadehdin Lönnrotin suksia. Miten ihanaa olisi aamuisin hiihdellä. Viime viikolla pyrytti niin ankarasti, että polvia myöten täytyi kaahlata lumessa. Nyt lumi on lapioitu kasaan ja muodostaa katukäytävien varsilla korkeita vallituksia — englantilaisia vastaan, arvellaan.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Ehkäpä näemme toisemme pikemmin kuin mitä aavistattekaan. Puhutaan näet siitä, että yliopisto suljetaan niinpiankuin vihollisen laivasto ilmestyy tänne. Siihen saakka voikaa hyvin ja sydämelliset terveiset kaikille.

Teidän Julius.

1 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Näinä päivinä on elämä ollut hyvin kirjavaa. Kaunis kevätilma ja suuriruhtinas Konstantin viekoittelivat sadottain ihmisiä kaduille. Palatsia piirittää kaiken päivää taaja toimettomien katselijoiden parvi, jotka tähystelevät ikkunoihin nähdäkseen edes vilahdukselta häntä. Eilen minultakin kului koko aamupäivä kuljeskeluun keskellä hälinää ja ihmisjoukkojen katselemiseen.

Kaupunki aikoi suuriruhtinaan kunniaksi panna toimeen tanssiaisia ja muita huveja. Mutta hän kieltäytyi kaikesta ja sanoi, ettei sellainen soveltunut nykyisiin vakaviin aikoihin. Täällä varustaudutaan täydellä todella. Veistämössä rakennetaan kanuunaveneitä; uusia vallituksia luodaan j.n.e.

Kaikki tämä, samoinkuin kaunis ilmakin, häiritsee hiukan lukuja ja monta kertaa olen vain laiskotellut.

Mitä asuntoomme [kolme vuotta nuorempi Leopold veli tuli ylioppilaaksi syksyllä 1854] ensi syksynä tulee, niin täytyy minun sanoa, ettei meillä ole tilaa Arpella, vaikka nukkuisimme samassa vuoteessa. Sitä paitsi voin suoraan tunnustaa, että minusta olisikin mieluisempaa, jos voisimme asua itseksemme. Tullessani tänne olin hyvin iloinen saadessani asunnon perheessä, sillä toivoin, etten sellaisessa paikassa tuntisi olevani niin yksin. Mutta niinkuin kerroin teille, oli tämä toive turha. Sillä asia on nyt kerta sellainen, etteivät Arpet voi uhrata minulle paljon aikaa. Ja toisaalta on luonnollista, että toverit arastelevat tulla minun luokseni. Sen vuoksi olen melkein aina yksin, ja se käy ajoittain kuitenkin kovin ikäväksi, varsinkin kun olen päässyt liiallisesta arkuudestani eroon ja minulla on suurempi tarve kuin koskaan ennen vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Myöskin eräs toinen tärkeä syy puhuu asian puolesta, se nimittäin, että tahtoisin oppia pitämään itsestäni huolta. Olen usein tuuminut, mitenkähän myöhemmin opin huolehtimaan itsestäni sekä muista, jos aina pysyn näin epäkäytännöllisenä ja tottumattomana pitämään huolta jokapäiväisistä asioista. Minä ilmaisen täten teille, rakkaat vanhemmat, ajatukseni ja toiveeni ja toivon, että te hyväksytte ne, tai jollette sitä tee, niin ainakaan ette pane pahaksi, vaikka puhunkin suuni puhtaaksi, niinkuin aina tapani on ollut.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, ja tervehtikää puolestani kaikkia omaisiamme. Teitä hellästi rakastava Julius.

Paljon terveisiä Ahrenbergille ja pyytäkää, että hän lupauksensa mukaisesti lähettäisi minulle suosituskirjeen rehtori Snellmannille.

8 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Ilokseni näen äidin kirjeestä, että te voitte kaikki hyvin. Minäkin totun jo vähitellen täkäläisiin elintapoihin ja ilmanalaan ja mieleni käy yhä tyytyväisemmäksi, mitä enemmän perehdyn oloihin. Tämän viikon tavalliseen yksitoikkoiseen elämään toi vaihtelua erään neiti Fieandtin tulo. Sunnuntaina olin hänen kanssaan teatterissa ja eilen oli täällä nuoria tyttöjä ja ylioppilaita kutsuttuna. Silloin sain kokea, miten kaikkeen tarvitaan harjoitusta. Ajatelkaahan, että erakkoelämässäni olin jo vähällä ollut unohtaa puhumisen taidon. Minun oli todellakin vaikea liikutella kieltäni siten, että saisin esille artikuleerattuja ääniä.

Ja vaikka se siis todistaa, että olen liiaksi yksin, niin en kuitenkaan voi väittää, että luvut edistyisivät silti paremmin. En tiedä mistä se johtuu, mutta kun ajattelen, mitä viime viikkoina olen saanut aikaan, niin huomaan kauhukseni, että tulos on äärettömän vähäinen.

Mitä englanninkieleen tulee, niin voin teille kuitenkin sanoa, että olen lopettanut Vicar of Wakefieldin. Jos tilaisuuden sattuessa voisitte lähettää minulle jonkun muun englantilaisen kirjan, niin olisin erittäin hyvilläni. Kernaasti haluaisin myös Reichenbachin luonnontieteen tänne. Se olisi vain sitä ennen sidottava.

Täydentääkseni suomenkielen taitoani olen ruvennut kirjoittamaan Lönnrotin johdolla, ja kun palaan kotiin, niin aion esittää teille pienen suunnitelman. Vielä en tahdo siitä sen enempää puhua, koska se riippuu kokonaan edistyksestäni.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkailleni kotona.

Teidän Julius.

15 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Tällä kertaa on minulla enemmän kerrottavaa kuin tavallisesti. Me olemme näinä viime aikoina eläneet sellaisessa hälinässä, että pääni on aivan pyörällä. Keisarin käynti täällä on riistänyt elämän entiseltä radaltaan.

Viime lauvantaina annettiin kaikille univormua kantaville ylioppilaille käsky ilmoittaa, mitä heidän univormuistaan puuttui. Lista oli hyvin naurettava. Useimmilta puuttui miekka ja hattu; useilla ei ollut edes frakkia; eräs kirjoitti: minulla ei ole hattua, miekkaa, frakkia eikä housuja; eräällä toisella ei ollut miekkaa eikä hattua; kolmannelta puuttuivat "kaikki mahdolliset univormuvälineet". Eräs parooni, jonka nimi listalla oli ilman paroonin arvonimeä, kirjoitti: "parooni puuttuu".

Nyt alkoi oikea hattujen ja miekkojen takaa-ajo; mutta koko kaupungissa ei ollut saatavissa kuin kolmisenkymmentä. Minä olin hyvällä mielellä, sillä minun univormuni oli täydessä kunnossa.

Seuraavana päivänä me kokoonnuimme yliopiston juhlasaliin vastaanottamaan korkeita vieraita. Toista sataa univormupukuista ylioppilasta oli kuitenkin saatu kokoon; muut olivat tavallisessa juhlapuvussa. Odotettuamme toista tuntia ja paleltuamme, sillä ovet olivat selkosen selällään eikä kukaan saanut panna päällystakkia ylleen, saapuivat he paikalle ja heidät otettiin äänekkäin hurraahuudoin vastaan. Sitten keisari piti pienen puheen venäjänkielellä, selittäen olevansa tyytyväinen yliopistoon sekä lopuksi huomautti meille sitä vaaraa, joka uhkasi "yhteistä" isänmaatamme. Hän lopetti seuraavin sanoin: Olen vakuutettu, että te, jos siksi tulee, asetutte taistelevien riviin.

Vain harvat ymmärsivät tätä puhetta, mutta hurrattiin sittenkin. Nordenstam tulkitsi keisarin puheen, ja vähäisen onnettomuutta ennustavan vaitiolon jälkeen hurrattiin jälleen, mutta paljoa laimeammin kuin ensiksi.

Iltapäivällä kokoontuivat taaskin kaikki ja me laulajat läksimme palatsin pihalle ja lauloimme ensin "Eläköön armias" suomalaisin sanoin ja sitten "Maamme"-laulun. Keisari tuli itse ulos ja kiitti sydämellisellä ja ystävällisellä äänellä, ei yhtä vakavana kuin aamupäivällä.

Illalla oli koko kaupunki tulitettu, Nikolainkirkko oli tornia myöten lampuin valaistu. Kaunis oli myöskin yliopistorakennus, johon oli kiinnitetty suuri kuultokuva; se esitti palavasta kaupungista kohoavaa Phoenix-lintua. Sen alla oli latinankielinen kirjoitus: Tuhasta nousseelle on keisari valmistanut tyyssijan. Varsin soma ajatus.

Tänä aamuna, kun puin päälleni, tuli professori Arppe luokseni ja sanoi, että minun pitäisi laittaa itseni kuntoon lähteäkseni kello 9:ltä perintöruhtinaan luo. Panin siis koko komeuden ylleni ja läksin määräajalla yliopistoon, missä tapasin 14 muuta ylioppilasta, 3 kustakin tiedekunnasta. Meidät otettiin erittäin ystävällisesti vastaan. Perintöruhtinas lausui muutamia sydämellisiä ja hyväntahtoisia sanoja meille ja antoi meidän jälleen mennä. Hän miellytti minua suuresti. Hän näyttää sedältään perineen ystävällisen olemuksensa, jolla hän voitti kaikkien sydämet. Kaarlo Slöör oli myöskin joukossamme.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkaille kotona.

Teitä rakastava Julius.

22 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt kun täällä taaskin on hiljaista ja rauhallista, olen palannut jälleen tavallisiin töihini, jotka keisarin käynnin vuoksi keskeytyivät. Koko sen ajan, jolloin hän oli täällä, oleskelin vain kaduilla. Ihmisiin oli tarttunut täällä oikea keisarikuume; ei kukaan voinut pysytellä kotosalla. Keisarin esiintyminen täällä on herättänyt erittäin suosiollisen mielialan häntä kohtaan. Varsinkin naiset ovat aivan haltioissaan. Ensi hetkessä olisin ollut valmis ottamaan pestin; mutta kylmemmin asiaa punnittuani päätin kuitenkin pysyä alallani.

Useita armonosoituksia on jaettu hänen käyntinsä johdosta. Muutamat professorit ovat saaneet kunniamerkkejä; Suomen historian opettajanvirka on perustettu yliopistoon ja Topelius nimitetty siihen. Eräs ylioppilas Borg,[19] joka on työskennellyt paljon maan kielen hyväksi, on nimitetty suomenkielen lehtoriksi. Eniten hän voitti minun sekä monen muun sydämen sen kautta, että suomenkielelle suotiin samat oikeudet sensuurilaissa kuin ruotsinkielellekin. Tähän asti on näet ollut kiellettyä painattaa muunlaisia suomenkielisiä kirjoja kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia. Kaikesta tästä käy esille, että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta. Ja niinkauankuin näitä meidän pyrkimyksiämme pidetään kunniassa, voi keisari luottaa meidän uskollisuuteemme elämässä ja kuolemassa.

Mitä yliopistoon tulee, niin ei kukaan vielä tiedä, milloin se suljetaan. Suoraan sanoen toivoisin hartaasti pääseväni jo toukokuun alussa kotiin, enkä viimeiseen saakka heitä tätä toivoani. Jollei olisi puhuttu niin paljon yliopiston sulkemisesta ennen tavallista aikaa, niin olisin rauhallinen, mutta kun nyt kerran tämä ajatus on juurtunut kaikkien mieleen, niin tuntuisi pieneltä pettymykseltä, jos se näyttäytyisikin vain perättömäksi huhuksi.

Jääkää hyvästi, rakkaat vanhemmat. Sydämelliset terveiset kaikille omaisille. Teidän teitä rakastava Julius.

29 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Näyttää siltä, kuin te olisitte huolissanne minun puolestani, mutta minä vakuutan teille, että se on turhaa. Kaikki käy täällä totuttuun tapaansa uhkaavista tiedoista huolimatta. Kuitenkin muuttaa täältä yhä useampia perheitä Hämeenlinnaan, monet ylioppilaatkin ovat jo lähteneet, ja suurin osa odottaa vain yliopiston sulkemista, josta jo niin kauan on huhuiltu, lähteäkseen kotiseuduilleen. Minäkin odotan sitä jännityksellä, vaikken enää tahdokaan uskoa mihinkään huhuihin, sillä joka päivä saapuu tänne mitä merkillisimpiä, toisiaan vastustavia tietoja.

Mieleni on nykyään ristiriitainen; toiselta puolen tahtoisin kernaasti lähteä kotiin, toiselta puolen on minusta sääli kesken lukukautta lopettaa luvut, joita tuskin on ennättänyt alottaa.

Täältä ei ole mitään uutta kerrottavaa kuin — sodasta. Sota on nykyään tunnussanana. Ei kenenkään kanssa voi enää järkevää sanaa vaihtaa. Yksin naisetkin puhuvat ainoastaan sodasta.

Olin vastikään eräässä seurassa, jossa naiset saattoivat minut ikuisella politikoimisellaan aivan raivoihin. Olen siinä määrin kyllästynyt siihen keskusteluaineeseen, että sillä voidaan ajaa minut pakosalle.

Lauvantaina viikko sitten läksi kaarti täältä liikkeelle. Useiden tovereiden kera me saatoimme heitä suksilla. Etujoukon kärjessä oli eräs nuori upseeri, joka näytti kovin kalpealta ja alakuloiselta. Mies parka ei suinkaan ajatellut sotaa, kun hän valitsi sotilasuran omakseen.

Kevät tekee täällä jo tuloaan. Jo viikko sitten olivat katukäytävät kuivat ja päivä päivältä lumi katoaa yhä enemmän itse kaduiltakin. Kun palasin kotiin Paciuksen konsertista, näin joka puolella säkeniä iskeviä ja narisevia rekiä. Nyt vasta muistuu mieleeni: enhän ole teille lainkaan kertonut tästä suurenmoisesta konsertista. 140 henkeä oli avustamassa! Varsinkin laulukappaleet miellyttivät minua. Neiti Indebeton ja Falkman lauloivat Kaarle kuninkaan metsästyksestä dueton, joka onnistui niin hyvin, että yleisö ei rauhoittunut, ennenkuin he lauloivat sen toistamiseen.

30 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Niinpiankuin mahdollista lähden täältä, ehkä jo pääsiäiseksi. Varhemmin en voi matkustaa, sillä minun täytyy ensin saada muutamia kiireellisiä töitä tehdyksi. Rahaa matkaa varten on minulla enemmänkin kuin kylliksi, niin että minä hetkenä tahansa voin olla matkavalmis. Älkää siis olko huolissanne minun tähteni, kyllä minä täältä suoriudun.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, sydämelliset terveiset kaikille.

Teidän teitä rakastava Julius.

5 p. huhtikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Pian, pian olen teidän luonanne! Maanantaina tai tiistaina lähden täältä ja toivottavasti olen torstaina perillä. Te ihmettelette varmaan tätä äkillistä päätöstäni; mutta koko viikon tuumin vain lähtöä, etten saanut täällä enää rauhaa. Sitä paitsi kaikkialla, minne ikänä tuli, näki vain matkavalmistuksia. Pääsiäiseksi lähtee ainakin puolet ylioppilaista pois. Siksi minäkin päätin seurata yleistä esimerkkiä ja ponnistin kaikki voimani saadakseni työni valmiiksi. Huomenna toivon olevani aivan valmis.

Tällä viikolla ovat kadut olleet täällä aivan loan vallassa. Kun vastikään mitä kauneimmassa sumussa palasin Forssmanilta, vajosin polvia myöten erääseen katuojaan. Ojien yli on kylläkin pantu lautoja, mutta vesi on niin korkealla, että laudat uiskentelevat pinnalla.

Jää sulaa myös minkä ennättää. Viaporin läheisyydessä on kolme suomalaista laivaa jään reunassa, jotka tulevat päivä päivältä yhä lähemmäksi.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille.

Teidän teitä rakastava Julius.

14 p. maaliskuuta 1855.

Rakkaat vanhemmat.

… Sen sijaan tahdon kertoa teille, mikä ilo minulla tänään oli. Tiedättehän, että viime keväänä kirjoitin professori Lönnrotin johdolla suomalaisia aineita, jotka näyttivät hyvinkin kirjavilta sen jälkeen kun hän oli korjannut niitä. Viime lukukaudella hänellä ei ollut aikaa; mutta joulun jälkeen on hän jälleen ottanut vastaan aineenkirjoittajia. Tänään vein ensi tekeleeni hänelle, ja ajatelkaahan, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä virheitä, niin, sanoipa hän minulle, että voisin tarjota kirjoitukseni Suomettareen, jotta se tulisi siinä julkaistuksi! — Ajatelkaahan mikä kehoitus sellaiselta mieheltä! Minä tunsin, miten punastuin ylt'yleensä, sillä muitakin oli läsnä. Siinä oli runsas korvaus kaikesta siitä ajasta ja vaivasta, jota olen uhrannut perehtyäkseni isänmaani kieleen. Oi, miten paljoa suuremmalla halulla ja kestävyydellä jatkan nyt työtä, kun näen, että voin tuloksia saavuttaa.

Lönnrotin neuvoa en aio seurata enkä antaa ainettani julkaistavaksi; sillä, kaikki kunnia hänen auktoriteetilleen, minun kirjoitukseni on sittenkin liian kypsymätön, jotta päästäisin sen omin neuvoin ulos maailmaan. Istukoon vielä jonkun aikaa kotona ja odottakoon kunnes siivet ovat kasvaneet hiukan vahvemmiksi.

Jos sisaret lukevat tämän kirjeen, niin pyydän, etteivät he kertoisi muille tästä. Sydän-iloni minun oli pakko teille ilmaista; muut voisivat pitää sitä kerskailuna, mikä olisi kovin ikävää.

Huomenna alotan vihdoinkin työni laboratoriossa, ja aion tästä lähtien ahkerasti tehdä siellä työtä korvatakseni hukkaan menneen ajan. Sen vuoksi en suinkaan pääse kotiinkaan ennenkuin huhtikuun lopussa. Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat ja tervehtikää kaikkia rakkaita.

Teidän Julius.

1. lokakuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Kauniin ilman ja hauskan seuran suosimina olemme onnellisesti saapuneet tänne. Meitä oli seitsemän ylioppilasta laivassa, m.m. molemmat Slöörit ja Löfgren.[20]

Täällä olen Snellmanin luennoilla tavannut jo melkein kaikki tuttavani; sillä suurin osa ylioppilaskunnasta kerääntyy aina häntä kuuntelemaan. Usein suuri sali on niin täynnä, ettei voi saada istuinpaikkaa. Niin paljon kuulijoita ei kellään Castrénin kuoleman jälkeen ole ollut.

Asuntoomme olen hyvin tyytyväinen; meillä on kaksi somaa huonetta, eivätkä ne ole lainkaan niin pieniä kuin Leopold valitti. Ainoa vika on vain se, ettei ole tuuletusikkunaa; mutta minä aion keskustella emännän kanssa eikö hän sallisi meidän teettää sellaista. Emäntämme ei muuten ole itse professorinrouva, vaan eräs hänen vuokralaisensa, joka seikka selittää asunnon korkean vuokran. Täällä emme missään tapauksessa aio aterioida; sillä ruoka hirveään hintaansa nähden on kehnoa. Leopold väittää, että hän joskus nousee pöydästä nälkäisenä. Emmehän me välitä herkuista, mutta annosten pitäisi kuitenkin olla riittäviä. Päivällisestä emäntä laskee 8 rup. kuussa; 7 rup. parista liha- tai juustovoileivästä, jotka saamme aamiaiseksi ja illalliseksi, tuntuu kuitenkin liian paljolta.

Voikaa hyvin. Paljon terveisiä Leopoldilta ja teidän Juliukseltanne.

4 p. lokakuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Te ihmettelette kai, kun näin pian taas kirjoitan, mutta paitsi sitä iloa, jota pakinoiminen teidän kanssanne tuottaa minulle, on minulla pari pyyntöä esitettävänä teille.

Olisin kovin iloinen jos voisin saada Hallstenin maantiedon ja historian, Schmidtin krekkalais-saksalainen sanakirjan ja Kalevalan sekä Schiefnerin Kalevala-käännöksen. Kaikki nämät kirjat ovat kirjakaapissani kaupungin-asunnossa.

Meidän taloutemme ei vieläkään ole oikein järjestyksessä, sillä Leopold oli maksanut etukäteen emännällemme ja on edelleen 15:nteen päivään hänen ruuissaan, ja minä aivankuin jokin varpunen nokin nälkääni murusen milloin sieltä, milloin täältä. On todellakin inhottavaa, miten kehnosti Leopoldista pidetään huolta. Usein en käsitä, miten hän saattaa tulla kylläiseksi. Mutta 15:nnestä päivästä alkaen koittaa toinen elämä. Sitten me haetamme päivällisruuan eräästä ruokapaikasta ja maksamme siitä yhteensä 8 rup. kuussa. Aamuisin me saamme kotosalla kahvia, jonka minä kuitenkin olen vaihtanut lasilliseen maitoa, ja iltasin kumpikin maitoa. Sen lisäksi me pureskelemme happamia korppuja, joita olemme hankkineet kokonaisen varaston, ja sitä paitsi lihaa tai muuta senkaltaista, mitä satumme kulloinkin saamaan. Sillä tavalla maksaa meille molemmille yhteisesti ruoka ja passaus 15 ruplaa, ja kuitenkin on meillä kaikkea runsaasti.

Mitään erikoista en tiedä täältä kertoa. Pari päivää sitten me saatoimme erään professoreistamme hautaan, ja tänä iltana vietetään juhlat Snellmanin kunniaksi.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä sisarille.

Teidän Julius.

21 p. lokakuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Eilen sain isän kirjeen ja lauvantaina paketin, josta suuresti kiitän.
Kirjoja olinkin jo ikävällä odottanut.

Lukuni kohdistuvat tänä lukukautena pääasiallisesti latinaan ja sen ohella historiaan. Sitä paitsi kuuntelen myöskin filosofian ja suomen luentoja. Mitä enemmän syvennyn poika-aikuisiin lempilukuihini, jotka joksikin aikaa olivat keskeytyneet, sitä enemmän ihmettelen mielessäni, mitenkä saatoin siinä määrin erehtyä haluni ja taipumusteni suhteen, että kirjoittauduin fyysillis-matemaattiseen tiedekuntaan. Niin paljon kuin luonnontieteet huvittivatkin minua ja aina tulevat huvittamaan, niin en koskaan kuitenkaan tuntenut olevani oikein kotonani sillä alalla, jota vastoin alottaessani opiskella historiaa ja filosofiiaa, oli edellinen minulle vanha rakas tuttava, johon kovin mielelläni lähemmin tutustuin, ja jälkimäinen tuotti minulle yllätyksen sen kautta, että se toi selvästi esille sen, mitä poikana olin hämärästi aavistanut ja unikuvina nähnyt edessäni. Eipä siis ihme, että nämät opinnot viehättävät minua suuresti.

Suurta tyydytystä täällä Helsingissä tuottaa myös se seikka, että voi keskustella toverien kanssa siitä mitä on lukenut ja vaihtaa mielipiteitä heidän kanssaan. — Niistä monista tuttavuuksista, joita tällä lukukaudella olen tehnyt, on mielenkiintoisimpia suomalainen filosofi Murman,[21] joka viime kesänä oli opettajana L. Alftanin[22] perheessä. Juuri tämä seikka välitti tämän tuttavuuden, josta minulla tulee olemaan paljon huvia ja hyötyä; sillä hän on tavattoman virkeä ja nerokas henkilö. Myöskin Öhbergin[23] ja Slöörien kanssa olemme usein yhdessä. Yleensä suurta tuttavapiiriämme saamme kiittää siitä, että harvoin olemme jonkun illan yksin kotosalla. Torstaisin on minulla tiedekunnan kokous, Leopoldilla perjantaisin, ja lauvantaisin on lauluseura. Muut neljä iltaa kuluvat tavallisesti vieraskäynteihin. Sillä täällä ovat Ascholinit, Forssmanit, Borgströmit, professori Nordmann, Arppe, Snellman, Peter Nordmann ja Cedercreutz,[24] joiden kaikkien luona meidän täytyy vuoron perään käydä. Jos joskus tahdomme vielä tovereitakin tavata, niin ei todellakaan jää monta iltaa vapaaksi, ja jos me joskus sattumalta olemme kotona, niin kerääntyy aina joitakin tovereita, tavallisesti laulajia meille. Sillä meidän asuntomme sijaitsee niin edullisesti keskellä kaupunkia, että se muodostuu aivan luonnolliseksi kokouspaikaksi tovereillemme. Me olemmekin siihen jo valmistuneet, emmekä lykkää koskaan iltaan välttämätöntä työtä.

Niinkuin huomaatte, vietämme me täällä varsin mieluisaa elämää enkä tiedä riippuuko se siitä, että olen niin kauan ollut poissa täältä vai jostakin muusta syystä, mutta viihdyn täällä paremmin kuin koskaan ennen. Olen varma siitä, että vielä kauan myöhemminkin tulemme muistamaan tätä mieluisaa yhdessäoloa.

Jääkää nyt hyvästi, rakkaat vanhemmat. Terveisiä kaikille rakkaillemme kotona.

Teidän Julius.

28 p. lokakuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Äidin kirjeessä oli tieto, joka tuotti minulle iloisen yllätyksen. Vaikka tiedänkin, rakas isä, että sinua tämän koulun[25] järjestämisessä on johtanut korkeampi huolenpito, niin en voi kuitenkaan olla lausumatta sinulle kiitostani omissa nimissänikin. Sillä sinä olet toteuttanut yhden lempiaatteistani, jonka luulin vielä kauan saavan pysyä vain kauniina toiveena. Myöskin iloitsen siitä, että Pynninen[26] on otettu opettajaksi; siitä tulee vastaan oikea työala tuolle kelpo vanhukselle.

Nyt tahdon ilmoittaa teille jotain, joka suuresti hämmästyttää teitä. Tämän kirjeen saapuessa perille olemme nimittäin muuttaneet toiseen asuntoon! Sillä nykyinen asuntomme oli kovin vetoisa, ja tämä epäkohta pahenee vain kun ilma kylmenee. Eräänä päivänä kun oli kova tuuli, ei meidän huoneissamme ollut ainoatakaan kohtaa, jossa vetoa ei olisi tuntunut. Kun huomasin sen, aloin heti tiedustella toista asuntoa; sillä talvella ei tällainen minulle sovi. Hiukan etsittyämme saimmekin asunnon, jonka pitäisi olla lämmin. Ikävä vain että se on jokseenkin kaukana.

Niin kummalta kuin se kuuluukin, täytyy meidän jälleen pyytää 100 ruplaa. Meidän on näet pakko ostaa muutamia huonekaluja ja loput riittänee oloon täällä ja kotimatkaan. Pyydän että rahalähetys saapuisi mahdollisimman pian, sillä muuten olemme viimeistä leipäpalaa myöten tyhjät. Teidän uskollinen, pian yhtä köyhä kuin kirkonrotta Juliuksenne.

6 p. marraskuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Me olemme jo muuttaneet uuteen asuntoomme ja olemme siellä kotiutuneet. Olen siihen hyvin tyytyväinen, sillä olen aina pitänyt pienistä suojista; suuressa huoneessa minun on vaikea oikein kotiutua. Leopoldilla on siinä suhteessa vastakkainen mielipide, ja hän onkin valinnut suuremman huoneen itselleen.

Viime viikon alussa me teimme retken Porvooseen. Siellä oli nimittäin pappienvihkiäiset, m.m. vanhat toverimme Fritz Slöör ja A. Wirén[27] vihittiin papeiksi. Siten vanhoista tuttavistamme katoaa täältä toinen toisensa jälkeen, kaikki haikealla mielellä. Varsinkin maisterivihkiäiset ovat tehneet tuhoa aivankuin ankara kulkutauti. Kun nykyään käy ylioppilaskokouksissa, näkee enimmäkseen vain tuntemattomia kasvoja, siellä täällä hymyilee vain joku tuttava vastaan.

(Myöhemmin samana päivänä).

Olen pahoillani, että olette niin huolissanne uudesta asunnostamme. Kernaasti olisimme teiltä sen huolen säästäneet ja jääneet entiseen asumaan, mutta siellä oli mahdoton tulla toimeen. Nykyiset huoneemme ovat suuremmat kuin entiset, ja ne ovat toisessa kerroksessa, niin ettei lattiavedosta ole pelkoa; muutenkin ne ovat hauskat ja somat. Tuuletusikkuna meillä on myöskin.

Samassa talossa asuu myös 12 muuta ylioppilasta, niiden joukossa useita tuttuja. Kerran viikossa me tulemme yhteen ja juomme teetä yhdessä.

Tästä siis näette, että kohtalomme kaikesta päättäen on varsin hyvä.

Voikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitamme.

Teidän Julius.

23 p. marraskuuta 1856.

Rakkaat vanhemmat.

Iloitsen suuresti, että te vihdoinkin käsitätte, ettemme asuntoa vaihtaessamme sokeasti ole joutuneet Scyllasta Charybdikseen. Me olemme todellakin joka suhteessa kovin tyytyväiset. Varsinkin on hauska, että meidän on onnistunut saada puheliaisuudestaan ja huolellisuudestaan kuuluisa matami. Koska hän asuu samassa talossa kuin mekin, niin on hän aina käsillä, jos me jotain tarvitsemme ja voi herättää meidät aamulla varhain. Sillä tietäkää, me nousemme aina kello viideltä!

Mitä ruokaan tulee, voitte olla aivan huoleti. Meidän päivällisemme oli juuri tuotu pöytään, kun teidän kirjeenne tuli, ja me nauroimme oikein sydämen pohjasta teidän turhille huolillenne. Sillä meillä oli edessä jättiläisannos voimakasta lihalientä, lohta ja perunoita sekä kolmanneksi lintua ja puolukoita! Tahtoisinpa tietää, oliko teillä pöydässä sen runsaammin! Ja samaan tapaan on joka päivä. Pikemmin voisi pelätä, että me tulemme hemmoitelluiksi.

Antakaa anteeksi, ettemme muistaneet kiittää rahasta, mutta päämme oli niin täynnä teidän levottomuuttanne ja huoltanne. Vaikka viime aikoina olemmekin eläneet niin halvalla, ei meillä kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin matkarahat. Minä sanon meillä, ja kuitenkin, niinkuin Leopoldin kirjeestä näette, tulen minä kai tällä kertaa yksin kotiin. Koska hänen työnsä vuoksi on välttämätöntä käyttää tyystin aikansa, niin yhdyn minä hänen pyyntöönsä ja toivon, että sallitte hänen jäädä tänne.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat! Kaikille rakkailleni sydämelliset terveiset.

Teidän Julius.

6 p. tammikuuta 1857.