NOUSUKAS

Kertomus

Kirj.

K. A. JÄRVI

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

I LUKU.

Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti. Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä toisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu sen kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan joella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisia köyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka. Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyy siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille, jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodon päähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi on kuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juuri kaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaan lähdeveden.

Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niin yksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovin alastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksesta toisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveen lyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.

Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Mutta näiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja, joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtävät hiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuin mahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin ja ravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen, minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuin vaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista ja ryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuin olisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät. Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksi käy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vasten tuulta hengittäminen on mahdotonta.

Nytpä luodon asukkaat eivät silmää ummista. He eivät ole varmoja siitä, milloin vesi alkaa lattian siltalautoja nostella. Sillä merellä ärjyvät parin sylen korkuiset laineet ja paiskautuvat rantoja vastaan. Hietikkoranta on mylleröitynyt pohjasta alkaen ja se on sameaa santavelliä, mikä pyörielee rauhatonna kuin suuren syntisen omatunto. Puut nöyrtyen kallistelevat latvojaan ja maassa olleet puolimädänneet lehdet hyppivät hurjassa tanssissa sinne tänne. Myrskyn toivoton ulvonta sekaantuu tähän temmellykseen sopivana säestyksenä. Keskellä yötäkin luodon asukkaat lyhty suojattuna silloin liikkuvat ulkona, vaikka jokapäiväisen kodikkaan hiljaisuuden vallitessa he taikauskoisina toisilleen juttelevat, miten tontut öisin liikkuvat, kummitukset ullakoissa kävelevät, että laipiot notkuvat, ja vainajat kirkkomailla nousevat haudoistaan keskinäiseen seurusteluun. Eivät he nyt muista omaa uskomaansa, että sydänyön ilmassa on salaperäistä taikuutta, jonka innostamana noita haltioissaan hiipii kirkkojen ympäri. Eivät muista, sillä nyt tänä yönä pitää huolehtia maallisesta omaisuudestaan, jonka vuoksi luodonkin asukkaat ymmärtävät työntää syrjään runouden maailman.

Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä aito vanhanaikaista elämää: hiljaista ja umpimielistä. Tuo kerran tai pari vuodessa vieraisilla oleva syysmyrsky oli heille ikäänkuin homeet aivoista pois ravistava sysäys. Mutta sen mentyä ne taas vuodeksi joutivat rauhassa hometta kasvattamaan. Mitäpä niillä olisi tehty, kun luodon ijäkkäillä asukkailla olivat pojat merillä ja tyttäret kaupungissa palveluksessa leipää haalimassa, jonka omilla käsillään nämä vanhukset saivat suuhunsa asti.

Mutta puolustukseksi olkoon mainittu, että nämä luodon asukkaat elelivät niin kaukana pohjoisessa ja he olivat vain rahvaan väkeä. Kaupungin vilkkaampi väestö oli heidät unohtanut ja he olivat myös erottaneet itsensä siitä. Siinä missä kadun kivitys loppui, oli luodon ja kaupungin maantieteellinen raja. Sen rajan yli se, mikä oli täysin kaupunkilaista, tuskin milloinkaan astui jalkaansa.

Oli tässä suhteessa tapahtunut kuitenkin yksi loistava poikkeus: Kuvernöörin entinen sisäpiika oli jo toista kymmentä, näpisti parikymmentä, vuotta asunut luodolla, Ja sinä aikana hänen nimensä oli ollut vain arkipäiväinen Toivoska. Reima meripoika Toivonen oli hänet nainut ja tuonut asumaan luodolle kotitaloonsa, jonka hän yksinään vanhempiensa kuoltua omisti. Mutta kuvernöörin entinen sisäpiika mylleröi talon niin perinpohjin, että vanhasta ei ollut pian muuta jälellä kuin maa, jolla se sijaitsi, mutta sekin moneen kertaan nurin käännettynä. Avossa suin saivat silloin luodon vaarit ja muorit katsoa, miten Toivosen entisestä tuparähjästä tuli jo ulkopuolelta nähden kuin joku huvihuone, mikä on auringolle ja keväälle pyhitetty. Isonlaiset, yhtä ainoaa lasia olevat akkunat antoivat itään ja etelään. Rakennus oli valkoiseksi maalattu, akkunalaudat viheriöiksi. Kadun puolella rakennuksen ympärillä oli sireenipensaita ja kukkapenkkejä. Piha oli koristeltu pieneksi puutarhaksi humalamajoineen ja kukkaisistutuksineen. Harvinaista makua yksinkertaisen merimiehen kodoksi se näytti ohikulkevalle, joka muuten vain näki tämän kivittämättömän syrjäkadun partaalla ikäviä puuhökkeleitä, joiden seinät olivat vinossa, pärekatto hajalla ja akkunalasit auringon värjäämät. Tämä Toivosen talo oli kuin keikaileva tyttö uudessa, vaaleassa leningissään tummapukuisten mummojen joukossa.

Toivonen oli hyväpalkkainen merimies. Konstaapelina hän purjehti. Sai siis asua kajuutassa, syödä samaa ruokaa kuin kapteeni ja perämies. Sentähden hänen kotinsakin erosi ympärillä olevien matruusien ja kirvesmiesten kodeista. Ja jos talo jo ulkopuolelta synnytti iloisen tunteen kulkijassa, niin sisältä se vasta oli siisti ja soma. Toivoska kotisalla ollessaan liikkui yhtenään luuta ja tomuriepu kourassaan. Niillä aseilla hän tyyten karkottikin lian ja pölyn asunnostaan. Hän niin hyvin jouti sitä tekemään. Sillä hänen ainoana huolenaan oli mielien merillä purjehtiessa siistiä kotiaan, pitää yhtenään kahvipannu lämpimänä ja nostaa joka toinen kuukausi laivanisännän konttorista miehensä runsas kuukausipalkka.

Sisällä huoneissa, kahdessa suuressa kamarissa, joiden kupeella oli vielä kyökki ja lämmin eteinen — mikä ylellisyyslaitos merimiehen asunnossa! — oli kukkuramitalta kukkasia: tulipunaisia, keltaisia, valkeita ruusuja, sypressi-, laakeri- ja muita ulkomaisia kasveja. Seinillä kiemurteli vehreä muratti. Akkunaverhot ja pöytäliinat olivat lumivalkoiset. Monemmoisia ulkomailta tuotuja korukapineita pisti esiin joka paikasta. Toivonen niitä oli meriltä kotiin tullessaan tuonut tuliaisiksi. Ja niitä oli kauniita koralleja, koristeltuja kiinalaisia porsliineja, siroja vaaseja, vedessä uipia kultakaloja, simpukan kuoria, pieniä käsin näperreltyjä koruja ja sen semmoisia. Vaaseissa oli riikinkukonhöyheniä harvinaisten, ulkomaisten heinien seassa. Oli täytetty pieni krokotiili, kilpikonna ja kanarialintuja korskeassa häkissä. Kaikkia näitä Toivoska intohimoisella huolella hoiti: ei tomupilkkua näkynyt missään.

Kun kirkkaana kesä-aamuna auringon valaessa valoa ja lämpöä noiden yksilasisten akkunain läpi kanarialinnut lauloivat, eriväriset ruusut tulvasivat tuoksua ja puhtaus loisteli kaikkialla, oli tämä koti todella mallikoti merimiehen asunnoksi.

Ja tässä pienessä paratiisissa ruusujen, korujen ja auringon säteiden keskellä oli syntynyt ja kasvanut Toivoskan ainoa lapsi, Maiju-tytär. Tätä tytärtä oli äiti kasvattanut kuin kukkaa kämmenellään. Tuossa perin siistityssä kodissa oli pikku Maiju ylennyt vuosi vuodelta alituisella vehnäskahvilla ja siirappileivällä. Toivoskan kahvipannuhan oli päivät päästään lämminnä ja harvoin hän viitsikään ruveta vahvempaa ruokaa valmistamaan. Vehnäskahvi oli jokapäiväinen ravintoaine. Sitä sai Maiju aamiaiseksi ja illalliseksi, sitä usein päivälliseksikin.

Muuten emo parhaansa mukaan koetti laittaa hänen ympärilleen rauhaa ja rakkautta. Äidin periaatteen mukaan oli parhain kasvatusmenettely Maijulle eristää hänet muista luodon ihmisistä, sekä täysi-ikäisistä että lapsista, ne kun olivat vain talonpoikaisia. Elämää ja ihmisiä sai Maiju lapsena vain nähdä tuvan akkunan lasien läpi tai äidin hameiden takaa. Ei hän ollut koskaan luodon muiden lasten parissa, sillä äidin hienostunut maku ei suvainnut sellaista. Äiti kun meni kaupungille, lukitsi hän tytön sisälle. Tällaista oli vielä olo Maijun ollessa jo toisella kymmenellä. Siten hänestä kehittyikin ujo, arka ja haaveileva tyttö, joka sai seurustella vain kukkien, korujen, auringon säteiden ja lumivalkoisten pöytäliinojen kanssa.

Ja ravinto oli koko lapsuusajan yhtenäistä vehnäskahvia ja siirappileipää. Tällaisesta ravinnosta ja kasvatuksesta oli yhteinen tulos se, että Maijun suoniin karttui vähän verta ja sekin väetöntä; että aivoihin ei siinnyt itseluottamusta eikä rohkeutta.

Maiju oli kuin paperinukki äitinsä ylen runsaasta rakkaudesta tiukkuvissa käsissä. Hän oli pieni prinsessa tuossa luodon satulinnassa luodon muiden lasten silmissä, jotka toisinaan työkseen sormi suussa jäivät katselemaan kadulta Maijua hänen yksin kotona ollessaan. Maijun ja heidät erotti luo pääsemätön raja. Ja se raja oli Maijun äidin hienostunut aisti. Vain äidin kanssa sai Maiju olla. Äiti itse hänet opetti lukemaan ja kirjoittamaankin. Lisää oppia sai hän sitte muutaman mamssellin luona, joka antoi yksityisopetusta herraslapsille.

Muutamana syksynä Maijun ollessa kolmannellatoista ikävuodellaan tuli Toivonen mereltä kotiin sairaana. Hän kitui kuukauden päivät ja kuoli. Isäänsä ei Maiju ollut oppinut koskaan rakastamaan, sillä se oli ollut niin kovin vähän kotona. Ja silloin kun se oli kotona, hän melkein vierasti sitä. Jos isä tahtoi häntä hellitellä, niin hän alkoi itkeä. Isän kuolemasta ei Maiju tuntenut mitään kaipausta, mutta äiti itki kalpeaksi itsensä. Ja nyt hän vielä rajummin ja huoltavammin kiintyi ainoaan lapseensa. Maijun kanssa Toivoska riemuitsi kesän kauneudesta, sen kanssa värisi talven kylmyydestä; sen kanssa nukkui samassa vuoteessa kevään valkenevat ja syksyn sysimustat yöt. Tytön jo ollessa rippikoulussa äiti vielä pani hänelle kengät jalkaan, palmikoi hiukset ja lyhensi kynnet. Vielä monta vuotta sen jälkeen hän itse kantoi ja kuumensi kotona ammekylvyn Maijulle, kun ei tahtonut viedä häntä yhteissaunaan. Maiju oli myös kasvanut kiinni äitiinsä. Niinpä kun ei toisella ollut nälkä, niin ei ollut toisellakaan; kun toinen ei saanut unta, niin ei saanut toinenkaan. Ja jos toinen tunsi pahoinvointia, niin tunsi toinenkin.

Maiju sukeusi soreaksi ja somaksi kassapääksi, johon nuorten miesten silmät itsestään pysähtyivät. Mutta äiti ymmärsi olla liiankin varoillaan. Maijustaan teki hän nunnan tuohon aina pestyyn tupaansa. Tyttö pääsi tuskin mihinkään ilman äidin seuraa. Ja kun Toivoskan vartioiminen täten joutui naurunalaiseksi, tekivät nuoret miehet hänelle monemmoista kiusaa. Koirankujeissaan he iltaisin kurkistelivat Maijua hänen kotinsa ympärillä. Toivoska harmistuneena koetti heitä likavedellä pois karkottaa. Mutta se vain lisäsi nuorten miesten huvia. Maailma nyt on semmoinen kuin se on.

"Oikeaa" sulhasta odotti Toivoska silti kyllä tulevaksi Maijulle. Ja sen "oikean" piti olla ainakin alaperämiehen, mutta parhaimmassa tapauksessa nuoren kapteenin, jolla on valkoinen silkkiliivi ja juvelisormus tarjottavana kihlasormukseksi. Niin rakasti äiti Maijuaan, että sen halvempaa sulhasta ei hän voinut sille kuvitellakaan.

II LUKU.

Muutamana syyskuun iltana tuli Toivoseen asuntoa tiedustamaan nuori konepajan työmies Pertti Hagert. Konepaja sijaitsi saarella luodon ulkopuolella. Joku tehdastovereista oli ilkosillaan opastanut Perttiä, joka oli asunnon puutteessa, menemään Toivosesta kysymään. Ja neuvoja jo edeltäpäin nautti siitä kohtauksesta, jolloin Perttikin saisi likavettä silmilleen. Ennestään ei Pertti tuntenut yhtään Toivoskaa eikä hänen tytärtään. Vasta viime talvena, katovuoden tuomana, olikin Pertti saapunut ylimaasta tähän kaupunkiin. Mutta pian hän täällä kotiutui, hankki itselleen ystäviä ja pääsi kaupungin konepajaan työhön.

Pertillä oli erinomainen luonnon antama lahja, jonka avulla hän aina kohta tuli huomatuksi ja hankki itselleen menestystä. Hän oli näet varmaan kauneimpia ja komeimpia miehiä, mitä nälkäinen ylimaa koskaan on synnyttänyt.

Siellä ylimaassa oli hän varhaisimman lapsuutensa ollut kunnan ruotilaisena ja aikaisemman nuoruutensa renginvekaleena. Senjälkeen tukkilaisena ja lopuksi kuleksivana rihkamasaksana, kunnes hän kylläyneenä ylimaan köyhyyteen, jätti sille ikuiset hyvästit ja lähti rantamaihin.

Pertin äiti oli mustalainen, mutta isä tuntematon. Aikoinaan oli huhuiltu, että se olisi ollut joku liikkuva norjalainen tukkiherra, jonka mieltymyksestä sievään mustalaistyttöön oli seurauksena Pertin pulska persoona. Ettei Pertti ollut ylimaan kömpelöä ja paksulihaksista, tahmeaveristä suomalaisrotua, huomasi hänestä jo ensi silmäykseltä. Mutta kun mustalaisimpi, hänen äitinsä, oli pitäjään kirjoissa, joutui niihin poikakin ja merkittiin kirkonkirjoihin äidin nimellä Hagert. Albert Hagert se siis oli Pertin sunnuntai-nimi.

Hän sai sellaisen kasvatuksen, että ensi vuodet ajeli sylivauvana mustalaismatkueissa. Poikaseksi varttui hän Leipivaaran korkealla mäellä törkyisen väen parissa ja oli paras opastaja halukkaille näyttämään Hepokönkään putousta, missä vesi putoaa alas jyrkkää kallioseinää toistakymmentä syltä korkealta. Pääsipä sitte pappilaan renkipojaksi, kun kirkkoherra aikoi hänestä tehdä "ihmisen". Mutta hullautui tukkilaisen reimaan vapauteen ja alkoi pölkyillä koskia seilata. Yhtäkkiä kohosi hän napin, neulan y.m. y.m. kauppiaaksi.

Mutta lopulta tuli Pertti siihen varmaan vakuutukseen, että ylimaassa ei ollut muuta kuin lunta ja nälkää. Niinpä hän lähti rantamaihin, solui alas outoihin oloihin kuin tukkipuu ylimaan metsästä. Mutta Pertillä oli kohta koti kaikkialla. Hänhän nyt oli sellainen maailman rannan rakki. Niinpä hän suuremmassa rajakaupungissakin ymmärsi katsoa eteensä. Vanhempien perintöä ei hänellä ollut muuta kuin tuo kaunis ulkomuoto. Mutta nuorella miehellä se onkin naisten silmissä puhdasta kultaa. Ja paljon on miehiäkin, jotka eivät näe pintaa syvemmälle. Tällaisten kanssa oli Pertti pian läheinen ystävä. Ja Pertillä oli jo ylimaassa saavutettua elämän kokemusta. Olipa hän siellä ollut jo väliaikaisena rättärinäkin eli jonkinmoisena poliisimiehenä. Konepajan työmiehenä hän siis hyvin menestyi, kun voitti ensimäisen vastenmielisyytensä sen likaisuuteen ja saavutti itselleen ensimäisen ammattitaidon alun.

Se oli harvinaista, ettei Perttiä konepajassa ensi tulemaltakaan pilkattu. Siihen vääjäämättömästi oli syynä Pertin huoleton käytös, erinomaisen sukkela käsityskyky, komea olento ja yhtenäinen huulinuuskan tarjoilu työmiehille. Ikäänkuin kaikkien vanhana toverina astui Pertti tähän hänelle vallan uuteen konepajamaailmaan, tähän noen, lian ja töryn "mustaan helvettiin", joksi hän sitä työtovereilleen nauraen nimitti. Kiroileminen oli muuten Pertille tuttavallisessa seurassa välttämätöntä joka toisessa sanassa.

Seisoessaan Toivoskan huoneen oven suussa asuntoa tiedustamassa ovat Pertin koreat kasvot, pitkä vartalo ja reipas ryhti kohta leskelle veriin menevää, sillä pulska mieshenkilö on aina ollut hänen silmäruokaansa. Pertti on puettu sinervään merimiespukuun, hänen kourassaan on leveälierinen, ulkomainen, musta huopahattu, kaulassa sininen silkkiliina ja rintataskusta koko miehen komeuden huippuna pistää esiin punainen, kuvallinen merimiesnenäliina. Siis kaikin puolin Pertti on Toivoskan parhaimpien makujen mukainen.

Kohteliaasti pyytää hän Perttiä istumaan. Maiju ujona pyörii äitinsä takana ja punastuu, kun Pertin silmät, nuo sametinpehmoset silmät, sattuvat häneen. Maiju on tuskin yhdeksäntoista vuotinen. Hänen vartalonsa on hennon solakka, mutta ohuen puvun alta pistää esiin lihaksien kaunis pyöreys. Kasvot ovat hienot, lumivalkoiset, nenä kauniisti kaartuva ja huulet ohuet. Musta tukka on etupuolelta kiharainen ja takaa sykkyrälle koottu. Ruskeat silmät ovat suuret ja niissä on kirkas loisto. Kaunotar hän on, mutta ujo ja arka. Ei yhdessäkään liikkeessä ilmau itsetietoisuutta eikä varmuutta. Ja yhtenään hän punastuu.

— Mikä teidän ammattinne on? kysyy leski, kun on kuullut Pertin asian.

Vaikka mielessään hän mietti, että tietäähän sen kysymättäkin: hän on merellä kulkija. On varmaan perämies, joka talveksi tulee kaupunkiin lukeakseen itseään merikoulussa kapteeniksi. Ja hänelle kyllä joutaisi peräkamari. Lämmin sysäys kävi koko Toivoskan ruumiin läpi.

— Olen vain konepajan työmies, vastasi Pertti vaatimattomasti, sillä huoneen siisteys ja somuus häntä oudostutti.

Tumma varjo laskeusi Toivoskan kasvoille, pettymyksen tumma varjo. "Konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan pahalta. Olihan se toimi likaista — ätsch! — kuin nokikolarin ammatti.

— Ette kai ole kotoisin tästä kaupungista, kun minä en tunnekaan?

— En.

— Oletteko ryyppymies?

Toivoska laskeutui kohta arkipäiväisyyksiin, sillä "konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan niin pahalta. Ja se toi hänen silmiinsä ne mustat murjaanit, jotka naama noessa, vaatteet noessa, yltä päätä noessa kulkivat veneellä konepajasaaren ja mannermaan väliä.

— Enpä sanottavasti.

— Käypikö teillä vieraita?

— Hyvin harvoin.

— Miten suuri on palkkanne?

— Neljä markkaa päivässä. Pertti lisäsi liikaa puolet.

— Oletteko iltasin myöhään ulkona.

— Tavallisesti kotona. Siinä Pertti valehteli.

— Onko teillä paljon tavaroita?

— Eihän niitä yksinäisellä miehellä miten paljon ole.

— Onko teillä morsianta?

Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois Pertistä.

Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän vastasi.

— Ei ole sitäkään.

Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua ei tarvitsisi häneltä — konepajan työmieheltä! — pelätä… Ja tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti salaisesti itsekseen huolehtinut.

— Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin likaista, niin likaista… Tahraatte huoneenkin.

Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!

— Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla tingi.

— No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä inhoan.

Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.

— Vai ei teillä ole morsianta, vaikka olette noin komea mies, puhkesi Toivoska Perttiä ihailemaan vasten kasvoja.

Pertti naurahti. Se nauru läikäytti paljon verta Maijun kasvoille.

— Kyllä veden avulla pysyy konepajankin mies puhtaana. Ja komeanakin. Enkä minä nokisin vaattein kotiin tule. Siellä pajalla jo aina pukeudun toisiin ja peseydyn.

Turhamaisuudessaan Pertti todella niin tekikin, sillä hän tahtoi kulkea kaupungissa "ihmisen näköisenä".

— Se onkin sitten toinen asia. Kokonaan toinen.

Ja lopuksi Toivoska myöntyi, kun Pertin lupaama vuokrakin oli hyvä. Laittipa kahvitkin vuokralaiselleen. Mutta koko ajan ymmärsi Toivoska Maijun olevan niin paljon ylempänä Perttiä, ettei hänelle tullut mieleenkään tutustuttaa tyttöä Pertille. Itse hän tarjosi kahvinkin hänelle eikä sallinut sitä Maijun tehdä.

Sitte Pertin mentyä siirsi hän kaikki paremmat kapineet pois peräkamarista, sisusti sen niin yksinkertaiseksi kuin suinkin voi. Ja niin sai Pertti "tulla jos tahtoi".

Pertti tulikin.

III LUKU.

Vuoden takaa Pertin tulosta Toivoskan huonemieheksi synnytti Maiju kivulloisen lapsen. Toivoska huusi epätoivossaan taivaan luojaa todistajakseen, miten hellästi ja huoltavan huolekkaasti hän oli Maijua kasvattanut. Ja Maiju kehtasi noin tehdä! Hän piti, että itse Jumala teki hänelle vääryyttä, kun salli tuollaista tapahtuvaksi.

Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".

— Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.

— Pertti…, oli Maiju avomielisesti vastannut.

Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli ottanut Pertin huonemieheksi.

— Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.

— Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä murhaat minut irstaisuudellasi!

— Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua…

— Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta tulee likaisen konepajamiehen vaimo!

— Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi. Enkä minä muuta kaipaakaan…

— Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä elävältä tapat… jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen. Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.

— Äiti! Minä rakastan Perttiä ja Jumala antaa syntini anteeksi. Niin pitää teidänkin antaa.

— Mutta enhän enää kehtaa mennä kenenkään tuttava-rouvankaan luo. Sinä hävitit meidän molempien onnen. Ymmärrätkö, että siistit ihmiset eivät sinua enää pidä minään. Hyvämaineiset ihmiset eivät rupea sinun kanssasi mihinkään tekemisiin. Ne kutsuvat sinua niin rumalla nimellä, että se päätäni huimaa. Ajatella, että oma lapsensa on sellainen…!

Eikä Toivoska voinut muuta kuin itkeä. Hän kutsui Pertin juhlallisesti kahdenkeskiseen tutkintoon ja nurisi Pertin kelvottomuutta.

— Mutta kun noin olet häväissyt Maijun ja minut, täytyy minun luvata Maiju sinulle vaimoksi, lopetti Toivoska.

— Soo-oh! Nyt puhuu emäntä liikoja. Minulla ei ole Maijun eikä lapsen kanssa mitään tekemistä.

— Eikö ole! Häh! Eikö ole!

— Ee-i! sanoi Pertti tiukasti ja näytti Toivoskalle valmiita passeja, aikoen jonkun päivän takaa matkustaa Etelä-Suomeen.

Ja Pertti, oli niin tyyni, jääkylmä ja levollinen, että Toivoska hämmästyi häntä.

— Ettekö ole Maijun lapsen isä?

— No en! sanoi Pertti tuiki varmasti,

— Hyvä luoja! Siis vielä tyttö suuri valehtelija!

— Niin on. Ymmärtää kai emäntä, ett'en minä olisi voinut olla niin hävitön. Harmittaa, että emäntä epäileekään.

— Mutta kun Maiju itse on minulle sanonut.

— Siinä hän puhuu vasten parempaa tietoaan.

— Mutta odottakaa! Minä käyn hakemassa Maijun tänne kamariin.

Toivoska lähti Maijua kutsumaan. Mutta sillä aikaa meni Pertti ulos toisesta ovesta eikä palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan.

Toivoska oli harmista haleta. Ketä piti hänen uskoa? Ja voi sitä häpeää, ettei Perttikään huoli Maijusta!

— Sinä olet Maiju minulle suuresti valehdellut. Ei Pertti ole viettelijäsi.

— Ei olekaan. Hän on minun sulhaseni.

— Hän ei huoli sinusta, kuuletko, hän ei huoli, puhui Toivoska kovalla äänellä.

— Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa minut.

— Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois…

— Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.

Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike silmissään.

— Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.

— Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän liitollemme.

— Hän on suuri roisto — tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.

Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta. Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta keinoa ei ollut.

Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että Pertti oli sittekin uskoton.

— Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän tuskissaan äidiltä.

Mutta äiti ei katsonut siihen ansaitsevan vastata.

Kun oikeuspäivä tuli, pakotti äiti Maijun lähtemään kanssaan raatihuoneelle. Maiju oli äitiään rukoillut polvillaan, että hän säästäisi häntä siitä häpeästä, mutta turhaan. Ja niin hänen täytyi lähteä, hankittuaan hoitajan lapselle, joka oli kovasti kipeä. Äiti oli näinä viimeisinä päivinä muuttunut Maijulle aivan tylyksi.

Kauvan kesti Toivoskan odottaa juttunsa esille tuloa. Mutta tuli se viimein. Vahtimestari sen ilmoitti. Asianomaiset menivät sisälle, Pertti tuttavalleen poliisille silmää iskien.

Komeassa tutkintohuoneessa on pöytä, kookas ja vihreäverkainen, keskellä lattiaa. Pöydän yläpäässä istuu korkeaselkäisessä tuolissa tuikeasilmäinen, kaljupäinen, suuriviiksinen ja paksulihaksinen oikeuden puheenjohtaja. Hänen sivullaan molemmin puolin istuvat raatimiehet niinikään korkeaselkäisissä tuoleissa. Hiukan ulohtaalla heistä kirjoittelee pienemmän pöydän takana oikeuden notaari. Hän on mies, joka on melkein kokonaan jalkoina, sillä ne ovat muodottoman pitkät, kun taas muuta ruumista riittää hyvin lyhyeltä.

Pitkää pöytää huoneen keskellä, minkä ääressä tuomari ja raatimiehet istuvat, koristavat useat raamatut ja suuret lakikirjat, joiden pykäliä laatiessa monet viisaat miehet olivat vuosia aivojaan vaivanneet. Seiniltä katselevat kultapuitteisista tauluista alas keisarit oikeuden jakamista. Muutenkin on salin kalusto upeannäköistä. Esivallan alamaisessa synnyttää nöyryyttä ja kunnioitusta esivallalle on kai tarkoitettu tällä komeudella.

Toivosen leski pohjustaa kanteensa hapuilevasti ja liikutettuna. Oikeussali tekee hänet arkailevaksi, sillä korkeat majesteetitkin kultapuitteisista tauluistaan näyttävät luovan häneen merkitsevän katseen. Siltä hänestä tuntuu. Hän on miltei itkuun ratkeamaisillaan. Se tuomaria hermostuttaa.

Maiju kuuntelee äitiään kasvot tulikuumina, silmät alas luotuina. Hän värisee kuin pakkasessa. Hänet on pakotettu tulemaan tänne pyhään oikeussaliin, jossa hänen suuri syntinsä kannetaan ikäänkuin tarjottimella pöydälle tuomarin ja muiden herrain eteen. Ne tahtovat hänet häpeään tappaa!

Notaari, jolla on violettinenä, tiirottavat silmät ja vaaleita hiushaivenia siellä täällä päässä, katselee ivan kure suupielessään Maijua. Tyttöparka siitä yhä enemmän aristuu, punastuu ja värisee. Mutta kaikessa surkeudessaankin on hän kaunotar, jonka kasvoissa tuomarinkin silmä viivähtää kauvemmin.

Perttiä näyttää melkein huvittavan tilaisuus. Toivoskaa hän kuuntelee hyvin pilkallisena. Sillä hän kohta voittaa notaarin puolelleen, sillä itse asiassa on tämä notaari vain viransijainen ja peruspohjilleen virkaheitto nimismies. Sitte kädet seljän takana, rinta pystössä ja leuka korkealla tekee Pertti selvää tuomarin kysymyksiin. Tuomarikin tulee häntä nyt tarkemmin katsastaneeksi. Sehän on kaunis, ryhdikäs ja hyvin puettu mies. Sanalla sanottuna: Pertti tekee tuomariin hyvän vaikutuksen.

Pertti liioittelee niin lujasti lesken ja Maijun kustannuksella, että leskellä alkaa veri kiehumaan. Maijulla yltyy poskien palo ja silmiin kihoaa kyyneleitä. Levotonna muuttaa hän seisoessaan jalkaa kuin olisi hän hyvin uupunut, huulet värähtelevät, kädet hiestyneinä vavahtelevat ja koko ruumista piinaa tämä hirvittävä tutkistelu.

— Valetta ihan alusta loppuun! kuulee hän Pertin mahtipontisesti lopettavan.

Siihen parahtaa kiivaasti Maiju leimuavan rohkeana:

— Älkääkä uskoko, herrat! Hän se valehtelee!

Pertti säpsähtää tuota ja lentää tulipunaiseksi. Notaari, joka tällä välin on kirjoitellut papereihinsa, nostaa päätänsä ja katsoo nauravasti Maijuun. Maiju häpeää ja luo alas silmänsä sen virnistelemisestä.

Tuomarin kasvot eivät värähdäkään. Ne ovat elottomat ja tuimat.

— Väittääkö syytetty syytöksen valeeksi? kysyy hän Pertiltä.

— Kaikki on totta niinkuin tyttäreni vakuut…, ehättää Toivoska puolustamaan Maijua.

— Hiljaa! karjasee tuomari ja polkaisee jalkaa lattiaan.

— 'sus siunaa! äännähtää leski ja hypähtää säikähdyksestä.

Mutta Pertti saa rohkeutta, entisen rättärin rohkeutta. Ei hän enää ole arka, ei ollenkaan. Tuo karjunta ei tarkoittanut häntä. Voi sentään, miten hän jo aristui! Mutta tuomari pelasti. Ja nyt hän jo taas tietää, miten oikeuden istunnossa pitää olla: tyynenä ja tasaisena, vaikka äimällä pistettäisiin. Sillä sitä voittaa enemmän kuin kovalla ja kiivaalla suun kopunalla… olla jääkylmä ja kaikki käy hyvin.

— Lapsi on tosin syntynyt, mutta minun, korkea oikeus, on tuiki mahdoton todistaa, kuka sen isä on, vastasi Pertti tyyneesti ja kohteliaasti.

Tuomari miettii hetken. Hän nojautuu korkean tuolin selkää vasten ja nostaa ajatuksissaan silmänsä ylös kattoon ikäänkuin taivaasta anoen voimaa ja taitoa voida hiuksenhalkaisijan tarkkuudella täyttää vaikeaa tehtäväänsä. Mutta hän on pian pulmassa selviynyt.

— Onko todistajia? kysyi hän nyt leppoisella äänellä kantajilta.

Toivoska ilmoitti muutaman vanhan vaimon. Se käskettiin sisälle, teki valan ja sai todistaa. Ei se tiennyt paljon, mutta kuitenkin jonkun verran raskauttavaa Pertin päälle.

— Te siis kiellätte olevanne lapsen isä? kysyi tuomari taas Pertiltä noin muodollisesti.

— Kiellän! vastasi Pertti painolla.

— Astukaa puhdistusvalalle.

Toivoskan sydän jo riemusta hypähti. Pertin kasvoille läikähti verta. Mutta hän astui pöydän luo ja sormet väristen vannoi olevansa syytön.

Asianomaiset käskettiin ulos. Ja pian taas sisälle. Luettiin päätös: kanne hylätään ja kantaja tuomitaan maksamaan kulungit.

Pertti teki kiitokseksi korkealle oikeudelle nöyrän kumarruksen. Sydän täynnä lähti Toivoska tyttöineen pois tuosta lain pyhästä temppelistä, missä oikeussalin pöytää koristavat useat raamatut. Tuomari sinne seuralaisineen jäi, ja keisarit kultapuitteisista tauluistaan seinillä katselemaan inhimillisen oikeuden jakamista.

— Et tule enää minun kattoni alle! kivahti Toivoska eteisessä Pertille.

— Kyllä tavarat pois haetaan, puhui Pertti levollisesti.

Maiju kainona raivasi itselleen tietä eteisessä. Siinä samassa tuli muuan vaimo ilmoittamaan, että Maijun lapsi juuri on kuollut. Silloin tuumi Pertti leveästi poliisituttavalleen:

— Lähetäänpä ottamaan sitte hautajaisiksi lasi!

Ja niin he lähtivät anniskeluun. Pertti ei ollut mikään juomari, mutta erityisissä tilaisuuksissa voi hän vähän kallistaa lasia. Ja tässä oli nyt sellainen tilaisuus.

Mutta Maiju painoi enemmän huivia silmilleen päästyään kadulle äidin kanssa. Nyt hän tunsi, miten onneton hän oli.

— Voi, hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt! sanoi hän äidilleen kulettaessa kylmässä tihusateessa.

— Ymmärrätkö nyt, millaisia ovat ihmiset? Ymmärrätkö, että tuo Pertti on suuri roisto? Ja tuokin tuomari! Ei kehdannut edes asiasta oikeaa selkoa ottaa, puhui äiti kiukkuisella äänellä.

— Mutta miksi, äiti, olet aina pitänyt minua erillään ihmisistä? Minä luulin, että he kaikki ovat yhtä hyviä kuin sinä… Voi että Pertti on noin kelvoton…!

— Juuri sentähden, että minä tunnen alhaisen kansan huonouden, tahdoin sinut pitää heistä erillään. Mutta omaan kotiini tuli roisto, joka vietteli tyttöni… Mitä minä olen tehnyt, kun Jumala minua tällä tavalla rankaisee…?

Toivoskan ääni värähti särkyneesti ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi.

— Mutta onhan lapsi nyt kuollut, puhui vaimo, joka oli tuonut sanan lapsen kuolemasta ja käveli heidän kanssaan yhdessä kotiin.

— Se on kuollut, mutta meidät on ainiaksi häväisty. Kunpa ihminen jaksaisi elää vuotensa loppuun, huokasi Toivoska.

— Voihan Maiju saada vielä jonkun toisen miehen, sanoi vaimo.

— Hyi! äänsi Maiju ja silmäsi inholla vaimoon. Vaimo naurahti ja hymisi jotain itsekseen.

— Elämämme oli niin rauhallista ja sievää: Ei ollut puutetta mistään ja tuttavani rouvas-ihmiset pitivät meitä melkein vertaisinaan. Mutta nyt! Katupojatkin meitä haukkuvat. Eikä ole mielessä päivän, ei yön rauhaa. Ensin piti kuolla mieheni ja sitte lapseni noin käyttäytyä…! Kyllä minua naisparkaa koetellaan…

Jokainen äidin sana viilsi Maijua kuin puukolla leikaten, sillä hän ymmärsi, että hän oli syyllinen. Kaunis unelma, että hän vielä saisi Pertin kanssa elää onnellisessa avioliitossa, oli särkynyt.

— Yhdessä emme voi enää elää. Ja nyt uskallan lähettää Maijun kotoa pois. Jos joku hyvä ihminen ottaisi häntä palvelukseensa, niin se olisi tästä puoleen suurin iloni. Niin, Maiju. Sinä saat lähteä maailmalle. Mutta minä sanon sinulle, että siellä on monta tuskaa ja monta kyyneltä kestettävänä.

— Sinäkin, äiti, hylkäät minut?

— Enhän voi sinua iankaiken elättää. Ja kun tällä tavalla olet käyttäytynyt, niin kärsi seuraukset!

— Mutta minun pitää saada tavata vielä Perttiä ja puhua hänelle.

— Uhkasihan tuo vielä tulla. Kylläpä ei häpeä suinkaan.

Koko se iltapäivä itkettiin Toivosessa ja odotettiin Perttiä tulevaksi.

IV LUKU.

— Sinä selvisit aivan kunnialla jutustasi, tuumi poliisituttava Pertille anniskelussa.

— Niinkuin pitikin.

— Todistustenko puutteessa kanne hylättiin?

— Minkäpä muun. Ja kun itse sanoin olevani syytön. Mutta annetaan olla jo koko roska-asia. Ja maista!

— Pantiinko sinut puhdistusvalalle?

— Mitä sinä sillä tiedolla teet?

— Kysynpähän vain.

— Entä jos pantiin?

— Ja sinä teit sen.

— Mikä oli tehdessä?

— Niin kun on syytön!

Poliisi nauroi ivallisesti Pertille. Perttiä se sapetti. Muutenkin häntä hiukan kirvelöi tuo vala. Ja se kirvelöiminen sai häntä tiheämmin ryyppäämään.

— Huomenna minä jätän tämän häväistyspesän, puhui Pertti uhalla.

— Ethän vain lähde pakoon?

— Ketä?

— Morsiantasi.

— Kuule mies! Kuka sinulle on sanonut että hän on morsiameni? kysäsi Pertti tulistuneena.

— Itse vain ajattelin. Mutta jos se ajatus on väärä, niin juodaan lasit pohjaan.

Siihen oli Pertti valmis ja tilasi uutta juomaa,

— Huomenna minä lähden ja sitte — purluikkis!

— Voisithan täälläkin olla. Mutta vanha morsian olisi kai aina tiellä.

— Herkeä jo kiusaamasta! Muuten minä —! uhkaili Pertti.

Poliisi osotti virkapukuaan ja uhosi:

— Elä uhkaile ruununmiehelle. Sitä tietä pääset kuitenkin pian linnaan. Siinä ei autakaan puhdistusvala.

— Taidat olla humalassa, sika!

Mutta sen kuultuaan nousi poliisi ja osotti Pertille ovea:

— Tuosta on viisi hirttä poikki! Sinä se sika olet, joka tärvelit tytön, minkä moni sinua parempi mies olisi mielellään ottanut vaimokseen. Ulos, sanon minä! Ja kysy perään puheestani, jos pystyt!

Häväistynä täytyi Pertin lähteä. Mutta poliisi jäi, Pertin tilaaman juoman ääreen muistelemaan itsekseen Toivosen Maijun koreita kasvoja, jotka olivat hänetkin ennen lumonneet. Ja hän olisi nyt ollut valmis antamaan Pertille selkään.

Ravintolasta kuljeskeli Pertti tarkkaamatta, minne kulki. Häntä harmitti poliisin puhe. Sittenkin ne olivat ihmiset varmat siitä, että lapsi oli hänen. Kahta suurempi syy on hänellä lähteä täältä pois — — uusiin oloihin.

Syyssade putosi taivaasta virtana. Katuojat norosinaan tulvivat vedestä ja kattoputkista se koskena putosi alas. Tällaisessa roskailmassa sivuutti Pertti vain harvan kulkijan, jonkun kotiinsa kiirehtivän, helmojaan kantavan sateenvarjoniekka ompelijattaren, öljykkäissään purjehtivan poliisin tai kumikappaisen herrasmiehen.

Nyt hän huomasi olevansa apteekin punervan värilyhdyn alla. Siitä hän kääntyi suureen puistoon, joka oli pimeä ja synkkä. Ainoastaan puistossa olevasta ravintolasta säteili tulta ympäristöönsä kuin raketista, joka on laskettu kohti pimeää avaruutta. Sadetta pitääkseen istahti Pertti penkille pyöreään kioskiin, joka siihen oli rakennettu kesäisiä kävelijöitä varten. Se oli lähellä ravintolaa. Sieltä Pertti hämärästi erotti lasien kilinää, kahvelien helinää ja sekanaista puheen porinaa.

Muuan issikkamies torkkui rattaillaan ravintolan edustalla odottamassa jotakuta sisällä-olijaa. Siinä mustissa öljykkäissä kumarassa nuokkuessaan näytti se ravintolan sisältä heijastavassa valossa kiiltelevältä möhkäleeltä, joka nöyränä otti selkäänsä taivaan veden koko runsauden.

Pertti katsoi ravintolaa kohti ja hänessä heräsi ajatus, että siellä herrain kapakassa olisi olo toisellaista kuin likaisessa anniskelussa, jossa hän oli istunut poliisituttavansa kanssa. Hänenkin pitäisi saada istua tuollaisessa paikassa kahveleja helistelemässä ja issikoilla itseään odotuttamassa…!

Se nyt oli puolihumalaisen miehen unelma, mutta silti se tuntui Pertistä aivan mahdolliselta. Miks'ei maailmassa hänkin, kuten muutkin?

Sade hiukan lakkasi, Pertti nousi ylös ja lähti kohti Toivoskan asuntoa. Oli jo myöhäinen ilta. Kun hän pääsi perille, oli Toivosen lesken asunto lukossa. Eikä tulia näkynyt.

— Nukkukoot!

Pertti tiesi naapuriasukkaan heinäliiterin pihan perällä ja sinne oli nyt paljon turvallisempi mennä kuin lesken luokse. Ensi kertaa ei hän suinkaan heinissä nukkuisi.

Helposti hän pääsikin heinävajaan. Siellä hän pimeässä kopeloi itselleen sijaa. Ensin osui hän olkiläjään ja silppukoneeseen. Sitte sattui hänen kätensä jollekin suuremman laatikon päällä olevalle puuesineelle. Sen hän otti kainaloonsa ja lähti hapuilemaan edelleen. Hän pääsi heinäläjään, asetti kainalossaan kantamansa esineen päänaluseksi ja heittäytyi pitkälleen heiniin.

Sade ropisi katolle, viereisessä tallissa liikuskeli hevonen ja rottien vikinää kuului joka loukosta. Mutta heinissä oli lämpöistä ja pehmoista. Pertti pian kuorsasi kuin aito ylimaalainen, joka saa unta yhtä hyvin heinäsuovassa kuin sisäänlämpiävän pirtin pankolla.

Aamulla heräsi hän viluun ja yökötykseen. Hänen päässään takoi ja suussa tuntui ilkeä näljä. Hän hyppäsi ylös ja puhdisteli itsensä heinistä. Sitte astui hän ulos niin salaa ja huomaamatta kuin mahdollista, kurkistettuaan sitä ennen, näkyisikö kartanolla ketään. Talossa näyttiin vielä nukkuvan. Pertti lähti lurvailemaan kadulle.

Jonkun ajan takaa palasi hän Toivoseen.

— Tulinpa ottamaan tavaroitani, sanoi hän sisään tullessaan huolettomasti Maijulle, joka näkyi yksin olevan tuvassa.

Pertti huomasi, että Maiju oli läpi-itkenyt. Tyttöparan silmät olivat sameat, kasvot tavallista kalpeammat ja koko liikunto nöyrän arkaa. Hän heitti Perttiin väsyneen katseen, mikä todisti, että se lähti unettomista silmistä.

— Voi, elä heitä minua, Pertti-kulta! Elä hylkää minua, joka sinua rakastan…!

Maiju puhuessaan siirtyi aivan lähelle Perttiä ja kuiskasi hänelle viimeisen kuumasti, vaikeroivasti kuin olisi veren syöksy ollut tulossa hänen rinnastaan.

— Olethan nyt valmis etsimään itsellesi uusia sulhasia, sanoi Pertti kylmästi ja hän kohosi ylös aikeessa erota kohta.

Silloin Maiju valittaen ja itkien käpertyi Perttiin lujaan kuin käärme.

— Meidän välimme on lopussa! puhui Pertti painolla ja työnsi Maijun pois luotaan.

Samassa ilmestyi Toivoska viereisestä huoneesta.

— Sinä… sinä… roisto! kiljasi Toivoska Pertille.

Maiju pyörtyneenä putosi lattialle irti Pertistä.

— Mitäs emäntä nyt —, alkoi Pertti hätäyneenä.

— Kyllä minä annan sinulle emäntää, sen lurkki! Phtyi!

Toivoska nousten varpailleen osasi sylkiessään aivan sattuvasti Pertin sieviin kasvoihin niinkuin oli tarkoittanutkin.

Pertti peräytyi eteiseen.

— Ja nyt ulos minun huoneestani! kiljui Toivoska uhmaillen Pertin kantapäillä hiilihanko kourassa.

Pertti ei ymmärtänyt, miten hänen olisi pitänyt käyttäytyä, sillä tämä oli kerrassaan äkkirynnäkköä. Hän oli aivan hämillään. Arasti viittasi hän tavara-arkkuunsa, joka oli eteisen loukossa. Mutta siinä samassa ehätti Toivoska arkun kimppuun ja viskasi sen kartanolle, jonne pudotessaan se pahasti rämähti. Sitte hän työnsi Perttiä selästä ja synkästi kiroten survasi hänet alas rappusia. Paiskasi sitte oven lujasti lukkoon ja salpasi sisäpuolelta sen.

Pertti purasi hammastaan.

— Niin ne potkivat minua nyt ulos joka paikasta kuin koiraa. Eilen jo hyvästi, mutta tänään vielä paremmasti.

Pertti puhdisteli kasvojaan parhaan mukaan. Nosti sitte arkkunsa olkapäilleen ja lähti kävelemään satamaan. Ainoa hyvitys hänen mielessään oli, että tuossa paikassa hän on irti tästä kaupungista.

Salvattuaan oven palasi Toivoska tupaan, minkä lattialla Maiju vielä pyörtyneenä makasi. Siellä hän lankesi valtavaan itkun puuskaan, ensin jalallaan potkaistuaan Maijua. Hän oli vihasta aivan poissa suunniltaan ja itki sentähden, ettei voinut muuta tehdä.

Päästyään satamaan etsi Pertti muutaman syrjäisemmän alaslaskeumapaikan kivilaiturissa ja huuhtoi siinä naamansa niin kirkkaaksi, että hän itsekin taas ihasteli sitä pyöreässä taskupeilissään, mikä hänellä aina oli mukana. Ne olivat oikeastaan naiset, jotka alkuaan olivat havauttaneet Pertin huomaamaan kasvojensa kauneutta. Siellä ylimaassa oli ollut pappilassa kotiopettajattarena muuan hurjapää tyttökoulun käynyt neitonen, joka asiasta alkaen oli renkipojassa herättänyt itseihailun tunteet. Se yhtenään oli kehunut Pertin kiharaisia mustalaishiuksia, poskien koreaa verekkyyttä ja kulmakarvojen kaarevaa kauneutta. Pian Pertti itsekin ymmärsi, että hän omisti jotain sellaista, mitä ei ollutkaan joka pojalla. Jo tuon tyttöhoilakkeen — kotiopettajattaren — kanssa oli Pertillä ollut rakkauskohtauksia. Ja tytön herkkä Pertin ihailu oli syynä siihen, että tyttö sai pian heittää hyvästit pappilalle.

Pertti laittautui laivaan. Hyvillään hän oli, kun laivan keula irtautui laiturista kolmannen vihellyksensä jälkeen. Pertti heilautti lakkiaan lähdettäessä. Sinne ne nyt jäivät kaikki roskat!

V LUKU.

Laiva leikkasi jo täydellä koneella aukeata ulappaa ja yksi ja toinen merimerkki sivuutettiin. Sieltä keulanpuolelta ei pistänyt silmään muuta kuin aavaa vettä, majakka ja jonkun kaukana olevan saaren ohkainen haamu. Vastaiselta puolelta näkyi vielä kaupungin rannikko. Mutta se mataleni matalenemistaan, kunnes lopulta erotti vain mustan viivan, joka sekin viimein hävisi.

Pertti seisoi ja nojasi yläkannen kaidepuuhun. Siinä kannella oli myös kolme nuorta neitosta. Taisivat olla koulua käyneitä, Pohjanmaan rikkaita talonpojantyttöjä.

Laiva jyski ja tärisi, mutta Pertti vain seisoi ja nojasi kaidepuuhun, sillä hän oli huomannut, että nuo nuoret tytöt, jotka myös olivat matkustavaisia, olivat halukkaita katselemaan hänen koreita kasvojaan, vaikka muka salaa häneltä. Eivät tytöt huomanneet, että Pertti puolella silmällään vakoili heitä.

Pertti otti itselleen luvan mennä puhuttelemaan tyttöjä. Ne olivat kolme sisarusta, jotka matkustivat Vaasaan yhden sisarensa häihin.

Pian saivat he Pertistä lystikkään puhekumppalin, joka osasi panna heidän suunsa täyteen naurua. Ja katsella Pertin silmien verhottua kiiltoa ja kiharaisen tukan koreutta oli tytöistä suorastaan nautintoa.

— Det blir tjocka igen, ennusti iltapäivällä perämies, jonka lakissa oli kellervä nauha.

Ja sumu tulikin. Laivan täytyi ankkuroida muutaman saaren kupeeseen. Tuskallista oli matkustajille siinä odotella.

Mutta Pertillä oli hauska tyttöjen parissa. Tytötkin olivat hyvin huvitetut Pertin seurasta. Heillä oli mukanaan oma eväs. Makeisia olivat he jo syöttäneet Pertille ja nyt tarjosivat ruokaakin.

— Juu, kiitoksia! Kyllä minä. Mutta minä sopisinkin neitien kanssa yksiin leipiin, puheli Pertti.

Tytöt vain nauroivat valkoiset hampaansa näkyviin.

— Te olette kaikki yhtä lystikkäitä. Voi kun teistä tulee mainioita rouvia! Onko omaa suolaamaa tämä punerva lohi, joka maistuu niin maajaalta?

— Kotona se on suolattua, vastasivat tytöt.

— No sitte minä sitä syönkin.

— Syökää, syökää! Olkaa hyvä!

— Kyllä minä. Mutta olisipa silkkaa riemua teidän kanssanne matkustaa vaikka Amerikkaan asti.

— Minne herra menee?

— Etelä-Suomeen minä reissaan.

— Me menemme vain Vaasaan.

— Minulla on vielä matkaa paljon siitä.

— Paljon on. Mihin toimeen herra siellä menee?

— Muutamaan suureen konepajaan työmestariksi. Minulla on siellä erinomainen paikka: kolme tuhatta vuodessa palkkaa ja työtä saan tehdä, jos haluttaa.

— Onpa se.

— On. Mutta somaa se on tämäkin syöminen. Miksi ihmisten pitää syödä?

— Elääkseen.

— Mutta nyt ovat franskalaiset keksineet keinon, miten ihminen tulee syömättä aikaan.

Tytöt purskahtivat nauramaan ja katsoivat toisiaan.

— Nii-in, vakuutti Pertti.

— Uskooko herra sitä?

— En nyt vielä, vastasi Pertti nauraen ja pisti samalla aimo viipaleen lohta suuhunsa.

— Kai herra on koulua käynyt?

— Koulua? Niin, on käyty kouluakin.

— Oletteko lukenut fysiologiaa?

— Juu. Olenpa tietenkin.

— No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.

— Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla syömättä toimeen.

Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.

Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät hyttiinsä nukkumaan.

Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan, uskalsi hän pistäytyä alas asti.

Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.

Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.

Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.

Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.

Herrasmiesten juominki yltyi ja puolijuopuneina pyysivät he saada tarjota Pertillekin. Istuessaan heidän viereensä tunsi Pertti sellaista sisäistä nautintoa kuin jos hän todellakin olisi jo suuren konepajan työmestari, jolla on kolme tuhatta markkaa vuodessa palkkaa ja työtä saa tehdä jos haluttaa. Nämä herrat olivat lihavia liikemiehiä, joilla paksut kultaiset kellonperät lepäilivät vielä paksumman vatsan päällä. Täysin valtuutettuna istui Pertti plyyssipenkillä heidän joukossaan ja poltti heidän tarjoamaansa havannaa. Mutta väkijuomia hän säästellen maisteli.

Näin pian oli täyttynyt hänelle eilinen unelmansa siellä puistossa syyssateessa. Mitä merkitsi nyt tämän rinnalla Toivoskan syleksimiset ja poliisituttavan ulososottelemiset! Pöhöh moukkia!

Myöhemmällä kun herrasmiehet jo punottivat naamat keltaisina ja alkoivat pelata korttia siirtyi Pertti kuhertelemaan tupakkihyttiin bufettitytön kanssa. Ja lopuksi tyttö toi hänelle tyynyt ja raanut ja laittoi hänet sinne yöteloille. Lattian alta ravintolahuoneesta kohosi ylös hyttiin kuumaa ilmaa, konjakkihöyryä, sikaarin savua ja kirouksia. Mutta Pertti oli tyytyväinen yöpaikkaansa. Olihan se toisenmoinen nyt kuin viime yönä ulkohuoneessa heinäläjässä.

Seuraavana iltana oli Pertillä jo oma hyttinsä. Ravintolatyttö sen oli hänelle välittänyt. Mutta päivisin Pertti seurusteli noiden neitien kanssa, joilla oli sitä Pohjanmaan mainiota lohta. Yksissä ruuissa he olivat, yksissä jutteluissa ja yksissä nauruissa.

Sitte Vaasan satamassa piti erota. Siellä suuren sähkölampun alla otti Pertti neideiltä hellät hyvästit. Mutta ennen eroa olivat neidot pyytäneet ja saaneet luvan itsekukin leikata itselleen muistiksi kiharan Pertin kauneista mustalaishiuksista. Heidän sitä tehdessään oli Pertti seisonut ylevän nöyränä kuin pakanain pyhä eläin kerittäessä.

Nyt tyttöjen erottua siirtyi Pertti bufettineidin ruokkolaiseksi, joka olikin hyvillään, että sai nyt pitää Pertin kokonaan, kun nuo kikattavat neidit laivan jättivät. Hänellä olisi ollut niin paljon puhumista Pertille, mutta aika ei mielinyt sitä myöntää. Mutta hän jo nautti saada edes katsoakaan Pertin hempeisiin silmiin ja ohimennessään koskettaa hänen mustiin kiharoihinsa.

Höyrylaiva lähestyi sen Etelä-Suomen suuremman kaupungin sisäsatamaa, johon Pertin oli määrä pysähtyä. Se oli matkallaan käväissyt muutamissa välisatamissa, ottanut niistä uusia matkustajia ja jättänyt niihin entisiä, ahminut sisäänsä verestä lastitavaraa, jotta se nyt oli täpö täynnä. Välikansikin oli ladottu niin paljon kuin suinkin sopi täyteen laatikoita, säkkejä, myttyjä ja matkakirstuja.

Jos tavara oli eri laatua, niin eri laatua olivat matkustajatkin aina kuumien etelämaiden kauppamatkustajasta alkaen läheisen pitäjään maalaisisäntään asti, mikä tuli kaupunkiin myömään perunoitaan, joita suvikasvu oli hänelle lahjoittanut yli oman tarpeen. Oli lihavia afäärimiehiä, laihoja herrarinkuloita, oli hienon hienoja neitejä ja kaupungista palveluspaikkaa etsimään lähteneitä maalaistyttöjä kotikutoisissaan.

Kaikkien näiden parissa liikuskeli Pertti ujostelematta. Hänen kauneilla kasvoillaan oli kaikkiin tenhovoimaa. Salaa hienotkin ryökynät häntä kurkistelivat ja ihmettelivät hänen nuorekkaan hipiänsä puhtautta, profiilin kaunista säännöllisyyttä ja sysimustan tukan kiharaista soreutta.

Ravintolatyttö syötti hänelle ilmaiseksi parhaita herkkuja ja tuon tuostakin tarjosi hänelle lasin viiniä, mikä Pertin suussa maistui toisellaiselta kuin anniskelun paloviina tai hapan olut, jota hän ennen toisinaan oli särpinyt.

Pertti olikin tehnyt koko laivamatkansa ostamatta ravinnokseen niin leivän muruakaan.

Tiheä oli sisäsaaristo, jonka läpi laiva paraallaan risteili.

Vaikkapa olikin jo myöhäinen syksy ja puut varistaneet pois kesäntuoreet lehtensä ja nurmikot olivat kulonkellervät, niin silti oli tuossa saaristossa miellyttävä lumous. Sillä nyt oli yksi sellaisia päiviä, joina syksy kuolee ja talvi syntyy. Kylmän yön jälkeen paistoi aurinko kirkkaasti ja pani kimaltelemaan jäähileiset ruohot ja talven ensi huurteesta hohtavat oksat. Kaikkialla oli kuulakasta kirkkautta, keveää kimmellystä ja heijastusta. Vesi oli tyven ja kirkas ja ilmassa kantava kaiku.

Sieltä ulompaa pilkisti kaupunki, suuri ja komea. Kun Pertti näki laivatelakan, suuren konepajan ja monet höyryalukset satamassa, riemastui hän. Tämähän oli juuri hänen kaupunkinsa! Hän tunsi suonissaan kiihtyvän uuden elämän. Kaikkialla oli vilkkautta, oli suuria rakennuksia, komeita ihmisiä kalleissa puvuissa, oli elämää, elämää, minne päin tahansa hän silmänsä siirsi.

Innostuksissaan ei Pertti enää muistanut bufettityttöäkään, joka oli hänelle niin paljon hyvyyttä tarjonnut. Suru silmissä se katseli Pertin laivasta poistumista hyvästiä jättämättä hänelle, ja meni sitte pienen hyttinsä loukkoon itkemään. Ja siellä hän itki ja huokasi syvään, kauvan ja valittavasti.

Mutta ajurin rattailla sillä välin Pertti ajoi kaupungin katuloita jonnekin majapaikkaan. Yhtenä siinä saatossa hän mennä viilätti hynttyineen, minkä matkustavien ajurit muodostivat.

Ajettaessa oli Pertin silmälle näkemistä: kauppapuotien suuria akkunoita monemmoisine ylellisyyksineen, upeita taloja, ohikiitäviä ihmisiä, univormuniekkoja, koreita tyttöjä, rikkautta, loistoa, ylpeyttä.

Tämä hurmasi Perttiä, huumasi ja ihmetytti.

VI LUKU.

Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa. Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä hiljaisessa työpaikassa.

Insinööri pyöriessään yhden ja toisen piirustajan paperien ääressä ei huomannut kotvaan aikaan Perttiä. Mutta sitte hän havaitsi hänet ja tuli kohta.

— Mitä te asioitte? kysyi Strang Pertiltä.

— Pyytäisin kysyä, olisiko insinöörillä minulle paikkaa konepajassa.

— Paikkaa teille?

Insinööri katsoi miestä terävästi kiireestä kantapäähän. Aina hän "katsoi läpi" miehen ennenkuin otti hänet työhönsä. Pertin ulkomuoto oli insinöörin silmissä edullinen.

— Mistä te olette?

— Yläältä Pohjanmaalta.

— Jahah, Onko teillä todistuksia?

Pertti veti esiin todistuspaperinsa. Insinööri asetti toiset rillit nenälleen ja alkoi lukea Pertin paperia. Hän tunsi persoonallisesti todistuksen antajan, sillä hän itsekin oli alkuaan kotoisin Pohjanmaalta. Sen puolen ihmisiä olikin insinööri aina valmis ottamaan konepajaansa. Onhan pohjolaisen myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan maankuulu.

Insinööri mietti hetken Pertin paperin luettuaan. Hän otti pois toiset rillinsä ja mietti. Katsoi sitte pitkään syrjästä Perttiä.