PERÄKARTANON YLIOPPILAS

Kirj.

K. A. Järvi

Nikolainkaupunki, Waasan Painoyhtiön kustantama, 1893.

Sorto, oikeus, kurjuus, kunto kell' on niistä varma tunto: ovat käsitteitä, jotka vaan käyvät ristiin rastiin ainiaan.

Tutki työt ja alkujohteet, vaikutteet ja niiden kohteet: sulle paljon selvemmäks' käy syyt, jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!

Vaasassa 6/7 93.

I.

Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.

Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla. Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan, makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät, kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.

Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono järjestyskin vallan päällä.

— Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.

— Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt, taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.

— Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin…

— Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa nytkin.

Pastori riisui päällysnuttunsa.

Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.

— Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on niin paha siivo ja minä itse kuin… kun minä olen ollut niin kipeä.

— Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!

Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja itkevä ilme kasvoilla.

— Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään maallisesti autettu.

Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.

Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.

— Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori vakuuttavalla äänellä.

Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen tekoaan…?

— Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja, mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet kaksinkertaisen synnin.

Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille, mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:

— Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.

Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista tuntoa.

Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen. Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo kerjennyt kuivua kyynelien suola.

Poika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät toljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt ohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo paikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.

Pastori kysyi, onko kummeja saatavina.

Anna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi. Toisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella puolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa kohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli käynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi, kun näki pastorin ja niijasi hänelle.

— Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan kummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.

Reeta-Maija lähti pyytämään.

Kohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi seisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen ja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli pastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna, talon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan, Reeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen, räkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla todistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.

Annalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja tuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi vuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun tuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin, joka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.

Emäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta, kokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.

— Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään hänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.

Kun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki huoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan pastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija avasi oven.

— Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia, niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.

— Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli emäntä ja oli hyväilevinään lasta. — Pulska poikahan tämä on… ei mikään rahjus.

— Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi ummessa.

Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan katsoen.

II.

Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.

Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli. Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.

Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt, kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä. Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.

Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.

Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä ja uskonnon kaipausta.

Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki. Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään. Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen. Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä yksinäisyydessä huolivalle.

Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului isännän ja emännän tyyni keskustelu — ja hän heräsi huumauksestaan.

Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille, milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.

Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi. Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot vapisun väreet kulkivat ruumiissa.

Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa, sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.

— Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar, ja silmäsi Samiin kehdossa.

Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan. Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin pitkään silmäili.

— Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi Kölnin veden haju.

— Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.

— On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut tarjoojana.

— Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.

Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa, että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle. Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan naimisiin.

Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä. Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten. Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.

Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen ohuen pukunsa läpi.

Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs — rouvat hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.

Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi. Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.

III.

Niin oli päätetty, että Annan pitää tulla kuvernöörin pitoihin valmistelijaksi ja lopullisesti tarjoojaksi. Anna oli käynyt Lindmanilla ja oli ollut rouvien mielestä silloin, he olivat siellä pitoja puuhaamassa, sillä ne juuri vietettiin kauppaneuvoksen talossa, ollut yhtä sievä kuin ennenkin, vaikka he kauppaneuvoksettaren huomautuksen johdosta oikein hakemalla hakivat Annasta epähienoutta. Kasvot nyt tosin olivat Annalla kalvakammat kuin ennen, mutta siten oli hän tullut rouvien mielestä herraskomiammaksi. Ennen hänen kasvoissaan olikin ollut liiaksi verevyyttä — niin rouvat sanoivat.

Samille oli Anna saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta Samin hoito oli häneltä poikkipuoleista, kun hän kulki kahden maan väliä: oman asuntonsa ja Annan kodon. Kun Sami heräsi, alkoi hän itkemään ja itki niin kauvan, kunnes uupui ja nukkui.

Yösydäntä oli Anna vain kotonaan. Pitojen pölläkässä kului häneltä niin aika, ettei hän tiennyt päivästä muuta kuin aamun ja illan. Hän juoksi leipureilla ja kondiitoreissa, kävi kaupungin useimmat viinipuodit, haki, olisiko jo jossain talossa kevään aukomia ruusuntupusseja. Sitte laitteli ruokia, koristeli tarjottimia ja järjesteli niihin leivokset, sanalla sanoen hänen aistinsa ja makunsa täytyi ensin käydä tekemässä tarkastusta kaupungin ylellisyystavaroista ennenkuin ne tuotiin arvostelevan areopaagin, rouvajoukon, eteen. Rajaton luottamus oli rouvilla tässä suhteessa Annaan, sillä he tunsivat hänen aistinsa mallikelpoiseksi.

Väliin vain näitä Annan homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran, Samin isän, näkeminen. Se paremmin karttoi häntä nyt, ei sanaa vaihtanut, ja varsinkin, kun Anna oli kauppaneuvoksettaren parissa, oli se ärtynen, jos sattui tulemaan samaan. Kahta ahkerammin kulki nyt nuori herra ulkona koirineen kuin ennen pitkissä, kiiltovartisissa saappaissa ja koiraparia taluttaen. Häntä sanottiin tylsämieliseksi, mikä ei pystynyt mihinkään. Ei hän viettänyt iloista ravintolaelämää kuin useimmat kaupungin nuoret herrat, vaan oleskeli tavallisesti yksinään ulkona ja huoneessaan. Koirista hän piti ja hevosista ja rakasteli pukeutua hieman muodeista irtautuvasti. Hänen pitkät, laihat, hiukan kesakoiset kasvonsa olivat kuivat ja silmät tyhjät. Kaupungin nuorten vallasnaisten parissa pidettiin hän pilkkana eikä nuori herrakaan heistä välittänyt. Hän oli umpimielinen ja salvattu koko olemukselleen eikä häntä ulkoapäin näyttäneet tunteet lämmittävän eikä intohimot polttavan, vaan hän näytti sellaiselta, ettei hän yhtään osaa nauttia elämästä eikä ympäristöstään. Siksi kai ei kauppaneuvoksettarellekaan yhtään johtunut mieleen, että Anna olisi saanut Samia hänen pojalleen, Lennart-herralle.

Mutta jonkunlaista kunnioitusta oli Annassa tätä idioottia kohtaan, sellaista, jollaista palvelija aina tuntee isäntäväkeensä herrasmaailmassa. Ja tämä palvelijan kypsymätön arvottamisen tunne se oli suuressa määrässä saanut Annan myöntymään nuoren herran raaoille tavotteluille.

Pidot pidettiin, loistavat ja suuret kuin ikään sopi kaupungin hienostolle. Valikoitu se joukko oli, joka pääsi juhlistamaan kuvernöörin tulijaiskestejä. Kaupungin utelijas väestö kulki akkunain takaa katselemassa ulkopuolellekin häikäiseviä pitoja. Eivätkä ne olleetkaan mitään varjokuvia akkunanverhoissa, joita sieltä näkyi kadulle katsojain silmiin, vaan täyteläisiä, vereviä, nuorentuneita kaupungin herroja ja ompelijattarien luomia rouvasihmisiä. Koko tämä maailma kokonaisena ja ehyenä näkyi kadulle alastomain akkunain läpi ja valon säteilevä häie tunkeutui kauvas ympäristöön.

Illan kuluessa varmistui Anna varmistumistaan käytöksessään. Kun vieraita oli alkanut tulla, oli häntä painanut raskaus, että ehkä jotkut rouvasihmiset, jotka eivät olleet pitoja puuhaamassa, katsovat häntä hyvinkin karsaalla silmällä ja että olisi ollut parasta olla tänne tulematta. Mutta nyt eivät rouvat joutaneet välittämään mitään karvasta ja katkeraa, vaan hymy ja hyvät tuulet paistoivat jokaisen naamasta. Ja Annakin unhotti Saminsa ja nykyisyytensä. Hän vajosi puuhaan ja hommaan, antautui koko sielullaan kiini kesteihin, jotta kaikki hyvin kävisi. Hänen näppärä käytöksensä, särvi runkonsa, musta vaatteuksensa, suuri, valkoinen vyöliina edessä ja lumenmoinen kalpeutensa tekivät miellyttävän vaikutuksen ja synnynnäinen hymy valoi kiillon koko olennolle.

Kesteissä muuten oli Anna kuin kotonaan. Hänen vahvin puolensa ne olivat. Hän osasi oikein sulaumalla sulata kaikkiin valmistuspuuhiin ja sitte itse kesteissä hän ikäänkuin palveli intohimoaan, mikä aina kaipaili suurta ja komeaa. Illanpitkään hän jo punaposkisena hikoili, mutta väsynyt — sitä hän ei tehnyt koskaan.

Yksinään oli Sami saanut olla yönsä, sillä vaimo oli käynyt vain illalla imettämässä. Oltuaan aamulla hetken unen horroksissa Lindmanin kyökissä piikain sohvalla oli Anna, vaikka tuntuikin vastenmieliseltä, ravistanut itsestään unen tähteet ja kiiruhtanut Samia katsomaan. Ja siellähän se kotona poika nukkui rauhassa kuin enkelin suojaamana. Anna imetti Samin, sai hänet uudestaan uneen ja kiiruhti takaisin Lindmanille, sillä järjestys oli saatava takaisin kauppaneuvoksen talossa, ja rouva oli tähän Annaa erityisesti pyytänyt.

Tanssittaessa oli ohkaista pölyä kokoontunut joka paikkaan loistavassa salissa, viiniä oli valunut huoneiden pöytäliinoille ja tupakanporoa oli jokaisessa sopivassa kolossa, makeisten jätteitä siellä täällä ja sikaarin ja paperossinpäitä tuhka-astiat täynnä. Kaikki tämä oli korjattava, puhdistettava ja pestävä.

Itse herrasväki nukkui koko aamupäivän päivälliselle asti. Kauppaneuvoksetar virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vastikään on pitänyt loistavat pidot ja niissä täydellisesti onnistunut. Hän oli hetkeksi kiinnittänyt ympäristönsä huomion itseensä ja vielä kauvan jälestäpäin juteltaisiin pidoista, jotka, vaikka kyllä yhteisellä kustannuksella, oli pidetty hänen talossaan. Hänhän se kuitenkin oli antanut värityksen koko hommalle.

Annalle oli kauppaneuvoksetar varsinkin hyvä ja jutteli hänelle erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä. Sitte illalla, kun kaikki alkoi olla jälleen kunnossa, kääntyi hän kahvia juodessaan osaa ottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Hän esitteli useamman laatuisia neuvoja ja toimia. Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittämään herrasväen liinavaatteita. Sitä tointa voisi hän tehdä kotonaan ja samalla hoitaa Samia. Anna oli aivan oppinut vaatteiden silittäjä ja kauppaneuvoksetar lupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun olisi pitoja, esittäisi rouva Annaa muille rouville tarjoojaksi.

Annan sydän ilosta sykähti, sillä nuo toimethan hänelle hyvin sopisivat. Ja tienaamaan sitä täytyi ruveta, sillä ei ne entiset säästöt vuosiksi riittäneet. Eiväthän ne ihmiset vielä olleet Annaa hyljänneet… Kauppaneuvoksetarkin lupasi hakea Samille vanhoja vaatteita ja muuta semmoista.

IV.

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.

Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet, joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.

Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät, vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin. Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.

Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät, kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa. Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen kanssa häksäämään!

Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.

Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.

Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen, sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen, ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.

Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa. Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia poissa.

Siellä ulkona oli kylmä — hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta. Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.

Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta, ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin soinnuttomasti.

Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.

Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen: huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi tippumaan taivaalta.

Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.

Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti, joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia tyynnytti. — Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen signaali Samille.

V.

Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista. Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa, jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

— Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään. Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää. Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru. Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta, jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia, Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta, posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli, kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin. Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti. Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas. Sami nukkui.

— Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi. Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

— O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

— Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut, itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan, huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan. Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin. Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin. Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen, tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa hän myös aina osasi pidoissa pitää.

VI.

Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.

Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla. Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista, se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi aaltojen selässä.

Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli asettunut.

Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa, kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia, kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä, niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.

Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa, herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.

Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.

Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.

Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja märkä sää.

Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.

Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia, tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan, nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä. Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään, kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.

Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.

Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri, musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia, sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti. Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia taistelussa lumiukkoa vastaan.

Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.

Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä. Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun karaisemia urhoja.

— Pestään! huusi muuan joukosta.

— Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.

Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan, toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut. Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.

Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua, minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla niitä ruoskinut.

Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta helpotusta.

Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.

Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä kuin vihata niitä.

VII.

Anna rukka! huokaili aina Bergin konsulinna, kun näki Annan menevän heidän talonsa ohitse etunojassa kiivain askelin jonnekin puuhaan ja hommaan.

Konsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi. Köyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin lähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten kulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti vastaan pappeja kotonaan vieraina.

Myötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla perällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja pesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi asumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita ja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle luovuttaisi asuntohuoneeksi.

Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan kyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin kiitollisuus "parempia ihmisiä" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle syvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi, neuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki hyvä tuli.

Hymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa, missä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla nurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus verrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti. Suuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta päivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli kaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta talvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian kamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun uuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava. Leipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista huonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi ja vielä hyyryttä.

Anna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan konsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta hyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan sydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä. Toisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen runsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli hyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi suunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti taittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.

Niin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset toimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan koettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Kun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin löytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle niin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta piian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai siirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten rouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia lähetyksiä.

Anna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain mielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville, jota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä Annan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät rouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen sydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen hyväntekeväisyyden teoille.

Pirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone, korkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa eli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan tarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita oli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen hämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin huomion puoleensa.

Sami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä nappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas varasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän poskeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria suoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami tullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina, jolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin muisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta Sami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut piikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli ruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin, mutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.

Sami oli rungoltaan aika lailla varttunut: paksupohkeiseksi, leveäruumiiseksi. Hän oli jo pienennetty kuva isästään, tuosta Lindmanin Lennart-herrasta. Ja kumman teki, ettei Sami patvinut, kun olivat hyvät syönnökset, mainio ruokahalu, huolettomat päivät ja iloinen leikkikumppali. Ei yhtään ikävää niinkuin siellä vanhan piian huoneessa asuttaessa, vaan yhtenäistä lapsen huoletonta elämää. Ja ikäisiänsä työmiesten lapsia hän osasi kohdella kuin äkein herrasperheen jälkeläinen. Se kuuma selkäsauna siellä vanhan piian talon luona oli juuruttanut hänen sieluunsa ikuisen vihan työkansan poikia vastaan, joita hän "katurakeiksi" haukkui. Kivi kourassa hän vahtasi niitä Bergin talon portin suojassa ja kun näki niitä kadulla kulkevan, lähetti hän kiven heidän jälkeensä semmoista kyytiä, jotta se hyppiessään katukiviin tulta iski.

VIII.

Itse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän ensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei tunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä keuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa tyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä puolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri on keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja panee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka monta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!

Sami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii pohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme taivaista lahjaa, raamattua.

Annassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta kohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi ohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla aikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili kykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti tehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.

Jo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti asian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että hänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia. Hän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä Samikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.

Sitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.

Yht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti vastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä, mutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.

— No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin Svealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi kuun alussa.

— Konsulinna on aina minulle niin hyvä…

Mutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?

— Kyllä hän, kun minä käsken… Hän on merikapteeni Engman-vainajan tytär.

Anna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi, ett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata pannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on puhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo pyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset. Vitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan "Isä meidän" — siinä kaikki.

Samin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan kauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin alahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin vinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa kartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon tuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli vuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu sieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita itkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti kahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada suudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.

Tämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja vallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen Lotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla Svean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami aivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat rohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä kenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä Sami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun piti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan, vaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin kuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin lämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä korvat kuumina suhisivat.

Sami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän saisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita Engmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi Sami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta lukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän kaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää. Että se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma, sillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.

Kun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja kengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen vietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa ja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin siivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.

Nyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja ilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei vielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa suurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.

Hetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi vähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon pienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään tapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on sanonut, että lapsessa on vähän verta.

Samassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta Svean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa taluttaen ja käski Svean puhutella häntä "tant-Emmiksi".

Konsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.

— Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!

Anna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle, mutta äiti jäi kyökkiin.

— Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

Neiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli väljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle iholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä silmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu vain yhteen pisteeseen.

— Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna selvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.

— Vai niin.

— Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle, joka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan kättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti ojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen vastenmielisen vaikutuksen.

— Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna laskee vain leikkiä hänelle.

— Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

— Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo…

Konsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin. Siellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi vaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa, mutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle tuotavaksi.

IX.

Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen ruotsinkielen.

Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.

Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan loukkoon.

Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan. Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.

Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen. Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi, jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.

Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi, kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa. Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää. Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin menemään.

Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten, tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen pojat ja tytöt.

Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:

— Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä…?

— Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.

— Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti punaisena ja uudisti:

— Samuel Tihinen… Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut hänestä…?

— Jassoo, tämäkö on se poika…? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.

— Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun ensi kerralla ei kuulunut vastausta.

Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:

— Ei hänellä ole isää.

— Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin Samin nimen kohdalle: "faderlös."

— Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos ei hän sitä ymmärrä.

Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään. Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen poreita… Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä — hyi kuin se oli leikannut Annan sydäntä!

Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:

— Miks'ei, äiti, minulla ole isää?

Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin kasvoin puhui hän hätäisesti:

— Samin isä on kuollut.

Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.

* * * * *

Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet. Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan; muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.

Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.

Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa. Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.

He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja muutamia muita toisenluokkalaisia.

— Ka kun Sammakollakin — se oli Samin liikanimi — on laukku! huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä nauroivat.

Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan, mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa.

Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi Samin alle makaamaan.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.

— Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun käskettiin.

Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin hän ymmärsi.

Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.

Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta, kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.

— Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.

Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli, että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.

— Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan sanoneeksi.

Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama, siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.

Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi päästä laivaan.

— Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.

— Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.

Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan kellastuttamia kasvoja.

Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston jatkon tykönä.

Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva — kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita… ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti.

Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.

Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti. Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni, joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat ankkureita hartaasti ja lauloivat:

Meripoika se merta seelailee ja seelejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seelejänsä reivailee.

Ja Englannin parhaissa tansseissa, niissä meripoika saa valssata. Falerii, faleraa, falerallailee, niissä meripoika saa valssata.

Italian ihanat immetkin ne käyvät meripojan sylihin. Falerii, faleraa, falerallailee, ne käyvät meripojan sylihin.

Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli, oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.

Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka, sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.

Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri kotka siivet hajallaan.

Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita, kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät niin kauniisti.

Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä konsulinna ja johtajatar…? Häntä vielä piiskataan… Kun olisi saanut jäädä tuonne laivaan!

Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli. Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä kotiin… mutta minne?

Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle. Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi heinäläjään pitkäkseen.

Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene… piiskaisi häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun…

Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa. Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.

Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli, että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on mennyt. Kun ei vain lie hukkunut…! Ja koko päivän ollut poissa…! Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!

Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin…

Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki. Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.

— Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.

Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.

— Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?

Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.

Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi. Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt, pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.

X.

Seuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan puheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki tilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein askelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja saanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan raaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut sellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa. Ensi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien oppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että Sami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.

Anna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä kouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan ottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti kasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen luokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi olla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli määrännyt.

Niiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo selvittäen hänelle johtajattaren puheet. — Kyllä Sami on kovasti vikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet kasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt kuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! — Vallatonhan se on! säesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami on noin peitonnut raatimiehen poikaa.

Anna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla ankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan hellittämättömältä kannalta.

— Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta ja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä Sami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.

— En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan aristui äidin kovaa katsetta.

— Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan piiskoja.

Samin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä, jotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon taakse piiloon.

— Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos et sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä huomennakin.

Sami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen tykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa päättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.

— Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa tukasta.

— Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.

— Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.

— Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.

— Minä menen… minä menen… menen… menen…! huusi Sami, kun Anna alkoi tiheämpään lyömään.

Anna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä vaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain piiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.

— Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.

Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.

Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella. Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen, kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei pääsisi juoksemaan rynkkyihin.

He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja, laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.

Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira, mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti. Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan puheilla.

Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:

— Vai sieltä se rikoksellinen tulee.

— Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.

— No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:

— Kadun.