PARANTUMASSA

Kirj.

Kalle Koski [Kalle Haapakoski]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

I.

Mitä mahdettiin siellä tehdä?

Jokohan työhön?

Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua — eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston päästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.

Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta iltaan tarvitsematta koskaan lepoa.

Kuka tiesi hänen aikeensa?

Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen vastenmieliseltä tuntuikin.

Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.

Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.

Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.

Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän kukkasen terät, verhot ja lehdet.

Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan vasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun hän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä, puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea kohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.

Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti pöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen ja niin hän alkoi isällisellä äänellä:

— Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.

Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään vastaukseksi.

— Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on, jatkoi hän alkamaansa tapaan. — Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja silloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.

Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin olisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:

— Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?

— Ei, ei. Mistäpä minä… eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin, änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta häntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska muistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.

Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin levottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian paljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu nuhdesaarna, isällinen kuritus — se se nyt niin ankarasti pelotti.

— Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa — jatkoi hän armottomasti tilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan rapisevia lehtiä — menetit viisisataa vuodessa.

Se ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei vastannut mitään — vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista vuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko saisi tähän päättyä.

Mutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.

— Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.

Silloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin tuttavuuksiin toverien kanssa.

— Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.

Se merkitsi koulupojan kehitystä; silloin jo voidaan viettää loma-aikoja yksissä, voidaan ihastua vesimyömälän tyttöön ja korkeimmasti kehittyneenä ostaa silloin tällöin pullo marjaviiniä; jopa punssiakin, varsinkin nimi- ja syntymäpäivänä.

— Viidentenä vuonna tuhat markkaa — ja päälliseksi jäit vielä luokalle.

Isän ääni olikin muuttunut vakavammaksi ja vakavammaksi ja äiti loi poikaansa levottoman ja huolekkaan vaikka lempeän katseen, tämä itse tuijotti kankeasti lattiaan ja tunsi itsensä perin masentuneeksi.

— Ensimmäisenä vuonna kauppa-opistossa menetit kaksituhatta, toisena viisisataa enemmän ja nyt viimeisenä melkein saman summan.

Tuskastuttavaa oli siinä istua ja kuulla, ja yhäkin tuskastuttavammaksi kävi, kun isä käännähti vähän pöydästä ja raskaan karvaasti virkkoi:

— Siinä on kokonainen pääoma, jolla moni mies olisi voinut päästä hyvinkin pitkälle.

Poikansa tuskallisen tilan oli äidin hellästi vaaniva silmä huomannut ja hän nyt väliin virkkoi:

— Eihän Antin ole sopinut köyhemmästi elää kuin muidenkaan.

Se vähän helpotti. Jotain sellaista olisi hänenkin pitänyt sanoa ja sillä puollustautua, jos sen olisi sanoiksi saanut. Lapsen kiitollisen katseen hän heitti äitiin ja tunsi rakastavansa häntä niin äärettömästi, olisi kernaasti vaikka suudellut, kuten ennen pienenä poikana hänen helmassaan istuessa.

Isä istui kauan sanaakaan lausumatta.

Antti rohkeni jo tarkastaa häntä.

Hän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan kyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.

Mutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä ankarakin, sitä aavisti Antti.

Mutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.

Isä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin kaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.

Oli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen otsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo ensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo hänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin puolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä mielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa, useinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa sydämmellisyyden valtaan.

Ja kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut, rakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki, vaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan ollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.

Antti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti olisi aina välittäjäksi käynyt — siksipä hän niin rakastikin häntä vielä täytenä miehenä.

Kauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:

— Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on supistunut.

— Sitä älkäämme ajatelko, ukkoseni! sanoi äiti kevyesti. — Nythän Antilla on runsaasti tietoa hoitamaan meidän liikettä.

Mutta siihen äännähti isä kaukaisella äänellä:

— Kylläpähän tässä minunkin tietoni riittävät.

II.

Sen enempää hän ei saanut tietää kodin tilasta, eikä halunnutkaan.

Eikä sekään häntä huolestuttanut, ettei isä hänen apuansa katsonut tarvitsevan. Lähti ulos.

Käveli kädet housujen taskussa herttaisessa kevätkesän luonnossa, vapaana taasen kaikista elämän huolista, nauttien sen minkä voi, ja antoi ajatusten lentää tai levätä, miten niiden milloinkin itsensä halutti.

Vihantana oli asuinrakennuksen takana pieni puisto, lehti puissa ja pensaissa oli melkein täydellinen ja kukkaisiakin näkyi ruohostossa. Suruttomina soittelivat linnut puiden oksilla. Kirkas ja lämmin oli päivä, etelä hengähteli pehmeästi suvituulen henkeään ja somasti liikkuivat siinä puiden viheriät lehdet.

Hän heittäytyi hermottomasti tuuhean koivun varjoon mukavalle ruohopenkille.

Koetti ajatella siinä, etsiä hauskoja muistoja huveista ja hurmaavista nautinnoista.

Mutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin himmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta kohta vaipui taas entiselleen.

Loikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta, ajatella tai olla ajattelematta — sama se.

Milteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa harmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa kauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja veltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli selvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan kihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.

Siinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden tervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja ajatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten isä oli vasta sanonut.

Tunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.

Pienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko kartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.

Vaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen ihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet itsekseen virkkamaan:

— Tuommoisen talon omistaja!

Puistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat, hyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle päästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot. Mutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin, ei hänellä ollut mitään tietoa.

Hän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä ikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.

Vanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi hankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.

Kauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.

Siellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun eukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän sitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari oli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee akalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että ulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut — tai jotain semmoista.

Tavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.

Saattaisi piankin kuolla.

Sitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa myöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen poika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä pahansisuisten ämmäin kanssa.

Olisi sekin elämää.

Omaisuus ei mahtanut olla suuri.

Saattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti paremmillakin pohjilla käyneen.

Ja sitte?

Sitte olisi elämä mennyttä.

Raskas oli mieliala.

Mutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se näkö haihdutti ikävät mietteet.

Kävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän poikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa vierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta riemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli ollut niin hirmuisen ikävä.

Hän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse oli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää, vaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.

— Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.

— Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa? huudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.

Antin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta katsoa äidin kysyviin silmiin.

Sattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain hiljaista surua hänen hymyssään.

— Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon oudosta löyleydestä ääni värähteli.

Äiti istui ison aikaa ääneti ajatuksissaan, raskas surumielisyyden ilme kasvoilla.

Vihdoin hän virkkoi hiljaisesti, melkein itsekseen:

— Monta unetonta yötä olen viettänyt, kun siellä suuressa maailmassa on niin monta viettelystä ja vaaraa; monta rukousta huoannut korkeuteen, että lapseni tulisi varjelluksi niistä ja puhtaana palaisi vielä kotiin.

Aavistiko hän? Niin uskoi nyt Antti.

Hänen mielialansa kävi niin apeaksi, että melkein olisi saattanut vaikka itkeä, ollessaan siinä lempeän äidin edessä semmoisena kuin oli, todellakin viettelysten vallassa ja vaaroissa eläneenä, kuten isän laskutkin selvän selvään todistivat.

Lempeys on ankarin tuomari.

Hän oli nyt niin masentunut, että oli valmis uskomaan olevansa jollei juuri mennyttä kalua, niin ainakin perin turmeltunut, ja vähällä oli hän jo heittäytyä äidin helmaan, itkeä ja tunnustaa kaikki hänelle.

Mutta samassa vilahti kumminkin virkistävä toive sielussa. Ehkäpä kumminkin voi täällä hellän ja hyvän äidin seurassa muuttua, parantua, ehkäpä suloinen kesä virkistää ja vahvistaa sekä väsynyttä ruumista että rappeutunutta sielua ja ehkäpä saa tahdon voimaakin.

Ikäänkuin äiti olisi ymmärtänyt poikansa sisäiset tunteet hän virkkoi:

— Mutta erotahan meidän pian kumminkin täytyy.

— Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.

— Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen kanssa.

Häntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.

Suuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut vastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli tunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.

Hän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja parantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.

Ehkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen mies täällä ollen.

Mutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset raukeisivat ja pyörre nielisi.

— Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.

— Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. — Tarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja väsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten perästä.

III.

Parantumassa!

Hän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa parannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.

Sillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin täytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.

Mutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan itsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan entistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan huolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.

Isää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella hänen kanssaan.

Sillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa. Lieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan semmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut olla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.

Eikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat päivät kyllin tarkoin toimissaan.

Eikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon kuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina ollut melkein outo.

Aniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin sivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä meni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta raskaasti.

— Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?

Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.

Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.

Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan lisäytynyt eikä uudistunut.

Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.

Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa, silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.

Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton kestää.

Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti siitä — olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.

Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.

Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.

Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.

Siihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut, ei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin painaa.

Tuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin paksulta pimeältä.

Mutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.

Palvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti ylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika — ja piiat nauraa kihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut, oli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain hieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.

— Ja mitä se meistä sitten? Hyh!

Mutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään tahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada vähän haastella.

Se ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä, sillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.

Mutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen sekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.

Vartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon mukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja kauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen ja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna; silmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset ja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti kiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta auenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka päivänpuolisella ahon rinteellä.

Vaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen tekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.

Väsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli kiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät auenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.

Kaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja täyttää koko olemuksen elämällä.

Hän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.

Hän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen vastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada hänetkin puhumaan.

Ja se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.

Tarvitsi vain kysyä:

— Mistä sinä olet meille muuttanut?

Ja hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi jännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän oli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.

Ei olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja rukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä kaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!

— Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?

Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:

— Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen huostastaan lähteneenä.

Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.

Antti hymyili hänelle ja katse loisti.

Hänkin oli siis parantumassa.

Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja vaaroja.

Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.

IV.

Oli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.

Ja hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut viitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta pitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä — se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään näyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.

Mutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä kaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi ihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.

Kaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo ajattelemisestakin.

Tosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se melkein alentaa hänen arvoansa — niin pitkällä jo oli vasta uninen ajatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!

Sillä hän oli rakastunut — hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain sille.

Almahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja rattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä hurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.

Ja hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa — ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi kävivät päivät.

Parantumassa!

Antti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos muistanutkin olisi. Hän oli parantunut.

— Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea Antille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin herttaisen säälivä ja armas samalla.

— Miten niin?

Sillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.

— Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa seuraa.

Se sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se oli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.

Hän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.

Ensi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.

Alma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.

Ja siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.

Valkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten vertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille — otsa ja kaula olivat vain lumivalkeat.

Hänkö turmeltunut?

Ei, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.

— Alma!

Alma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka tuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.

Keinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.

— Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.

Kuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein tukehtuva.

— Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän kumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.

Mutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:

— Herra, minä olen nainen.

Mutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin naisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään kavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin laskeutuen.

Hän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja hänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.

Antti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli kerran, toisen, suuteli kymmenestikin.

Kerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi lemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.

Nyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten silloin, mutta hän olikin silloin lapsi.

Ehkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi valoja vaatinut ja lupauksia.

Mutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu kyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.

Askelia salista.

Hän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse ja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.

Rouva astui sisälle.

— Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui hän leppeästi.

Antti istui kalpeana hämmästyksestä.

Alma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.

Hän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.

Alma poistui.

Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun päästäkseen:

— Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen tapojansa.

Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.

Mutta sitten hän jatkoi:

— Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.

Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:

— Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.

Anttia väristytti.

Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.

V.

Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi ruokia.

Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi. Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen mielialaansa jotenkin pirteänä.

Rouva jatkoi alotettua keskustelua.

— Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti tyytyväisenä päätään.

— Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti pistelijäästi.

— Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. — Minä kunnioitan semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.

Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen sivuletkauksen itseänsä vastaan.

Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.

Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.

— Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. — Alun toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri ja toimi kuin aika ihminen.

— Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli, lisäsi kauppias.

Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään ihmisestä lausumaan.

Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä parin viikon ajaksi.

Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.

Mutta Anttia se ei miellyttänyt.

Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt, millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa, joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.

Varsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä alkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.

Äiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja lensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli samallaisessa pyryssä.

Sillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin kirjekin.

Kaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja sanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen kosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.

Antin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta hävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina oli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.

Itse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli aikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja pyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas kaulalle.

— Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.

Anttia nauratti Alman sukkeluus.

Tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!

Se oli sukkelasti sanottu.

Nyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se arvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.

Ja nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä tekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.

Mutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä vetänyt päälleen uudemman nutun — seikka, joka oli vallan tavatonta näin arkipäivänä.

— Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä päivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei juuri sekautunut naisväen tehtäviin.

Kaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi tyytyväisenä:

— Hyvä!

— Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka leikillisesti.

— Aivan niin, vastasi tämä. — Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa vastaan serkkusi.

— Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!

— Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin hänet vaikka…

Hän vilkutti leikillisesti silmiään.

— Mitä isä tarkoittaa?

— Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä tulisi minulle — miniä.

— Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.

Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla, missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.

— Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.

Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty sukkeluus.

— Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.

— Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.

— Hän se on, sanoi isä.

— Niin minäkin luulen, myönsi äiti.

— Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.

VI.

Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään, miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? — häntä ei pelottanut, hän oli vain utelijas.

Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän perässä.

Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.

Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät.

Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan huomaavankaan.

Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.

— Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.

Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti kartanolla seisojiin ja virkkoi:

— Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!

— Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin, viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.

— Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.

— Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.

— Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. — Jumalan kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.

Vieras naurahti.

— Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.

Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen kaulan alitse toisesta päästämään.

Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.

Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa keikahti kartanoon.

Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.

Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt, ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen loukkautunutta jalkaansa.

— Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen hevosta takaisin.

— Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein surkeasti. — Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen talliin.

Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen villin hevosensa kanssa.

Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:

— Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.

Antti punastui kuin koulupoika.

— Neiti luulee siis…

— Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia hillitsemään.

Antti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja suuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut serkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.

Löytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei heitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten lajiin.

Neiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja vei sen itse edellä astuen sisälle.

— Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän levollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.

Portailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä pirteytyneinä.

— Siinä on tyttöä!

— On siinä!

He oikein ihmettelivät.

— Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.