NUORI SUOMI I-III

Novelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta

Helsingissä, G. W. Edlund'in kirjapainossa, 1885-1886.

SISÄLLYS:

I. Kahdeksan tunnin kokemukset. II. Mammonan orjuus. III. Sokea.

I. KAHDEKSAN TUNNIN KOKEMUKSET.

Kirjoittanut Aarne.

— Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en tiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.

Kamarineuvoksen rouva huokasi syvään.

— Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta, hän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain ja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut jalassa… ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin Karhusen tahi Huttusen?… Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa sivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän artikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia kumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on kieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin Alise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla kuin siellä… Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli aateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin saisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä kuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi… Niin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona, julkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai Hästesko…

— Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?

— Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään tullut kotia Schveits'istä… äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, — hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.

Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.

— Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata, epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun pojan takaisinsaamisesta.

— Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös…

— Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos. Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti… Jumalapa sen ties — ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?

Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.

Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki äitinsä kirjettä ja noitui sitä.

Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka vielä päälliseksi on realisti?

Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.

Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin tulevat äreät sanat.

— Naisten vehkeitä! Saakelin historioita… Sappresti!

Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.

— Kivinäs gård… (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)… kaunis paikka… (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)… serkku Bertha… (siin on temppu!)… herttainen ja hyvin kasvatettu… (kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)… velvollisuutesi käydä täti kenraalittaren luona…

Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.

— Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon semmoiset! Ne ovat hanhia… kanoja… nukkeja… niin, nukkeja ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne ompelijattarelta, ja sielun… ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä olen kiinalainen.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna alas lirisevään puroon.

Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.

Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain jaloin… Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti kansallinen näinä kahdeksana viikkona.

— Ennakkoluulo ja velvollisuus!

Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen, juoksevaan veteen.

— Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. — Se on ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo Stuart Mill… Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.

Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: — minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto huomaa jotakin vastahakoista…

Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.

Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle rannalle.

Komea taulu:

Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä, kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.

— Talkoo! — lausui realisti. — Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä… No, mitä se tekee! Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.

Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen sikseen.

— Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä. Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.

Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.

— Eteenpäin!

Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.

Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä. Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita, tyyni iloisuus… Savossa ei olla suuriäänisiä.

Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.

Jotakin myrähdettiin vastaan.

Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.

Yleinen äänettömyys.

Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.

Edelleen äänettömyys.

Realisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa työväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti kahvia suurissa pannuissa.

— Täällä leikataan.

— Niin tehdään.

— Oletteko Ristikyläläisiä?

— Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.

Realisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo kulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.

Harmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.

— Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? — alotti hän, rykäsi ja koetti niistää nenäänsä — ei nenäliinalla — harjoitellaksensa.

— Miks'ei — katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. — Täällä muutoin ei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä… Voisalmen isäntä pitää talkoota.

— Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä — sanoi realisti, otti nutun pois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.

— Saakeli vieköön! — ajatteli hän. — Jos ne hävittävät minun kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.

Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.

Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö selkää ja sylkekää kouriin!

Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?

Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.

Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella, jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä havaintoja.

Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa liinahousuissa — useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.

Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä, sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia. Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta, ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua ja rähinää.

Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret, totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät sallineet hänen jäädä jäljelle.

— Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin viimeksi tästä menin ohitse, — lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.

— Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, — tokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.

— Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, — vastasi kiiltolakki. — Mistäpäin tulette?

— Tuolta Ristikylästä.

— Työn etsingolla, vai kuinka?

Realisti nyökäytti päätänsä.

— Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.

Kiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia, hiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.

— Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä hienompina kuin muut.

Mustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.

— Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, — sanoi hän pilkallisesti.

— Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. — 'Sen mukaan mustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, — keskeytti kovalla äänellä vanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.

— Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, — sanoi mustalainen äreästi.

— Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, — tokaisi heleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.

— Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä sivukatsannolla. — Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo itseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.

— Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, — sanoi tyttö kerkeästi.

— Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, — rehenteli mustalainen.

— Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.

Kaikki nauroivat.

Useammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa kankkailevia.

Mustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti ympärillensä.

— En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua emäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä voinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.

— Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on minun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.

— Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai Kiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä. En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut piikaa.

— En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä määrää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, — puuttui taas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.

Hän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat vetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.

Mustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.

Realisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän toivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin, että hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä siinä salavihkaisesti.

Hyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui pyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko; jaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet, niinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut uudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen körttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame, yksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä. Ruskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli äsken liikkunut.

Realisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.

Kuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?

Hän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys naisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein perehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja ilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.

— Sopiihan koettaa.

Sopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..

Tämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.

Hän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien alta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.

— Soo-o? — ajatteli hän. — Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä vihaisna.

— Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi hienona, — sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.

Tyttö oli vaiti.

— Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei pidä olla niin ylpeitä.

Yhä edelleenkin ääneti.

Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä, uteliaana toivotusta hankkeestansa.

— Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.

— Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.

— Sinä olet sukkela suultasi, sinä.

— Kun olen saanut suun, niin puhunkin.

— Jos jättäisin sinut saareen?…

— Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.

— Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. — Luuletko että kuuden vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?

Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.

Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen, molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat, tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.

Muilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa, syljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa. Hänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. — Eikö hän ollut realisti? — ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä. Kuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti ihmiselliseksi tulee hän.

Myöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat rikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi, muiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka vastarintaa.

Mustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä. Hänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin paikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.

Tästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan ollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä tapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa oikeanpuolisen naapurinsa kanssa.

— Hei, pojat! — kiljasi mustalainen. — Annammeko maankulkijamen leikata saareen kylän omat tytöt?

— Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, — ajatteli realisti ja puri hammasta. — Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella torpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.

Kohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili pakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa joitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.

Kivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi silmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.

Kestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita ja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.

Syötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä. Hänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa "luonnettansa": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen puukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki, paljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan rikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin ajalla.

Sormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan sitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta mammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen hienoa ystäväjoukkoansa.

— Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!

Olut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.

Hänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.

Mitä oli tehtävä?

Hän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä otti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa raittiuslupauksensa Helsingissä.

Olut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi hän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden varjoon rannalla.

Hän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen lymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja katseli ympärillensä.

Kivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän pajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi käsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.

Leikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen oli tultu iloisemmiksi.

Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös, hymyili… jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.

Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä, mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.

Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä. Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.

Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.

— Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.

Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa loppuun.

Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen, vienosointuinen.

Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista tuntemattomuuttansa.

— Kuka sinua on opettanut laulamaan?

— Ei kukaan, — kivakasti ja poiskäskeväisesti.

— Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.

Äänettömyys.

— Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.

Ja realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin voimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän saisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.

Suureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen, vaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas loistaville silmillensä.

— No, nyt on sinun vuorosi, — sanoi hän, lopetettuansa.

Tyttö kääntyi pikaisesti pois.

— Etkö osaa joitakuita?

Äänettömyys.

— Kyllä minä osaan — yhden — pitkäveteisesti ja viivytellen.

— Se on parempi kuin ei yhtään.

Realisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö hän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.

— Eräällä miehellä oli hyvä vaimo…

— Noo?

— … joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä piti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää huolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän kuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti huonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen riepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui siihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän kolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin keittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni nuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän tahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: — Jumala siunatkoon sinua Paikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri solminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.

— Katsos vaan! — ajatteli realisti pettyneenä. — Uh, se ei ollut luontoperäistä, tuo.

Ääneensä sanoi hän: — jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.

— Sellaisia ovat miehet.

— Mitä sanoit?

— Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.

— Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?

Äänettömyys.

— Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin, että saan sinuun katsoa.

Hän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.

— No no, mihin menet?

— Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.

Realisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.

— Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän sinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää…

Tyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän harmista.

— Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?

Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".

He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä, kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.

Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.

— Mari, — sanoi hän. — Sinä et ole niinkuin — (hän taittoi sanansa) — niinkuin… yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin kaunis, synti on, että…

— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?

Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen silmäyksiänsä.

— Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien pitäisi seistä hänen takanansa.

— Hei! — huudettiin pellolta. — Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.

He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.

— Mari, — alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa — kyllä kai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja käsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon kiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan…

Hän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta lyönnistä.

Hän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin, varjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle. Purje lähestyi.

Tyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän juoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.

— Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy miellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä vartalo! Synti, ikuinen vahinko… Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen eteensä.

Sorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.

Venhe oli tullut rantaan.

Rannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, — nurmikukkia kukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies leveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa kävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa kävelykepillänsä.

— Tuhat tulimmaista! — mutisi realisti.

Kiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi hänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt nyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja pyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.

He pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi takaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat viljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.

Realisti tarkasteli heitä salaa.

Heillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat — rentomielisyydestänsä huolimatta — kaikissa liikenneissänsä sitä hentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.

Heidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa: leveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä kasvonjuonteilla.

Hän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja kuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes hän vihdoin katosi niiden sekaan.

Realistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi levähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen selkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui metsään…

Miksi seisahtui hän yht'äkkiä?

Käsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo uljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.

Realisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin tunsi hän päätänsä huimaavan.

Mitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?

Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista, häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: — katsokaa meitä! Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.

Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.

Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti, saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?

Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.

Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.

Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän vesakon lävitse lähellä penkerettä.

— Mari, — sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. — Seisahdu, Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken… yhdessä… erään… vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.

Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja tuijotti häneen.

— Mari — sanoi hän hellästi, — (hän oli niin sanomattoman herttainen peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), — minä voin auttaa sinua… Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän sinusta…

Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.

Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.

— Mitä… mitä… tämä… merkitsee? puhkesi realisti viimein sanoihin, änkyttäen harmista.

— Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! — ärjyi olkihattuinen herra. — Pois täältä!

Realisti julmistui.

— Päästäkää irti tyttö! — läähätti hän, polkien jalkaa maahan.

— Pois! — kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.

Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen ja lausui hammasta purren ruotsiksi:

— Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas. Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.

Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen perästä katkeamattomaan nauruun.

Realisti punastui ja vaaleni vihasta.

Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.

Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä viehättävällä hymyllä.

— Tervetultua, serkku, — sanoi hän ruotsiksi. — Minä olen Bertha von Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta…

Kuvaelma.

— Mutta… mutta… mutta, — änkytti realisti.

Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.

— Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla fennomaani, — sanoi serkku Bertha leikillisesti, — voi joutua siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, — tämä yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.

Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.

Ajatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.

— Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, — sanoi hän.

Merkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä niistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.

Tyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.

— Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava peljästykseni, kun mustalainen… Mutta en ollut tahtonut jäädä osattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt olen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty rikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja hymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin harvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu ylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän valosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan muotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.

Taaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot vapisevat huulet.

— Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni on sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin kohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin… Kun te niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi minut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko elämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.

Hän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja ruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin poiskääntymättömissä silmissä.

Realisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein järkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.

— Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?

— Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut puhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä sovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään käsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja…

Realisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin olkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä unhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri. Etsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua vastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti huomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin, ihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta tyttöä.

Vähän punastuen jatkoi tyttö:

— Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.

Täten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.

— Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä ja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi uuden sukulaiseni kanssa.

Sukulaisen?

Realistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.

— Täti on tietysti saanut meidän korttimme? — lausui Bertha.

— Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi levottomana hänen sulhasensa dosentti. — Toden mukaan sanottuna, olivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut aavistaakaan…?

Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti olisi voinut aavistaa…?

Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.

— … Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö, josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin huolellisesti kasvatettu!… hänen äiti-raukkansa!

Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.

Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla paikalla.

Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja ryhmysauva kädessä.

Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.

— Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani. Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!

Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut avonaisen mielen tällaisille kärsimisille…

Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi lähestymistänsä.

Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä, mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.

Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.

Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:

— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?… Koska me saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?… Ja minä ajattelin tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi…

II. MAMMONAN ORJUUS.

Kertoeli Aleksis Raunio.

Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine, rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka, näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden Herralle.

Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren, johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta ulkona myös veisaavain lintusten ääni.

Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.

Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää — ja harva lienee, joka sitä ei tee — hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.

Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.

Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa. Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.

Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista. Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat, tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun ilta-ilmaan.

Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.

Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana, joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.

— No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?

— Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy pakoittaa konk…" En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo semmoisia sanoja päästää suustaan.

— Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana Annaksi nimitetty. — Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku onnettomuus senlisäksi isää vielä — — —.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva", juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen turpeelle istumaan — mitähän merkillistä siskoksilla taas on pakinoimista, — kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan? Vaan se olisi liian aikaista. Eihän — — —

— Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa, vastasi kysytty.

— Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa? Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? — Kysymys oli hyvin pilkallinen.

— Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. — Vaan kuulkaas, kellot kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.

Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän käsipuolessaan kiinni.

— No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist… tuota, onko hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?

Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva" Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. — Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte — — —

— Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.

Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan, vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri kasvaa".

* * * * *

Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä, nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.

Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä. Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni, huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt "varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi, hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen, näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla, urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon, vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa rikastumaan päin.