TERÄSHERMOINEN MIES

Seikkailukertomus Villistä Lännestä

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Taru, 1922.

SISÄLLYS:

I. Kummallisia määräyksiä.
II. Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.
III. "American Dacen" alku…
IV. Valo, joka katosi.
V. Maakrapu merellä.
VI. Äärimmäisessä hädässä. — Salaperäinen ääni.
VII. Taistelussa kohtalon kanssa.
VIII. Kun Big Bob odotti.
IX. Big Bob löytää jäljet.
X. Big Bobin riemuvoitto.

I.

Kummallisia määräyksiä.

Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, — salakuljetustavaraa — viisi laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia timantteja. — Todennäköisesti varastettua tavaraa.

Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin — Arizonan nykyiseen pääkaupunkiin — saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.

Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka antoi hänelle tuumimisen aihetta:

"Konstaapeli Harry Johnstone,
Fresh Water.

Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä käskyjä, joita Bartolo Felipe — kalifornialaisen Felica-laivan päällikkö — teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. — Niiden sisällys on kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.

Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle, joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. — Lähemmät ohjeet antaa kapteeni Bartolo Felipe. — Tapaamme Friscossa.

Bert Brand,
sheriffi.
Phoenix."

Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki allekirjoitusta haukankatsein.

Kaikki näytti olevan all right!… Sitä hän ei voinut vain oikein käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja viedään sinne meriteitse.

No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut hullua viisaammaksi. — Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.

Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin — kaksi lujakätistä, varmaa miestä. — Hän luki heille osan kirjeestä ja kysyi sitten tunnustellen:

— No, boys! Mitä tästä sanotte?

— Kummallista, sanoi tuumivaisempi Kid.

— Very good! sanoi suruton jättiläinen Big Bob.

Puoli tuntia myöhemmin oltiin vesillä.

* * * * *

Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona, rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä, laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.

Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.

— Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin herkulesmaiselle toverille. — Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.

— Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome Harry.

— Juosta, niin… Mutta soutaa…

— Oletko sinä nähnyt tai kuullut mylvivän puhvelin soutavan.

— En, sillä silloin olisi se syntynyt aasiksi.

Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää. Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.

— Niinpä niin…

Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen veteen — vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua ja lisäsi:

— Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee kunniaa… Olin erään kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. — Tiedättekö mitä sillä kerralla tapahtui?

Ei kukaan tiennyt. Mutta oli syytä pelätä pahinta.

— Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava ylös.

— Ja sinä luonnollisesti voitit?

— Ylivoimaisesti…

Presidentti otti minut syliinsä ja itki liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin…

Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.

— Siinä näet, sanoi Harry. — Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.

Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen piipahdukseen.

Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin matalapohjaiselle rannalle.

Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä, melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta toisensa perään:

— Tännepäin!… Come along!… Täällä on paras paikka!

Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta venettä vetää, — ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.

Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen. Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa — jos ei silloin ilman muuta hukkuisi. — Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.

Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.

Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin huonolla englanninkielellä sanoi.

— Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. — Tämä pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.

— Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan — samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. — Onko tuo merimies?… Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.

Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras jatkoi kysyen:

— Kaikki selvänä, senores?

— Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.

— Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.

— Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin ennenkään. — Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.

— Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:

— Kunniani kautta, senor, kaikki on selvää.

Ja Harry luki.

"Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine miehineen mukana.

Punta, Gross, 21.12.19.

Bert Brand."

Kaikki selvää. Mutta kuitenkaan ei konstaapeli Harry tuntenut itseään täysin rauhalliseksi.

Hän katsoi joensuulle ja katsoi Big Bobiin, joka yhä seisoi savessa rannan ja veneen välissä kuten kiinnityspaalu — ja hän katsoi espanjalaiseen kapteeniin sekä sanoi äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt kaikkein parhaan keinon:

— Missä tapasitte mr Bert Brandin?

— Punta Grossissa, sanoi mies hymyillen ilman vähintäkään hämmennyksen merkkiä. — Tapasimme "Arizonan sydämessä", johon olin mennyt asumaan sopiakseni rahdeista kuparialueelle. — Minä menen länsirantaa Vancouveriin, kuten aina. Friscossa minulla on tapana viipyä suunnilleen viikon verran purkamisen ja lisärahdin vuoksi — ja sitten sopi niin, että mr Brandilla oli minulle nämä laatikot — azteekkien muinaisesineitä, kuten hän sanoi.

— Kyllä se lyö yhteen, mutisi Harry vieläkin epäluuloisena. — Mutta miksi täytyi meidän tulla täällä maihin?

— Paras senorini! Vain senvuoksi, että teillä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Minun laivani on vielä rahdin vuoksi Nortonissa. Mutta olen tullut teitä hakemaan hyvällä moottoriveneellä.

— En näe moottorista varjoakaan, sanoi Harry.

— Aivan oikein. Meidän täytyi maihin päästäksemme laskea tuonne vuoren taa. Täällä on liian matalaa. Me menemme moottorilla alas ja otamme veneen peräämme. Sen kummallisempaa se ei ole.

Harrysta se joka tapauksessa oli kummallista. Mutta espanjalainen tahi mexikolainen vain nauroi ja sanoi:

— Tie ei ole pitkä. Olemme takaisin kädenkäänteessä, mutta meidän on käytettävä se vähän päivänvaloa, mikä vielä on jälellä, ettei tule liian pimeä. Joki pimenee heti. — Teidän miehenne, joka seisoo tuolla, saattaa pitää vahtia, jos tarvitaan. Vaikka täällä tosin ei ole sieluakaan.

Niin, Big Bob pitäisi kyllä vahtia. — Siihen ei kenenkään tarvinnut häntä pyytää. Hän oli siihen kuin luotu. Ja saattoi vain surkutella niitä, jotka pyytämättä sekaantuivat hänen toimiinsa. — Hänellä oli nyrkit kuin jättiläisnuijat ja senlisäksi sormet niin varmat liipasimella, että hän saattoi tavata lennosta kolibrin. Sikäli oli kaikki kunnossa.

Samalla tunnusteli Harry vaistomaisesti, miten hänen revolverinsa oli asetettu. Itsetiedottomasti teki Kid samoin. Hänessä oli hiukan ajatustenlukijaa. Ja hän lausui usein kuulemansa taistelusanat "show"-markkinoilta:

— Weil!… Hieno jyvä mailin tähtäimelle!…

— Weil, sanoi Harrykin. — Määräystä on toteltava. Parasta kiiruhtaa ennenkuin tulee pimeä… Come along!

Viitaten Big Bobia jäämään seurasivat Harry ja Kid tiennäyttäjää. Big Bob kiroili sitä, että hänen yhä täytyi istua liejussa kiinni, mutta ei ajatellutkaan nousuveden tuottamaa vaaraa.

II.

Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.

Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot Kalifornianpuoleiselta vuoriselta rannalta alkoivat langeta tummina, kun Big Bob huomasi aseman saattavan käydä vielä vaikeammaksi kuin tähän saakka.

Hän seisoi kiinnijuuttuneena löysään saveen. Koettaessaan vetää ylös yhtä jalkaa vaipui toinen sitä syvempään. Hänen tavattoman painava ruumiinsa oli liian raskas niin pehmeälle pohjalle.

Liian myöhään huomasi hän laiminlyöneensä avun pyytämisen ennenkuin toiset katosivat. Mutta hän oli pelännyt tulevansa naurettavaksi. — Hänelle naurettiin sangen usein — ilman että hän tiesi minkävuoksi — ei ainakaan aina.

Nyt alkoi joki nousta…

Ennestään vaikea asema kävi Big Bobille vielä vaikeammaksi.

Jos ei hän nyt hyvissä ajoin pääsisi irti, niin hän yksinkertaisesti hukkuisi!

Vesi, joka virtasi suuresta merenlahdesta, ulottuisi lyhyen ajan kuluttua hänen päänsä yli jalkojen ollessa kuin kiinniruuvatut pohjaan. — Hän hukkuisi kuin kissanpoika. — Sen kysymyksen melkein minuutilleen laskemiseen ei tarvinnut olla suuri matemaatikko.

Jospa hänellä olisi ollut joku kiinteä esine, jotain, johon iskeä kiinni! Silloin olisi nähty ihmeitä! Hän nostaisi itsensä, ja vaikka elefantin mukanaan, jos koville pantaisi. — Mutta seisoa ja hapuilla tyhjää ilmaa oli samaa kuin koettaa tavoitella kuuta tahi tähtiä. Aurinko oli jo kadonnut. Eikä hän nähnyt kuuta enempää kuin tähtiäkään. — Pian tulisi pimeä kuin haudassa — niin, pimeässä ja märässä haudassa.

Paljossa oli hän ollut mukana. — Sehän kuului asiaan kun palveli sellaisen pelottoman miehen alaisena kuin sheriffi Bert Brand — Arizona Bert. — Mutta tämä oli varmasti pahinta. Tässä eivät auttaneet nyrkit eivätkä ampuma-aseet,, ei edes lasso.

Sillä aikaa kun Bob-jättiläinen hiljaa alkoi lukea erästä niistä harvoista lapsuudenrukouksista, joita muisti, ja mikä pahempi, hyvin epätäydellisesti, tuntui kuin joku olisi raapinut hänen toista kylkeään.

Vesi ulottui hänelle silloin jo melkein kaulaan. Ei kestäisi enää montaa minuuttia ennenkuin se ulottuisi hänelle yli pään, — ja sitten…

Ehkä siellä oli — alligaattoreja.

Tietysti oli Bob kuullut, että nämä krokodiilin serkut eivät mielellään uskaltaneet käydä muuta kuin kuolleen ihmisen kimppuun. — Mutta kuinka ne menettelisivät, jos onnistuisivat viekastelemaan sen tiedon, että tämä elävä ihminen kaikesta voimastaan huolimatta istui kuin kiinnitaottuna kykenemättä hievahtamaan paikaltaan? Silloin ne kylläkään eivät epäilisi siepatessaan makupalan hänen hyvinmuodostuneesta ruumiistaan. Voisi ehkä iskeä turpaan!… Ja sitten… peli loppu kun sormet on poikki!

Näyttääkseen viimeiseen asti voivansa puolustautua, veti Big Bob suuren kääntöveitsensä ja iski sille suunnalle, josta oli äsken tuntenut kosketuksen.

Veitsi ei tarttunut mihinkään pehmeään, siis täytyi sen olla alligaattorin panssarissa!…

Big Bob koetti vetää veitsensä pois antaakseen toisen iskun, mutta samalla hän tunsi, kuinka jalat alkoivat irtautua liejusta ja liikkua!

Hurraa!… Hän oli saanut sen kiinteän pisteen, jota jo Galilei, varomattomasti kyllä, pyysi, voidakseen nostaa maapallon. — Mutta Big Bob tyytyi nostamaan vain itsensä, eikä 128 kiloa painavan ruumiin nostaminen ole suinkaan mikään pikku asia. — Ja samalla hän huomasi, ettei piste, josta hän oli saanut kiinni ollut enempää alligaattori kuin ehdottoman liikkumatonkaan, se oli — suuri vene.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bob veneessä ja kuuli äänen pimeydestä huutavan jollekin toiselle:

— Iske häntä airolla kalloon niin, että tupertuu.

— Täällä ei ole sieluakaan, vastasi toinen.

— Weil, sitten hän on jo hukkunut. Felipe sanoi nähneensä hänen istuvan kiinni imusavessa.., Ali right!… Tässä on meillä sitäpaitsi laatikot öljykankaan alla… Pidä syrjään niin pääsemme virran mukana niemekkeelle. Sinä näet tuolla Felican sivulyhtyjen heikosti kiiltelevän… Anna mennä! Täällä emme happane!

— Tulikuuman pampaksen kautta, mitä nyt? ajatteli Big Bob loikoessaan teljojen alla. — Tämä käy yli minun pienen järkeni. Minun kalloaniko ajateltiin kopauttaa aironlavalla? Silloin arvelen, että on parasta tehdä puhdasta jälkeä.

Mutta samassa peruutti hän tuumansa.

Jos jotain pirullista oli tekeillä — jota hänen nähtävästi ei tarvinnut epäilläkään — niin oli voinut sattua, että hänen molemmat ystävänsä, Harry ja Kid, jo olivat joutuneet johonkin pinteeseen — ehkäpä olivat jo suorastaan kiinnikin.

Ainoa tapa nähdä, kuinka asia kehittyisi edelleen, oli toistaiseksi rauhallisena pysyminen. — Itse hän oli vielä täydellisen pimeyden suojaama. Jos voisi huomaamatta hiipiä öljykankaan alle, saattaisi hän päivänkoittoon saakka olla vielä paremmin piilossa ja saada ehkä selville, mitä hänen molemmille, siniviittaisen miehen poishoukuttelemille ystävilleen oli tapahtunut.

Tämä ajatustenkulku osoitti Big Bobille, ettei hän ollut niin tyhmä kuin häntä monesti tahdottiin pitää. — Mutta hän kyllä hyvin halukkaasti myönsi tarvitsevansa aikaa pohtiakseen, miten oli toimittava parhain päin.

Harry oli petetty tavalla tahi toisella. Siitä asiasta ei ollut epäilystäkään senjälkeen mitä hän oli kuullut. Kaikki kolme olivat joutuneet ensiluokkaisen mexikolaisen lurjuksen kanssa tekemisiin. Oltiin luultavasti oltu liian herkkäuskoisia.

Näiden ajatusten pyöriessä Big Bobin päässä liukui hän varovasti öljyvaatteen alle. — Se onnistui kreivin aikaan, sillä toinen niistä kahdesta, joiden hän oli kuullut puhuvan, sytytti tulitikun — ehkä savuketta varten tahi kenties antaakseen merkin toisille.

Oli miten hyvänsä, Big Bob oli iloinen, että viime hetkellä oli saanut irti veitsensä, jonka oli sattunut lyömään veneeseen luullessaan torjuvansa väijyviä alligaattoreita. — Veistä ehkä tarvittaisiin nyt, kun revolverissa olevat panokset, samoinkuin patruunavyössäkin säilytetyt, olivat kastuneet.

Palava tulitikku kuului rätisevän, kuten melkein kaikki englantilaisten tahi amerikkalaisten tehtaiden tikut. — Bob olisi mielellään tahtonut pistää nenänsä esille, tahi ainakin tehdä reiän kankaaseen voidakseen sen kautta pikaisesti silmätä niitä, joiden kanssa oli nyt tekemisissä. Mutta hän ei uskaltanut.

Pieninkin varomattomuus saattaisi herättää epäluuloja, sillä molemmat miehet istuutuivat aivan hänen lähelleen airoihin senjälkeen kun toinen oli kajahduttanut pitkäveteisen, viiltävän huudon, johon heikosti kaukaa vastattiin.

Sitten kuului taas keskustelua:

— Olen näkevinäni Arizona Bertin kun hän saa selville, kuinka hänet on tällä kertaa petetty.

Toinen soutaja vastasi nauraen:

— Sen, joka joutuu Bartolo Felipin kanssa tekemisiin, tulee olla syntynyt jouluaattona selviytyäkseen kunnialla.

Mexikolaisen uskon mukaan jouluaattona syntyneet ovat varustetut tavattoman terävällä järjellä. Siitä oli myöskin Bob kuullut puhuttavan ja käsitti tarkoituksen.

— Mutta tällä kertaa ei oikeastaan petetty Arizona Bertiä itseään, jatkoi ensimäinen puhuja ja lisäsi silminnähtävällä vakaumuksella: — Jos hän olisi ollut mukana, niin ei tämä olisi käynyt päinsä.

— Varmasti! Bartolo Felipe pettää kenen tahtoo. Mutta sitäpaitsi olen nyt suutuksissani ettemme pimeyden takia saaneet iskeä kalloa puhki siltä jättiläistolvanalta, josta senor Felipe puhui.

— Älä turhan takia huolehdi. — Niin suuri hän ei missään tapauksessa ollut, ettei joki olisi jaksanut häntä peittää. Kun on sattunut joutumaan imusaveen, pitävät alligaattorit lopusta kyllä huolen. Ja se on sitämyöten selvää.

Tämä jo melkein koettu mahdollisuus sai Big Bobin värähtämään vielä kerran ja tuntemaan — kuten usein vältetyn hengenvaaran jälkeen on laita — tilanteen kauheammaksi nyt kuin siinä ollessaan.

Tässä oli nähtävästi perusteellisesti suunniteltu murhayritys. Oli vain ihmeellistä, kuinka Harry ja Kid olivat voineet sen välttää. Todennäköisesti oli tarkoitus ollut, että he kaikki kolme olisivat tarttuneet saveen.

Joka tapauksessa näytti sanotulla Bartolo Felipellä olevan päätä. — Niin hyvin Harry kuin Kidkin ovat tietysti joutuneet vähintäin yhtä vaikeaan asemaan kuin imusaveen nousuveden aikana.

Jos mahdollista auttaakseen, olisi Big Bob mielellään tahtonut tietää lähemmin heidän kohtalostaan. Mutta siitä ei, merkillistä kyllä, puhuttu sanaakaan. Ehkä ei näillä molemmilla lurjuksilla ollut siitä mitään tietoa. Myöskään ei Big Bob voinut käsittää, kuinka nämä Bartolo Felipen vielä hirttämättömät lurjukset olivat lähestyneet saveen tarttunutta venettä hänen sitä vähintäkään kuulematta.

Mahdollisesti olivat he tulleet uiden. — Muuta selitystä ei Big Bob löytänyt, sitä vähemmän kuin hän ei ollut kuullut moottoriveneestä eikä mistään muustakaan Harryn ja Bartolo Felipen välisessä keskustelussa mainituista seikoista.

Vene näytti kulkevan nopeasti. — Virta oli vuolas ja Bob oli itse kokenut, kuinka se saattoi vastustaa, kun oli mentävä jokea ylöspäin.

Nyt mentiin siis myötävirtaan suoraan laivalle, josta Harry oli puhunut, ja joka ehkä oli valmiina purjehtimaan.

Luonnollisesti haluttiin niitä viittä kallisarvoista laatikkoa. — Mutta sikäli oli Big Bobille selvää, etteivät ne tulisi tekemään matkaa yksin — se tahtoo sanoa, ilman ettei yksikään niistä miehistä, jotka master Bert oli niille saattolaisiksi valinnut, olisi mukana — vaikka hän ei vielä oikein tiennyt, kuinka asian järjestäisi, ettei tulisi ilmi.

Jos hänellä nyt olisi ollut kunnollinen ampuma-ase, olisi juttu pian järjestynyt toisella tavalla ja laatikot kääntyneet heti takaisin Fresh Wateriin — odottamaan lähempiä määräyksiä. Mutta toistaiseksi oli vain oltava rauhallinen, jollei itse halunnut asettua maalitauluksi.

Juttu tuli joka tapauksessa monimutkaisemmaksi kuin Bobin järjellä kävi selvittäminen, vaikka hän olisi ollut teräväpäisemmäksi luotu kuin todellisuudessa oli. — Äkkiä sai vene kolauksen, joka oli vähällä hajoittaa sen sirpaleiksi ja samalla hetkellä kuului ääni, jota Big Bob ei ollut ennen kuullut:

— Peijakkaan miehet! Täällähän on syvä vesi!… Onko laatikot mukananne?

— Kaikki selvillä, senor! vastasi soutajista toinen.

— No, ettekö sitten ymmärrä olla varovaisia? — Jos ne uppoavat tähän vuoren viereen, emme saa niitä ikinä ylös.

Siis maihin — tahi ainakin lähelle maata. Tilanne saattoi tämän johdosta minä hetkenä hyvänsä muodostua vielä vaarallisemmaksi.

Käskevä ääni jatkoi:

— Tänne kevyt vipu laivasta, niin vedämme ne ylös yksitellen. Sitten saa vene lähteä tuuliajolle mihin peijakkaaseen haluaa. Silloin ei sinun ole vastattava enempää laatikoista kuin miehistäkään, joita siinä on ollut. Eikö niin, Juan?

Jälleen Big Bobille uusi ääni vastasi:

— Te olette nero, Felipe! Tällä tavoin saattaa luulla Arizona Bertin oman väen tehneen kaappauksen.

Ja hän nauroi täyttä kurkkua Big Bobin ollessa ryntäämäisillään ylös antaakseen heti vastuun puheeseen.

Niin kiihoittunut kuin olikin, pidättäytyi hän kuitenkin siitä tempusta, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ryömiäkseen perään päin, etemmäksi laatikoista, molempien soutajien kiivetessä soututeljoille ollakseen valmiina vastaanottamaan köyttä, jolla kallisarvoiset laatikot viruttaisiin laivaan.

— Tänne lyhty!

Big Bob säpsähti. — Valoa hän tällä hetkellä enin pelkäsi. — Vilauksessa oli hän äänettömästi ja notkeasti, suuresta ruumiistaan huolimatta, liukunut veneestä veteen. — Muutamilla pitkillä vedoilla oli hän maissa — ja ryömi koloon, jossa arveli olevansa riittävän hyvästi kätkeytyneenä, vaikka valaistus olisi voimakaskin.

Mutta parasta oli,, että hän saattoi täältä sekä katsoa että kuunnella verrattain rauhallisena ja siten paremmin varustautua siihen, mihin oli ryhdyttävä.

Ei viipynyt montaa minuuttia ennenkuin hän näki laatikon toisensa jälkeen nousevan ilmaan himmeän lyhdyn heittäessä epäselvää valoaan.

Varovaisesti laskeutui hän jälleen veteen sillä aikaa kun venettä tyystin tarkastettiin.

Juuri kun rosvot lähtivät veneestä, nousi Big Bob jälleen siihen.

III.

"American Dancen" alku…

Bartolo Felipe oli vakuutettu pettäneensä tungettelevan ja niin varuillaan olevan sheriffin, Arizona Bertin, aivan mainiosti. Kallisarvoiset laatikot kultahiekkoineen ja timantteineen olivat hänen hallussaan. Nyt ei mikään sheriffi maailmassa voisi estää häntä käsittelemästä niitä niin kuin hän itse parhaaksi katsoi.

Kolmesta vartijasta oli kaksi hänen vallassaan. — Heidän kohtalonsa oli selvä. He eivät enää milloinkaan häiritsisi hänen tahi hänen virkaveljiensä suunnitelmia. Mutta heidän pakosta annettavalla avullaan saattaisi hän myöskin ennen pitkää vaarattomaksi tuon kiusallisen Bertin, joka niin kauan oli tehnyt Arizonan sekä ympärillä olevat valtiot ikäviksi jokaiselle, jolle lait olivat yhtä monta kiusallista estettä.

Hän saattoi hieroa iloissaan käsiään ja nauraa sydämensä pohjasta. Ja pian tulisi vielä parempaa.

Moottoriparkassi varastettuine saaliineen ohjasi pois pimeästä lahdesta. Big Bob, joka oli taas noussut hyljättyyn veneeseen, saattoi kuulla sen kulkevan toiselle puolen, jossa se oli paremmin suojassa laineilta. — Jos olisi voinut, olisi hän seurannut heti mukana. Mutta ensiksi oli muuta suoritettavaa, joka oli ehkä tärkeämpää.

Muutamia tunteja myöhemmin nousi Big Bob Yuman linnoituksen puolella maihin. Hän pyysi puhutella komendanttia.

Tämä ei ollut tavattavissa. Hän oli virkamatkalla Nogalesissa järjestämässä rajariitaisuuksia, jotka olivat aiheuttaneet mexikolaisten tuomaan sangen huomattavia sotilasjoukkoja. — Oli levoton aika, kuten ennenkin, ja komendantin sijaisesta näytti asia olevan pelkkä poliisijuttu — sitäpaitsi vielä hyvin epäilyttävä niiden epätäydellisten tietojen johdosta, joita osanottaja ja soutaja oli jättänyt. — Mutta voitiinhan sähköttää Nogalesiin.

Tämä esitys herätti Big Bobissa erään tuuman. Miksikä ei yhtähyvin sähköttää pääpoliisiasemalle, Arizonan pääkaupunkiin Phoenixiin?

Kun komendantin sijainen huomasi esityksen sopivaksi, vietiin Big Bob heti sähkösanomahuoneeseen. — Muutamia minuutteja myöhemmin oli Phoenixin poliisille ilmoitettu, mitä oli tapahtunut.

Tuskin tunti senjälkeen tuli seuraava sähkövastaus:

"Konstaapeli Bob Brown!

Matkustakaa San Diegoon. Hotelli Pacific Ocean.

Bert."

Tämä oli sähkösanoma, joka kohtalokkaalla tavalla tuli vaikuttamaan kylläkin viekkaan kapteeni Bartolo Felipen suunnitelmiin ja sai Big Bobin lähtemään päätäpahkaa Kalifornian länsirannalle.

Jos ei olisi ollut niin kiire, niin olisi hän mieluimmin mennyt lyhintä tietä — 12 peninkulmaa — hevosen selässä. Mutta tämä rajan lähellä kulkeva tie oli osaksi raivaamatonta ja siellä ahdistivat ryövärit lakkaamatta kaikkea mitä saattoivat kiinni saada. — Näin ollen — jos ei tahtonut tulla pidätetyksi — jäi jälelle suuren mutkan tekevä rautatie Coltonin kautta, jossa ehkä jo saattoi olla mahdollisuus tavata master Bertiä, jonka myöskin oli kuljettava sen kautta, vaikka toista linjaa.

Big Bob oli tyytyväinen toimiinsa — Master Bert oli saanut varoituksen — ja nyt tulisi siitä varmasti tanssi, jota rajan toisella puolella oleva rosvokopla ei pian unohtaisi. Uusia seikkailuja ja uusia laakereita ennenkuin entiset ehtivät likimainkaan lakastua.

Tällä kertaa oli se Big Bob, joka hieroskeli käsiään. Hän matkusti joka minuutti kasvavalla luottamuksella.

Hän matkusti maahan, joka ei ollut Arizonaa rauhallisempi. Kalifornian eteläkulmalla ei ollut kehuttavaa mainetta.

Syvät, villit laaksot Bernardinas-kukkuloiden ja Jacinto-vuoren välillä saattaisivat kertoa monesta verisestä teosta. Siellä oli vielä villi cayotes-heimo — joskin huomattavasti rauhoittuneena, — olinsijoillaan, ja sieltä käsin veljeilivät he mexikolaisten ryövärijoukkojen kanssa, jotka eivät olleet vähemmän villejä.

Oltiin keskellä sadekautta, joka jatkuu marraskuun ja huhtikuun välisen ajan, se on etelävaltioiden "talvi". Tuulee ja myrskyää ympäri vuorokauden niin, ettei mielellään laske ulos koiraansakaan. — Mutta pahalla — joka ei koskaan lepää — on silloin paras aikansa. — Oli katsottava eteensä myöskin Jumalan suosituimmassa maassa, Kaliforniassa, maallisessa paratiisissa.

Big Bob ei kuitenkaan ajatellut sitä asiaa nyt. Hän oli yhä tyytyväinen. — Kalifornian hän tunsi kuin viisi sormeaan. — Hän oli viettänyt enimmän osan elämästään siellä.

Epäillen oli hän seurannut Bertiä Arizonaan, eikä kukaan toivonut hartaammin kuin Bob Brown Bertin muuttavan Colorado riverin toiselle puolen.

Vaunuosastossa oli tavattoman vähän väkeä — mutta niiden joukossa kiinnitti Big Bobin huomiota pari mexikolaista huippuhattua, likaisenmustaa ikuisesti paperosseja kierteleviä ja polttelevia hyvintunnettuja tyyppejä.

He istuivat selin Big Bobiin. — Istuttiin selkä selkää vasten. Bob oli paikkaa ottaessaan heittänyt heihin pikaisen katseen. He eivät kiinnittäneet hänen mieltään enempää kuin muutkaan vaunussaolijat.

Tavoilleen uskollisena alkoi Big Bob — Chimney Pimin — ensimäisen aseman sivuutettua ottaa pienet unet. Hänellä oli junassa tapana tehdä aina niin — kun ei ollut mitään erityistä. Big Bob oli sellainen. Uni merkitsi hänelle enemmän kuin ruoka, mutta muutoin ei hän suinkaan ollut laiska.

Juuri kun hänen päänsä nyökähti kolmannen tai neljännen kerran, heräsi hän jollain kummallisella tavalla aivan hereille.

Olihan saattanut tapahtua, että hän oli kuullut väärin tahi uneksinut. Mutta nyt oli hän joka tapauksessa valveilla ja istui korviaan heristäen ilman että hänen asentonsa millään ilmaisi hänen kuulleen mitään tahi koettavan kuunnella enemmän.

Sen puolesta saattoi Big Bob olla rauhallinen. Molemmat keskustelevat huippuhatut olivat liian kiintyneitä toisiin huomatakseen muuta. Mutta heidän keskustelunsa ei ollut korkeaäänistä, vaan toisinaan melkein kuiskaavaa. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään Big Bobille, joka oli sattunut istuutumaan niin, että saattoi helposti kuulla jok'ikisen sanan.

Keskustelu kävi espanjaksi. — Big Bob puhui sitä kieltä mainiosti kuten näillä seuduin on melkein pakko tehdä, koska espanjaa puhuva aines harvoin mukautuu oppimaan englantia. Mutta hänet oli saanut hypähtämään lauseen katkelma:

"… joten se kirottu Arizona Bertkin on käsissämme."

Tähän kuiskaukseen vastasi toinen huippuhattu epäilevästi:

— Sinä päivänä tarjoan parasta viiniämme minkä verran vain, ja annan sata pesoa köyhille. Voisinpa luvata tuhannenkin.

— Älä vain lupaa liian paljon,, sillä sanastasi voidaan ottaa kiinni, sanoi ensimmäinen puhuja lyhyesti ja ivallisesti naurahtaen. — Jos hän sattuu johonkin senor Bartolo Felipen ansaan, niin istuu hän kiinni kuin kala koukussa.

— On kaloja, jotka eivät tartu mihinkään koukkuun, niin sellaisia, jotka sylkevät sen pois juuri silloin kun luulee niiden olevan varmasti kiinni…

— Usko mitä haluat. — Mielestäni tuli hän kelpolailla petetyksi Fresh
Waterissa.

— Ei pidä olla liian varma!

— Meillä on hyvää aikaa. — Laiva viipyy vähintäin viikon kulkiessaan S:t Lucas niemen ympäri ja purkaminen tapahtuu Eusenadassa. Jos piru olisi irti ja Felica napattaisiin… No, entäs sitten.

— Emme ole vielä saaneet toista laivaa.

— Eusenadassa löytyy aina joku vanha rähjä.

Tuli sangen pitkä hiljaisuus, jonka aikana Big Bob ehti tehdä muutamia kiireisiä johtopäätöksiä. Se, mitä hän oli jo kuullut, riitti selittämään, mitä miehiä hänellä oli takanaan. Sitäpaitsi oli hän saanut selvän katsauksen siitä, mitä oli tekeillä.

Eusenada oli pieni satama siinä Kalifornian osassa, jota kutsutaan Lower Kaliforniaksi. Aiottiin siis purjehtia varastettujen laatikoiden kanssa pitkän maakaistaleen ympäri. — Jos ei ennen,; niin siellä voitaisiin ne kaapata takaisin.

Master Bert tiesi kyllä miten, kunhan vain sai tietää mitä asia koski. — Ja siellä tanssittaisiin uusi tanssi, jota Big Bob omasta puolestaan ei odottanut vastenmielisesti, aina halukas kun oli iskemään täysin voimin. — Samalla kertaa maksaisi hän myöskin siitä, että hänen päähänsä oli aiottu lyödä airolla reikä.

— Oletko varma, että Miguel tapaa meidät Coltonissa? kysyi toinen hetken kuluttua rikkoen hiljaisuuden.

— Ehdottoman varma! Hänellä on mukanaan laatikko patenttirevolvereja, jotka pitää laivata Eusenadassa.

— Tarkoitatko uusia makasiinirevolvereja?

— Eipä muutakaan, sikäli kuin ymmärrän. Ja hän alensi tässä ääntään. Kuiskitaan San Clementestä tulevan kultalaivan valtauksesta — suuri saari, tiedäthän, sata mailia merelle.

— Corpo di Christi! Siitä saattaa tulla mainio juttu.

— Niinpä luulisin.

Big Bobin varomaton liike aiheutti, että molemmat lurjukset alkoivat puhella muista asioista. — Toinen heistä sanoi heittäen syrjäkatseen:

— Jos Miguel on jo siellä, niin voimme kolmeen mieheen antaa mahtavalle "The burning Sunin" kapakoitsijalle pienen nenästyksen. Ei siitä paikasta heitetä Pablo Marronia toista kertaa ulos. Vai mitä sanot, Julio? Muistathan?

— Muistanko? — Lensinhän itse ulos niin, että olin taittaa niskani.

Syntyi pitkä keskustelu kuinka "Palavan auringon" — The burning Sunin — isäntä saisi maksaa korkoineen. — Se kiinnitti Big Bobin mieltä vähemmän, vaikka hän näennäisesti nukuksissa koetti kuitenkin kuunnella minkä voi.

Kun Palm Springsissä vihellettiin, oli vain risteysasema Colton jälellä. — Molemmat mexikolaiset nousivat ja menivät asemasillalle. Big Bobin oli myöskin aika lähteä.

Sen näköisenä kuin mies, joka yhä haluaa nukkua, tuli hän junasillalle junan syöksyessä Coltoniin. Asemasillalla jäi hän seisomaan muiden matkustajien joukkoon, jotka odottivat rannikolta tulevaa junaa, "S.C. junaa", joka kulki pitkin rannikkoa päätepisteenään San Diego.

Odottaessa saatiin tietää juuri sen junan konevian vuoksi täytyneen pysähtyä pari asemaa idemmäksi. Oli siis hyvää aikaa pistäytyä kaupunkiin.

Ja siitä johtui, että myöskin Big Bob hetkistä myöhemmin istui pöydän ääressä "The burning Sunissa", jossa hän vankan kulauksen saatuaan mietti niitä mielenkiintoisia kokemuksia, joita matka oli hänelle tuonut. Tällä aikaa astuivat molemmat mexikolaiset puhetoverit sisään.

Heillä oli mukanaan pari samanlaista veikkoa. Eräs heistä asetti oven viereen nähtävästi sangen raskaan laatikon ja kaikki neljä ottivat paikan pöydän ääressä yhden joukosta rähisten ja uhmaillen pyytäessä whiskyä ja laseja tulisen kiireesti, silmänräpäyksessä.

Turpea kapakoitsija ei näyttänyt pitävän kiirettä. — Hän seisoi pudistaen "sekoitusta" maailman rauhallisimmin ilmein. Hänen "saloonistaan" ei puuttunut vieraita koskaan ja siinä oli nytkin niitä hyvänlaisesti. Pari neekeriä huolehti tarjoilusta, mutta ne eivät voineet "silmänräpäyksessä" ehtiä kaikkialle.

Huomiota herättävä tilaaminen — niin, huomiota herättävä, vieläpä villin lännen "saloonissakin" — sai yhden ja toisen kääntämään päätään.

Tultiin jonkun verran kummastuneeksi, kun huomattiin uhmailijoiden olevan mexikolaisia. Heidän synnynnäinen eloisuutensa, sanoaksemme asian kauniisti, saattoi selittää osan. Mutta tällä kertaa vaikutti tämä esiintyminen liian meluavalta "Palavassa auringossakin".

Asianlaita oli niin, että kapakoitsija oli mies, varustettuna suurella itsehillitsemiskyvyllä, kuten Lännessä tarvitaankin saadakseen kapakkaliikkeen menestymään. Hän antoi poikien puhua.

Yksi tahi pari laukausta ei saanut hänen tyyntä vertaan liikkeeseen. Pienen tappelun jossain nurkassa, säretyn tuolin tahi rikkipotkaistun pöydän katsoi hän olevan yksinkertaisia seurauksia hauskuudesta, joita kenties ei oltu niin pahoin tarkoitettu.

Mutta tämä oli jotain muuta. — Hyökättiin häneen itseensä tavalla, jota oikea Lännen kapakoitsija ei voi tyynesti sietää.

Eräs mustanaamaisista oli kiivennyt tuolille. Hän asetti molemmat kätensä suulleen torveksi ja huusi minkä jaksoi:

— Etkö kuule, senkin paksu sika?… Tänne pullo hienointa whiskyä ja silmänräpäyksessä.

Silloin nousi mr Fig Stamper — kapakoitsija.

Harvoin oli hänen nähty jättävän myymäläpöytää ja astuvan sen ulkopuolelle. Hiljaa kuin vahtipoliisi läheni hän pöytää, jossa nuo neljä yhä odottivat saamatta mitään. Hän pysähtyi aivan pöydän eteen, osoitti kadulle vievää ovea ja sanoi lyhyesti tämän ainoan, muutamissa tapauksissa hyvin merkitsevän sanan:

— Ulos!…

Samalla hetkellä olivat neljä huippuhattua jaloillaan. Jokaisessa kädessä kiilteli revolveri, summa kahdeksan, ja se, joka äsken oli pahimmin rähissyt, sanoi sähähtäen:

— Tänne whisky silmänräpäyksessä, tahi…

Se, joka tuntee Big Bobin, — on ehkä aikaisemmin lukenut tästä Arizona Bertin voimanpojasta — saattaa ymmärtää, kuinka viehättävältä tämä näytelmä hänestä tuntui.

Kahdeksan revolveria hiljaisessa liikkeessä "saloonin" isännän edessä valmiina syöksemään tulta ja kuulia milloin hyvänsä.

Ei saattanut olla puhetta juuri muusta kuin äkillisestä kuolemantapauksesta, jos ei kapakoitsija vetäytynyt pois pelistä ja kiittäen pyytänyt tyhjentämään pullon sopijaisiksi. Mutta kuitenkin tapahtui se kumma, että mr Fig Stamper "seisoi pukilla", kuten sanotaan, ja sanoi yhtä kylmäverisesti kuin ennenkin:

— Jos muistan oikein, niin lienee pari herroista tullut jo aikaisemmin ulospotkituksi. — Sitä suurempi syy on otaksua sen voivan tapahtua vielä kerran. — Painukaa täältä heti tiehenne kaikki neljä ja — silmänräpäyksessä! — You understand, sirs? Weil!

Vastaukseksi tuli kahdeksan viheltävää kuulaa! — Ne tähdättiin vielä kattoon. Se oli ensimäinen varoitus. Mutta seuraavalla kerralla — seuraava kohtaus näytelmässä — saattoi tulla jotain muuta.

Silloin alkaisi tanssi tosissaan.

Saattaa käsittää Big Bobin mielenkiinnon kohonneen jo äärimmilleen. —
Tästä tulisi oikea "american dance".

IV.

Valo, joka katosi.

Big Bob oli noussut.

Olisi voinut luulla, ettei hän halunnut olla täällä kauempaa. — Hän lähestyi uloskäytävää ja olisi ehkä kadonnutkin sen kautta, jos ei kaksi mexikolaisten revolvereista olisi suunnattu häntä kohti. Samalla huudahti yksi mustapintaisista ivallisesti hymyillen:

— Seis, sir! — Mr Stamper "The burning Sunista" tarjoaa whiskyä kaikille. Hän tekee sen pelastaakseen henkiriepunsa. Hän tekee sen meidän käskystämme.

Näin oli myöskin Big Bob tullut vedetyksi suoraan tapahtumain keskipisteeseen, jotka varmasti näyttivät muodostuvan meluisiksi, ehkäpä hengenvaarallisiksikin. Mutta muuten oli hän aina valmis yhtymään tanssiin minkä lainrikkojan kanssa tahansa.

Tunnettiinko hänet samaksi mieheksi junasta, sitä hän ei tiennyt. Mutta nyt tahtoivat nämä maa- ja merirosvot leikkiä herraa jokaisen mr Stampersin "saloonissa" olevan suhteen vain senvuoksi, että jossain tilaisuudessa pari heistä — ja varmasti täydellä syyllä — oli heitetty sieltä ulos. Toive saada ilmaisia ryyppyjä, kenen kustannuksella, se oli sama, näytti elähdyttävän huoneen huonompaa ainesta. — Jokaisessa valtiossa löytyy riittämään saakka sopijaisten juojia. Eikä vähemmin ollut sellaisia kokoontunut Kaliforniaan, vanhaan, kautta maailman kuuluun seikkailumaahan sen suuren kultakuumeen jälkeen viisikymmentä vuotta sitten.

Tämä aines tunkeutui nyt tarjoojien luo meluavasti vakuuttaen kiitollisuuttaan etukäteen. Toiset istuivat pöytiensä ääressä nähdäkseen kuinka juttu kehittyisi.

Ne, jotka tunsivat mr Stamperin, ymmärsivät, ettei hän likimainkaan vapaaehtoisesti anna tyhjentää väkijuomiaan saamatta siitä asiaankuuluvaa maksua. Ja hänen vieressään seisoi nyt mies — kaikille tuntematon — joka ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä tullessaan sillä tavoin kutsutuksi.

— Well, mr Stamper! Pankaa nopeasti toimeksi! käski eräs neljästä huppuhatusta.

— Pankaa toimeksi, sillä aikamme ei salli, enemmän kuin välttämättömyys vaatii, meidän kunnioittaa läsnäolollamme tätä pesää. Esiin vain pullot ja nopeasti.

— Niin, pullot esiin!… Esiin sekä pullot että lasit! Kuului kuorossa janoisista kurkuista.

Mutta mr Stamper ei vieläkään liikkunut paikaltaan.

Silloin hyppäsi johtaja tuolilta alas ja meni revolveri ojossa aivan kapakoitsijan luo — asetti aseen hänen rintaansa vasten ja sanoi käskevästi:

— Oletteko kuuro, ehkä umpikuuro kauhistuksesta? Siinä tapauksessa aion…

Kesken tätä puhetta oli Big Bob salamannopeasti ojentanut toisen mahtavista kouristaan. Hän sai suurisanaista kurkusta ja seuraavalla hetkellä mies huippuhattuineen ja muine kirjavine koristeineen lensi kuin pallo heimoveljiensä joukkoon, jotka kaatuivat kuin keilat!

Eräs kuula kulki viheltäen Big Bobin hatun läpi, mutta vastattiin nyrkillä niin, että ampuja itse lensi kuin kuula suoraan ulos kapakkahuoneen ikkunasta! Kaksi jälelläolevaa rähisijäsankaria aikoi juuri pistäytyä pakoon kadulle vähemmän hengenvaarallisen oven kautta, kun heitä esti käskevä ääni:

— Takaisin lain nimessä!

Katsoen ympärilleen kapakkavieraiden töllistellessä suu auki kääntyi tulija Big Bobiin ja sanoi aivan tyynesti:

— Poimi aseet pois noilta mustalaisilta. Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua ja meidän on vietävä heidät mukanamme San Diegoon.

Mies oli Arizona Bert, nuori, kaikkialla tunnettu sheriffi.

Äkkiä oli hän sukeltautunut esiin siellä, missä häntä varmastikin kaikkein vähimmin odotettiin, herättäen hämmästystä, eikä vähimmin molemmissa mexikolaisissa, joita hän yhä piteli kauluksesta Big Bobin ahkerin käsin tehdessä heidät vielä vaarattomimmiksi, salin kerta toisensa perään täyttyessä huudolla, joka yhtä hyvin ilmaisi ihailua kuin vihaakin.

Ei kukaan voinut olla mr Stamperia tyytyväisempi ja hän valmistautui juuri pitämään sopivaa tervehdyspuhetta, kun hänelle ennestään tuttu Arizona Bert hymyillen esti hänet huudahtamalla:

— Kiitos! — Toisen kerran… Nyt ovat minuutit kalliit. Tämä oli vain pieni kaappaus ohimennessä. Hei Bob! — Meidän on lähdettävä…

Sopivalla tavalla yhteenkytketyt lurjukset edellä — Big Bob varmana vartijana mukana — jätettiin jälellejääneet tuumimaan mitä halusivat, kapakoitsijan ollessa jälleen herra talossaan. Mutta juuri silloin muisti Big Bob jotain, pysähtyi äkkiä ja huudahti:

— Laatikko!

— Mikä laatikko? — Ehkä yksi niistä varastetuista?

— Ei, mutta revolverilaatikko. Minulla oli se kiikarissani koko ajan, mutta sitten tuli muuta väliin.

— Mikä revolverilaatikko?

— Patenttirevolvereja…

— Et kai suinkaan tarkoita Pitscher Popin uusia…? keskeytti Bert.

— Koko laatikko, sir… Niillä oli se mukanaan ja he asettivat sen
"The burning Sunin" oven viereen.

— Damn it! Ne saattavat olla niitä uusia makasiinirevolvereja. Näitkö niitä, Bob?

— En nähnyt, mutta junassa kuulin niistä puhuttavan.

— Juokse, riennä, minkä voit. — Vien nämä yksin. Täytyy saada heidät ajoissa vankivaunuun.

Big Bob kiisi matkoihinsa kuin jättiläispallo.

Saadessaan näkyviinsä "The burning Sunin" jyrkät raput näki hän mexikolaisen huippuhatun kiiruhtavan matkoihinsa kapakan luota. Hän oli heti selvillä, että siinä oli rähisevän joukon neljäs mies — juuri sama, jonka hän tanssin alussa oli sinkauttanut ulos ikkunasta. — Mutta tässä silmänräpäyksessä ja ilman hevosta koettaa häntä saavuttaa oli mielettömyyttä. Ei, hän ei saisi edes tavallisesti niin hyvin sattuvalla kuulallaan miestä pysäytetyksi.

Mutisten sanoja, jotka eivät kuuluneet erikoisen kauniilta, astui Big Bob rappuja ylös "salooniin". Silmäys riitti. Hän oli tullut liian myöhään. Laatikko patenttirevolvereineen oli kadonnut!

Mitä hyödytti kysyminen? — Karkuun livistänyt mexikolainen oli antanut jo vastauksen. — Tavalla tai toisella oli tämä livahtanut sisään sen jälkeen kun toverinsa olivat viedyt. Laatikko oli ollut ovenvieressä ja sen oli helposti saanut siitä siepatuksi kenenkään huomaamatta — sitäkin helpommin kun jokaisella jälellejääneellä oli suun täydeltä puhumista äskeisistä tapahtumista.

Varmuuden vuoksi kysyi Big Bob kuitenkin kapakoitsija ja hänen väeltään. Ei kukaan tiennyt mitään. Mutta Bobin täytyi kiitollisen isännän kanssa tyhjentää erikoisen hieno "sekoitus" tunnustukseksi voimakkaasta väliintulostaan. — Sitten oli kiiruhdettava matkaan, jotta joutuisi junalle.

Oliko syynä voimakas ryyppy, vaiko liika ajatteleminen Big Bobin siihen toimeen vähemmän tottuneella päällä — mahdollisesti myöskin Big Bobin laiska perusluonne oli saanut vallan — joka tapauksessa ei hän tällä kerralla joutunut samaan junaan Arizona Bertin kanssa.

Juna oli mennyt. — Arizona Bertistä ei näkynyt varjoakaan ja Big Bob saattoi seisoa vain elävänä kysymysmerkkinä.

Siis kaksinkertainen pettymys. — Revolverilaatikko poissa. Master Bert poissa.

Tässä saattoi tosiaankin puhua "valosta, joka katosi".

Ensinmainitun asian suhteen ei nyt ollut mitään tehtävissä. — Päällikön jälkeen pääsemiseksi taas oli odotettava toista junaa. Mutta Coltonista San Diegoon ei mennyt junaa ennenkuin saman päivän iltana, joten Big Bobilla oli enemmän kuin hyvää aikaa kaikkeen muuhun kun mieluisaan paikkakunnan tarkasteluun.

Hän meni erääseen vajaan. Siellä tapasi hän mukavan kulman ja nukahti!
Big Bob oli aina uninen, jos hänellä ei ollut kädet täynnä työtä.

V.

Maakrapu merellä.

Harry Brooker — Handsome Harry — tunsi yhä pistävämpää kipua pakoittavassa niskassaan.

Kaikkialla, mihin hän kääntyi, oli sysimustaa kuin pimeimpänä yönä.

Vain hyvin hitaasti ja epätäydellisesti palasi tapahtumien muisto, kohtaus mexikolaisen laivurin eli kapteenin kanssa ja kuinka hän Kidin kanssa oli seurannut tätä sangen jyrkkää mäkeä ja ahdasta solaa, joka päättyi rannalle niemen toiselle puolelle.

Siellä saattoi hän jo eroittaa laivan — todennäköisesti sen, josta Bartolo Felipe oli juuri puhunut. Mutta sitten oli hän äkkiä kadottanut tajuntansa. Hän tunsi niskassaan polttavaa tuskaa ja samalla tuntui kuin olisi hän vaipunut maan alle tahi syöksynyt jostain huimaavasta korkeudesta alas.

Ainoa mahdollisuus oli, että hän oli saanut äkillisen, hyvin voimakkaan iskun niskaansa — takaapäin joltakin, jota hän ei ollut tiennyt varoakaan. Siis kaikesta varovaisuudesta huolimatta ansa, väijytys, jota hänen oli ollut aivan mahdoton estää — koska oli ollut varmasti vakuutettu master Bertin lähettämän kirjeen ja Bartolo Felipen esittämäin todistusten nojalla, että lähetyksen suhteen kaikki oli all right.

Hänen oli myönnettävä, että sisäinen ääni oli häntä varoittanut. — Tämä sisäinen vaisto ei ollut täydellisesti tyytynyt siniviittaisen mexikolaisen kanssa tehtyihin liikesopimuksiin. Ja hänen olisi pitänyt kuunnella tätä ääntä ennenkuin oli liian myöhäistä.

Missä olivat tällä hetkellä ne viisi laatikkoa kallisarvoisine sisällyksineen? Ja missä hän sitäpaitsi oli itse?

Tähän tuli vastaukseksi voimakas kallistuminen, niin että Handsome
Harry pyöri ympäri kuin tynnyri.

Nyt vasta huomasi hän kätensä olevan taakse sidottuina, ettei hän saattanut niitä liikuttaakaan. Samalla tuntui kuin olisi joku voima asettanut hänet seisomaan melkein päälleen nostaakseen hänet kohta senjälkeen taas jaloilleen, josta hän uudelleen kieri ympäri, tämä toistui säännöllisin väliajoin.

Jos Handsome Harry olisi vähänkään ollut merellä, niin olisi hän heti käsittänyt olevansa aalloilla hyppelehtivässä laivassa. Mutta myöhemmin johtui tämä ajatus hänen mieleensä ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luuli tulleensa siirretyksi Felicaan, jolla ne viisi kallisarvoista laatikkoa piti viedä meritse Priscoon, kuten Kalifornian pääkaupunkia yleensä Amerikassa kutsutaan.

Olisi väärin sanoa tämän luulon rauhoittaneen Handsome Harrya. Hänen laitansa ei ollut niinkuin esimerkiksi hänen toverinsa Kid Strongersin, joka monen muun toimen ohessa oli ollut myöskin merimiehenä ennenkuin antautui amerikkalaisen etsivän poliisin palvelukseen.

Niin, Kid, tuo aina yhtä peloton!… Miten oli hänen laitansa? Ja miten oli vihdoin Big Bobin käynyt?

Tämä seikkailu, koko tämä juttu, oli niin erilainen kuin muut, joissa hän oli Arizona Bertin palveluksessa ollessaan ollut. Mutta ikinä hän ei ollut ajatellut joutuvansa ansaan sillä tavoin kuin nyt oli tapahtunut.

Uusi pyöriminen, nouseminen ja kumoonmeneminen…

Merellä täytyi tuulla aivan hirveästi. — Ehkäpä oli tultu avoimelle merelle, Tyynelle valtamerelle, joka saattoi sille päälle sattuessa olla kaikkea muuta kuin tyyni.

Juuri kuin jälleen uusi heilahdus heitti Harrya kuin avutonta lasta — ja nähdessään nyt täydessä tajussaan kaksinkertaisesti epätoivoisen tilanteen, koskapa hänen kätensä eivät olleet vapaat estämään kolauksia — tunsi hän tarttuvansa kiinni johonkin käsivarsistaan, niin että ne olivat katkeamaisillaan.

Tällä tavoin joutui Harry ripustetuksi riippumaan käsiään pitelevistä siteistä. — Uusi heilahdus antoi hänelle kovan iskun selkään, mutta samalla sai hän selville joutuneensa kiinni jonkunlaiseen suureen koukkuun.

Tässä huomasi hän äkkiä keinon ainakin käsiensä vapauttamiseksi.

Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan, hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!

Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.

Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.

Sillä tavoin joutui hän — paikan laatua tuntematta — uimaan sangen pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).

Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun kautta ylös. — Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu eroitti miehistön kojusta.

No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt sitä tuumiakaan. — Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin taaksesidottujen käsien irroittaminen.

Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.

Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin johtavia rautaportaita.