HÄNEN SALAISUUTENSA

Kirj.

Mary E. Braddon

Suomentanut

Valfrid Hedman

Naisten romaaneja 14

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. "Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."
II. "Alussa lempi on leikkiä aina."
III. Häntä pidetään loitolla.
IV. Häpeätä ja pelkoa.
V. Kuin murhasta unta nähden.
VI. "Pelkkää synkkää hiljaisuutta."
VII. "Rakkaus voittaa aikanaan."
VIII. "Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
IX. "Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."
X. "Hornan voimat pimittävät järkesi."
XI. "Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jalkaisi juuressa."
XII. "Annettakoon siis kaikille anteeksi."

I.

"Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."

Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hän mielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänä vuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaa muotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa, uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidon alkuperäisessä kotimaassa — ikimuistoisilla Itämailla, joiden hengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan oli vain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt Mount Everestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemalta vuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn, jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiä seisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan, jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti, sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa ja punaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärillä seisovat talonpojat — silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, että tämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.

"Jumalan kiitos, että ollaan Englannissa!" mutisi eversti Stukeley.

Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoi veräjätuvalla ja niiasi.

"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuin olisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä ole laihtunutkaan, näen mä!"

Rouva Drabble nauroi ja ravisti päätänsä.

Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisena kesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wren itse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- ja lehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsi komea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa — "djungeliksi" eversti sitä nimitti.

Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikin aikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhan hovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivät vielä olleet palanneet huviajelulta.

"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaa vierashuoneessa."

"Neiti Darnelin?" huudahti eversti innokkaasti. "Tarkoittanette neiti
Gracea?"

"Ei, eversti, neiti Darnelia — sir Allanin sisarta!"

"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allanin sisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässä ennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matkalaukkuineni — en huolinut häntä odottaa."

Hovimestari näytti tietä.

Teepöydän ääressä vierashuoneessa istui nainen, joka odottavasti hymyillen kääntyi oveen päin.

Hän oli vähäinen, solakka, siro ja hieno nainen, jolla oli pienet, hienopiirteiset kasvot, vaaleanruskea tukka ja tummanruskeat silmät — kauniit, läpitunkevat, hiukan käskevät silmät; ja jyrkähköt piirteet antoivat ilmettä muutoin tavallisille kasvoille. Hän oli hyvin aistikkaasti puettuna vaaleanharmaaseen hameeseen, jonka ohuehkon, harsomaisen kankaan väri mainiosti sopi hänen hienoon hipiäänsä. Eversti Stukeley tiesi hänen olevan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta vieras olisi otaksunut hänet kaksikymmenkahdeksan-vuotiaaksi — hän oli ymmärtänyt hyvin hoitaa itseänsä elämän vaiheissa!

Hän tervehti tulijaa tyynesti ja sydämellisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä hartaudella, joka olisi hurmannut ketä miestä tahansa. Eversti ei kuitenkaan osoittanut mitään innostusta. Hän oli äsken kiittänyt Jumalaa englantilaisesta maisemasta, mutta hän ei kiittänyt Dora Darnelista. Hän otti tämän tarjoaman täytetyn teekupin vastaan, mutta ei ilmaissut mitään ihastusta kohtaamisesta.

"Teitä kai kummastuttaa, että olen asettunut tänne, senjälkeen kun sir
Allan meni naimisiin?" virkkoi neiti Darnel.

"Pikemmin ihmettelen, että vielä tapaan teidät neiti Darnelina. Arvoton sukupuolemme ei nähtävästi ole ymmärtänyt omaa parastansa", sanoi eversti kohteliaasti.

"Sukupuolellanne ei ole syytä moittia itseään mistään", vastasi toinen nauraen. "Minulla on ollut tilaisuutta vaihtaa Darnel — jota pidän kunniassa — muihin nimiin, joista en rahtuakaan välitä. En kuulu niiden typerien naisten ryhmään, jotka menevät naimisiin siksi, että mieluummin tahtovat olla rouvia kuin neitejä. Ne haluavat, Jumala paratkoon, saada oman talouden, ja se merkitsee omaa taakkaa ja kalvavia huolia, jotka vain lyhentävät elämän puolilta englantilaisiltamme. Minua suututtaa aina, kun tytöt kihlauduttuaan miehille, joilla on tuloja joku vaivainen ropo, puhuvat oman kodin tuottamasta ilosta. Ei, minä olen aivan tyytyväinen kohtalooni Dora Darnelina enkä tahdo vaihtaa sitä nimeä mihinkään muuhun."

"Se ilahduttaa minua!" pääsi everstiltä, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli epäillyt neiti Darnelin tavoittelevan häntä. "Minua ilahduttaa, että pidätte arvossa oivallista Allania ja viihdytte hänen luonaan", lisäsi hän. "Se vakuuttaa minulle myös toisen asian — sen nimittäin, että te ja hänen vaimonsa hyvin sovitte keskenänne."

Doran ilme tiukkeni hetkiseksi, mutta tuli pian yhtä hymyileväksi jälleen. Hymy oli kuitenkin niin tyyntä ja tasaista, ettei se tuntunut oikein luonnolliselta.

"Lady Darnel ja minä sovimme mainiosti", sanoi hän. "Tapasihan hän minut täällä emännöitsijänä nauttimassa veljeni täyttä luottamusta taloudenhoidossa — kaikki kävi kuin kellonkoneisto, ja hän oli kyllin ystävällinen…"

"Ollakseen vaihtamatta kelloseppää. Siihen hän tietysti oli sekä liian viisas että liian herttainen!" virkkoi eversti ojentaen teekuppinsa uudelleen täytettäväksi.

"Se oli kyllä viisainta, mitä hän saattoi tehdä, sillä tuskin luulen sen poloisen nähneen hyvin hoidettua kotia ennenkuin tuli Darnelin taloon."

"Olette sentään kai hiukan liian kova häntä kohtaan", sanoi eversti. "Ette tahtone väittää, että veljenne nai henkilön, joka… no niin, ei ole todella sivistynyt nainen?"

"Sitä en väitä, eversti Stukeley, mutta veljeni nai hurmaavan naisen, jonka menneisyys on täydellinen arvoitus sekä minulle että kaikille muille tällä seudulla."

Eversti näytti vakavalta — hiukan huolestuneeltakin. Hänen entinen upseeritoverinsa oli ollut vaitelias äskeisin solmiamaansa avioliittoon nähden ja ainoastaan maininnut, että oli voittanut naisten jaloimman ja että oli hyvin onnellinen avioelämässään. Tämä saattoi merkitä kaikkea tai ei mitään. Kaikki miehet luulevat valinneensa parhaan maailmassa — varsinkin jos naista on paneteltu; ja kaikki miehet ovat ensimäisen puolivuoden onnellisia. — Näin ajatteli vanha soturi Weldon Stukeley.

"Ette tarkoittane, että on kieltäydytty ottamasta lady Darnelia mukaan seuraelämään?" sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Hänet otetaan kyllä mukaan, mutta hänestä ei pidetä", vastasi neiti Dora, tukien valkoisella kädellään kaunista poskeansa tasapuolisesti miettivin ilmein. "Ihmisethän ovat kylmäkiskoisia — te tunnette maakartanoiden asukkaat, — epäluuloisia kaikkia uusia tulokkaita kohtaan, jotka eivät ole heille lapsuudentuttavia. Lady Darnelista ei tiedetä kerrassaan mitään, ei tunneta hänen sukuansa, eikä hänen edellisen miehensä sukua. Hän näkyy olevan aivan eristetty — heimotta, ystävittä. Hän on vain Claire, kapteeni Stuartin leski; ei tiedetä edes miehen rykmenttiä tai missä se on ollut; ei ole pienintäkään johtolankaa, miniää avulla voisi erottaa tämän Stuartin kaikista muista. Eihän siis ole ihmeellistä, etteivät paikkakuntalaiset hänestä erityisesti välitä?"

"Siinä tekevät ne varsin tyhmästi, jos lady Darnel on niin ihastuttava kuin otaksun!" sanoi eversti lämmöllä.

"Jos hän olisi vähemmän viehättävä, olisivat ihmiset ehkä vähemmän uteliaita — vähemmän halukkaita hänestä jotakin ajattelemaan. Hänenlaisensa kauniin naisen täytyy voida paljastaa menneisyytensä — muutoin…"

"Hän on veljenne vaimo, neiti Darnel. Teidän pitäisi edes kunnioittaa häntä", sanoi eversti närkästyneenä.

"Älkää kiivastuko, paras eversti!" pyysi Dora viattomasti. "Tehän kyselette minulta veljeni vanhana ystävänä, ja minä vastaankin kysymyksiinne aivan rehellisesti. Toisella kertaa tiedän olla varovaisempi."

"Huomaan helposti erään seikan: te yhdytte muiden vastenmielisyyteen lady Darnelia kohtaan."

"Hyväinen aika, kuinka nopeasti te teette johtopäätöksiä! Olenko koskaan sanonut, etten hänestä pidä?"

"Ette ihan; — mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuinka voi pieni Grace, kummityttäreni ja leikkitoverini?… Kai saan hänet tavata tänä iltana?"

"Odotan häntä tulevaksi milloin hyvänsä tennistä pelaamasta pappilasta.
Kyllä hän teistä varmaan on melkoisesti kasvanut."

"Toivoakseni hän ei ole kasvanut pois entisestä itsestään. Rakas, pieni hameisiin puettu laulurastaani — riehakkain ja hilpein tyttönen sekä oivallisin ratsastajatar Wiltshiressä! Ettehän vain ole tehnyt hänestä tavallista sileäksi tasoiteltua nuorta neitiä?"

"Olemme tosiaan koettaneet parhaamme muovataksemme hänestä säädyllisen nuoren naisen, eversti Stukeley, vaikkakin muutosta moittinette. Hän juoksenteli täällä kuin pieni villi vuosikauden sen jälkeen, kun Allan meni naimisiin. Lady Darnel oli äärettömän välinpitämätön — ovelammin ei äitipuoli voi menetellä. Hän antoi tytön tehdä aivan miten itse tahtoi, ja Grace olisi puutteellisen käytöksensä tähden joutunut koko seudun puheenaiheeksi, ellen minä olisi tullut väliin!"

"Ahaa, tekö sen siis teitte?"

"Olihan se velvollisuuteni tytön lähimpänä naispuolisena sukulaisena. Minun ehdotuksestani veljeni lähetti hänet madame Sartoryn täysihoitola-opistoon Passyyn. Madame Sartorylla on ainoastaan muutamia valittuja oppilaita — yksinomaan hienoimmista perheistä, ja niitä kasvatetaan hänen henkilökohtaisen valvontansa alla. Olen itse käynyt hänen koulussaan ja voin vakuuttaa, että hän on sekä tunnontarkka että valpas."

"Grace-rukka, olen näkevinäni hänet madame Sartoryn Argus-silmän vaanimana, kedonkukan luonnottomassa sekakukka-ruukussa! Miten hänet saatiin alistetuksi sellaiseen menettelyyn?"

"Hän oli kaksi vuotta Pariisissa, mutta vietti loma-aikansa kotona.
Tulos oli sir Allanin mielestä erittäin tyydyttävä."

"Ovatko Grace ja hänen äitipuolensa yhtä hyviä ystäviä?"

"He pitävät hirveän paljon toisistaan — ainakin sitä väittävät."

"Väittävät? — Minä en voi kuvitella Gracessa mitään teeskentelyä, ellei madame Sartory ole luonut häntä uudestaan."

"Madame Sartory on pienestä pyryharakasta luonut maailmannaisen."

"Mikä vahinko!" huokasi eversti. "Englannissa vilisee maailmannaisia, mutta oikea pyryharakka viihtyy vain onnellisessa kodissa. Se on sievä kukka, joka kuihtuu kouluneidin karkeasta henkäyksestä. Minulla on kovin paha mieli siitä, että lähetitte pikku Graceni opistoon. Minä inhoan noita tyttökouluja."

Nyt näkyi pieni vaalea olento kiitävän ruohokentän ylitse ulkona ja juoksevan kuistilta lasiovesta sisään. Hänellä oli jostakin pehmeästä, valkoisesta villakankaasta tehty, vaaleansinisellä paltattu puku — erinomaisen sievä tennispuku. Tulija oli Grace Darnel, pitkä tytönheilakka, jolla oli aurinkoiset, pähkinänruskeat silmät, kiharahko, tummanruskea tukka, ihastuttava suu ja valkoiset hampaat. Piirteet olivat sävyisät, ja ulkomuoto yleensä tyypillisen englantilainen.

Eversti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti ja isällisesti hyvän aikaa.

"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"

"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin iloinen, että olet tullut kotiin — iloisempi kuin voin sanoakaan!"

Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä silmään.

Neiti Darnel oli jättänyt heidät kahden kesken.

"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi eversti levottomasti.

"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti. "Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi — vaikken minä käsitä, miksi tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! — Kuitenkin iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne, kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"

"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin — olenhan aivan vieras perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan äitipuolestasi."

"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta. Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani —- minulla on vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä pitäessäni uudesta äidistäni."

"Lady Darnel on siis ystävällinen! Se on minulle mieleen."

"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu — hän on niin ylpeä, kun hänen rouvaansa ihaillaan."

"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."

"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti ainoastakaan ihmisestä?"

"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla on sellainen isä ja sellainen äiti?"

Grace punastui ja loi häneen tarkoittavan katseen.

"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika, jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"

"Käsittänen", sanoi eversti. "On tullut sulhanen mukaan leikkiin?"

Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.

"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on salaisuus — kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle anteeksi… kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua päivällisille."

Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen eteisessä.

Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen — ontui hiukan Kabulissa saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle sopii.

"Weldon — vaimoni!" esitteli sir Allan, minkä jälkeen eversti kääntyi lady Darneliin.

Hän oli kaunis nainen parhaassa iässään, yhtätoista vuotta sir Allania nuorempi. Komea ja viehättävä vartalo, hienosti muovatut piirteet, matala otsa ja tummanharmaat silmät sekä näiden lisäksi tyyni ja arvokas ryhti, joka hyvin sopi Darnelin sukukartanon hallitsijattarelle. "Sellaista naista ei toki luulisi hyljittävän seurapiireissä", ajatteli Stukeley. "Hän ei näytä sellaiselta, että voisi herättää epäluuloja edes ankarimmassa kirkkoherrassa tai ennakkoluuloisimmassa maajunkkarissa. Hänen pitäisi voida vaatia itselleen kunnioitusta ja herättää kiintymyksen tunteita — ihanteellisena aviovaimona ja äitinä."

Lady Darnel oli yksinkertaisesti puettu — yksinkertaisemmin kuin muilla hänen säätyluokkansa naisilla julkisesti näyttäytyessään oli tapana (sir Allan oli vaimoineen juuri käynyt erään kukkanäyttelyn avajaisissa), mutta sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot kohottivat mustan silkkipuvun ja pienen sievän pitsihatun tenhoa. Paikkakuntalaiset olivat saaneet päähänsä, että kaikki, mitä lady Darnel käytti, tuli suoraan Pariisista ja että tämä hänen yksinkertainen pukunsa oli kalliimpi kuin muiden komeimmatkaan.

"Ajatelkaahan senlaatuista naista ilman aviomiehen rahoja!" sanoivat ne toisilleen, vaikkei kukaan aivan varmaan tiennyt, mitä tällä epämääräisellä lauseella oikeastaan tarkoitettiin; mutta pidettiin päivänselvänä, että sir Allan oli nainut hämäräperäisen henkilön ja saisi katua.

"Tietysti siinä jotakin on", kuiskailtiin seudulla. "Kai se pian nähdään", lisättiin. "Pian sattuu ikäviä kohtauksia herraskartanossa", vakuuttelivat seuraystävät. "Poloinen sir Allan on hyväluontoinen houkkio, ja sellainen vaimo tietysti käyttää miehen heikkoutta väärin."

"Tervetuloa Darnelin kartanoon!" virkkoi sir Allanin vaimo ja ojensi everstille kätensä. "Toivoakseni viivytte meillä kauvan?"

"Toivon hänen viipyvän luonamme, kunnes saa hankituksi pienen, hauskan talon asettuakseen paikkakunnalle kuolinpäiväänsä asti", lisäsi sir Allan.

"Niin, Allan, minä aion kotiutua tänne, jos se käy päinsä, ja pitää silmällä kummitytärtäni. Enpä tästä lähin enää juuri muuhun kelpaakaan."

"Ellet noudata minun esimerkkiäni", sanoi ystävä iloisesti.

Lady Darnel oli jo jättänyt herrat, ja sir Allan seurasi vanhaa toveriaan tälle varattuun kolmisuojaiseen asuntoon. Huoneet olivat hauskimmat koko isossa rakennuksessa.

"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen hänen asemessaan — Allanin kaltaisen miehen puolisona — pitäisi olla onnellinen; ja jos hän ei sitä ole, on hänellä omat syynsä. — Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"

Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?

"Tässä täytyy olla jotakin hullusti", ajatteli eversti.

Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa — ketään muuta ei oltu kutsuttu.

"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa, ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"

Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken rakennetusta koulutalosta.

"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut
Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa
Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"

Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.

"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen, leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun — minun iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu — liian hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.

Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti, teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla haassa — terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!

"Minun aikanani osasi madame Sartory kasvattaa tyttöjä oivallisesti", sanoi Dora Darnel.

"Siitä on jo kulunut monta vuotta", virkkoi Grace. "Sartoryn mummo on sittemmin ehtinyt elää ikänsä loppuun."

"Minun kouluajallani ei kukaan tohtinut nimittää häntä Sartoryn mummoksi."

"Tytöthän olivat niin kainostelevia ja yksinkertaisia kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi Grace. "Vasta viime vuosikymmenellä on nuoriso oppinut elämään. Amerikalaiset tytöt ovat opettaneet meille oikeutemme, ja nyt me käytämme niitä hyväksemme."

"Grace!" huudahti isä nuhtelevin katsein. "Tuolla tavoin ei pikku tyttäreni koskaan ennen haastanut!"

"Anteeksi, isä", sanoi tyttö kiivaasti, "mutta minä joudun aina kuohuksiin, kun puhutaan tuosta hirveästä huvilasta Passyn luona, joka on niin näennäisen arvokas, vaikka petosta ja patustusta piilee pinnan alla."

"Sitten se oli minun syyni, joka otin asian puheeksi", pahoitteli eversti. "Varon sitä vastedes tekemästä!"

"Te ette ollut valmistautunut amerikalaisen kasvatusmetoodin vaikutuksiin", sanoi Dora vienolla, tyttömäisellä äänellään, jota suuttumus ei koskaan korostanut ja joka kuitenkin saattoi tässä kodissa lausua mitä katkerimpia sanoja.

Lady Darnel tuli avuksi muuttamalla puheenaihetta.

Pian rupatettiin jälleen hilpeästi ja tunnelma oli mitä parhain, kunnes naiset nousivat pöydästä ja vanhat toverukset jäivät istumaan yksikseen lampunvalossa.

"Ota tuolta piippu, Weldon — vai haluatko koettaa savukkeitani?" kysyi isäntä. "Ja sano nyt rehellisesti, vanha ystävä, mitä hänestä ajattelet."

"Voin Jumalan kiitos olla täysin rehellinen. Tarvitsee vain nähdä lady Darnel pitääkseen hänestä ja ihaillakseen häntä. Hän on sekä kaunis että viehättävä — aivan sellainen kuin toivon vanhan ystäväni aviosiipan olevankin, mutta…"

"Mutta? Sinulla on jo yksi mutta, Weldon."

"Ei se lady Darnelin ansioita koske. Mutta näyttää siltä kuin hänen terveytensä ja mielialansa eivät olisi aivan niin hyvät kuin sinä ja hänen ystävänsä voisivat toivoa."

"Olet oikeassa, Claire-poloisen terveys ei ole varsin hyvä. Häntä vaivaa jonkinlainen alakuloisuus — hermokiihtymys. Viihtyneekö hän todella Darnelin kartanossa? Olemme eläneet täällä kovin yksinämme häittemme jälkeen, ja olen vakavasti tuuminut viettää talven Italiassa hänen kanssaan. Ei, hänen luonteensa on liian vaihtelevainen tietääkseen hyvää terveyttä. Siihen on omat syynsä — katkerat muistot entisyydestä. En ole vielä kertonut sinulle, kuinka jouduimme naimisiin, Weldon."

"Sinä sanoit ainoastaan, että avioliitto perustui rakkauteen ja että olitte tavattoman onnelliset. Se riitti minulle."

"Olisin sanonut sinulle enemmän, ellei se olisi ollut pitkä ja surullinen kertomus kirjoitettavaksi. Odotin mieluummin, kunnes saisimme kaikessa rauhassa istua yhdessä ja tupakoida, juuri tähän tapaan."

"Älä huolikaan jutella mistään surullisesta", sanoi eversti vakavasti. "Minulle riittää tieto, että lady Darnel on hyvä ja kaunis nainen. En tahdo tietää enempää."

"Kas, rakas ystävä, minulle tuottaa todellista huojennusta, kun saan asiasta puhua. Tiedän, että olet arvosteleva Clairea oikein ja ymmärtävä hänet. Mutta sen voit vasta kuultuasi hänen surullisen tarinansa."

Eversti kohotti päätänsä ja täytti lasinsa.

"Kuulitko yksitoista, kaksitoista vuotta sitten puhuttavan eräästä Mackenzie-nimisestä upseerista, joka palveli 19:ssä afganilaisessa rykmentissä?"

"Hänestä, joka ampui patrullin? Kyllä — se oli kauhea tapaus!"

"Upseeri, joka ampui patrullin, oli vaimoni ensimäinen mies."

"Taivaan Jumala!"

"Niin, hän oli Clairen täysorpana, Stuart Mackenzie, soturi, joka alotti uransa oivallisesti, oli tavallaan kuuluisuuskin ja parina, kolmena seurustelukautena luettiin Lontoon komeimpiin miehiin. Se ehkä tuottikin hänelle turmion. Hänen isänsä kuoli ennenkuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja hän peri sievoisen omaisuuden, jota hän heti alkoi tuhlata. Clairen äiti oli leski — maailmannainen ja entinen kaunotar, joka vain nautti seuraelämästä ja varsin vähän huolehti tyttärestään. Tämän olen vähitellen saanut kuulla Clairelta, joka kuitenkaan ei sanallakaan moiti äitivainajaansa."

"Tunnen sen lajin naisia. Tyyppi ei ole harvinainen."

"Claire oli vain seitsentoistavuotias eikä häntä ollut vielä viety seuraelämään. Äidin käydessä kutsuissa opetti tytärtä oivallinen kotiopettajatar. Kun sitten Stuart Mackenzie kosi serkkuansa, otti tämän äiti, rouva Molyneaux, hänet avosylin vastaan. Hän kiirehti näitäkin iloissaan siitä, että pääsi enemmistä kuluista tyttärensä vuoksi, hänen tulonsa kun olivat hyvin rajoitetut. Claire epäröi ensin, mutta äidin kehoitusten vaikutuksesta hän luuli pitävänsä serkusta. Lapsina he olivat leikkineet yhdessä, ja silloin oli poika häntä suuresti miellyttänyt. Sitäpaitsi tuntui hänestä imartelevalta ajatella, että eräs kaupungin kauneimmista kavaljeereista oli korviaan myöten häneen rakastunut. Toivo päästä matkustamaan Intiaan oli vielä lisäkiihokkeena, ja niinpä tyttö suostui. Puoli vuotta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä hän purjehti puolisonsa kanssa Intiaan."

"Lapsi-parka!"

"Aluksi kävi kaikki hyvin, mutta vähitellen selvisi Claire-rukalle, että oli mennyt naimisiin kevytmielisen, tuhlaavaisen miehen — pelurin — kanssa. Vielä ajattelee hän kauhulla sitä aikaa. Vihdoin joutui mies epäsuosioon rykmentissään ja hänet siirrettiin etelä-Irlantiin. Tämä mursi hänet kokonaan, hän muuttui tylsäksi ja haluttomaksi, ynseäksi vaimoansa kohtaan ja kaikin tavoin mahdottomaksi. Heillä oli seitsenvuotias poika. Melkein kaikki omaisuus oli lopussa, eikä miehellä ollut ylennyksen toiveita. Silloin hän joi niin että tuli juoppohulluksi — ja vihdoin hän teki tuon murhan."

"Minä muistan, hän tappoi miehen Mallowissa."

"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä parhaansa mukaan hoitelemana."

"Olipa siinä ristiä naiselle!"

"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet. Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia — se näkyi tulevan isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän paheen — juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi — ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."

"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä, jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."

"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa, sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en milloinkaan unhota!"

"Ja onko taivaallanne koskaan senjälkeen näkynyt pilveä?"

"Ei… ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."

"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti rehellisesti. "Tuollaiset ménages à trois eivät ajan pitkään koskaan menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi itselleen oman kodin — penikulman päässä teistä!"

"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."

"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit ajatellakaan!"

"No, no, minähän tahdoin käyttäytyä veljellisesti häntä kohtaan; ja Dora on hoitanut kotiani ihmeteltävän hyvin. Sitäpaitsi ratkaisi Claire itse kysymyksen eräänä aamuna antamalla minun läsnäollessani avainpussinsa Doralle. 'Minä ymmärrän niin vähän talousasioita', sanoi hän, 'enkä pidä hallitsemisesta, mutta sinähän olet mainio johtaja ja varmaan mielelläsi komennat. Miksi siis tunkeutuisimme toistemme tielle voidessamme elää tyytyväisinä kumpikin makumme mukaan? Tästä päivästä alkaen luovun kaikista hallitusoikeuksista Darnelin kartanossa.'"

"No, mitä neiti Darnel ehdotuksesta piti?"

"Hän ei näyttänyt kovinkaan kiitolliselta, hymyili vain halveksivasti ja sanoi: 'Sinusta, joka ylimielisyydessäsi pidät itseäsi muita parempana, on kaiketi arvollesi sopimatonta pitää silmällä palvelijoita ja antaa määräyksiä päivällisestä; mutta minä olen aina ajatellut, että veljeni hyvinvointi on riippuvainen tuollaisista vähäpätöisistä pikkuseikoista.' Oikein minä häneen suutuinkin!"

"Minä olisin tarttunut häntä niskasta ja taluttanut hänet ulos!" sanoi
Stukeley.

II.

"Alussa lempi on leikkiä aina."

Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt turhaan.

Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle — uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan oli ollut.

He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä — mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.

"Pikku Grace", huudahti hän hellästi, "mikä tyttöstäni vaivaa?"

"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi sitä enää kestää — minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin, häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle, siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi ensin — ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"

"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää. Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys, josta olet isällesi vaiennut…"

"Se ei ole mikään pieni mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt — jonka olemassaoloa hän ei edes aavista."

"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan sellaisen kihlauksen purkaa."

"Mieluummin kuolen kuin rikon lupaukseni!"

"Niin tietysti, tietysti!" tyynnytteli eversti.

"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin vaikeissa olosuhteissa eikä voi…"

"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"

"Pariisissa, Louvressa."

"Siinä suuressa puku- ja hattukaupassako?"

"Ei, taulukokoelmassa."

"Kenen välityksellä tutustuitte toisiinne?"

"Emme kenenkään… hm, harpin."

"Harpin?"

"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi käyttäydyin — kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt. Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti viikossa Louvressa maalaamassa — luulen, että se vanha ilkimys oli mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista — sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa — lähtemään mukaani. Isä sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa. Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin, jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."

"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka, Grace."

"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa — en saanut sitä vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme, neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies, joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti — mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta, poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta — hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."

"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä, jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun. Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."

"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä. Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."

"Tahallasiko?"

"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei, se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."

"Oliko hän ranskalainen?"

"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä — kumarsihan vain hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle — Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät — ja täytyihän minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."

"Ja sitte pudotit taas harppisi?"

"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi, sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä, sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan vain jotakin käsittämätöntä — minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi, miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa — eihän se ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."

"Oli kai sellaiseen tottunut!"

"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut todella rakastanut."

"Onko joku sitä väittänytkään!" mutisi eversti.

"Oi, hän kirjoitti niin ihania kirjeitä!"

"Ja sinä vastasit niihin?"

"Täytyihän minun… joskus. En tullut ajatelleeksi, että se oli väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn luona. Hän jutteli elämäkertansa: — oli yksinään orpona maailmassa, mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin harjoittamaan taideopintoja."

"Epäilemättä oikea boheemiluonne."

"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."

"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"

"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"

"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle, jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"

"Oli niitä toki enemmän kuin muutamia; hän kirjoitti nidoksia. Hän pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa — sellaisia siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."

"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.
Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."

"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."

"Kuinka niin?"

"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"

"En."

"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa!"

"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.

"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan tunne?"

"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä. "Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön — se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."

"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit lupauksesi?"

"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"

"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."

"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää — en nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."

"Kirjoitti kai olevansa kuolemaisillaan?"

"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella, kuten hän uskoi — viimeiset jäähyväiset."

"Toivoakseni et käynyt häntä tervehtimässä", sanoi eversti levottomasti.

"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin postitoimistoon."

"Lystikäs herrasmies, kun häpesi ilmoittaa asuntoansa!"

"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun varrella — ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."

"No, sinä vastasit kuolinvuoteelta lähetettyyn kirjeeseen?"

"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.

"Kuinka sinä sitten kirjoitit, tyttöseni?" kysyi eversti ystävällisesti.

"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa — ja pyysin häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa, kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."

"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään enempää?"

"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla Victorille uskollinen koko ikäni."

"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin olimme pyyntiretkellä?"

"Sitä en muista!" virkkoi Grace, hirveästi punastuen.

"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa, silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin — kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."

"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä, kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"

"Näitkö Victor-poloista tuon kuolinvuoteella tehdyn kihlauksen jälkeen?"

"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa. 'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli kyllin rahoja meille molemmille."

"Ja sitten olette kai kirjoitelleet tokillenne?"

"Kyllä — ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas… tai kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."

"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti, oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"

"Minä pidin hänestä paljon; muutoin en olisi koskaan antanut lupaustani."

"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit päästä siitä vapaaksi."

"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen, jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi häntä. Hän on niin hyvä — hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."

"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."

"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta — en nyt, kun hän on sairas, köyhä ja onneton."

"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen nuhdellut."

"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace. "Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina rehellisyyttäni — ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni. Ei, minä en sitä kestä!"

"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen. Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja boheemi; hän tietää olevasi rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi. Kaipa sen hänelle kerroit."

"Niin, minä kerroin hänelle olosuhteistani."

"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se tapahtuu…"

"Vuoden päästä", huokasi Grace.

"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."

"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli vanhan soturin ahavoittunutta kättä.

Eversti puhui kotimatkalla vähäpätöisistä asioista.

"Onko isä matkustanut Scadleighiin?" kysyi Grace neiti Darnelilta puolisella.

"Hän on matkustanut Lontooseen", vastasi tämä.

"Lontooseen?"

"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."

"Mutta isä ei virkkanut siitä sanaakaan aamiaispöydässä!"

"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle.
Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"

"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja jutella satuja."

Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja tarkkojen korviensa huomiota.

Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat tuttavallisesti.

"Ihmettelet kai, miksi niin äkkiä matkustin tänä aamuna?" sanoi Allan.

"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."

"Minä olin Clairen kanssa sir Clarkson Andrewsin luona."

"Niinkö?"

"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen, puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen ihminen', lausui hän."

"Sehän kuulosti oikein rohkaisevalta, paras Allan."

"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään seuraystäviksemme."

"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?" kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.

"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita — sitä ne eivät uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen hän panee kovin pahakseen — kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla. päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset häntä sietivät, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit, kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme. Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle metsästyskaudella — mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"

"Kaihan otatte Gracen mukaanne?"

"Häntä en ajatellut."

"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet tänne neiti Darnelin kanssa."

"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester…"

"Pitää paljon Gracesta, tarkoitat?"

"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä, senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta vävypojasta."

"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa välittää Colchesterista — hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi; mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."

"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."

"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi jotakuta maatilaa täältä."

Myöhemmin virkkoi sir Allan tyttärelleen:

"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu matkalle, tyttöseni."

"Niin ystävällistä, rakas pikku isä!"

"Jaha, sinä lähdet mielelläsi matkalle. Etkö kaipaa syysmetsästyksiä?"

Grace punehtui. Isä kosketti arkaan kohtaan.

"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin hyvänsä", vastasi hän.

"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."

Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari matkarevolveria Lancasterin liikkeestä — uusinta mallia."

"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."

"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.

"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos, että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."

Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä kummityttärestänsä.

Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä, joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.

Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä; hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti puolittain hänen tummat hiuksensa.

Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.

"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.

"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"

"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."

"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi, kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se… minun tähteni. Ja… onko sinulla rahoja muassasi?"

"Ehkä pari kolme puntaa."

"Anna ne sitten hänelle minun laskuuni. Hän näytti niin köyhältä."

"Tulkaa, neiti Darnel", huusi Colchester, "nyt ne ovat keksineet ketun!"

Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.

III.

Häntä pidetään loitolla.

Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien muukalaista turhaan.

Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.

Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.

"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan. "Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme yhdessä aterioida puoleen vuoteen."

"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?"

"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme niin pian kuin kerkiämme."

"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"

"Ja Grace — tulee mukaan."

"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten voitte sen tehdä, neiti Darnel?"

"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko ajan äskeistä näkyä — ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa, leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies — mieronkiertäjä — oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään, että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.

"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.

"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin leppeäksi lady Darnelille."