ONNEN MAILLE

Romaani

Kirj.

MAX BRAND

Englanninkielestä ["The Guide to Happiness">[ suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1926.

SISÄLLYS

I. Kahdeksanneljättä astetta
II. Rubicon
III. Helläjalka
IV. Piloja ja soittoa
V. Väijytys
VI. Jerryn jutelma
VII. Toiminnan hetki
VIII. Nukkuja herää
IX. Pako
X. Koetus
XI. Oman onnensa nojaan
XII. Sananen heikkomielisyydestä
XIII. Jerry kokkina
XIV. Pokerpeli
XV. Täysi käsi
XVI. Yleistuho
XVII. Viimeinen mahdollisuus
XVIII. Jerry lähtee
XIX. Numero kymmenen
XX. Ottelu
XXI. Viimeinen skottilainen
XXII. Kuutamossa
XXIII. Herääminen
XXIV. Grayn hotelli
XXV. Valkopukuinen nainen
XXVI. Toimintaa
XXVII. Jeremiaan tarina
XXVIII. Budin unelma
XXIX. Nancy vapautuu taakasta
XXX. Henkien manausta
XXXI. Tietäjän sanoja
XXXII. Jerry ei anna sanaansa
XXXIII. Scovil saapuu
XXXIV. Scovil poistuu
XXXV. Ilmainen neuvo
XXXVI. Vasenkätinen Harris
XXXVII. Serenaadi
XXXVIII. Karkaaminen
XXXIX. Kamppailu
XL. Arvanheitto vapaudesta
XLI. Bud Levine etsii apua
XLII. Surmaaja ja Nan
XLIII. Ottelu Billyn järvellä
XLIV. Maailman harjalla

I luku

Kahdeksanneljättä astetta

Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista mielissään.

»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».

»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa, töllistellen Scoviliin ällistyneenä.

»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen, puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»

»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin kerroin lämpimämpään helvettiin.

Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu» eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä. Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.

Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi. Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä yönä tuikkivat tähdet.

John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia, joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.

»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan luoma ja ihmisten unohtama maa.»

»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin.

»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!»

Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon.

Hänen edessänsä oli seuraava näky.

Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.

Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.

Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse.

»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä».

Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot.

»Meitäkö?» tiedusti hän.

»Juuri niin!»

Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.

»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»

John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.

»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»

Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.

»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.

Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.

»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»

Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle.

»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita».

»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?»

Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.

»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».

John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.

Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»

»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.

John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.

»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»

Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.

»Nan!»

Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat hieman ylemmäksi.

»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»

»Varmasti en!»

»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.

Nancy mietti hetkisen.

»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.

»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»

»Ne.»

Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi. Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko, milloin tohtori Romney tutki sinua?»

»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön päähänpistosi, isä.»

»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat turruksissa!»

Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.

»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin hänestä niin kiintoisa!»

»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»

»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain tarkkailen sinun kasvojasi.»

Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä — on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma, otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa, raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä? Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä vuoristokorvessa?»

Tyttö aprikoi hetken.

»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.

John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.

Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut
onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New
Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan,
Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»

Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.

»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.

»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»

Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli sikeässä unessa!

Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.

Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli: »… cocktail-kastikkeessa!»

John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata, sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»

Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon. Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan, hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.

II luku

Rubicon

Huutaja oli Billy, keittäjä.

»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa. Menkää suoraan sisälle.»

Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden, ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.

Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.

»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi
Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»

Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil; lyökää kättä, hyvät herrat.»

Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»

Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.

»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»

Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.

»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».

»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään, »näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut teille terveellinen.»

»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat, nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat panssarilevyt.»

»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi terveyden vuotta — te onnen poika?»

»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»

»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»

»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta. Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta, pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko oikeassa?»

»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.

»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»

»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta. He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se. Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se on kuin taiottua, veikko.»

Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.

»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se. Kerron teille, kuinka henkeni oli —»

Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.

»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään, lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä huviksenne, herra Scovil?»

Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.

»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken, toin tyttäreni muassani tänne Länteen.»

»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.

»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei metsästämään.»

»Minkätähden ette pakota häntä?»

John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta päivänpaistetta.

»Hm?» urahti hän.

»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.

»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»

»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»

»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee eteen — no niin, olen hänen isänsä».

»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan samanlainen kuin nainen.»

»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä, mutta mitä järkeä siinä on?»

»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän. Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan miestänsä varten.«

»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti, »jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»

»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi tottelee».

»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan
Columbusta.»

»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».

John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.

»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista mitään».

»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».

John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.

»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta vuotta liian myöhään.»

»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina. tepsii nytkin.»

»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä vuosisadalla.»

»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio, jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan, että siitä voidaan tehdä ihminen.»

»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen, »mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta verrattain lyhyeen elämäänne?»

Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.

»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin; toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen suunnan näille alkuperusteille.»

»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon tarttui toisen naljailusävel.

»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä samanlaisia.»

Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä kääntyi Bensonin puoleen.

»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».

Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta sanasen neuvoksi.

»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»

»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään vanhaa ystävääni Bensonia.»

»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja — minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen olisi puhellut kanssanne.

— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»

»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle, pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»

John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.

»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.

»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»

»Hän ei ikänä lähtisi.»

»Viekää hänet sitten väkisin!»

»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»

»Minä teen sen puolestanne.»

»Mahdotonta!»

»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»

»Kirottua!»

»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»

»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin minä olla hänen luonaan — minä —»

»Ryöstetään teidät molemmat.»

»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»

»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»

»Minua huimaa se ajatus.»

»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»

»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»

»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi, herra Scovil.»

»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä.
Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»

»Voisin kyllä.»

»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»

»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»

»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»

»En vähääkään.»

»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»

»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»

»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa, jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»

»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»

»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»

»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos minua luonnistaa.»

»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.

»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin satakaksikymmentäviisi.»

»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen palkkio, kun —»

»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely.
Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil.
Sillä ehdolla lyön kättä päälle.»

John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.

»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.

»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne varaan. Sen ja sairaalalaskut.»

»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.

He pudistivat toistensa kättä.

III luku

Helläjalka

Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.

Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»

Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit, mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille, että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston; mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.

Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre, sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin jokaiseen soppeen.

Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.

Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet, luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi harjoitetut lihakset.

»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen, ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.

»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen.
»Entä te, ystäväni?»

»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.

»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa, hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää moneksi ryypyksi.»

Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.

Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat vakavina kuin härät.

»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin, »saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»

»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.

»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa, herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja saada nimenne avonaiseen vekseliin.»

»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.

»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä: minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää suunsa kiinni. Missä he ovat?»

»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja punastui.

»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»

»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen muukalaisen pysähtymään.

»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta. Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja vaimollenne. Hyvästi.»

Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa, huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.

Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:

Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia. Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.

Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.

Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille; ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies, oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten painosta.

He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä, ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.

Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.

»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».

Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen.
Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin.
He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti
vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.

»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen: tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette varmaankin selvillä.»

Punainen Mack selvitti kurkkuansa.

»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta: pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».

Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.

»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan, että me sovimme mainiosti yhteen.»

»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua.
Siinä kaikki.»

»Se on erehdys», väitti toinen. »Hänellä on rahaa; teillä ei kohta sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»

Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.

»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»

»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää hauskaa tänä iltana?»

»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua asiasta.»

Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten rauhallisesti: »Mistä asiasta?»

»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta. Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»

Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä, vaatien häntä pysymään ääneti.

»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä
Scovililta?»

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»

Pete huokaisi syvään.

»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»

Punainen Mack oli selväsanaisempi.

»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»

»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin kohtuullinen.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille — malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»

Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä. Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan. Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.

»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti, »ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».

Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne povitaskuunsa.

»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi,
Punainen —»

Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui juhlallisesti ja merkitsevästi.

»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»

»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»

»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte tuntemaan vähitellen.»

Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.

IV luku

Piloja ja soittoa

»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»

»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»

»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»

»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti
Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»

Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski voittonsa hyppysissään.

»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»

»Ei osu», myönsi Pete.

»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»

Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.

»Millä tavoin?»

»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»

Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi. Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.

Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä. Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen. Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.

Hän luki: »… Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»

Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa, mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan, että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin; seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»

Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti, etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.

Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»

Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti, lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse, säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»

Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.

»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»

Hän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!»

Hän purskahti nauraa kaakottamaan.

Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.

»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha, ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut. Totisesti olisin!»

Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin. Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään, otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.

»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska sillä on —»

Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.

Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta. Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.

Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon. Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta Mackista.

Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku nyrkkeilijää.

Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen. Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti hengähdysaikaa hyväksensä.

«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.

Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.

»No?» äänsi hän.

»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack liukkaasti.

Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.

Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.

»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»

»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti toistuisi sama sävel, Pete.»

Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin taiteilija katselee taiteenharrastajaa.

»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen. Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.

Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään. Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen maksaansa.

Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.

»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»

»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»

Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.

»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen sinusta todellisen kriitikon.»

Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.

»Mikä on kriitikko, Pete?»