Produced by Tapio Riikonen

OPPINEITA NAISIA

Kirj.

Molière

Suom. Otto Manninen

WSOY, Porvoo, 1905.

HENKILÖT:

CHRYSALE.
PHILAMINTE, Chrysalen vaimo.
ARMANDE, | heidän tyttärensä.
HENRIETTE, |
ARISTE, Chrysalen veli.
BÉLISE, Chrysalen sisar.
CLITANDRE.
TRISSOTIN, kaunosielu.
VADIUS, oppinut.
MARTINE, kyökkipiika, | Chrysalen talossa.
LÉPINE, palvelija, |
JULIEN, Vadius'in palvelija.
NOTAARI.

Tapahtumapaikka Pariisissa, Chrysalen talossa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Armande, Henriette.

ARMANDE.
Mitä kuulen ma, sisko? Neiti-nimeskö ois,
sen armas hempi, sun aikomus heittää pois?
Siis miehelään on todella mieli sulla?
Tuo aie alhainen voiko sun päähäs tulla?

HENRIETTE.
Niin, sisko.

ARMANDE.
Oh, niin, korea, kiltti niin!
Kelt' ei sais mokoma sydäntä kuohuksiin?

HENRIETTE.
Mill' ansainnut avioliitto vihan on moisen?

ARMANDE.
Hyvä jumala, hyi!

HENRIETTE.
Mitä?

ARMANDE. Hyi, sanon kerran toisen. Sa etkö käsitä ees, miten iljettää tuo sanakin jo sielua siveää, sun eikö silmäs nää sitä lokaa ja saastaa, jonk' alhoon ajatuksen se alas raastaa? Sua eikö peloita? Tohditko tosiaan sen seuraukset päällesi vetää vaan?

HENRIETTE. Ne seuraukset, jotka siit' edessä lievät, on kai oma koti ja puoliso, lapset sievät; ja järki-pahallani en siinä nää minä mitään iljettävää ja peljättävää.

ARMANDE.
Oh, moiset kammitsat — mikä ihana saalis!

HENRIETTE. Vaan sanohan, voiko viisahamp' olla vaalis kuin puolisoks ottaa, ennenkuin vanhuus saa, ketä rakastat ja ken sua rakastaa, ja lemmenliitoss' astua armahassa noin elontietään onnessa viattomassa? Se osa, onko se niin supi-suloton?

ARMANDE. Miten tasalla maan, voi taivas, sun mieles on! Noin pikkusieluks en todella tiennyt sua. Siis sun kotikanaksi halu on hautautua, ja ihanteenas ylinnä eikö muut kuin palveltu puoliso, lapset parkusuut? Raa'an rahvaan, tusina-ihmisten iloiksi heitä tuollaiset hekkumat, heille se kelvatkoon; sa korkeampia astu aatteen teitä, opi ylhäisempäin riemujen nautintoon, ylenkatso ansaa aistien, valtaa aineen, koko olentos hengelle suo, täys askele tee sä. Esikuvana sull' oma äitis on silmäin eessä, jonk' opista kaikkialla sa kuulet maineen. Emos tyttäreksi mun laillani itses näytä, älä jättäy jälkeen, muun sukus mitta täytä ja tunne, mit' antaa riemua rikkahinta, kun tietoa lempimään on syttynyt rinta. Ei, ennenkuin olet miehen oikkujen orja, sun olkoon filosofia sulhosi sorja, yli ihmiskunnan mi henkemme koroittaa ja järjen vahvistaa elon valtaherraks ja vangiks eläimelliset vaistot saa, jotk' ihmisen vievät luontokappalten verraks. Kas siinä se lempi, se ihana liitto on, mi omistakoon joka elomme tuokion; mut muu, mikä montakin naista niin tenhoo ja tempaa, se minust' on vaivaisintakin vaivaisempaa.

HENRIETTE. Joka ihmisellä on eri tarkoitus, niin säätää kaikkivaltias kaitselmus; ja kaikkien järkitilkku ei lainkaan riitä, ett' ommeltais filosoofin mantteli siitä. Sun korkeuksiin noihin jos nousta voi, joit' oppineet ja viisahat tutkelmoi, niin mun, sisar kulta, kulkee tasaista maata, sen pikkupuuhiin piennä se puuttuu vaan. Me taivaan päätöst' emmehän muuttaa saata, siis kuunnelkoon vain kumpikin kutsuaan: sinä neros ylhäisen mahdilla viihdyt noissa filosofian korkeissa maailmoissa, minä taas pysyn tasalla maan, menen naimisiin ja otan osalleni ne riemut maiset. Näetkös, nuo päämäärämme vastakkaiset esikuvaa äitimme kumpikin noutaa niin: sinä hengen korkeista kutsuista pidät huolen, minä taasen riemuista alhaisen aistipuolen; sinä liidät, sisko, siivillä neron ja maineen, minä kantamaan jään kahleita halvan aineen.

ARMANDE. Jos kerran tahtoo oppia ottaa keistä, niin tulee kaunista puolta katsoa heistä, ja sillä et heille voi heti verraksi tulla, jos on sama kuosi rykiä, sylkeä sulla.

HENRIETTE. Siin' etpä kaikin oppines mahtais seistä, jos äiti silkkaa sielua ollut ois; ja kiitä onneas, jos vähän poikkesi pois hän joskus viisaustieteensä viittateistä. Noit' alhaisuuksia hiukan sa voisit sietää, joist' alkus itse sait kera järkes jalon; hyvät neuvosi ilmestymästä, kuka tietää, viel' estäis millaisen neron ja opin valon.

ARMANDE.
Ei mielestäs näy lähtevän mitenkään
tuo hassu naimahoppu, jos kuinka koki.
Mut saanko tietää myös, kehen tähdätään?
Se ainakaan Clitandre ei liene toki?

HENRIETTE.
Ja miksei? Eikö hän ole oiva mies?
Tai kyllin arvokas kosija kukaties?

ARMANDE. Jos kohta, vaan tiedä, että on kunniatonta, jos aiot anastaa, mikä on jo toisen; ja uutisen täällä ken hyvänsä kertoa voi sen, kenen vuoksi Clitandre on huokaillut aikaa monta.

HENRIETTE. Mut eihän mitkään huokailut sinuun kajoo, niin tusina-ihmiseks sinä et toki vajoo; sult' avioliittohan saa niin ankaran nuhteen, vain filosofia sulle on sulhoa sorjaa. Kun sull' ei siis aietta mitään Clitandren suhteen, mitä sinuun se koskee, jos hänet toinen korjaa?

ARMANDE. Se valta, joka on järjellä aistien yli, ei ritarillista kunnioitusta hyli; eik' ihailijoistaan luopua silti syy, vaikk' avioliitosta vakaasti kieltäytyy.

HENRIETTE. En estellyt minä häntä ihailemasta sun korkeita ansioitas, en ensinkään; sun hylkäämänäsi hän mua läheni vasta ja voitti silloin lempeni lemmellään.

ARMANDE. Ja sekö sulle, ma kysyn, on vakuus varmin, mitä haastaa hyljätty kosija vallassa harmin? Sua kohtaan hän siis niin nyt on täynnä tulta, ja kokonaan muka mulle kylmäksi laannut?

HENRIETTE.
Niin uskon; sen on hänen sanansa mulle taannut.

ARMANDE. Äl' ole niin herkkäuskoinen, sisko kulta; sua lupaa hän rakastaa, minut mielestä heittää, mut itseltään hän vain tositilansa peittää.

HENRIETTE. En tiedä; mutta jos siitä on sulla pelko, niin onhan helppo seikasta ottaa selko; hän tuleekin parhaiksi tuolla ja mielellään kai suostunee sen meille selvittämään.

Toinen kohtaus.

Clitandre, Armande, Henriette.

HENRIETTE. Clitandre, kuulkaa, eräästä epäilystä, johon siskoni sai minut, pyytäisin selvitystä. Siis suoraan sydämenne nyt ilmaiskaa, meist' omakseen sen kumpi sanoa saa.

ARMANDE. Ei, ei, en millään muotoa moista pulmaa ma asettaa toki tunteillenne anna; ma tiedän, kuinka on kiusallista ja julmaa noin ketään pakkotunnustuksille panna.

CLITANDRE. Ei, neiti; se kiusallist' ei ole millään tapaa, mun tunnustukseni aivan on avoin ja vapaa; ma teeskentelyyn olen tuiki tottumaton, siis mielin peittelemättömin sen ma annan: ne armaat kahleet, joita jo kauan kannan, (Osoittaen Henriettea.) ne tänne kiinnittäneet koko sieluni on. Tätä tunnustusta te ette pahaksi panne; se olluthan teidän on omana tahtonanne. Oli suloistanne syttynyt sydän tää; mun huokaukseni tulta sen liekkivää ne kyllin tulkitsi, vaan te kylmäksi jäitte, mun rakkauteni te liian halvaksi näitte; tuo ylpeytenne mult' elon muutti yöksi, tuhat tuskan otaa mun sydämeeni se syöksi. En enää kestänyt kuormaa kukkurapäistä, hain hellemmän sydämen kahletta helpompaa (Osoittaen Henriettea.) ja löysin silloin lohdun silmistä näistä, niist' ainiaan kuvan sieluni tallentaa; säde sääliväinen mun huoleeni hohti niistä, ne hylkäämällenne soi sulosuosion. Koko sieluni voitti se hyvyys niin verraton, sen siteistä pois mua enää ei mikään riistä. Hyvä neiti, älkää tahtoko elpymään siis enää tunnetta, jota ma kerran kannoin, ja vaatiko jälleen sydäntä, jonka jo vannoin omistaa toiselle viime sykähtämään.

ARMANDE.
Hoh, ken sitä sanoi mun vaativan, herra hyvä?
Vai luuletteko te, että teist' on niin huoli syvä?
Tuo luulottelunne on minusta naurettavaa,
ja häpeemätöntä se minulle kuuluttaa.

HENRIETTE. Mut' sisko, kuink' on sen korkean vallan laita, mi niin hyvin voi kaikk' alhaiset puolet kaita, se kuinka sallii noin sinun olla närkäs?

ARMANDE. Ja entä sä itse, jok' olet kärkäs heti suostumaan, kun vaan kuka kättä viittaa, et luvasta vanhempais vähän vähää piittaa! Toki lapsenvelvollisuuttas sa muistaa malta; suo puolison sulle he omasta valinnastaan; on heidän siinä, ei sun, ylin määräysvalta, ja ominpäin-teko rikos on heitä vastaan.

HENRIETTE. Sua kiitän tuon hyvän tarkoituksesi vuoksi, kun noin mua ohjaat velvollisuuteni luoksi. Sitä riennän tottelemaan heti mielin herkin, ja antaakseni sinulle siitä merkin — Clitandre, te myöntymys pian hankkikaa nyt niiltä, jotk' elon lahjoittaneet on mulle, ett' estettä ei ole teitä mun rakastaa, siit' ettei kantamaan muut päälleni tulle.

CLITANDRE. Se saavuttaa mun on toivoni ihanaisin; vain varroin, kunnes tään sanan teiltä saisin.

ARMANDE (Henriettelle). Kovin riemuitsevan näyt siitä kuvittelusta, täst' että mulla nyt ois muka mieli musta.

HENRIETTE. Rakas sisko, en suinkaan. Sullahan hengen valta kaikk' oikein ohjaa järkkymätönnä niin; sa aatteen ihanne-ilmoista korkealta vain heität katseen ihmisten heikkouksiin. Vai minäkö luulisin, että sa kaunaa kannat? Päinvastoin, mulle sa kai apus alttiin annat, puhut puolestamme vanhemmilleni varmaan ja joudutat siten hetkeä liittomme armaan. Sitä rukoilen sulta, siit' iäti sulle jään…

ARMANDE.
Sun pikku päästäs mi murhaava pilanlasku!
Koko kopeaks saa sinut kosija rukkastasku!

HENRIETTE. Ne rukkaset riemulla riisuttais, sen nään; ja sama käsi jos tarjolle vielä tuotais, niin luulenpa, että kukkaset sille suotais.

ARMANDE. En viitsi vastata, mulla on muuta tointa kuin lörpötystä kuunnella mokomaa.

HENRIETTE. Niin, oikein, sisko, ja maltillisuutta mointa sun ylevyydeltäs sopi odottaa.

Kolmas kohtaus.

Clitandre, Henriette.

HENRIETTE.
Kovin sattui häneen puheenne suora ja avoin.

CLITANDRE. Sen on hän täysin ansainnut kaikella tavoin; tuo hassu ylvästely, tuo kurkoitus kuun toki saakoon kuullakseen sanat suoran suun. Vaan koska sen sallitte, niin käyn isänne luoksi…

HENRIETTE. Paras ensin äidille puhua, varmuuden vuoksi. Mun isäni kyllä, sen tiedän, ei mitään epää, mut mitä hän päättää, se usein hiekalla lepää; hän on pohjaltaan kovin hyvänsävyinen luonne, ain' äitini tahtoon taipuu, tänne ja tuonne. Häll', äidill', on ohjat, hän lain talossa laatii ja tottelemaan muut vastustelutta vaatii. Siis hänen ja tätini mieliksi soisin, jotta te hiukan enemmän oisitte, jos puhun totta, vähän soutaisitte heidän tuultensa mukaan, siten hellyttäisitte heidän suosiotaan.

CLITANDRE. Mua imarteluun ei viel' ole saanut kukaan, en silitellyt ees vikoja siskonnekaan; ja noita Sipilloja niit' en nyt voi ma sietää. Suon kyll' että nainen kaikkea oppii ja tietää, mut en pidä vimmasta siitä, mi heill' on saamaan, ei oppia, vaan iki-oppinut ilme naamaan. Ei, toista on nainen, joll' on se järki ja maltti, ettei joka tiedontippaansa turulle tuo, ei oppinsa kulkusten alati kuulua suo, joll' ain' ei kielellään joku aatevaltti, nerolause lainattu, joilla he itsensä lataa ja joka suun-aukaisull' älyä kokee sataa. Pidän arvossa äitinne kalliin, mutta en saata hänen jumaliensa jalkain juuressa maata, en olla kaikuna kaiken sen kiitoshälyn, jota hältä saa tuo heeros hengen ja älyn, tuo herra Trissotin. Mua kuohuttaa, kun mokomalle hän kantaa suitsutusuhria, kun suuren neron nimissä kulkea saa vihelletty, viheliäinen paperintuhrija, joka sysää harrasta hanhensulkaansa, suoden koko kauppahallille kääreitä ympäri vuoden.

HENRIETTE. Niin, hänest' on minullakin sama ajatus juuri: puhe, kirjat, kaikki, — toinen puisempi toista; mut hällä kun on nyt äitini suosio suuri, niin säilyttäkää toki sopua jonkinmoista. Ken kosiohankkeissa käy, näet aina koittaa kaikk' ystävikseen saada, jok' esteen voittaa; ja suostuttaakseen jok' ainoan mielialan pihakoirallekin hän pitää sokeripalan.

CLITANDRE. Niin, oikeass' olette; mutta mun sisuni nostaa tuo herra Trissotin ihan suunniltaan. En ikinä voi hänen suojeluansa ostaa ma kiitellen hänen kehnoja kirjojaan. Ne ensiksi hänet mun silmäini eteen toi, jo tunsin miehen, ennenkuin nähnyt olin. Läpi tuon hänen tuhertamansa holinpolin heti kuulsi koulumestari, kirjakoi, sama itseviisas narri, mi luuloin ylpein kaikk' asiat tietää ja tuntee ja tuomitsee, itse-ihailun meressä mitattomassa kylpein, mies, jossa ei vikaa, joka ei virhettä tee, jok' uskoo, että mit' ikään hän kokoon kyhää, on niin yli kaiken käyvää, niin suurta, pyhää, ja jonka kuuluisan kynän rinnalla halpa on töineen suurimmankin sankarin kalpa.

HENRIETTE.
Hyvät silmät sen, joka niin hänet nähdä voi.

CLITANDRE. Kuten sanoin, hän ilmikuvan niill' eteeni loi; nuo runot, joita hän meille maanvaivaksi varvaa — niist' itse mestarin muodon ja asun jo arvaa, niin että teatterissa ma erään kerran, kun näin ohi mennen muutaman oudon herran, heti päätin: tuo se nyt on Trissotin, jos kukaan! Löin veikkaa, ja arvatkaas, kuka voiton veti?

HENRIETTE.
Hyvä kasku!

CLITANDRE. Ei, ei, niin tein, ihan sanani mukaan. Vaan tuolla tulee tätinne. Hälle siis heti, jos suotte, nyt armaan salaisuutenne sanon ja puoltamaan sitä äitinne luona anon.

Neljäs kohtaus.

Bélise, Clitandre.

CLITANDRE. Hyvä neiti, kun sain tämän suotuisan tilaisuuden, niin anteeks suokaa, ett' uskallan sitä käyttää ja uskoa lempivän sydämen salaisuuden…

BÉLISE. Oh, älkää! Sitä ei noin sovi suoraan näyttää. Jos sydämenne mun tähteni lemmestä huokaa, vain katsein sanattomin te se ilmi tuokaa, mut älkää ääntäkö koskaan kielellä muulla te tunteista, joit' ois mun loukkaus korvin kuulla. Mua rakastakaa, ihaelkaa, jumaloikaa, mut sisimmän sielunne kätköön se kammitsoikaa, sit' ettei tarkinkaan voi keksiä huomio. Sydän puhua silmien sanattomin saa tulkein, mut suunne jos tunnustuksin te avaatte julkein, niin teill' on edessä ikuinen maanpako-tuomio.

CLITANDRE. Ei, rauhoittukaa, sitä vaaraa en teille hanki. Mä en ole teidän, vaan Henrietten vanki; vain teitä ma pyydän ja vannotan hartaimmasti mua auttamaan sydäntoivoni perille asti.

BÉLISE. Oo, olette kekseliäs, sit' ei kieltää sovi; toden totta, mestarillinen piilolovi; romaaneista kaikista, mitä lien ikinä avannut, niin nerokast' olen tuskin toista tavannut.

CLITANDRE. Paras neiti, mull' ei ole tarvista piiloloven, ma olen puhunut suoraan, pohjasta poven. Henriette, hän lemmen sammumattoman säteen sai hemmellään sydämessäni hehkumaan; hän on sieluni armas valtiatar, hän vaan, kaikk' onneni kätketty on Henrietten käteen. Te voitte paljon, ja teissä toivoni lepää, ett' apuanne te siin' ette multa epää.

BÉLISE. Hyvin yskän mä ymmärrän ja tiedän ketä se tarkoittaa, nimi tuo, mua ei se petä. En asua moiti, ja saman naamion taa mun sydämeni myös vastauksensa salaa: ei Henriettenne avioliittoon halaa; lupa lempiä vain, ei mitään toivoa saa.

CLITANDRE. Mut Herran nimeen, neiti, mihinkä tulla te tahdotte moisella kummien kuvittelulla?

BÉLISE. Hyvä Jumala, älkää teeskelkö! Enkö ma tunne, mit' ilmi kauan jo katseenne mulle toi? Ei vaadita muuta, se riittää, ett' ihaelunne näin näppärästi itsensä naamioi. Sen palvelut kyll' ovat sallitut, armon saavat, kun kaikki kainon säädyllisyyden kaavat ne täyttää vain, kun lempenne alttaripalo on puhdas kauttaaltansa kuin päivän valo.

CLITANDRE.
Mut minä en…

BÉLISE.
Hyvästi. Kyllin jo saitte tietää.
Ma sanoin jo enemmän teille kuin tahdoinkaan.

CLITANDRE.
Te erehdytte…

BÉLISE.
Vait, saatte jo punastumaan.
Ei siveä nainen voi sen kauemmin sietää…

CLITANDRE.
En rakasta teitä, en; menen ennen hirteen.

BÉLISE.
Vait, sanaakaan ei enää nyt siihen virteen.

Viides kohtaus.

Clitandre.

CLITANDRE (yksin). Piru periköön tuon riiviöpäisen! Kenen on kimppuun käynyt mokoma takkiainen? Nyt viisasta ihmistä etsimään minä menen, jok' olla voi mun aikeeni apulainen.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

ARISTE (eroten Clitandresta ovella).
Niin, tuon heti vastauksen, en varrota teitä.
Ajan asian päätökseen, sit' en kesken heitä.
(Clitandre poistuu.)
Nuo rakastuneet ne sitten ei sanoja säästä,
ja tulena tahtoo ne toivonsa päähän päästä.
En vaan…

Toinen kohtaus.

Chrysale, Ariste.

ARISTE.
Hyvää huomenta, veli.

CHRYSALE.
Niin myös, veli,

ARISTE.
Et arvanne syytä, mi tuo minut vierailulle?

CHRYSALE.
En ensinkään, mut annahan että kuulen.

ARISTE.
Olet tuntenut herra Clitandren jo kauan, ma luulen?

CHRYSALE.
Niin olen, ja hänen tääll' usein ma käyvän nään.

ARISTE.
Ja mitenkä pidät sä hänestä miehenään?

CHRYSALE.
Hyvin! — Käytös, pää, sydän, kaikki miest' oivaa näyttää.
Hänen kaltaisiaan niit' ei joka kulmassa kohtaa.

ARISTE. Eräs toive on hällä, se nyt minut tänne johtaa, ja tuo sun suosios siis minut ilolla täyttää.

CHRYSALE. Isävainaansa kanss' olin Roomassa. Siitä saakka hänet tunsin.

ARISTE.
Sep' oivaa.

CHRYSALE.
Siin' oli miesten mies.
Niin sanovat.

CHRYSALE. Silloin ei painanut vuotten taakka, ja kelpo veitikoita me oltiin, sen ties.

ARISTE.
Sen uskon.

CHRYSALE.
Me Rooman naisia liehakoitiin.
Joka paikassa huimuuksistamme pakinoitiin.
Moni mustasukkaisna meidän tähtemme kulki.

ARISTE.
Erinomaista; mutta jos sallit, en tointani lykkää.

Kolmas kohtaus.

CHRYSALE, ARISTE, BÉLISE (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee).

ARISTE. Clitandre mua pyytää tuomaan sen tunteen julki, min häness' on sytyttänyt Henrietten hempi.

CHRYSALE.
Henrietten?

ARISTE. Niin, hänelle sydän Clitandren sykkää, eik' ollut hehkuvampi lie kellään lempi.

BÉLISE.
Ei, ei; et asiaa tunne, et tiedä, ma kuulen.
Olet aivan, veikkoni, jäljillä tyhjän tuulen.

ARISTE.
Mitä sanot sa, sisko?

BÉLISE.
Clitandre sult' asian salaa.
Hänen sydämensä se aivan toiselle palaa.

ARISTE.
Ole nyt! Henriettea eikö hän lempis, mitä?

BÉLISE.
Ei rahtuakaan.

ARISTE.
Hän itse sen mulle sanoi.

BÉLISE.
Niin lie.

ARISTE. Hänen puolestaan — et kieltäne sitä — nyt pyytämäss' olen juur' Henrietten kättä.

BÉLISE.
Ei haittaa.

ARISTE. Ja kiirehtimään hän vielä anoi tämän toivonsa toteutumista viipymättä.

BÉLISE. Niin vainen? Ei vois paremmin harhaan viedä. Henriette on veruke vain, veli rakas, se tiedä, salakaapu, naamio, toista mi peittää tulta, jonk' oikea esine ei ole mulle outo. Niin, teill' on kummallakin, täss' erehdys suuri.

ARISTE. Kun noin sun on seikat selvillä, sisko kulta, niin sano, ken sitten tuo toinen on mielennouto.

BÉLISE.
Se toinenko?

ARISTE.
Niin.

BÉLISE.
Minä.

ARISTE.
Sinä!

BÉLISE.
Niin juuri.

ARISTE.
Ehee, hyvä sisko!

BÉLISE. Ehee! Mikä antaa syyn sen kuullessas noin isoon ihmettelyyn? Ma näköni puolesta hyvin sen virkkaa voinen, mun valtani alla ett' on sydän yksi ja toinen. Damis, Dorante, Cleonte ja Lycidas voi näyttää, lienkö niin viehätyst' aivan vajaa.

ARISTE.
He rakastaa sua?

BÉLISE.
Niin, ihan ilman rajaa.

ARISTE.
Sen sanoivat?

BÉLISE. Ken olis ollut niin uskalias? He niin mua kunnioittavat korkeasti, kaikk' ett' ovat vaienneet tähän päivään asti. Mut juuri mykkyys moinen, se kieli herkin on heidän mielensä hehkusta suomaan merkin.

ARISTE.
Damis käy harvoin tääll' edes vierailulla.

BÉLISE.
Vain kaukaa ihaelee, ei tohdi tulla.

ARISTE.
Doranten kompia saa sinust' aina kuulla.

BÉLISE.
Niin, hän mua soimaa mustasukkaisen suulla.

ARISTE.
Lycidas ja Cleonte, he naimisissa jo ovat.

BÉLISE.
Epätoivon askel, kun multa he kohtasi kovat.

ARISTE.
Rakas sisko, oletko pääst' ihan pyörälle tullut?

CHRYSALE.
Jo mene ja mielestä heitä nuo houreet hullut.

BÉLISE.
Mitä, houreet? Vai olen siis minä houriolla?
Vai houreet? No niin, hyvä on, mun suokaa olla.
Siit' uutisesta teille suurkiitos sulin;
en tiennytkään, että hourupääksi ma tulin.

Neljäs kohtaus.

Chrysale, Ariste.

CHRYSALE.
Niin, hän on hullu, siskomme.

ARISTE.
Yltyy vaan.
Mut vielä kerran, on asia päättämättä.
Clitandre pyytää sun Henriettesi kättä;
siis minkä vastauksen ma hälle saan?

CHRYSALE.
Kysyt vielä! No kuinkas! Suon koko sydämestä.
Ilo, kunnia ottaa on vävy moinen vastaan.

ARISTE.
Hän ei ole rikas, sa tiedät, hän ainoastaan…

CHRYSALE.
Oli rikas tai ei, se seikka ei lainkaan estä.
On hällä kuntoa, jota ei korvaa rahat,
ja isänsä kanssa ma jaoinhan hyvät ja pahat.

ARISTE. Nyt puhumme vaimolles, hänet koetamme saada myös suostumaan…

CHRYSALE.
Minun sanani sait, se pysyy.

ARISTE.
Niin, mutta mun mielestäni ei asiaa kaada,
jos varmuudeksi hältäkin vielä kysyy.
Paras siis, jos…

CHRYSALE.
Joutavia, ei tarvis tuota.
Ma vastaan vaimostani, sa minuun luota.

ARISTE.
Vaan sentään…

CHRYSALE.
Ollos huoleti. Siit' ei vikaa.
Hänet käyn mä suostuttamassa tuota pikaa.

ARISTE. Hyv' on. Menen tyttäres luo siis tällä seloin ja palaan kuulemaan…

CHRYSALE.
Kaikk' oikeilla teloin.
Käyn vaimoni pakeille nyt heti suoraa tietä.

Viides kohtaus.

Chrysale, Martine.

MARTINE.
Kas siinä vikkelästi ma ulos lensin!
Kun hukutat koiras, niin sano hulluks ensin!
Ei toisen toimessa vaan pitopäiviä vietä.

CHRYSALE.
Mitä nyt, mikä sull' on, Martine?

MARTINE.
Eipähän mikään.

CHRYSALE.
Mik' on tullut?

MARTINE.
Vain lämmin lähtöpassi vast'ikään.

CHRYSALE.
Mitä, lähtöpassi?

MARTINE.
Niin, pois minut rouva ajaa.

CHRYSALE.
En käsitä? Kuinka?

MARTINE. Jos en heti muuta majaa, niin kirjavaksi hän minut piestä käkee.

CHRYSALE.
Jää huoleti vaan. Olen sinuun ma tyytyväinen.
Mun vaimoni välistä on vähän tuittupäinen;
vaan minä en…

Kuudes kohtaus.

Philaminte, Bélise, Chrysale, Martine.

PHILAMINTE (huomaa Martinen).
Mitä! Sun vieläkö silmäni näkee!
Ulos, lunttu, tiehesi, paikalla, ilman tenää;
mene, äläkä ikinä eteeni astu enää.

CHRYSALE.
No, no…

PHILAMINTE.
Ulos armotta.

CHRYSALE.
Mutta…

PHILAMINTE.
Tuoss' ovi avoin!

CHRYSALE.
Mut mit' on hän tehnyt, että sa tuolla tavoin…?

PHILAMINTE.
Mitä! Puollatko häntä?

CHRYSALE.
En suinkaan.

PHILAMINTE. Tai mua vastaan vedät yhtä köyttä?

CHRYSALE.
Ei, en toki millään lailla.
Hänen rikostansahan kysyn ma ainoastaan.

PHILAMINTE.
Hänet karkoitanko siis minä syytä vailla?

CHRYSALE.
Et tietysti, vaan minust' ehkä kuitenkin ois…

PHILAMINTE.
Ei, peruuttamattomasti, hän lähtee pois.

CHRYSALE.
No niin, kuka täss' on tahtonut muuta sanoa?

PHILAMINTE.
Minä vaadin sen, enkä salli vastaanpanoa.

CHRYSALE.
Niin, niin.

PHILAMINTE. Ja puolison velvollisuus on sulla mun oikean vihastukseni tueksi tulla.

CHRYSALE (kääntyy Martineen).
Sen teenkin. Niin, syyst' olet ajettu pois, älä kiellä.
Sun tekos, vintiö, armahtamist' ei siedä.

MARTINE.
Mit' olen ma sitten tehnyt?

CHRYSALE (hiljaa).
Niin, sitä en tiedä.

PHILAMINTE.
Hän ei ole millänsäkään, hän ei väisty vielä!

CHRYSALE. Hält' onko särkynyt jotakin arvokasta, joku peili tai joku maljakko saanut kaatua?

PHILAMINTE.
Ja ajaisin pois muka moisesta joutavasta!
Niin vähästä, luuletko, että ma vihaan yllyn?

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä kuulenkaan?
(Philamintelle.)
Siis vakavampaako laatua?

PHILAMINTE.
On, usko jo! Onko mun puheeni mielipuolta?

CHRYSALE.
Poiss' onko jotain hopeista kyökkihyllyn?
Hän onko niistä pitänyt huonoa huolta?

PHILAMINTE.
Mit' ois se vielä?

CHRYSALE (Martinelle).
Oh, kas sitä, peto vie!
(Philamintelle).
Hänt' ethän vilpistelystä tavannut lie?

PHILAMINTE.
Syy paljon pahempi.

CHRYSALE.
Pahempi?

PHILAMINTE.
Monta kertaa!

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä? Hirtehinen sinä!
(Philamintelle).
Uh, ihan onko siis…?

PHILAMINTE. Hän on loukannut julkeudella, jolla ei vertaa, joka kaikesta neuvonnastani huolii viis, mun korvaani käyttäen sanaa raakaa ja väärää, jonka Vaugelas ihan hyljättäväksi määrää.

CHRYSALE.
Ja senkö vuoksi…?

PHILAMINTE. Ei yhtään rikkoa karta hän kielioppia, tuota tiedetten pohjaa, tuota valtiastenkin ylivaltiatarta, jonk' ylhäiset lait niin heitä kuin muita ohjaa.

CHRYSALE.
Jo luulin, ett' ois suurempi ollut kanne.

PHILAMINTE.
Et miksesikään sinä rikosta moista panne?

CHRYSALE.
Ei niin…

PHILAMINTE.
Hänt' etköpä vaan käy puolustamaankin?

CHRYSALE.
En suinkaan.

BÉLISE.
Puolustettava tosiaankin!
Koko kielen rakennus hänell' on mullin mallin,
vaikk' on satakymmentä kertaa sen kuullut lait.

MARTINE. Tuo saarna lie kovin totta ja kaunista kait, mut en minä vaan opi nuottia koko sen rallin.

PHILAMINTE. Ei häpyä — ralliksi kieltä kutsua julkee, jossa järjen ja kauneuden lait käsi kädessä kulkee.

MARTINE. Kun puhut ett' ymmärtää, puhut hyvästi aina, ja ei yhtä piu-pauta siinä muu siperrys paina.

PHILAMINTE.
Kas siinä taas hänen kielensä loistokukka!
"Ja ei" — se on selvä…!

BÉLISE.
Voi, mik' olet opin hukka!
Tukoss' onko sun aivoiltas joka akkunareikä?
Sa pilkaks saatatko kaiken huolen ja vaivan,
puhe oikea oppia onko sun mahdoton aivan?
Ei sanota, muista nyt se: ja ei, vaan: eikä!

MARTINE.
Mist' oppisin minä nuo koulitut kommervenkit?
Tätä meidän kieltänne vaan minä meinaan haastaa.

PHILAMINTE.
Eikö se ole hirmuista?

BÉLISE.
Korvat se rikki raastaa.

PHILAMINTE.
Ken keksis niille julmemmat kidutuspenkit?

BÉLISE.
Sun järjenjuoksus, poloinen, pahoin liikkaa.
Sama persoona onko nyt meidän ja kieltänne siis?
Koko ikäsi aiotko loukata grammatiikkaa?

MARTINE.
Ramatiikat ja muut marakatit, ma niistä viis!

PHILAMINTE.
Voi taivas!

BÉLISE.
Sen verranko tiedät sa grammatiikasta?
Ma selitinhän jo, mistä on tullut se sana.

MARTINE. Tuli vaikka Turkista, Kiinasta tai Ameriikasta, en kysy passia.

BÉLISE. Voi, mikä maalaiskana! Grammatiikka se — kuuletko — ohje on, josta näet sa kaikki nominin, verbin ynnä partikkelin monenmoiset lait.

MARTINE. Hyvä neiti, ne herrasväet on outoja mulle. — Keit' ovat ne nimin niin vikkelin?

PHILAMINTE.
Tätä tuskaa!

BÉLISE. Ne sanain on nimiä; niiden sopu on tärkeä tietää, kuin kukin toistaan noutaa.

MARTINE.
Sovuss' elleivät elää voi, niin ne tapella joutaa.

PHILAMINTE (Béliselle).
Hyvä Jumala, eikö jo tuo sananvaihto lopu?
(Chrysalelle.)
No niin, miten on, hänet aiotko ajaa sa ulos?

CHRYSALE.
Heti kohta.
(Syrjään.)
Täss' ois tenänteosta huono tulos.
(Martinelie.)
Niin, lähde nyt, Martine, hänen vihaansa vältä.

PHILAMINTE.
Hoo! oletko sinä tuon epaton edessä arka?
Puhut, kuin ihan pyytäisit poisajo-lupaa hältä!

CHRYSALE (lujalla äänellä).
Mitä, minäkö? Pois, ulos!
(Hiljaa ja leppeästi.)
Hyvästi, lapsi parka.

Seitsemäs kohtaus.

Philaminte, Chrysale, Bélise.

CHRYSALE.
Kas niin, hän on mennyt. Sa tahtosi päähän pääsit.
Vaan en sua kiitä, että sa noin olit kireä.
Hän on kelpo tyttö, töissään viisas ja vireä,
ja pätö syynpä tähden sa pois hänet hääsit.

PHILAMINTE. Siis tahtoisit, ett' yhä vielä hän talossa ois ja korviamme tääll' alati kurikois; että kielen ja mielen lait nurin vääntäis varsin sekasotkuisin, pöyristyttävin puheenparsin tuo songerrus raaka, miss' on vika vieressä vian, katuvierten mi kaiken on kasannut loan ja lian.

BÉLISE. Niin, kuunnella häntä, se todell' on kova työ. Vaugelaan joka päivä hän moneksi murskaksi lyö, ja vähimmät virheet typeriköllä tuolla on pleonasmit ja kauheat kakofoniat.

CHRYSALE. Nuo Vaugelas-läksynne ovatkin hälle liiat; on kyllin, kun ei petä kykynsä kyökkipuolla. Suon hälle ennemmin kehnon ma kieliaistin, joka partikkeleihinne pahasti takertuu, suon ennen, ett' on katusanoja täynnä suu, kuin liemen jos liiaks suolais ja polttais paistin. Korukielest' en kostu, vaan ateriasta mi maittaa. Ei opeta Vaugelas, miten tulee se laittaa; ja Balzac ja Malherbe, nuo sananvalajat vankat, ehk' olisivat kyökissä olleet he aika ankat.

PHILAMINTE. Mikä käsityskanta kauhistuttavan raaka! Miss' ihmisarvo silloin, kun mielen vaaka noin syvälle vaipuu, noin halut maassa mataa eik' ylene rahtuakaan päin aatteen rataa? Niin kallisko ruumis on siis, tuo möhkäle maata, sen hyvä ett' asetetaan ihan kaiken yli, ei hetkeäkään sitä aattelemasta laata?

CHRYSALE.
Mun ruumiini on oma itseni, sitä en hyli.
Maamöhkäle — olkoon — se möhkäle mulle on mielu.

BÉLISE. Tosin meill' on ruumiskin niinkuin henki ja sielu, vaan kaikilla valistuneill' on se mielipide, että sielu on korkeampi kuin ruumiin side; ja henkistä olentoamme on tieteen mehuin siis ensi ja ylin velvollisuutemme ravita.

CHRYSALE.
Jos sillä tulette toimeen, niin laihoin rehuin
te ravitsette itsenne, jumal'avita!
Muut' ettekö todella huoltaa ja homsuta voi….

PHILAMINTE. Uh, homsuta — tuo sana minust' on epähieno, sitä muut ei käytä kuin joku nurkkatieno.

BÉLISE.
Se on huonosti valittu, rumalta korvaan soi.

CHRYSALE. Nyt sanon sen kerrankin, enää en jaksa säästää, jo valloilleen mun on sappeni pakko päästää; teit' ihmiset hulluiksi luulee, ja mieltäni kaivaa…

PHILAMINTE.
Mikä puuska nyt…?

CHRYSALE. Minä sisarelleni puhun. Sua muiden kielessä vähinkin virhe vaivaa, mut ei oma hupsuttelus, jok' on huutona huhun. Mua kiusaa tuo iankaikkinen kirjaroju; paitsi paksu Plutarkos, kauluspainoni, lieteen jok' ainoa joutaa, etteivät tiellä loju. Saat herroille tohtoreille sa heittää tieteen, ja myös ole hyvä ja toimita katolta pian tuo pitkä kiikari pois, tuo ihmisten pelko, ja muu kama kaikki, mi täällä on saanut sijan. Suo kuun olla oloillansa ja ota selko vähän siitä, kuink' oma talo tääll' elää mahtaa, missä kaikki järki lyö kymmentä kuperkeikkaa. Ei sovi se naiselle, useista syistä, ett' ahtaa hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa. Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa ja johtaa taloutta, valvoa palvelijoitaan ja olla tarkka käytössä talon varain on tieto ja taito se, joka on hälle parain. Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti, että silloin on naisella älyä tarpeeks asti, kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa, ett' erehtymältä ei sano housuiksi paitaa. Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi, opinahjo korkein heill' oli kodin liesi, ja sormustin, rihma ja neula ne kirjat, joita he tutki ja kartutti tytärten kapioita. Nyt nykymuodin naisill' on iso ero, kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero. Joka tieteessä tepastavat he niin että hei, ja siinä tää talo kaikista voiton vei. Mitä ei syvint' ongelmaa se ratkaista tietäis? Muu kaikk' on selvillä, paitsi mi olla sietäis. Kuun kulku on tuttu, on laskettu linnunrata, Mars, Venus, Saturnus ne täällä on hengentärkintä; ja niissä kun haihattelette, niin hoitaa harkinta sill' aikaa saa omin päinsä päivällispata. Ja samaa palvelijat mitä herrasväki, ei kukaan hoida tääll' enää tointaan, työtään, nyt järkeä jännitetään vain talossa myötään, sill' ettei edessä muu kuin käpälämäki! Lorukirjan kimpussa paistini polttaa muudan, runonteoss' on toinen, ei kuule, kun juomista huudan; niin, kaikki käy ihan esikuvanne mukaan, on palvelijoita, mut ei mua palvele kukaan. Yks oikea ihminen tääll' edes ollut ois, jota vielä ei villinnyt tuo ilkeä saasta, vaan hän, ison metelin kanssa hän häätään pois, kun, syntinen, ei ota vaaria Vaugelaasta. Sen sanon ma, että en menoa moista kiitä; näet sinulle, sisko hyvä, nyt puhun ma siitä. Mua suututtaa tuo lauma latinasuiden, ja herra Trissotin yli kaikkien muiden, runorumpali tuo, tämän hourion alkuunsaaja, tuo tolkuton hölynpölyn, hosuja tuulen, jonka vailla pontta ja perää on laverrus laaja, joka miekkonen on vähän löylynlyömä, ma luulen.

PHILAMINTE.
Yht' arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!

BÉLISE.
Ne aivohiukkaset ainett' on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää?
Tuo mies mun veljeni! — Ei, ei vaikka mik' ois.
En tiedä, mit' aatella enää; ma pakenen pois.

Kahdeksas kohtaus.

Philaminte, Chrysale.

PHILAMINTE.
Jos vielä on jotain liitettävää, niin liitä.

CHRYSALE. Niin mullako? Ei. Se on mennyt, ei enää siitä. Vaan nyt ihan muusta. Ei, näemmä, houkuta liioin Armande lastamme siteet avioliiton. No niin, hän on koulittu korkein filosofioin, — vain kiittäminen sua kasvatuksesta siit' on. Mut nuorempi tyttäremme on toista maata, — ja arvelen, että ei haitaksi olla saata, jos miestä jo mietimme hälle…

PHILAMINTE. On mietitty ammoin, ja aikeeni saat tuta tuolla sa tuokiolla. Tuo herra Trissotin, jota katselet kammoin, joll' ei ole onni sun suosiossasi olla, hän juur' on se mies, joka Henrietten on naiva. Vait! Vastaanpanosi tässä on turha vaiva. Minä paremmin tiedän kuin sinä, mi mies hän on. Olen päättänyt sen, ja se päätös on horjumaton. Henriettelle vaan tätä vielä et virkkaa saa. Sen itse tahdon ma hänelle ilmoittaa. Syyt vaatii, ettei sitä tiedä hän liian varhain, ja siis vait olla, sen neuvon, on sulle parhain.

Yhdeksäs kohtaus.

Ariste, Chrysale.

ARISTE.
No veikko, ma näin, että rouvasi lähti ulos.
Olit juuri puhelemassa kai?

CHRYSALE.
Niin olin.

ARISTE.
No saadaanko Henriette? Mik' oli tulos?
Hän suostuiko? Onko jo asia oikeilla tolin?

CHRYSALE.
Ei vielä aivan.

ARISTE.
Hän kieltää?

CHRYSALE.
Ei, ei kiellä.

ARISTE.
Siis epäröi?

CHRYSALE.
Ei lainkaan, se ei ole tiellä.

ARISTE.
Mikä sitten?

CHRYSALE.
Kas, hänellä vävy on tarjona toinen.

ARISTE.
Vävy toinen tarjona?

CHRYSALE.
Niin.

ARISTE.
No ja minkämoinen?

CHRYSALE.
Herra Trissotin.

ARISTE.
Herra Trissotin? Mitä, tuo…!

CHRYSALE.
Niin, jolta runo ja latina juoksee kuin joki.

ARISTE.
Ja suostuit?

CHRYSALE.
En suinkaan, sit' älä, Herra, suo!

ARISTE.
Mitä sanoit?

CHRYSALE. En mitään; ja se oli viisainta toki; näes, siitä kun velvoitukset ei seuraa mitkään.

ARISTE.
Se on verraton syy se, sun pitihän pitää varas!
Clitandrea tokko sa hälle ees esittelitkään?

CHRYSALE. Niin, kas kun hän puheeksi otti tuon toisen vävyn, niin arvelin, ett' oli vartoa keino paras.

ARISTE. Olet ovela, täytyy mun sanoa, toden totta! Sa oletko kadottanut ihan kaiken hävyn? Miten voi mies olla noin vaimonsa orja, jotta vain vavisten katsoo kuin mitä valtiastaan, ei hiiskahdakaan hänen oikkupäitänsä vastaan?

CHRYSALE. Hyvä jumala, kyllähän sun, veli, kelpaa haastaa! Et tiedä, kuinka ne metelit mieltäni raastaa. Ma tahdon elää levossa, rakastan rauhaa, ja vaimoni, hän on hirmuinen, kun hän pauhaa. Hän kyll' on kantavinaan filosoofin nimeä, mut kiukkunsa silti on kieleltä yhtä kimeä; suurhyveet nuo, kuink' ovatkin ylemmät maata, hänen sappeaan hidun vertaa ei hillitä saata. Hänen oikkujaan jos hiukankin koitat estää, on koht' ukonilma valmis, mi viikon kestää. Kun nuotin hän nostaa, niin käy ihan läpi se luiden; hän kimpuss' on kuin lohikäärme, mi puuskuu tulta; ja vielä huipuksi pirullisuuksien muiden sano sitten vaan simasuin: sydänkäpy ja kulta!

ARISTE. Oh, naurettavaa. Ei vaimosi valtikois, jos moinen nahjus-raukka et itse ois. Sun on oma heikkoutes hänen valtansa pohja, oma antamas aivan on hänellä hallitusohja, oma syys se, että rouva on herrana täällä ja heiluu tohvelineen sun nenäsi päällä. Sua kaikki julki jo nauraa, sit' etkö nää? Ole kerrankin mies, joll' on vähän selkärankaa, kera jonk' ei vetää vaimo saa vastahankaa, joka sanoa tohtii: ma täss' olen talon pää! Oman lapses noinko vain uhriksi saatat myöntää, mihin nuo muut vimmapäät hänet mielii työntää, ja suot perijäkses tuommoisen narrin tulla vain vaivaisella latinan lavertelulla, tuon kirjakoin, jota vaimosi huutaa ja hokee filosoofina, nerojen nerona kaikkialla, runoniekkana, vailla vertaa auringon alla, ja jolla ei hajua siitä mit' olla kokee? Se on ämmämäistä, sen vielä ma toistan, veli, ja nauraa sietää mokoma narrinpeli.

CHRYSALE. Niin, oikeass' olet, ma nään menetelleeni väärin ja lupaan, että en täst'edes ole niin heikko.

ARISTE.
Hyv' on, tee niin!

CHRYSALE. Se on vihoviimeistä, veikko, kun mies on vaimonsa vallassa siinä määrin.

ARISTE.
Niin on.

CHRYSALE.
Olin sävyisä liian, hän ties sitä käyttää.

ARISTE.
Se on totta.

CHRYSALE.
Siin' oli kiitos mun kilttiyteni.

ARISTE.
Niin, niin.

CHRYSALE. Vaan nytpä mä hänelle tahdon näyttää, minun tyttäreni ett' on minun tyttäreni ja hänet ett' itse ma naitan, en muita kysy.

ARISTE.
Se on järkipäätös. Se mieleeni. Siinä pysy.

CHRYSALE. Sa, jok' olet tuttu, mene Clitandren luo ja heti, jos tapaat, hänet mun tyköni tuo.

ARISTE.
Minä riennän.

CHRYSALE. Jo riittämään tät' on ollut iestä, ja näytänpä, lempo soi, minuss' etteikö miestä.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Philaminte, Armande, Bélise, Trissotin, Lépine.

PHILAMINTE. Tähän siis runoaterialle nyt asettukaamme, sana sanalta jotta oikein nauttia saamme.