E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ONNEN KULTAPOIKA I

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Pyhä Barbara
II. Vapaa saari
III. Öiset äänet
IV. Saarelaisten elämäntarina
V. Ali Tshorbadshi
VI. Elävä alabasteripatsas
VII. Hautaus
VIII. Hupainen juttu
IX. Pyhän Barbaran kohtalo
X. Kasvatusisä
XI. Hyvä neuvo
XII. Punainen puolikuu
XIII. Kultakaivos
XIV. "Mikael Timar von Levetinczy"
XV. Tyttömäinen kuje
XVI. Uusi kuje
XVII. Morsiuspuku
XVIII. Timea
XIX. Alabasteripatsaan häät
XX. Suojeluspaholainen
XXI. Kevätaika
XXII. Hämähäkki kukkien keskellä

Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.

Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja. Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa. Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi. Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä, jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin" kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle. Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella, sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä, milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta. Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö, "laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä, mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen, haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta, jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen, samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet. Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin, sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta; jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää", mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara, josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten irroittaa vene.

Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat. Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.

Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat, tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki heidän voimainponnistuksensa.

Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."

Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.

Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi ankkurin avulla pysäyttää myllyn.

Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.

Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan levollisesti:

"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä hän tekee."

Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella Perigradan kalliohuippuja.

"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.

"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.

"Mikä sitten?"

"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät keskenään kuin apinat."

Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.

Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri.

"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa yli! Miten sievää!"

Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan koskeen.

Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.

Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.

Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.

"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee", mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä, poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi ja unohti murmelit.

"Katso tuonne!"

Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta. Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan. Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko tuon hyppäyksen.

"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.

"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."

Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.

Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:

"Kuinka kissan on käynyt?"

"Se on todella hukassa."

Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.

"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."

"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."

Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi aaltoihin? — Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet näkikin.

Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja osoitti perää kohti.

"Tykkivene… kaksikymmentäneljä soutajaa… brigantiini Saloniki!"

Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.

Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa, ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa tätä keinoa.

Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla, kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea vastavirtaan joen poikki.

Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se ajautuu vastakkaiselle rannalle.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden,
olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan
Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus
Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.

Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.

Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli aivankuin amfiteatteri — lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota, työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.

"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.

Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.

Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.

Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.

"Hukummeko?" hän huusi.

"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."

Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"

Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä, mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta — onhan hän mies.

Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö, kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi palkkioksi Timarin pelastajalle.

"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"

"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan toisesta päästä. "Minä tulen itse."

Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.

Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin helposti joudu perikatoon.

Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo "Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.

Laiva oli pelastettu — kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko lasti sekä Eutym ja Timea.

Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina sama.

Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.

"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."

"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.

"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua pyhänä Mikonpäivänä?"

"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko palkkaa herralla on päivässä?"

"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.

"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna henkeni alttiiksi kuin herralla."

"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin tullakseen paremmin ymmärretyksi.

"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."

"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.

"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen. "Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"

"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta, että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko, vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu, jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen katolilainen."

"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:

"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne, mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"

"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin kutsun teitä."

* * * * *

Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli pahin kaikista.

Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.

"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi perämies katsellessaan punaista taivasta.

"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.

Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."

Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.

Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä nousi laivaan.

Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä, toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti. "Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä. Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki pitävät silmällä toinen toistaan.

Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee "puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan, puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny. Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen. Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan. Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.

Kuulustelu alkaa:

"Mistä?" — "Galatz'ista." — "Kuka on laivanomistaja?"

— "Atanas Brazowicz." — "Lastin omistaja?" — "Eutym Trikalis." —
"Missä ovat laivan paperit?"

Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi onkii ne ylös.

Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna. Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja tekevät samoin.

Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.

Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.

Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle. Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa. Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita. Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen lippu mustine kotkankuvineen.

Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion kättä ja virkkoi:

"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta. Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."

Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen läksivät kaikki laivasta.

"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut pidättää heitä Tonavalla.

Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan — jotakin muuta.

Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.

Mutta siihen oli kirjoitettu:

"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on 'onnen kultapoika'."

Toinen luku.

VAPAA SAARI.

Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin levätä ponnistuksistaan.

Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa. Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi eräälle henkilölle.

"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja rahalla saa kaikkea näillä seuduin."

Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.

Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?

Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!

"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."

Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa ja verkon — eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties metsänriistaa tai kaloja — ja souti sitten kaislikkoa kohti, yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.

Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma, jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.

Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.

Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas. Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on myös ihmisiä.

Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.

Edessään hän näki todellisen paratiisin.

Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia, täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi, ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen, muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi vain vihreätä.

Täällä asuu naisia.

Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi aivan äänettömästi lähestyä kuistia.

Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.

Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo niille "te."

Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri, jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä. Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla, tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen. Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.

Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"

Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa. Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain yksi ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."

Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta, että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja rumaanian.

Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:

"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"

"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."

"No astukaa vain sen ylitse."

"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"

"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."

Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"

Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen. Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä, luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.

"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.

Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä. Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua, joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.

"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää, että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."

"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme, aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi hänelle mitään pahaa."

Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta hyvyydestään.

"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"

"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."

"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."

Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."

"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin. Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa, mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."

Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.

"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia. Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."

"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana. Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."

"Aivankuin Austraalian saarilla?"

"Aivan niin."

"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule jäämään vahingolle."

"Olen varma siitä, herraseni."

"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"

Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.

"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen, joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."

Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.

"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani opastamaan matkustajiani tänne."

"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte. Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin lähempänä saarta. Tässä oppaanne! — Almira!"

Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty vanhaa rumpua.

"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen. Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"

"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi koiraa.

Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.

Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä ruohikossa.

Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:

"Narcissa!"

Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.

Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.

Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista. Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli, sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.

Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.

Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle. Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.

Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen nousta ylös.

Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille korville.

Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan. Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"

"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua valmistaesanne ateriaa vieraillenne."

"Noudan ne aivan heti. Astukaa te vain veneeseenne ja kun palaatte, jättäkää pyssynne tähän, sillä, uskokaa minua, jos Almira näkee sen olallanne, riistää se sen teiltä heti. Almiran kanssa ei ole leikkimistä."

"Sen olen saanut kokea. Väkevä, kelpo koira! En edes ehtinyt ajatella puolustautumista, ennenkuin jo makasin maassa. Saan kiittää Luojaani siitä, ettei se purrut kurkkuani poikki."

"Oi, siitä ei ole pelkoa! Ihmisiä se ei pure. Mutta jos joku yrittää tehdä vastarintaa, pitää se hänen käsivarttaan hampaillaan kuin rautapihdissä, siksi kunnes joku meistä joutuu paikalle. Mutta hyvästi nyt, herraseni!"

Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin suurempi vene vieraineen laski maihin saaren rannalle.

Matkalla oli Timar lakkaamatta jutellut Timealle Almirasta ja Narcissasta, saadakseen lapsiraukan unohtamaan pahoinvointinsa ja aallokon aiheuttaman pelkonsa. Niin pian kuin hän pani jalkansa maalle, oli pahoinvointi muuten haihtunut.

Timar kulki edellä tietä näyttäen. Timea seurasi nojaten Eutymin käsivarteen. Kaksi matruusia ja perämies kantoivat vaihtotavaroita muutamissa säkeissä, paarille ladottuina.

Jo etäältä kuultiin Almiran haukunta. Ne olivat tervetuliaisääniä, joilla sillä oli tapana ilmoittaa hyvien ystävien tulo. Tällöin se aina juoksi tulijoita vastaan.

Tänään se tuli aina puolitiehen asti. Ensin se kierteli haukkuen koko seurueen ympäri, sitten se vaihtoi vuoron perään tervehdyksen perämiehen, matruusien ja Timarin kanssa. Tultuaan Timean luo osasi se astua suutelemaan tämän kättä, mutta lähestyessään Eutymia se äkkiä mykistyi, alkoi nuuskia häntä joka paikasta ja kulki sitten koko ajan hänen kintereillään. Se nuuski lakkaamatta, ravisti välistä päätään, naksutteli korviaan, niin että kaikui. Tästä miehestä sillä näytti olevan omat ajatuksensa.

Saarimajan emäntä odotti ovellaan tulijoita ja nähdessään heidät puiden välistä, huusi hän äänekkäästi:

"Noëmi!"

Tätä kutsua noudatti joku, joka tuli puutarhan perältä. Kahden korkean, tiheän vattupensaan välistä, joiden latvat muurin tavoin yhtyivät miltei yhteen, astui esiin nuori tyttö.

Kasvot ja vartalo ovat kehitysijässä olevan lapsen. Hän on puettu valkeaan paitaan ja valkeaan hameeseen. Ylöskäännetyssä päällyshameen helmassa on hänellä poimimiaan hedelmiä.

Hän on ihana ilmestys. Hänen kasvonsa ovat hienot ja heleät kuin valkoruusu, punastuessaan kuin punaruusu. Kirkkaalla pyöreäkaartoisella otsalla lepää itse hyvyys, mikä on täydessä sopusoinnussa ilmehikkäiden sinisilmien viattoman katseen kanssa, ja hienopiirteisten huulien kiinteä hohde ilmaisee pirteätä tarkkaavaisuutta ja kainoa häveliäisyyttä. Tuuhea, kellanruskea tukka liehuu luonnonkiharoina tuulessa. Syrjään heilahtanut kiehkura paljastaa mitä suloisimman pikku korvan. Kasvoilla lepää ääretön sulous. Mahdollista on, ettei kuvanveistäjä ottaisi mallikseen jokaista erikoispiirrettä ja kenties eivät nämä kasvot marmoriin hakattuina edes olisi mielestämme kauniit, mutta pää ja koko olento, sellaisena kuin ne tässä ilmenevät, huokuvat sellaista suloutta ja viehkeyttä, että tyttö lumoo meidät ensi silmäyksellä ja tenhoo yhä enemmän, kuta kauemmin häntä katselemme. Toiselta olkapäältä on paita valunut alas. Mutta jott'ei sekään olisi paljas, istuu sillä valkea kissa painaen päätään tytön poskea vasten.

Hänen pienet, kauniit jalkansa ovat paljaat. Miksi ei hän kävelisi paljain jaloin? Kulkeehan hän täällä matolla, mitä komeimmalla samettimatolla? Syksyinen ruohokenttä on siroteltu täyteensä sinisiä veronikoita ja punaisia geranium-kukkia.

Eutym, Timea ja Timar pysähtyivät vattupensaikon päähän odottamaan häntä.

Tyttö arveli tervehtivänsä vieraita parhaiten tarjoamalla heille helmastaan hedelmiä.

Ne olivat kauniita punertavia bergamotteja. Hän kääntyi ensiksi
Timarin puoleen. Timar valitsi joukosta kauneimman ja ojensi sen
Timealle.

Molemmat tytöt kohauttivat olkapäitään — Timea senvuoksi, että hän kadehti toiselta lapselta pientä valkeata kissaa, joka lepäsi sen olalla. — Noëmi senvuoksi, että Timar oli ojentanut hedelmän Timealle.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi hänelle emäntä. "Olisit ensin asettanut hedelmät koriin ja tarjonnut siitä. Käykö nyt tuollainen tarjoaminen päinsä?"

Tyttö punastui korviaan myöten ja juoksi äidin luo. Tämä kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, joita toiset eivät saattaneet kuulla, suuteli sitten lasta otsalle ja sanoi ääneen:

"Mene nyt ottamaan vastaan meriväen tuomiset. Anna kantaa ne kamariin ja täytä sitten säkit jauholla, ruukut hunajalla ja heidän korinsa kypsillä hedelmillä. Sitten valitset heille kaksi vohlaa."

"Minä en tahdo valita", kuiskasi tyttö, "anna heidän itsensä tehdä se."

"Sinä hupakko", sanoi äiti ystävällisesti nuhdellen. "Jos asia olisi sinun määrättävissäsi, pitäisit sinä kaikki vohlat etkä antaisi teurastaa ainoatakaan. — No niin, valitkoot vain itse. Älköön kenelläkään olko valittamisen syytä. Minä hommaan sillä aikaa keittiössä."

Noëmi kutsui merimiehet luokseen ja avasi varastohuoneet. Hän järjesti viisaasti ja oikeudenmukaisesti vaihtokaupan, antoi kullekin viiniryypyn kaupanpäällisiksi, kehotti heitä pitämään saarta muistissaan, kun seuraavan kerran kulkisivat ohitse, ja meni sitten keittiöön.

Siellä hän ei odottanut käskyä ruveta kattamaan pöytää. Pienelle kuistin pöydälle hän levitti hienon kaislaliinan, asetti sille neljä lautasta sekä yhtä monta veistä, haarukkaa ja tinalusikkaa. — Entä viides henkilö?

Hän istuisi kissan pöydässä.

Kuistille johtavien portaitten vieressä on pieni puinen penkki. Keskelle sitä asetetaan savilautanen, sen viereen pieni veitsi, haarukka ja lusikka ja kumpaankin päähän puulautanen, toinen Almiralle, toinen Narcissalle. Sitten kun vieraat ovat istuutuneet pöytään emännän kera ja ottaneet lautaselleen vadista, kulkee tämä kissapöytään, missä Noëmi omantunnon mukaisesti jakaa sen sisällön vieraittensa ja itsensä välillä. Mureat palat saa Narcissa, luiset Almira ja itse hän ottaa viimeiseksi. Ensin mainitut eivät saa koskea ruokaan ennenkuin hän on jäähdyttänyt sen puhaltelemalla, niin innokkaasti kuin Almira heristääkin korviaan ja kissa köyristää selkäänsä emäntänsä olalla. Niiden täytyy totella lasta.

Saaren valtiatar tahtoi — hyvänkö vai huonon unkarilaisen tavan mukaan — osoittaa vierailleen, etupäässä Timarille, ettei hänen keittiönsä ollut tämän metsästyssaaliin tarpeessa. Hän oli valmistanut viklat suurimojen kera, mutta kuiskannut jo edeltäkäsin Timarin korvaan, että tämä oli vain naisten ruokaa; herroille oli muun muassa paistettu hyvää silavaa. Timar ottikin sitä lautaselleen aika lailla. Eutym ei koskenut siihen, ja Timea nousi äkkiä pöydästä. Hänen käytöksensä tuntui kuitenkin luonnolliselta. Hän oli useita kertoja heittänyt uteliaita silmäyksiä toisen pöydän seurueeseen eikä ollut ihmeellistä se, että hän nousi nopeasti ja istuutui Noëmin viereen. Solmivathan nuoret tytöt hyvin pikaisesti ystävyysliittoja.

Timea ei ymmärtänyt unkarin kieltä eikä Noëmi puolestaan kreikkaa, mutta heidän välissään oli Narcissa, joka ymmärsi molempia kieliä, yhtä hyvin kumpaakin.

Valkoinen kissa näytti oivallisesti ymmärtävän Timean sanat "horaion galion" [kaunis pikku kissa], joita seurasi hänen valkokätösensä silitys. Vastaukseksi hiipi kissa hänen syliinsä, hieroi päätään hänen valkeita poskiaan vasten, avasi kauniin punaisen suunsa terävine hampaineen ja katseli häntä veitikkamaisin silmin. Sitten se hypähti hänen olalleen, ryömi hänen kaulaansa pitkin ja vaelsi sitten taas Noëmin luo ja sieltä taas takaisin.

Noëmi iloitsi siitä, että vieras neito piti niin paljon hänen lemmikistään.

Mutta tähän iloon sekaantui pian jonkinmoista katkeruutta hänen huomatessaan vieraan tytön suuresti ihastuneen hänen kissaansa, pitäen sen yksin hallussaan ja suudellen sitä lakkaamatta. Vielä tuskallisempaa oli hänestä nähdä, miten helposti Narcissa tuli uskottomaksi hänelle, miten auliisti se vastaanotti vieraan tytön hyväilyt eikä ensinkään välittänyt hänen kutsustaan "Narcissa!", jolla hän tahtoi viekoitella sitä luokseen. "Horaion galion" oli mieluisampi kuulla.

Noëmi vihdoin suuttui Narcissaan ja tarttui sen häntään vetääkseen sen luokseen. Narcissa puolustautui kynsillään ja raapaisi valtiatartaan käteen.

Timealla oli ranteensa ympärillä sininen emaljinen rannerengas, joka oli käärmeen muotoinen. Kun Narcissa raapaisi emäntäänsä, vetäisi Timea taipuisan rannerenkaan käsivarrestaan ja tahtoi työntää sen Noëmin käden yli, ilmeisesti aikeessa saada tämä unohtamaan kipunsa. Mutta Noëmi käsitti asian toisin: hän luuli vieraan neidin tahtovan ostaa häneltä Narcissan. Mutta Narcissa ei ollut ostettavissa.

"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"

Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan, näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja sihisi äkäisesti.

Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen olleen hyvin pitkän.

Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.

Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle. Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten.

Timar tulkitsi lahjan merkityksen.

"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se on kultainen."

Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.

Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se haukahti kuin taisteluun vaatien.

Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.

Emäntä kalpeni. Puiden välissä asteli joku polkua pitkin.

"Noin haukkuu koira vain yhtä ainoaa. Kas tuossa! Hän se on!"

Kolmas luku.

ÖISET ÄÄNET.

Alhaalta rannasta asteleva mies on omituisen näköinen Hän on puettu puseroon ja roimahousuihin. Kaulan ympäri on kiedottu punainen kattuuniliina ja päätä peittää turkkilainen fetsi.

Hänen kasvonsa ovat kauniit. Jos hän istuisi hiljaa maalarin mallina, arvelisi jokainen hänet nähdessään, että siinäpä malli sankarista; mutta hänen astuessaan esiin ilmielävänä on jokaisen ensi ajatus: "Hän on vakoilija!" Hänen piirteensä ovat säännölliset, silmät tummat miltei mustat, tuuhea tukka on kihara, huulet hienopiirteiset, mutta nämä silmiä ympäröivät rypyt, nämä alaspäin kaareutuvat suupielet ja epämääräisesti harhailevat silmät ilmaisevat luonnetta, joka on omien halujensa orja.

Almira haukkui raivoissaan miestä, joka uhmaavan välinpitämättömänä asteli eteenpäin tietoisena siitä, että toisten velvollisuus oli suojella häntä. Noëmi huusi koiraa olemaan hiljaa, mutta siitä se ei välittänyt. Hän tarttui sitä korviin ja veti taaksepäin. Almira ulvoi ja murisi vihoissaan siitä vääryydestä, mitä sen korville tehtiin, mutta ei lakannut haukkumasta. Viimein Noëmi pani jalkansa sen pään päälle ja polki sen maahan. Nyt vasta se alistui. Se ojentautui muristen pitkäkseen antaen tytön jalan levätä suuren, mustan päänsä päällä, aivan kuin se olisi ollut taakka, josta ei voinut vapautua.

Vihellellen ja rallattaen mies lähestyi. Hän huusi jo kaukaa:

"Vai on teillä täällä yhä tuo kirottu koira! Miksi ette ole sitä lopettaneet? Loppujen lopuksi kai minun täytyy raivata se tieltäni. Sinä senkin tyhmä elukka!"

Kun nuorukainen oli tullut Noëmin luo, ojensi hän tuttavallisesti hymyillen kätensä tytön kasvoja kohti aikoen nipistää häntä poskesta, mutta Noëmi vetäytyi nopeasti pois.

"Oletko yhä vielä kesytön, pikku morsiameni? Kas, kuinka olet kasvanut sitte viime näkemän."

Noëmi katsoi pää ylväästi pystyssä puhujaa. Kuinka hän saikin kasvonsa häijyiksi yht'äkkiä! Hän rypisti kulmakarvojaan, työnsi huulensa eteenpäin ja katsoi mieheen uhmaten, terävästi. Hänen kasvojensa värikin muuttui. Ruusuinen iho muuttui silmänräpäyksessä tuhkanharmaaksi. Hän osasi todella näyttää oikein ilkeältä, kun vain tahtoi. Mutta mies sanoi hänelle:

"Oi kuinka sinusta on tullut kaunis!"

Vastauksen sijasta Noëmi kääntyi koiraan päin.

"Vaiti, Almira!"

Aivan kuin kotonaan tulija astui kuistille, missä hän ensi työkseen suuteli emännän kättä. Sitten hän tervehti ystävällisellä alentuvaisuudella Timaria, kumarsi kohteliaasti Eutymille ja Timealle ja ryöpsähytti heti puhetulvan: "Hyvää iltaa, rakas anoppi! Nöyrin palvelijanne, herra komissaario! Nimeni on Teodor Kristyan. Olen kapteeni ja ritari, tämän kunniallisen rouvan tuleva vävy. Isämme olivat hyviä ystäviä ja kihlasivat Noëmin ja minut. Minun on tapana vierailla joka vuosi rakkaitteni luona täällä heidän kesäasunnossaan katsomassa, miten paljon morsiameni on kasvanut. Olen erinomaisen iloinen tavatessani teidät täällä, herraseni — jos oikein muistan on nimenne Timar? Minulla on jo ennen ollut ilo kohdata teidät toisaalla. Toinen herra näyttää…"

"— Ymmärtävän vain kreikkaa", keskeytti Timar ja työnsi samalla kätensä niin syvälle takintaskuihin, että näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tehdä tulijalle mahdottomaksi puristaa hänen kättään jälleennäkemisen ilossa. Häntähän oli helppo kohdata, matkustavaista kauppakommissaariota.

Teodor Kristyan ei liioin katsonut tarpeelliseksi askaroida enempää
Timarin kanssa. Hän katsoi elämää käytännöllisemmältä puolelta.

"Näyttääpä siltä kuin minua olisi täällä odotettu. Oiva ateria —
neljännet ruokaneuvot käyttämättä! Silavaa! Se on heikko puoleni.
Kiitoksia paljon, rakas mamma, kiitos herraseni, ja te neitiseni!
Minulle illallinen kyllä maistuu. Kiitos, tuhat kiitosta!"

Eikä kenkään näistä mainituista henkilöistä ollut pienimmälläkään tavalla kehoittanut häntä istumaan pöytään tai pitämään hyvänään sen herkkuja, mutta hän oli otaksuvinaan heidän pyytämällä pyytäneen häntä. Sitten hän ryhtyi silavaan tarjoten useita kertoja sitä Eutymille ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään kristityn sielun, joka ylenkatsoi tätä jumalten ruokaa.

Timar nousi pöydästä sanoen emännälle: "Matkustajani ovat väsyneet. Heille on lepo tarpeellisempi kuin ruoka. Tahdotteko olla ystävällinen ja valmistaa heidän vuoteensa."

"Ne ovat aivan kohta kunnossa!" vastasi rouva. "Noëmi, auta neitiä riisuutumaan."

Noëmi nousi ja seurasi äitiään sekä molempia vieraita sisähuoneeseen.
Timarkin lähti pöydästä, jonka ääreen tulija jäi yksin istumaan.
Ahnaasti hän ahmi kaiken ravinnoksi kelpaavan, mitä oli jälellä.
Silläaikaa loruili hän herkeämättä Timarille ja heitti haarukkansa
päästä imemänsä luut Almiralle.

"Teillä mahtoi olla hiivatin vaivalloinen matka tässä kovassa tuulessa. Minua ihmetyttää, miten pääsitte Demir Kapin ja Fatalian ohi. — Ota pois, Almira, äläkä enää vihoittele minulle, tyhmä elukka! — Muistatteko vielä, herraseni, että kerran kohtasimme toisemme Galatz'issa? — No, tuon saat myös, musta hirviö."

Kääntyessään viimein ympäri huomasi hän, ettei Timaria enempää kuin Almiraakaan ollut enää huoneessa. Kumpikin oli hänet jättänyt. Timar oli kiivennyt ullakolle, minne hän valmisti itselleen vuoteen tuoksuvista heinistä. Almirakin oli ryöminyt piiloon johonkin nurkkaan.

Nyt hänkin käänsi tuolinsa ympäri, ei kuitenkaan ennenkuin oli tyhjentänyt viiniruukun ja toisten vieraiden lasit viime tilkkaan asti. Senjälkeen hän veisti tikun tuolista, jolla istui, ja kaivoi sillä hampaitaan, levollisena kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut iltasensa.

Yö oli tullut. Lopen väsyneitä matkailijoitamme ei tarvinnut uneen tuudittaa.

Timar oli ojentautunut suoraksi ihanasti tuoksuviin heiniin ja arveli tänä yönä nukkuvansa kuin kuningas. Mutta hän erehtyi luulossaan. Suurten ja vaihtelevien vaivojen perästä on juuri vaikeinta saada unen päästä kiinni. Toinen toistaan ajavat kuvat ryntäsivät hänen mieleensä sekaisina kuvasarjoina, takaa ajavien hahmojen, uhkaavien karien, vesiputousten, vieraitten naisten, mustien koirien ja valkoisten kissojen muodossa. Myrsky ulvoi kaiken keskellä, laivatorvet räikkyivät, ruoskat paukkuivat, kultaa satoi alas ja ihmiset nauroivat, kuiskuttelivat ja huusivat sikin sokin.

Ei auttanut vaikka hän sulki silmänsä. Äänet ja näyt silloin vain lisääntyivät. Ja äkkiä alettiin puhua hänen allaan olevassa huoneessa. Äänet olivat hänelle tuttuja. Emäntä ja viimeksi tullut vieras, juttelivat keskenään. Ullakon erotti huoneesta vain ohut lautakatto, ja hän kuuli jokaikisen sanan yhtä selvästi kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. He puhuivat hiljaa, hillityllä äänellä, vain silloin tällöin korotti mies ääntään.

"No, mamma Terese, onko sinulla paljon rahaa?" hän alkoi.

"Tiedät liiankin hyvin, ettei minulla ole yhtään. Etkö tiedä minun harjoittavan vain vaihtokauppaa, joten en ota vastaan ensinkään rahaa?"

"Se on hyvin typerää, eikä ollenkaan miellytä minua. En myöskään voi sitä uskoa."

"Asia on kuin sanon. Se, joka tulee luokseni ostamaan hedelmiä, jättää sijaan jotakin, jota voin käyttää hyväkseni. Mitä minä täällä tekisin rahoilla?"

"Minä kyllä tiedän, mitä tekisit. Antaisit ne minulle. Minua et milloinkaan ajattele. Kun minä nain Noëmin, et kai voi antaa hänelle kuivatttuja kukkia myötäjäisiksi! Tyttäresi onni ei ensinkään ole sydämelläsi. Auttaisit minua eteenpäin, että saavuttaisin varman aseman maailmassa. Juuri tällä hetkellä on minut nimitetty ensimmäiseksi tulkiksi lähetystöön, mutta minulla ei ole rahaa, millä matkustaa sinne, sillä minulta on taskustani varastettu kaikki rahat, ja nyt minä menetän senvuoksi paikkani."

Rouva vastasi levollisesti:

"En usko kenenkään antaneen sinulle virkaa, jonka voisit menettää; mutta uskon kyllä sinulla olevan viran, jota et voi menettää. Uskon myöskin, ettei sinulla ole yhtään rahaa, mutta en usko, että niitä olisi varastettu sinulta."

"No, usko minun puolestani mitä tahansa, tai ole uskomatta. Minä en myöskään usko sinun olevan ilman rahoja. Sinulla täytyy olla niitä. Salakuljettajat laskevat tässä maihin. Ja he maksavat runsaasti."

"Se on totta. Välistä nousee salakuljettajia maihin saarelle, mutta he tulevat harvoin majani läheisyyteen, ja kun se joskus tapahtuu ostavat he juustoa antaen minulle sijaan suolaa. Tahdotko suolaa?"

"Tahdotko tehdä minusta pilaa, vai mitä? Entä nämä rikkaat matkustajat, jotka tänä yönä nukkuvat kattosi alla?"

"En tiedä, ovatko he rikkaita."