E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ONNEN KULTAPOIKA II

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

I. Uusi maailma
II. Uusi maailma, jatkoa
III. Suloinen koti
IV. Sukukorut
V. Uusi vieras
VI. Puunleikkaaja
VII. Synkkämielisyys
VIII. Terese
IX. Taittunut sapeli
X. Ensimmäinen tappio
XI. Jää
XII. Aave
XIII. Mitä kuu puhuu? — Mitä puhuu jää?
XIV. Ken tulee
XV. Ruumis
XVI. Sohvi-rouva
XVII. Dodin kirje
XVIII. "Sinä taitamaton"
XIX. Atalia
XX. Viimeinen tikarinpisto
XXI. Maria-Nostran syntinen vaimo
XXII. Ei kukaan

Ensimmäinen luku.

UUSI MAAILMA.

Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut, jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan ystäväänsä omalla ruumiillaan.

Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?

Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi toistaa kosintaansa?

Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä, joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset suhteet?

Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?

Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?

Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka, jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle "jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?

Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei mitään anteeksipyyntöjä. — Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.

Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.

Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko se hänelle iloksi vai suruksi.

Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan siunaama morsian — hän vain rakasti.

Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä; hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta — hän vain rakasti.

Sellainen oli Noëmi.

Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!

… Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen ihminen sanoi rakastavansa häntä — rakastavansa häntä köyhänä laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa, rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.

Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.

Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:

"Onko se ihan totta?"

Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"

Mikael katsahti Tereseen.

Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"

Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla toisensa sydämen sykähdykset.

Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt, kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään! Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"

Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen äitiään enempää ilmaisemasta.

Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.

Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen rahojaan!

Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.

Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä sykkivän omaansa vasten.

Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!

Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle.
Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja
katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä!
Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"

Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten heidän silloin käy?

Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.

Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen poistuvan.

Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.

Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea hohti yötaivaan tummalta taustalta.

Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:

"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! — Sinusta on tuleva uusi ihminen! — Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu puolijumalaksi! — Sinä olet onnellinen! — Sinua rakastetaan!"

… Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.

Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen, etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista, missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen, mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.

Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen, joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan sydämeni ääntä?"

Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle:
"Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"

Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin ja näin he vaihtavat sieluja.

Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja maallista autuutta.

Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.

Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä. Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.

Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat enemmän kuin suu.

Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus, rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.

"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."

… Ei, ei, niin ei saa käydä… Timar eli saarella sellaisen päivän, joka vastaa ijäisyyttä — äärettömien tunteiden päivän. Se päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.

Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen, haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.

"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa, riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene täältä!"

Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä — eikä aikonut palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen oli sallittu olla onnellinen.

Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael Tereselle.

"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.

"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.

"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.

Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta työnantaja maksaa hänelle.

Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa häntä vuosi ja kaksikin — aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.

Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista pisaraakaan.

Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita, joita hänen oli toimitettava.

Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli tullessaan antanut pois.

"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.

"Ei", vastasi Mikael.

"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla", neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."

Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu, hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin vielä tunnettu.

Sitten sanoi Terese Noëmille:

"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene saattamaan häntä veneeseen."

Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!

Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.

Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.

Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"

Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:

"En mitään!"

Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:

"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen
Mikaelia kädestä.

Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael sydämensä raskaaksi.

Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:

"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."

Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:

"Tuletteko takaisin?"

Mikael huumaantui tästä äänestä.

Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle: 'sinä'?"

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.

"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.

Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.

"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"

Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.

"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi.
Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."

Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

"Hyvästi siis, te kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan huutanut hänen jälkeensä.

Toinen luku.

UUSI MAAILMA, JATKOA

Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan huostaan siihen asti kuin hän palaisi.

Mutta palaisiko hän?

Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan voimisteluharjoituksiin halukas.

Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan, jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.

Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden vuosittaismuodostuman.

Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan, seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa pesäpaikka.

Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.

… Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, — sanoi hän itsekseen. Jos jo on vaikeata hoitaa yhtä valhetta, kuinka sitten voisi kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties se on vain ohimenevä ihastus tahi — mikä vielä pahempaa — vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö, kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?

… Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun, millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.

… Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle lunnaaksi?

… Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat vain: Virkamatkoilla.

… Mutta miten on tytön käyvä?

… Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä sydämellä ei käy leikkiminen.

… Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta, lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei ihmislakien mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?

… Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta, johon syökset hänet?

… Tahdotko öisiin unelmiisi manata lapsensurmaajan tai itsemurhaajan kuvan?

… Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla. Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika, jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä, hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.

Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.

Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.

… Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani? Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut … minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.

… Miksi minä olen onneton omassa kodissani?

… Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!

… Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken, mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?

Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.

… Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?

… Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?

Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on paennut hullua maailmaa?

… Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä pelkäisin?

Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.

Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä oli karhunmarjapensaiden peitossa.

Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.

Hänen sovittava henkensä puhui taas:

… Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on yksi iloton päivä mennyt" — mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan ilosta, jotka vievät unesi?

Tähän vastasi vastustava henki:

… Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä? Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?

Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä. Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.

Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo. Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten savu vielä tuprusi.

Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan. Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko ruumiissaan.

"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.

"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen, ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut kuin elävä.

Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.

"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.

"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te surmaatte minut."

"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" — hän laukaisi pyssynsä ilmaan — "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole syytä pelätä henkeäsi."

Teodor hoippuroi ulos majasta.

"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."

Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko, että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"

Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne, te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa kuuntelemassa käskyjänne."

"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."

"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun, kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."

"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta Brasiliaan."

"Se oli kaikki valhetta."

"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"

"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."

"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"

"Paennut."

"Teille uskottuine rahoinenne?"

"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."

"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen kanssa."

"Minä en mielelläni jäisi sinne."

"Miten on laita Brasilian-matkan?"

"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei saada mitään laivanrakennuspuita."

"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli väripuitakin."

Teodor hymyili.

"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat aikeeni."

"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"

"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."

"Hm! — Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa, asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin, saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."

"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."

"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri se on oleva."

Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas käsitettäisiin näyttelemiseksi.

"Tarkoitatteko totta, herra?"

"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni — minun on saatava varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä, että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen, joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen vasemmalle."

Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.

Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.

"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte. Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. — Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi kerralla on minun vuoroni ampua…"

Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:

"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut kuoliaaksi kuin hullun koiran!"

Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.

"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"

Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.

"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.

Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi hänen jälkeensä pidättäen häntä.

"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen. — Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!' Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa, antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen lähteeksi. — Isäni, isäni!"

Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki kasvonsa ruohoon ja itki — todellisia, rehellisiä kyyneleitä.

* * * * *

Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.

Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen hän oli ottanut esiin sukankutimensa.

Äkkiä Noëmi kirkaisi:

"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"

He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.

"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"

Terese yritti häntä rauhoittaa.

"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."

Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän painoi käsillään sydäntään, sopertaen:

"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"

Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä" sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.

* * * * *

"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."

"Mitä me sitten sillä teemme?"

"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian suorittavat työn."

"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."

"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."

"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en seuraakaan mukana!"

"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra
Levetinczyn poistuessa huoneesta.

"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja, portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta! Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari. Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on sellaisena pysyvä."

Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä kuin hän.

Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä jauholastauksessa.

Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen. Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin, rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet? Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?

Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli päätös kypsynyt teoksi.

Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.

Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia, miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta — jokainen, joka näki sen, sanoi:

"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."

(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)

Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."

Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.

Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin
näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti
Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä.
Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.

Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:

Isäni!

Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa "Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä. Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan" isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan!

Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.

Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet jalo ihminen!

Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:

… Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä, että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon, että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet, että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä, hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?

… Sinä olet murhaaja!

… Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen, kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen, pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut, Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.

… Sinä olet murhaaja!

Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja pöyristyttäviä aavistuksia.

* * * * *

Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä enää tunsi samaksi mieheksi.

Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi, tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.

Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää alaspainuneena.

Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.

Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään. Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.

Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.

Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo. Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.

Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja. Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.

Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta — hänen kirjoituspöytänsä avain.

Kirje kuului näin:

Kallis puolisoni!

Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle. Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala teitä siunatkoon!

Timea.

Eikö mitään muuta!

Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!

Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen aivoihinsa kamala ajatus.

Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista… Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua… Muuttaessaan Ali Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken. Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen, että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.

Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki — ja silloin hän halveksii puolisoaan.

Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa tämän salaisuuden perille?

Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös — vaiko alaspäin. —
Alaspäin?

"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan', ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt, mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"

Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut palata kuin lyöty vihollinen.

Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä, ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan. Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.

Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee kirkas päivänvalo.

Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne. Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen vaimolleen.

Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli vakavasti päättänyt palata saarelle.

Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä, koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava, maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä, tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.

"Galambocz'in hyttyset tulevat!"

Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho, jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle, ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.

Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut omiaan käännyttämään hänet takaisin.

Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne, minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa, taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.

Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän oli pelastunut.

Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa. Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.

Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.

Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.

Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä täällä maailmassa.

Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa. Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.

Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen omien ajatustensa hieroglyyfejä.

Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori, kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet risukudoksissa.

Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!

Miellyttävä perhejuhla — sellaisessa ympäristössä!

Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan toisin.

Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli turvautunut rukoukseen.

Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:

"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.

Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka johti suoraan Tonavan rannalle.

Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi ja tulvinut yli äyräittensä.

Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.

Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.

Taivas oli varoittanut häntä — luonnonvoimat käskivät häntä kääntymään takaisin.

"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin, minun täytyy mennä eteenpäin."

Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.

Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.

Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren varassa.

Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.

Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää. Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa, vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei väistänyt tuulta eikä vettä.