Produced by Tapio Riikonen

PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA

Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos Unkarinkielestä.

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.

SISÄLLYS:

Johdanto
I. Aro-kylät
II. Ranne-rengas
III. Kolme sian-ajajaa
IV. Sota-översti ja kasakka
V. Piilopaikka rämähällä
VI. Kuolleista noussut
VII. Aronvari
VIII. Aviovaimo ja rakastaja
IX. Iloinen mies
X. Kadonnut kuuluisuus
XI. Murhamies
XII. Päärynäpuu

JOHDANTO.

Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.

Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, — minä mitätön, menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava tomun-kipinä.

Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle. Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, — aina palasin rajalta, en saattanut jättää tätä maata.

Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on haudattu?

Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sitä tekevät?

Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet, missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö, kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?

Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!" Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?

Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien, väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun kaltaiseni.

Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.

Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.

Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja, kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään, kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten — etsimään ensimäistä vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.

Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta kohti.

Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki yhteiskunnalliset siteet, — perheelliset suhteet, uskonto, la'it, omaisuus, — kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.

Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen, joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä, vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi antautuen.

Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä, harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa, käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat tiepuolissa, — sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista surkeista tapauksista, kirjotanko niistä?

Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri, joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?

I.

Aro-kylät

Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.

Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.

Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.

Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä, palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.

Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.

Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?

Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin. Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä päivin enää takaisin palannut.

Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.

Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset siemenet sinne tänne ilmassa.

Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!

Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä, peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat…

II.

Ranne-rengas.

Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen, kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa, puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.

Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.

— "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi; sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". — Olihan tuossa naurun syytä yltä kyllin.

— "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas, annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä kuolemme".

Kaikki purskahdimme itkuun.

Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa. Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin surun-alainen".

Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka piti viedä häntä parempia teitä.

Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.

Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin autio-seutuhun. — Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi niitäkin, jotka olivat lähelläni.

Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita, vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku, kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.

Sanomalehti valahti maahan kädestäni.

Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?

Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.] Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan johdolla ryövärien jäljille.

Miksi piti heidän minusta pois luopua?

III.

Kolme sian-ajajaa.

"Eteenpäin, eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.

Sikolaumaa ajettiin ylös päin.

Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput rippuivat heillä selässä.

Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään, hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.

Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä. Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa.

Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin perässään.

Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät jäljille karjasta.

Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää, vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa, vältellen tien kuoppaisimmat kohdat.

Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.

Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.

Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista, uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan puheillensa lehteriltä, — rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka ei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka alahalta.

Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan niin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.

Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas… Hoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!

Päiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen ponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.

Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He seisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.

Ensimäinen häneltä kysäisi: "tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?"

"Tiedän hyvinkin", lausui matkustavainen; "siinä talossa iloisesti eletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä soitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se itseänsä huvittelee."

Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edessäs".

"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään, vaan olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton vaimo. Mitä sanovat ihmiset hänestä?"

"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon miestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen".

Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.

"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa majassa. Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heidän laitansa?'

"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä ahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä haudassa, yhdessä arkussa…"

Nuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: "vieläkö nyt lähdemme edespäin maata kiertämään?"

IV.

Sota-översti ja kasakka.

Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi. Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita, liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen, tuluksineen, — kas siinä oli koko pukumme.

Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet talonpoikaisista teikareistakin käydä.

Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.

Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista vasemmalle puolen, — kyynel vieri silmästä; — hän pani pois partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja huuliparta jäi ajamatta.

Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen; molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi päiväksi.

Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi siepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli, nähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien saksien kaksikorvainen kahva.

"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen. "Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen ottaneen meidät kyytimään.

"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.

"Kernaasti, jos tahdot."

"Mutta mihinkä matkanne menee?"

"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää. Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli johdattaja-henkenä.

"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun vetävällä äänellä.

"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää kanssakäymistä aktöörien kanssa.

Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.

Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä, ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit Hamlet'in isän osaa?"

Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi minun selkäni taakse — sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla — ja kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen lääkärin virkaan. —

"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".

"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka monta".

"Paransitteko ketään?"

"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin. Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni, kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa, herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet. Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. — Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos voivat kuolla". —

Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa ratsastavan vastaamme.

He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.

Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät kärrymme.

Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä, puolen kolmatta sylen pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi — magyarin kielellä.

"Mistä tulette?"

Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt, millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä, siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).

"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en vastannut ensi kysymykseen.

"Ladàny'sta', vastasin minä.

"Mitä kuljette?"

"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".

"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.

Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella ei istunut ketään.

Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli kätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa, heinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet kasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä kartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet, näyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille, ristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten molemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.

"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä kasakkahetmanni.

Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne kasakalle.

Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka minkä paperin semmoisena setelinä.

Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät hujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle raukalle:

"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?"

Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle viinileilin, sanoen:

"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä mikään muu."

"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja vahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,

Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä, ja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin päältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti tohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.

Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.

Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.

Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa, sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen satulalle istumaan.

Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla käsillänsä.

Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia, kuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.

V.

Piilopaikka rämähällä.

Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.

Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi, toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.

Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.

Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä jälkiä.

Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi; vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne siroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina. Kevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle laitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä kesäpäivinä kuivanut rikki.

Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla lehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.

Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä ilmanrantaa kohden.

Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata jonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja vielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.

Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.

Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä kohti.

Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti mielessään?

Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti vakovan meitä.

"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.

"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.

"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.

"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä. "Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos tiedätte hyvän ja sopivan paikan".

"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.

Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.

Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me tulimme äärettömän rämäkän syrjään.

Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle, hirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.

Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät kaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla, ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä, kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia aina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla kukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä kantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto ruskein ruo'onpäineen.

Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat välkkyivät päiväpaisteessa.

Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.

Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi tietä osoittanut.

Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne. Öisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että metsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja kolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin kauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja vesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä, niin petollinen on räme.

Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, — kuka uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.

Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.

"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.

Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen askelten loiske. Kukahan se voi olla?

"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.

"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".

Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi lieritellä.

Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi viheltää laulua: "En vagyok a Petri guluás", (Minä olen pikku Pietari, lehmipaimen).

Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja epäluulon välillä oleva mielenliikutus.

"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä kerran alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.

"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon syvälle!"

"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.

"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".

Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa ei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.

"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella, hätäytetyllä äänellä.

Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?

Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:

"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".

Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi, eitä olisimme hiljaa.

Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja hänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa oli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja huippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen kerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla kiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.

Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan, ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen selästä maahan vetää.

Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella mielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus pysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.

Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.

"Armas poikani, armas poikani, — ettäkö nyt olet tässä!"

Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona, Aaprahamin helmassa!"

"Entä puolisoni, — kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa kääntyen.

"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt itsensä puoli-kuoliaaksi".

"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"

"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".

"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan; vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".

"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".

VI.

Kuolleista noussut.

Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin voimme hänen jäljissään pysyä.

Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.

Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan. Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu. Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo, surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori vaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.

Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi hän, "minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi odottamaan, me seurasimme vanhusta.

Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No, tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet herrasi".

Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin riemastuneena.

"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä, ei jalkaa jäljillä".

"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".

"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa häätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.

"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole", soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen, "jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".

Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a
Petri gulyás.

Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu kuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään armahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan kaulan ympäri.

Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.

Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä. Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui, että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.

"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"

Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä kohtauksesta haastellut.

"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää, kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen selästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin: johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.

"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden alla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää; sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle, että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut, jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta huolineet.

"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se tapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan minuun kengällänsä.

"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri minut siihen.

"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein sinne asti, kun kanuuna käännettiin.

"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni, ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto (rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja sirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.

"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota. Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen: 'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi tappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.

"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat, vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja hänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin en enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani, laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.

"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi voineet mitään hyötyä tehdä.

"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä. Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia, toinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä tapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä; mutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki niin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan möksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.

"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".

Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu mitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan tulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu vaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden hirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt, jotka häntä itseään ovat kohdanneet.

Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön hiljaisuudessa.

Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.

Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen, korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta. Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".

"Hän lienee kummallinen ihminen".

"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään sulkea".

Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri. Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli airojen tahdinmukainen kolke.

Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon. Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta laulun säveleet.

Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on kummallinen mies, olenhan sen sanonut".

Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen eteenpäin vanhan johtajamme perässä.

VII.

Aronvari.

Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.

Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.

Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta, vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.

Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä, kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi, rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä, pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa koiraa lähemmäksi.

Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä kauimmaksi pääsivät pakoon!

"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä viheltäminen, eikä lyöminenkään — ne pojat tempaisevat ihmisen maahan hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon, niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille pujahda".

Pian me seisoimme krouvin oven edessä.

Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.

"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän silmittömäksi suuttuu".

Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri lammasnahkainen karvalakki — ei siksi että se lämmittäisi — sillä oli vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.

Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.

Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet, vei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu — siihen meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän meitä kohteli.

Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä, joka pian oli tännekin ilmautuva.

Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.

"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat, teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."

Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun on — tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." — Minunkin laitani oli aivan sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.

Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan vastasi tylyllä, kovalla äänellä:

"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan hevosen selästä ja astui sisään.

"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella äänellä ja avasi heille oven.

Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."

Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.

"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet! — Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain? Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi."

"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi, tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."

Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista ruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne pöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän siellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein typerimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes kenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista pujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui piloja yhtä mittaa.

Päällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien vaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: "Kas nyt käykäämme työhön käsin!"

"Eikö sais tarjota vielä lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun päällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen: "Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?"

Mutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä katki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti pudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni, sepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua, ja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!"

Päällikkö ärähti hänelle: "Et toki luule, että me sen olemme varastaneet?'

"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon tai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa? Senhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä."

"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne täällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!"

"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän käskemättännekään!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan panduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän hänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.

"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin, vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois, mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen maaherran luo — minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"

Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.

"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen, puoleksi lepytellen.

"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla äänellä.

"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"

"Sitäpä tahtoisin nähdä!"

"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta, paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.

Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme, iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"

Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.

VIII.

Aviovaimo ja rakastaja.

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.

Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää levähtämään mihinkään.

Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä rakastanut, ei rakasta häntä nytkään — jos on elossa — ei muistele häntä tuolla toisessa maailmassa — jos on kuollut.

Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut — jossain Szeklien rajalla — ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle, että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siinä rakkaudessa kuoleva.

Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen, päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.

"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä — löysin sinut!'"

Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä hän tiedusteli kaatunutta.

"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä, jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan toisella kulmalla — siellä hän on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa".

Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen, kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.

Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa. "Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.

Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.

Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli ystävännekään?" — niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"

Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut, lumi oli peittänyt maan.

Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri, summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä, ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka monta tuohon oli haudattu?

Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on kadonnut.

Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! — Niinkuin kuuman lähteen ympärillä — vaikka joka paikassa on talvi ja lunta — kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on päässyt valtaan iäksi! — niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! — "Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti, mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.

Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti. Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli haudattu — hän oli haudattu, vaan elossa — hän oli vankitorniin haudattu.

* * * * *

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.

Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.

Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä — hänen vaimonsa,

Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä. Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.

Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa. Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi — missä vaan hän muita naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta — ja monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"

Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä, murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu oli niin elävästi painanut siihen — silloin pakolainen kavahti ylös vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt, ja läksi vaimoansa tapaamaan.

Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä, puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie hulluuteen.

Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin, todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä — ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!

Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä; jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade, syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi, talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen, ruumiilleen voimaa antoi — yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään — taikka: että hän kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä — taikka: että hän kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä. Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä — ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan kuulisi! — Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!

* * * * *

Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt vaimonsa.