PAHOLAISEN SILMÄ

Kirj.

Øvre Richter-Frich

Suoment. W. F. I.

Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1924.

I.

SHAKINPELAAJAT.

Tapahtuipa kerran — ja samoin on tapahtunut usein — että kolme pohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli kolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he kaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He häiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat vaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan saakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset matkailijat aina — elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden vuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.

Kolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café de la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta jäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan. Katsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen shakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat, järjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.

Totiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan hyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti Bonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai kerrassaan itse Lasker?

Joukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä katseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan uusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin historiassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan. Molemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä oli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat, ja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.

Katselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi viimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa majesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella. Innostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!…

Mutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan lopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat siirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella. Maailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden siirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko shakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään…

Siiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis tehtiin pilkkaa?…

Sen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de la Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta eräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de la Régenceä seuraava tapaus.

Kaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä, tunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia, juoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat shakkia erinomaisesti — se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen joukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille. He pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet molempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he joivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni nopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli oli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi tuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa varpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat päätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.

Siirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat jäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes, kului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä kärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja väittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he takaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan hiljaista.

Eräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja tietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin pelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan täytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla leveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja vastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat ikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin ihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.

Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!

Vanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla? Viimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän nousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.

Hän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen epäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei myöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He molemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin silmin.

Katselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?

Noudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen jälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet toisistaan "matin".

He olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.

II.

SALAISUUS.

Nuo kaksi kuollutta shakinpelaajaa vietiin ensiksi poliisilääkärin vartiohuoneeseen. Sieltä lähetettiin ruumiit korkeammalle tieteelle Pasteur-laitokseen, missä vanha professori Le Rousc vielä hallitsi basilleja ja basillinviljelijöitä.

Poliisi oli tällä välin vaikeudetta todennut molempien vainajien henkilöllisyyden niiden paperien avulla, jotka löydettiin heidän taskuistaan. Molemmat olivat englantilaisia. Toisen nimi oli Simpson ja toisen Greyburn. Heidän toimialastaan ilmaisivat paperit vähän tai ei mitään. Mutta näytti siltä, kuin olisivat he elättäneet itseään tilapäisellä keinottelulla. Ainakin viime aikoina näytti keinottelu menestyneen hyvin, sillä vainajien papereitten joukosta löydettiin kaksi viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta Crédit Lyonnaisiin.

Scotland Yardilta sai Parisin poliisi vainajista joukon varsin omituisia tietoja. Heidän poismenonsa ei ollut yhteiskunnalle mikään suurempi tappio. Kumpaakaan heistä ei ollut ennen rangaistu, mutta he olivat lukemattomia kertoja seisoneet vankilan kynnyksellä. He olivat olleet kantavieraita peliluolissa, yökahviloissa ja aamuhuoneustoissa. He elivät kädestä suuhun yhdessä Sohon henkevän rikollisylimystön kanssa ja olivat mestareja kaikenlaatuisissa peleissä. Simpson oli aikaisemmin ollut sekaantuneena suureen vääränrahan tekijäin juttuun, mutta oli luovaillut niin taitavasti, että oli päässyt vapaaksi kaikesta. Greyburnia epäiltiin ryöstömurhasta, mutta oli hänet todistusten puutteessa laskettu vapaalle jalalle.

Viime aikoina olivat he pysyneet rauhallisina. Mutta mieliala Sohossa ei ollut heitä kohtaan yhtä suopea kuin ennen, riippuipa se nyt sitten jostakin henkilökohtaisesta riidasta taikka yhteisen asian kavaltamisesta.

Lopuksi pyysi Scotland Yard ranskalaiselta poliisiprefektuurilta lupaa saada hieman lähemmin tarkastella tätä asiaa, joka kieltämättä oli sangen salaperäinen ja herätti aavistuksen rikoksesta. Englannin viranomaiset päättivät lähettää paikalle yhden miehistään Lontoosta. Hän ei tällä haavaa ollut virantoimituksessa, mutta hän tunsi Englannin rikollismaailman ja sitä lähellä olevat piirit paremmin kuin kukaan muu nyt elävä poliisimies tai rikosasiain tuntija. Hänen nimensä oli Ralph Burns.

Sillä aikaa asetettiin nuo kaksi ruumista leikkauspöydälle. Le Rousc itse johti oikeuslääketieteellistä tutkimusta, vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan hänen alaansa.

Lääkärien suureksi kummastukseksi ei löydetty mitään suoranaisen myrkytyksen merkkejä. Molemmat vainajat olivat olleet voimakkaita ja terveitä ihmisiä, eikä heidän hurjisteleva elintapansa ollut suurestikaan vahingoittanut heidän ruumiinrakennettaan. Ei voinut puhua äkillisestä aivotulehduksesta tai muusta sellaisesta.

Kumpaisessakin tapauksessa oli suoranaisena kuolemansyynä sydänhalvaus tai lähemmin määritellen veritulppa. Mikä sen oli aiheuttanut, sitä taas oli erinomaisen vaikea ratkaista. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi tapahtunut veren ankara maksoittuminen, mutta oliko se tapahtunut ennen vai jälkeen kuoleman, oli asian luonteeseen katsoen vaikea määrätä.

Otettiin useita verinäytteitä ja tehtiin useita viljelemiskokeita, jotta saataisiin tutkituksi, oliko vereen jollakin tapaa joutunut myrkyllisiä mikroobeja, mutta tulos oli kielteinen.

"Minä luulen", kirjoitti Le Rousc lausunnossaan ruumiinavauksesta, "että nämä molemmat omituiset kuolemantapaukset on katsottava yhteisen syyn aiheuttamiksi. Molemmat miehet ovat kuolleet samassa silmänräpäyksessä ja samalla tavalla, ja se otaksuma on sangen lähellä, että joku yhteinen ulkonainen tai sisäinen vaikutin on aiheuttanut heidän kuolemansa. Jos he olisivat yht'aikaa juoneet myrkkyä tai heidän vereensä olisi ruiskutettu jotakin myrkkyainetta, niin olisi asia ollut selvä. Mutta emme ole voineet löytää jälkeäkään mistään sellaisesta."

"Toistaiseksi", lopetti kuuluisa professori, "täytyy tieteen tyytyä toteamaan se seikka, että molemmat englantilaiset ovat kuolleet sydänhalvaukseen. Tämän syy on kuitenkin kumpaisessakin tapauksessa tätä nykyä selittämätön ja täytyy se toistaiseksi merkitä tieteelliseksi mysteerioksi."

Tämän lausunnon jälkeen luopui Parisin poliisi asiasta, jonka sen jälkeen otti tutkittavaksensa kuuluisa Ralph Burns. Greyburnin ja Simpsonin ruumiit vietiin paarihuoneeseen, heidän harvat jälkeensä jättämät tavarat jätettiin säilytettäviksi Hotel des Etrangersiin Malesherbesin puistokadun varrelle ja — sitten ei asiasta enään puhuttu Parisissa.

Ainoastaan tuon omituisen shakkipelin katselijat keskustelivat merkillisestä tapahtumasta vielä jonkun aikaa, jotkut heistä järjestivät uudelleen sen sisilialaisen pelierän, minkä molemmat englantilaiset olivat aloittaneet, ja pelasivat sen loppuun menettämättä henkeään.

Sitten koko juttu häipyi menneisyyteen. Mutta vain näennäisesti. Todellisuudessa se avasi portin itseensä helvettiin, jossa Paholainen istui ja levitti vaarallista valoansa yli maiden ja kansojen.

Mutta vielä ei kukaan sitä aavistanut — ei edes Ralph Burns, joka muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen saapui vaunuissa ajaen Gare du Nordista Café de la Régenceen. Hän oli kovin innoissaan nilkuttaessaan poliisiprefektuuriin, ja syvästi mietteissään, kun palasi sieltä takaisin.

III.

MITÄ RALPH BURNS LÖYSI.

Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään. Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.

Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset, joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein, lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.

Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.

Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri. Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa. Arkielämää ja arkiruokaa.

Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella, pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.

Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista päistä.

Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.

Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.

Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli. Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta täsmälleen samaan aikaan.

Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.

Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.

Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.

Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.

Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja tukkalaitteessaan.

Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.

Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi katsella vainajien paitoja?… Hienosti ja koreasti ne oli asetettu toistensa viereen.

Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan yksinkertaisesti:

Parmentier, Rue Bonaparte 105.

IV.

PANKKIIRI RUE BONAPARTEN VARRELLA.

Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu, vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin hyvin voimallisesti.

Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.

Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät raosta.

— Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.

— Haluan puhutella erästä Parmentieria.

— Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.

— Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää herra Parmentierilta muutamia tietoja.

Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven — seuraavassa silmänräpäyksessä se avattiin selko selälleen.

Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen, hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania. Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa riittänyt.

— Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Millä voin teitä palvella?

Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden liikehuoneustojen kaltainen.

— Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa. Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä… Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt, mitä te haluatte.

Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen. Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran kumeita iskuja.

Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.

— Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan silmiin.

Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.

— Minä tunsin heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun asian vanhoille asiakkaille…

— Simpson ja Greyburn olivat siis…

Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.

— Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin. Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat herrat olivat täydellisiä huijareita — elleivät jotain vieläkin pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän asioihinsa… Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!…

— Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns hieman kärsimättömästi.

— En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin 50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa. Minun oli vain luovutettava paperit.

Burns ei voinut salata pettymystään.

— Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?

— En, en ollenkaan.

Burns nousi.

— Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?

Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.

— Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen arvoluokkaan kuuluvia.

— Teillä on terävä havaintokyky.

— Sen olen saanut harjoituksen kautta.

Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten vaipui hän jälleen istualleen.

Burns katseli häntä innokkaasti.

— Te siis tunnette hänet?

— En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä naisesta, jota olen rakastanut.

— Oletteko varma, ettei se ole…

— Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.

Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä tiehensä.

Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.

— Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että he ovat kuolleet.

V.

UUSI MIES.

— Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place de la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs Elyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa olevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.

Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään varhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon norjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.

— Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.

— Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon ihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén ravintolassa.

Burns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että Greyburnin — vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen. Hän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.

Aivan vaistomaisesti käänsi hän Champs-Elyséelle. Oli vihreä tunti, mutta ihmiset eivät enään juoneet absinttia iloisessa Ranskassa. Nyt menivät kauniit naiset suurten hotellien teehuoneustoihin, kun taas miehet vanhan hyvän perintötavan mukaan pohjustivat heräävää nälkäänsä whiskyllä ja soodalla.

Niin teki Burnskin. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle, antoi auton hoitaa itse itsensä ja istui kotvan kuluttua syventyneenä tuttavalliseen keskusteluun synnyinmaansa lempijuoman kanssa.

Se selvitti hänen ajatuksiaan erinomaisella tavalla ja terotti hänen aloitekykyään. Hän laski yhteen mitä oli toimittanut ja tuli ripeästi siihen käsitykseen, ettei se ollut juuri mitään. Parmentierin luona käynnistä ei ollut koitunut mitään tulosta, ja kuitenkin ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että tuo vanha pankkiiri ehkä tiesi vähän enemmän kuin mitä hän oli tietävinään. Olihan muuten varsin luonnollista, ettei vanhus tahtonut tulla sekoitetuksi tähän asiaan. Ilmeistä oli, että nuoren naisen muotokuva oli tehnyt häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Mutta vaikkapa Parmentierin kylmäverinen lausunto, että se oli kolmikymmenvuotinen rakkaus, ei olisi pitänyt paikkaansa, niin eihän mikään todistanut yhteydestä tuon nuoren naisen ja molempien englantilaisten kuoleman välillä.

Burns maiskutteli ja pyysi uuden whiskyn. Asia alkoi jo ikävystyttää häntä. Aluksi oli vaisto sanonut hänelle, että jokin merkillinen kostotoimenpide oli Café de la Régencessä sattuneen huomiotaherättävän tapahtuman takana. Mutta professori Le Rouscin oikeuslääketieteellisen selityksen ja omien tutkimustensa jälkeen vainajien ystävien keskuudessa Sohossa oli kuin olisi asia valunut pois hänen käsiensä lomitse.

Silmänräpäyksen oli hän aikonut sähköttää Jonas Fjeldille, mutta oli luopunut siitä. Täytyi olla suuria tapahtumia tuon norjalaisen jättiläisen herättämiseksi, joka nyt hiljaisuudessa ja rauhassa harjoitti perhe-elämää ja tiedettä Norjan pääkaupungissa.

Kolmatta whiskyä juodessaan päätti Burns palata pikajunalla Lontooseen, mutta siinä tapauksessa hänen täytyi kiirehtää. Hän maksoi nauttimansa ja ajoi täyttä vauhtia poliisivirastoon.

Täällä keskusteli hän kauan salapoliisipäällikön kanssa. Molemmat herrat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että salaisuuden täytyi jäädä salaisuudeksi. Eikä kumpikaan heistä valittanut noiden kahden vaarallisen seikkailijan kuolemaa.

Burns mainitsi jotain Parmentieristä. Salapoliisipäällikkö selitti, että hän oli poliisille täysin tuntematon, ja että kaikki todisti hänen olevan rehellinen koroillaaneläjä, kuten niin monet muut Rue Bonaparten varrella. Sitten näytti skotlantilainen amatöörivalokuvaa. Ranskalainen kyllä ymmärsi antaa naisen uljaalle, kylmähkölle kauneudelle täyden arvon. Mutta kasvot olivat hänelle aivan oudot.

Kaikki tämä vahvisti Burnsin aikomusta matkustaa kotiin. Hän lausui virkaveljelleen sydämelliset jäähyväiset ja ajoi nopeasti ylöspäin Rue Rivolia, jolla liikenne ja tungos olivat kauheat. Tällä suurella liikekadulla oli suunnaton sekasotku. Autot törähtelivät ja sanomalehtien myyskentelijät kirkuivat sekä duurissa että mollissa.

Burns heristi korviaan. Mitä huomiotaherättäviä asioita kertoivat sanomalehdet tänään? Hän ymmärsi, että jotain erinomaista oli tekeillä, sillä kaupustelijani huudot olivat nyt kasvaneet yhteiseksi ulvonnaksi.

Burns pysähtyi silmänräpäykseksi ja osti pari sanomalehteä, sitten ajoi hän hiljaiselle syrjäkadulle ja pysäytti autonsa kaasulyhdyn kohdalle. Tässä levitti hän sanomalehden ja löysi heti sen, mitä etsikin.

Otsakkeen "Viime uutiset" alapuolella oli suurin kirjaimin: "Salaperäinen kuolemantapaus. Kolme englantilaista kuolee yht'aikaa Biljaardipalatsissa."

Burns pudotti sanomalehden. Mitä herran nimessä tämä merkitsi?

Sitten pani hän autonsa täyteen vauhtiin ja ajoi Grand Hôtelliin. Hän riensi huoneeseensa niin pian kuin mahdollista asettuakseen yhteyteen salapoliisipäällikön kanssa.

Ovea avatessaan hän näki hämärässä miehen istuvan nojatuolissa. Burns sytytti valon ja jäi seisomaan suu avoinna.

Sillä tuolissa istui Jonas Fjeld jalat ristissä ja sikaari suussa.

VI.

YSTÄVYKSET.

— Mitä ihmettä — sinäkö täällä? huusi Burns, niin että se kajahti läpi puolen hotellin, samalla kun hänen puujalkansa natisi ilosta.

— Niin, kuten näet, sanoi Fjeld ja nousi seisoalleen. Tulin Lontooseen eilen tehdäkseni sinulle yllätyksen ja niinpä yllätän sinut täällä. Olen varmaan tavalla tai toisella haistanut, että jotain on tekeillä.

Molemmat ystävykset syleilivät toisiaan.

— Niin, voitpa uskoa, että jotain on tekeillä, aloitti Burns huohottaen. Olin melkein aikonut luopua koko jutusta. Mutta sitten — —

— Minä tunnen jo suurimman osan, keskeytti hänet Fjeld hymyillen. Scotland Yardissa sain tietää matkasi syyn, ja nyt näen iltalehdistä, että asia on täydessä käynnissä. Käväisin pikipäinsä Biljaardipalatsissa tervehtimässä vanhoja ystäviäni Curea ja Maquetia. He kertoivat minulle koko jutun. Kolme englantilaista oli tullut sisälle suuren ottelun aikana. He löivät vetoa ja joivat ison kultamitalin kunniaksi. Mutta äkkiä kävi heidän paikkansa hyvin hiljaiseksi. Näytti siltä kuin olisivat he muuttuneet kuvapatsaiksi, ja kun heitä lähemmin tarkastettiin, havaittiin heidät kuolleiksi. Ryhdyttiin henkiinherättämisyrityksiin, mutta turhaan. Sen jälkeen vietiin heidät suoraapäätä Pasteur-laitokseen, jossa tiedettiin Le Rouscin toimittaneen noiden kahden shakkipelaajan ruumiinavauksen.

Vanha professori oli aivan suunniltaan näiden salaperäisten kuolemantapausten vuoksi, mutta ei voinut tälläkään kertaa saada selville mitään. Todettiin samat ilmiöt, kuin ennenkin, samat veritulpat. — —

Burns löi kätensä yhteen.

— Mutta ymmärrätkö tästä kaikesta mitään? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitänsä.

— Se on tavattoman mielenkiintoinen tapaus. Luulen, että lähimpinä neljänätoista päivänä saamme sangen paljon tekemistä. Onhan meillä joka tapauksessa johtolanka.

— Mikä sitten?

— Se, että asia koskee miehiä, jotka kuuluvat aivan samaan piiriin. Ystäviäsi Sohosta — kansainvälisen liittouman jäännöksiä. Nuo kolme englantilaista tunnettiin helposti. Minä en heitä tunne, mutta heidän nimensä olivat Leighton, Musgrave ja Carr.

Burns loi kätensä yhteen.

— Sopii hyvin, sanoi hän. Vain kahdeksan päivää takaperin join absinttia yhdessä Musgraven kanssa. Hän oli vaarallinen roisto. Eikä noiden kahden toisenkaan kanssa ollut leikkimistä. Carr oli ollut hyvin lähellä hirsipuuta, mutta suoriutunut muutaman vuoden vankeudella. Hän pääsi vapaaksi muutamia kuukausia sitten.

Burns kertoi nyt, mitä hän oli löytänyt molemmilta shakkipelaajilta ja näytti lopuksi pientä amatöörivalokuvaa.

Fjeld katseli sitä tarkoin suurennuslasin lävitse.

— Tämä on harvinaisen kaunis nainen, sanoi hän miettiväisesti. Hän ei näytä olevan sitä lajia, joka seurustelee pahantekijäin kanssa. Sellaiset ihmiset kiintyvät mieluimmin puolimaailman naisiin ja statisteihin. Otapa huomioon hänen yksinkertainen vaatetuksensa. Hänen kasvonsa ilmaisevat hänen askartelevan henkisessä työssä. Kun asiaa lähemmin tutkitaan, niin ehkäpä hänellä ei ole asian kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Mutta siitä me pian voinemme päästä selville. Onko matka-laukkusi täytetty? — Meidän täytyy tänä iltana matkustaa Kanaalin yli. Juna lähtee kolmen neljänneksen kuluttua.

Burns katsoi hämmästyksissään ystäväänsä.

— Niin, sanoi hän vitkastellen, mutta en oikein ymmärrä… etkö usko, että meidän on etsittävä näiden kuolemantapausten syytä täältä?

— En, luonnollisesti en. Viimeiset kolme englantilaista olivat juuri saapuneet tähän kaupunkiin. Minä sanon sinulle, Burns, he saapuivat kuolema suonissansa. Ellei professori Le Rousc niin suurella varmuudella olisi väittänyt päinvastoin, niin tahtoisin sanoa, että heidät kaikki tyynni on ennen lähtöänsä myrkytetty hitaasti tappavalla myrkyllä, joka on vaikuttanut vasta yhtä tai kahta vuorokautta myöhemmin. Se voi mahdollisesti olla jotakin ainetta, jota emme tunne, ja joka automaattisesti katoaa elimistöön. Vanhat Rooman paavit tunsivat varsin hyvin senlaatuista myrkkyä.

Burns ei enään kuunnellut häntä. Hän täytti jo käsilaukkuansa.

— Minun täytyy antaa auton tulla jälestäpäin, sanoi hän. Sinullahan on aina niin kirotun kiire. — Mielisinpä tietää, mitä ystävämme Brookton sanoo tästä mieshukasta.

— Brookton?

— Niinpä juuri. Hänhän on joukon johtaja. Arvelen, että hän antaisi paljon saadakseen tietää, kuka noin pirullisella tavalla raivaa pois hänen parhaita miehiään.

— Tämä näyttää kostolta, sanoi Fjeld ja veti päällystakin yllensä. Se on otaksuttavasti mies, jolla on tuolle joukkueelle vanhaa kalavelkaa, ja joka on ottanut asian omiin käsiinsä. Epäilen, että tämän kylmäverisen joukkoteurastuksen takana on omituiset kiukusta kipinöivät kasvot — valtava hallitsijatahto ja rajaton viha. — —

Ei maksa vaivaa sekoittaa poliisia tähän asiaan. Se ei missään tapauksessa tule saamaan mitään selville. Ja tilanne on sangen omituinen. On jokseenkin harvinaista ajaa takaa pahantekijää, jonka erikoisalana on ottaa hengiltä pahantekijöitä. — Kas niin, maksa nyt laskusi. Minä halajan saada tervehtiä vaimoasi, suudella kummitytärtäni ja syödä aamiaista Scottin ravintolassa. On kulunut kauan aikaa siitä, kun sen tein.

Niinpä siis lähtekäämme liikkeelle!

VII.

"THE SPORTSMAN".

Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman" (Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan lempeästi ja hienotunteisesti.

Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.

"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus, tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.

Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien orjia.

Lait ovat todellisuudessa sekava asia.

Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan — tai omia tunteitaan, omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?

Voi — nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten oraakkelivastausten edessä.

Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille, niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.

Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli "The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon enempääkin.

Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa hän menetti vasemman kätensä etusormen.

Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta, myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen oli tuhonnut.

Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä oli hyvätkin puolensa.

Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät useimmat soittotaiteilijat… Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita. Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa — hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti useamman tonnin painoinen rikostaakka — murhasta, sisäänmurrosta, merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja väärennyksiin saakka — antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa itseään talutusnuorassansa.

Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri ja lauhkea kuin trubaduuri — suuri vaara Englannille kätketyssä, salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.

Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: Burns löytänyt Isabellan muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä tutkimuksiin?

Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun sirkustiikerin syvää murinaa.

— Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.

Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun herraan.

— Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? — Täältä matkustaa toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!

— En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa. Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen olevan?

— En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja helpottaa logiikkaa.

Isäntä meni.

Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.

Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.

— Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta, kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun Isabellalle asiasta.

Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.

VIII.

VALON PAPITAR.

Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.

Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.

Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen, vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:

Isabella Duncan Valokuvaaja.

Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun läpitse.

Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi iloisesti hämmästynyt.

Ei siksi, että nainen oli kaunis — voihan olla montakin kaunista naisvalokuvaajaa — mutta se nuori nainen, joka juuri riisui päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.

Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten olkapäiden välillä.

Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.

Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin hänen mielensäkään.

Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa, mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta huonosta seurasta.

Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.

Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen maailman suuri valo.

Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut, mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi yksinäisyys hänet saartanut.

Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla luoksepäästämättömyydellä.

Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa vastaan.

Ja valosta tuli hänen elämänsä — hänen kaikkensa.

Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta nimittää rikokseksi.

Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä — eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.

Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle uskottu heidän suunnitelmiansa.

Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.

Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa. Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.

Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana. Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä — vailla suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.

Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.

Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen puhtaalla, valkoisella otsallaan.

Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti päätti avata oven.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua kanssasi.

— Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!

Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.

— Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut. Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.

Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin painamaan puuta.

— Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi

Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.

Sitten hän nyökkäsi.

— Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä tulee meidän omakin vuoromme.

IX.

"TOVERUSTEN" KESKEN.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

Brooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.

Sitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä kädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät hänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.

— Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.

Isabella katsoi häneen hajamielisesti.

— Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi täällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen juuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.

Hän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri kabinettikuva kädessään.

— Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa silmissään.

Brookton katseli valokuvaa tarkoin,

— Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on kuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä. Tuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on jotakin kammottavaa.

— Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi kysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä tuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?

— Tunnen.

— Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun valokuvasi.

Isabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.

— Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa? En kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on varmaan jokin väärinkäsitys.

Brooktonin mieli näytti keventyvän.

— Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva. Greyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä, sillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo helvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko maan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.

— Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä kuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla sen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin kuolemaan. — Vai mitä sinä asiasta arvelet?

Brookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä. Hänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat, lukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.

— Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä vihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme yhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna. Mutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään. Viisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi, huutavat kostoa ja taasen kostoa. — Kuulehan, Isabella, meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä kyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto puhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla aseillamme — murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä sitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on minun vuoroni…

— Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin katselemaan häntä ihmeissään.

— Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot sen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin aavistuksia…?

— Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne ketään meidän piirimme ulkopuolelta — köyhä fyysikko ja valokuvaaja Kensingtonissa.

Brookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.

— Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?

Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä, mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.

Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.

— Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?

Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.

— En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.

Sitten hän hiukan rauhoittui.

— En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain yhtä puolisoa.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.

— Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset, mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet — aikoja sitten… Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa… Koska olemme näin hyvät toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

Brookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön silmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan näyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.

— Ei, vastasi hän puoliääneen.

— Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti antanut minulta erinomaisia tuloksia.

X.

PAHOLAISEN SILMÄ.

Brookton katsahti kelloon.

— Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.

Isabella näytti pettyneeltä.

— Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.

Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi synkästi hänen jälkeensä.

— Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä kohtaloansa.

Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun. Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.

Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.

Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.

Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi lapsen pään kokoinen lasipallo.

Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.

Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä, valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti myrkynvihreä, kuten vanha vaski.

Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa, mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.

Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä, ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja uhkaava koko helottavassa loistossaan.

On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa, joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.

Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen ilme vaihtui — käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin salatuissa komeroissa. Niin — sellainen varmaankin on langenneen valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.

Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana, hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.

Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.

Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli tapana asettaa asiakkaansa.

Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan vaikutuksen.

Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman, olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet ijankaikkisuuteen — ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän kuolemansa syytä.

Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä. Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka mielipuolen kammiosta.

Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.

Kului sekä tunti että kaksi tuntia.

Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se pelasti hänen henkensä.

XI.

PIKKU HERRA.

Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.

Niin — sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja hänellä oli hurmaavat silmät.

Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan tiennyt.

Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.

Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta, mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.

Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.

Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta vaipuneet proletariatiksi.

Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään ja erinomaisesta kasvatuksestaan.