EVERSTI ANSAMAA

Quasi una fantasia

Kirj.

PIETARI KOTKA [Pekka Ervasti]

K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1918.

Saarijärven Paavo Oy:n kirjapaino.

The earth hath bubbles, as the water has, and these are of them.

Shakespeare.

1.

— Istukaamme "juttutupaan" akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa ystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa puhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen oli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli lepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian taipui tuttavallisiin tunnustuksiin. — Jos suvaitset, Linda, emme vielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista keskusteluamme.

Näin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista piippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen tyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan everstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen. Everstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja hyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin kirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta. Ohimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka — ei sekään paljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin viisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli Ansamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä Etelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin hänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet varakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen. Hänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei kuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt maailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten piirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon käänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan koettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän oli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin. Palattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja otettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä kunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan isäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi, tarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia oli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon alalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja lavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien asemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison liikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty kuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli jäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen päärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu ja uudistettu.

Kaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja työtoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä ilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt hymysuin katseli.

— No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, — sinä näytät kovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä. Tahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän huoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa painaa mieltäsi… Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?

— Ei … ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään aran katseen isäänsä. — Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.

Hänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun hopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.

— Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?

— Pikemmin niin…

— Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa iloisesti. — Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin suostutaan.

— Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda hymyillen heikosti. — En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni jotain pyytää… Asia ei ole sitä laatua, isä … katsos, en vain löydä oikein sanoja, kuinka alkaisin…

Ja hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.

— Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan, kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.

— Niin … se on vakava, hyvin vakava … ja se koskee sinua…

— All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä perustelut sitten itsestään tulevat… Mikä mieltäsi painaa?

Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen kääntyi isäänsä.

— Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa — sinua uhkaa vaara … suuri vaara.

— Minua?… vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat päähäsi?

Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten hämmästyksensekaista halveksumistaan.

— Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara… En houri enkä laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?

— En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti tällä hetkellä minua uhkaisi… Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?

— Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti…

Tämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi saanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi sillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen vakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä hän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:

— Kerro, milloin se tapahtui … ja mitä äiti sanoi?

Näin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja luottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus ei ollut perheessä aivan tavaton.

— Äiti kävi luonani vastikään … vähän aikaa ennen päiväkahviamme, ollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. — Eikä hän sanonut muuta kuin: "varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Linda tarkasti hellän huolestuneesti isäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei. Eversti Ansamaan piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja kyseli taas tavallisella äänellään:

— Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen ylimalkainen… Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen myönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta mainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota maailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja epäröinyt, mutta näin meidän kesken… Mehän tiedämme, että äiti on nyt yhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis tarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi … ethän sitä ennenkään ole tehnyt… Sinulla on vielä muuta mielessä. Äsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on kysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään vaarasta… Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.

Linda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:

— Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin ilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka valtasi minut hänen ilmestymisensä johdosta … luulin sinunkin heti ymmärtävän… Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää, mitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus, että sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua…

— Halloo, tyttäreni! huudahti isä leikillisesti, — tuleeko sinusta poliitikko?

— Älä laske leikkiä, isä, tai muuten pelkään, että tahdot peittää minulta totuuden. Paljon en ymmärrä politiikasta enkä maailman tapahtumista muuta tiedä kuin mitä lehtemme kertovat. Ja kaikki sanomalehti-kuvaukset ovat nykyään hyvin yksipuolisia. Jos minulla joitain käsityksiä asiain kulusta on, on se sinun ja Helmerin ansiota, isä, sillä teidän keskusteluistanne, sinun selityksistäsi ja mielipiteistäsi olen enimmin oppinut. Olet ehkä luullut, isä, että kaikessa olen samaa mieltä kuin sinä, kun en ole vastaan väittänyt, ainoastaan kysellyt … ehkä siinä olen tehnyt väärin … mutta en ole muuta osannut. En ole ollut selvillä itsestäni. Olen hiljaisuudessa miettinyt kuulemiani, olen lukenut ja miettinyt, ja vähitellen on oma kantani alkanut selvitä ja varmistua. En saata olla näissä sota-asioissa samalla tavalla jyrkkä kuin sinä. Oma jyrkkyyteni käy toiseen suuntaan enemmän Helmerin suuntaan … kuta enemmän ajattelen nykyistä julman julmaa maailmansotaa, sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa kohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja ihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla oikeassa — kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan hirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti välttämättömänä, että nyt taistellaan… Mutta eihän minun tästä pitänyt puhua.

— Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, — en todella tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman näkökannan… Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna rakennustyössä…

— Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin "pienuuteeni" tulee, enhän ole enää lapsi, vaikka olenkin sinun "pikku tyttäresi"…

— Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt… Vaan sinun piti sanoa jotakin?

— Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara… Sinä olet niin … kuinka sanoisin … sinä et rakasta venäläisiä…

— Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen. All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua. Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi taantumuspolitiikkaansa — ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, — silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan… Kyllähän sinä tämän tiedät… Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan…

— Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan luonnollisia… Mutta ne voivat mennä liian pitkälle … ja minusta menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia kohtaan… Olemmehan sentään Venäjän alamaisia… Mutta kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista, heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan, alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään…

Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.

— Siitä, lapseni, hän sanoi, — luulen, että puhutaan sangen monessa Suomen kodissa.

— Olkoon, kyllä senkin ymmärrän… Mutta kun nyt esim. tänään juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta, joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole joka tapauksessa varovainen isä — älä puhu liian jyrkästi…

— Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?

— Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta… Mutta jos … jos…

— Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä lause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan vallassa.

— Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä eteen, — jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!

Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä isän syliin.

Eversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt kovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle ja laski kätensä tyttärensä pään päälle.

— Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, — siinäkös se olikin salaisuutesi… No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis epäilet isääsi … kuinka sanoisin? … maankavalluksesta?

Äänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se vaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti päänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.

— Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka tavulla, — maankavalluksesta…

Hänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi avomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:

— Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita, joista en ole sinulle puhunut … itsesi tähden … asioita, joista en nytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle huomauttaa … istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen… Ensiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa asemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa olisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää maankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä, mutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot, olla siveellisesti täysin oikeutettuja… Tämä ylimalkaisena teoreettisena huomautuksena… Toiseksi tahdon painostaa — ja paina todella tämä mieleesi, Linda — sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara valtiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei kukaan kuolevainen mitään mahda.

Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä … ja kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin … mutta entä äidin varotus?

— Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.

— Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä pidän silmäni auki…

— Koetan rauhoittua… Mutta entä ne nuoret miehet…?

— Mitkä nuoret miehet?

— Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten taas poistuvat … usein yöllä…

— Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, — silmät joka puolella! Ne ovat tietysti — nuo nuoret miehesi — salaliittolaisia, jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.

Nyt Lindankin täytyi hymyillä.

— Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, — ehkä olen ollut turhan levoton. Mutta ymmärräthän sinä…

— Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun — tee se palvelus isällesi — niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani. Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.

2.

Linda oli sytyttänyt komean sähkökruunun ja vetänyt paksut tummanvihreät verhot akkunain eteen. Isän avara ja ilmava huone näytti aina niin kodikkaalta tässä valaistuksessa. Lattia oli kokonaan tummanvihreän verkamaton peittämä, seinät missä niitä näkyi kirjahyllyjen ja taulujen lomissa — samoin kuin matala tyylikäs kaakeliuuni olivat harmaanvihreät, ja mahonkiset huonekalut — lukuun ottamatta "juttutuvan" nahkatuoleja — olivat vihreällä kankaalla päällystetyt. Koko huone oli kuin pehmeän vihreä näky, joka lepuutti silmiä ja teki mielen rauhaisaksi. Miten lapsellisen antautuvasti ja luottaen hän rakastitikaan isäänsä! Äsken hän oli ollut melkein suunniltaan levottomuudesta, nyt isän itsetietoinen tyyneys oli palauttanut rauhan hänen sieluunsa. Eihän Jumalakaan voinut suvaita, että hänen hyvää, jalomielistä isäänsä mikään vaara kohtaisi kylmien ymmärtämättömien ihmisten puolelta.

Hän aikoi juuri sanoa jotakin isälleen, poistuakseen sitten omalle puolelleen, kun ovelle koputettiin ja palvelijatar astui sisään.

— Nimismies Hormio pyytää tavata joko everstiä tai neitiä.

Linda hätkähti ja tunsi pistoksen sydämessään. Nimismies! Onneksi hän seisoi selin Mariin, ettei tämä nähnyt hänen pelästymistään.

— Vai Hormio, kuului isän levollinen ääni, hänpä näkyy tulleen ennen toisia vieraita, koska kello vasta on neljä… Well, Mari käskee hänet tänne, niin saa tavata meidät molemmat. Jääthän vielä hetkeksi, Linda?

— Isä, huudahti Linda palvelijattaren poistuttua, — mitä nimismiehellä on sinulle asiaa! Ah, pelko taas minut valtaa… Tuo nimismies ei ole ystäviäsi. Huhuillaan, että hän on hyvissä väleissä venäläisten kanssa…

— Tule tänne, lapsi, ja istu, kuului eversti Ansamaan ääni miltei ankarana — äläkä hätäile joutavia. Kyllähän Hormio tietää, etten ole venäläisten ihailija, mutta mitä se häntä liikuttaa? Eikä hänellä nyt ole minulle mitään asiaa. Etkö kuullut, että hän tahtoi tavata sinuakin?… Mutta jollet osaa itseäsi hillitä, on parempi, että poistut. Muutenhan Hormio voisi todella otaksua, että meidän välillämme on jotakin… No kas niin, Linda, oikein, että jäät. Nyt saat itse todeta, ettei ole vähintäkään syytä hätäilemiseen ja pelkoon.

Vaikka Lindan ensin oli tehnyt mieli lähteä, päätti hän noudattaa isän neuvoa ja jäädä, nähdäkseen, mitä asiaa nimismiehellä oli. Hän istui entiselle paikalleen ja oli niin huolettoman näköinen kuin mahdollista.

— Saatpa nähdä, Linda, että Hormion asia pikemmin koskee sinua.

— Minua! Mitä asiaa hänellä minulle olisi? Samassa aukeni ovi ja nimismies Hormio astui huoneeseen. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, keskikokoinen, lihavahko, karkeapiirteinen mies. Hän ei esiintynyt edukseen mustassa hännystakissaan, vaikka näkyi, että hän oli huolellisesti pukeutunut. Linda ei ollut koskaan voinut häntä oikein sietää, sillä hänen kaupunkilaismaisen kohteliaisuutensa läpi kuulsi usein nousukkaan monessa suhteessa sivistymätön ja yllättävä sieluelämä.

Kun tervehdykset ja onnittelut eversti Ansamaan syntymäpäivän johdosta oli suoritettu ja kun vieras isännän käskystä oli siirtänyt tuolin itselleen "juttutuvan" lähettyville, lausui eversti hymyillen:

— Veli Hormio tahtoi puhutella joko tytärtäni tai minua, mutta ehket pane pahaksesi, saadessasi tavata meidät molemmat?

— Päinvastoin, minulla on kunnia kiittää… Velvollisuuteni onkin pyytää anteeksi, että rohkenen häiritä teitä, neiti Ansamaa, ja setä everstiä, näin ennen vieraiden tuloa, mutta asiani on kiireellistä — niin, ainakin minulle kiireellistä laatua…

— Vai niin … häiritsemisestä älkäämme puhuko … mutta — oikeinko virka-asialla?

— Ei, ei, — eipä juuri niinkään … no, tavallaan minulle…

— Ehkä on parempi, että minä poistun, virkkoi Linda kohteliaasti, — jos nimismiehellä on isälleni puhumista?

— Olen päinvastoin kiitollinen, jos suvaitsette jäädä. Asiani koskee yhtä paljon … ei, milteipä yksinomaan teitä, neiti Linda.

Eversti Ansamaa loi leikillisen, ilkkuvan katseen tyttäreensä. Linda ei voinut salata hämmästystään nimismiehen sanojen johdosta, mutta ajatteli samalla itsekseen, että siinä tapauksessa ei ollut syytä levottomuuteen isän puolesta.

— Sitten tietysti jään, hän sanoi Hormiolle, ja olen sangen utelias tietämään, mistä syystä nuori tyttö on joutunut herra nimismiehen huomion esineeksi.

— Oh, älkää suinkaan pelätkö, että minä valtion virkamiehenä olisin valinnut teidät "huomioni esineeksi," joita sanoja suvaitsette käyttää. Minun syyni ovat aivan yksityistä laatua, mutta toivottavasti virka-arvoni ei vaikuta haitallisesti yritykseni menestymiseen. Nähkääs … nähkääs…

Hän keskeytti puheensa hetkeksi, sillä neiti Ansamaan kysyvä katse seurasi jännittyneenä hänen sanojaan.

— Olen tietysti aivan odottamattomalla asialla, hän vihdoin jatkoi, ja puhuminen kävi yhä vaikeasti, — te ette mitenkään ole saattanut odottaa, sen hyvin ymmärrän… Mutta kuitenkin olen rohjennut uskotella itselleni, että olisitte nähnyt ja arvannut, mitä mielessäni on liikkunut jo kauan aikaa…

Hän vaikeni neuvottomana.

— En totisesti, herra nimismies! vakuutti Linda.

— Veli Hormio, anna sinä vain suusi selvästi puhua, mistä sydämesi on täysi, kehotti eversti Ansamaa hienon ivallisesti, — näethän, ettei tyttölapsi ymmärrä muuta kuin selvää kieltä.

Vieras kääntyi isännän puoleen kohteliaasti kumartaen, ikään kuin kiittäen avunannosta, ja jatkoi:

— Huomaan, että setä eversti jo ymmärtää tarkoituksen, ja toivon, että hän tahtoo myötävaikuttaa asian onnelliseen päättymiseen.

Nyt alkoi Linda aavistaa, mistä oli kysymys, ja vavistus kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän pelästyi ja loi katseensa maahan, mutta koetti varustautua rauhallisesti kestämään koetusta.

— Neiti Linda, jos vähänkin suvaitsette kohdistaa ajatuksenne minuun, ymmärrätte helpostikin, mitä mielessäni ja sydämessäni liikkuu. Olen yksinäinen mies, kohta kolmikymmenvuotias, elämäni on ollut ainaista työtä ja vaivaa. Nyt olen saavuttanut yhteiskunnallisen aseman, olen virkauralla, millä on aina mahdollisuuksia arvossa ylenemiseen varsinkin kyvykkäällä ja uutteralla miehellä; palkkani riittäisi nyt jo perheenkin elättämiseen … ja kun virassani paljon joudun tekemisiin alemman kansan ja sivistymättömän rahvaan kanssa, ajattelen usein, kuinka ihanaa olisi, jos minullakin olisi elämäntoveri, sivistynyt kumppani, jonka kanssa voisi muunlaisistakin asioista keskustella kuin vain virkavelvollisuuksista… Sanalla sanoen, olen naimaton mies … ja solmisin mielelläni liiton jonkun arvoisan naishenkilön kanssa, joka tahtoisi palveluksiini tyytyä… Tämä nyt on liian yleisesti puhuttu, sillä — toivon, etten loukkaa teitä sanoillani, neiti Linda — sillä tarkoitukseni on ainoastaan kysyä teiltä, suvaitsisitteko tulla vaimokseni, ja samalla teiltä, setä eversti, suostutteko antamaan tyttärenne minulle.

Linda tunsi itsensä niin kiusautuneeksi, ettei heti kyennyt vastaamaan. Hän loi rukoilevan silmäyksen isäänsä, joka ymmärsi mykkää pyyntöä ja kääntyen nimismiehen puoleen lausui:

— Veli Hormio, tunnustan viime aikoina epäilleeni, että sinä olet hautonut mielessäsi tämänlaatuisia aikomuksia. Tyttärelleni kosintasi kuitenkin on aivan odottamaton, ja kuten tiedät on tapana naisilla jonkun verran miettiä, ennen kuin he näin tärkeätä askelta ottavat… En käsitä, miksi kutsuit asiaasi kiireelliseksi … eihän kiirettä kirkkoon, ei hätää häihin…

Nimismies oli nähtävästi hetki hetkeltä joutunut yhä voimakkaamman mielenliikutuksen valtaan. Hän oli jo kerran vetänyt nenäliinan taskustaan ja pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Nyt hän hermostuneesti siveli viiksiään ja katsahti milloin eversti Ansamaahan milloin hänen tyttäreensä.

Ikäänkuin säälien toisen hämminkiä eversti Ansamaa lisäsi:

— Mutta pistähän tupakaksi.

Vieras otti kiittäen sikarin ja sytyttäen sitä puheli kevyemmin:

— Onhan asianhaaroja, jotka voivat tehdä vakavankin asian kiireelliseksi … minulle olisi suuren arvoista, että päätös tehtäisiin jos mahdollista heti … mutta jos saisin neiti Lindan myöntävän vastauksen nyt, voisimme kyllä siirtää häät jonkun verran tuonnemmaksi…

— Se vielä puuttuu, että tästä suoraa päätä mentäisiin pappilaan, nauroi eversti Ansamaa hieman väkinäisesti: — Kovinpa veli Hormio on sen rakkauden riivaama…

— Niin olen, niin olen, myönsi toinen.

— En tiedä, mitä asia viivyttelemisestä paranisi, kuului nyt Lindan vakava ja hillitty ääni. — Teidän tarjouksenne, herra nimismies, oli minulle niin äkki-arvaamaton, että hämmästyksestä vaikenin. Kuitenkaan en ole vastauksesta epätietoinen, sillä minulla ei ole kuin yksi vastaus: en voi pyyntöönne suostua.

Hän nousi lähteäkseen.

— Ah, neiti Ansamaa, älkää menkö vielä, huudahti rukkaset saanut kosija, myös pystyyn hypäten. Pyydän, kuunnelkaa minua vielä hetkinen … ette sitä kadu … tai antakaa minun seurata teitä ja puhua kanssanne kahden kesken.

Nimismiehen ääni oli äkkiä muuttunut varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi. Hänen katseessaan oli pyyntöä ja käskyä sekaisin. Linda tunsi taas outoa pelonsekaista tunnetta ja päätti kuunnella loppuun saakka, mitä tuolla vastenmielisellä miehellä oikein oli sydämellään. Hän istui jälleen ja viittasi kädellään vieraalle, että tämä noudattaisi esimerkkiä.

— Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä, puhui eversti Ansamaa nousten. — Onkin vähän asiaa pehtorille ja puutarhurille. Jätän siis teidät kahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.

Luoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.

— No herra Hormio, sanoi Linda, — nyt korvani ovat auki. Teillä on kymmenen minuuttia, kuten kuulitte.

Nimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui tuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen yli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton ajatella.

— Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman malttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on kysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan asemaan ja mikä pahempi — saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä olisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että rakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee ainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän onnenne mielessäni…

— Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. — Mitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi niihin vastata.

— Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että syvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.

— En ymmärrä teitä.

— Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen itserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään voittaa kaunottareni suosiota… Te erehdytte. En ole narri enkä tietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran ovat elämässä menestyneet… Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia miestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään kohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion virkamieheksi… Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta kuulla, miksi teille olisi niin vaarallista — huomatkaa: vaarallista — kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani… En tahdo kehua itseäni, mutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä hetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria…

Lindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa näkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja julman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi kylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä hätääntyneeltä, hän ajatteli — tässä on jokin kauhea juoni käynnissä ja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja huolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.

— Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi nimismies puhettaan, — ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole helppo… Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette suostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka toivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?

— En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.

— Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että…

— Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä, — pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa? Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä umpimähkään teihin luottaisin?

— Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole ystäviä … mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien, tarjoan teille käteni — ja te lykkäätte luotanne vilpittömän avuntarjoukseni…

— Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?

— Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?

Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.

— Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.

— No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia. Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä turvallisuuttanne…

— Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän isäni kodissa — missä nuorella naisella on parempi turva?

— Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa, mutta teille avonaisessa kodissani.

— En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan talossa?

— Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.

— Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea… Onko teillä muuta lisättävää?

— Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen, rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin viittaustanne … ette ole surua koskaan tuntenut… Mutta jos äkkiä suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne…

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata teitä ensikädessä… Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne…

Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta. Hän kalpeni ja sulki silmänsä.

— Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen liikkeitä katseellaan. — Koskee se yhtä kipeästi.

Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.

— Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, — te olette tiikeri julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän puoleltanne — juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain salaperäisestä — ehkä poliittisesta — syystä vaarallinen. Ja nyt te tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa… Te olette todella hirveä!… Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan, te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä pyytäisi pienintäkään palkkaa… Nyt on menettelytapanne semmoinen, etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin…

Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat. Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.

— Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta… Minä tulen tänne parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan…

Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa huoneeseensa.

— Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan nimismiestä, — tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta, jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.

— Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin toista, vuoroin toista, — teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu. Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella? Eikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai miksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja kammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara minua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion houreita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt näyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen pahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta kutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni rauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti. Ymmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen voi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua vävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt ovat välimme selvät.

Hän viittasi kädellään kohti ovea. Hormio olisi nähtävästi tahtonut panna vastalauseen, hän avasi eversti Ansamaan puhuessa monta kertaa suunsa ja teki liikkeitä kädellään, mutta everstistä huokui niin rauhallista majesteettia, ettei Hormio osannut muuta kuin kumartaa ja poistua. Jotakin hän mutisi mennessään, ehkä uhkauksia ja sadatuksia.

Linda heittäytyi isänsä syliin.

— Kiitos, isä… Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hän minua piinasi … tiikeri ihmisen hahmossa … lopulta en enää kyennyt hillitsemään itseäni…

— Ymmärrän sinut täydellisesti, lapseni, enkä suinkaan sinua moiti. Olisit vain heti ajanut hänet tiehensä.

— Mutta sinä et tiedä, isä, kuinka salaperäisesti hän puhui vaarasta, arvatenkin valtiollisesta, joka sinua uhkaa… Oh, hän on vaarallinen mies…

— Tiedän sen hyvinkin, sillä kuuntelin ovella kotvasen aikaa, ennen kuin astuin sisään. Mutta ei nyt sanaakaan enää tuosta hullutuksesta. Mene nyt huoneeseesi pukeutumaan; kohta saapuvat vieraamme.

3.

Ansamaan kartanon iso, kuusi-ikkunainen vastaanottosali oli kirkkaasti valaistu. Komea, vanhanaikainen kattokruunu, jossa sähkölamput hävisivät näkymättömiin satojen kimaltelevien kristallien peittoon, ja lukuisat kolmihaaraiset, kullanhohteiset seinälampetit häikäisivät valollaan talvipimeästä ja eteisen hämärästä tulevan silmiä, mutta saivat hänet sitten ihmettelemään, oliko uhkeampaa huoneita koko eteläpohjanmaalla kuin tämä Ansamaan kartanon empire-tyyliin sisustettu korkeakattoinen salonki, jossa tuntui kuin olisivat laulun ja musiikin haltiat aina ilmassa leijailleet. Silmä kiintyikin heti suureen valkoiseen avattuun flyygeliin salin toisella sivulla ja totesi hiljaisella mielihyvällä, että kaikki ilmavassa huoneessa oli valkoista, sinistä ja kullankirjailtua: pitkät valkoiset, sinijuovaiset jalkamatot; suoraviivaiset, valkoisiksi maalatut, kullalla kirjaillut ja sinisellä silkillä päällystetyt seinä- ja nurkkasohvat, tuolit, pöydät, pystypeilit ja muut huonekalut; stukkotekoiset uunit ja hohtavanvalkoiset, korkeat pariovet. Olisi todella luullut joutuneensa ruhtinaalliseen linnaan, kauas köyhästä Suomesta, ja tumma talvipuku tuntui vieraalta tässä loisteliaassa ympäristössä.

Eteiseen vievät pariovet aukenivat yhtämittaa ja vieraita tulvi sisään. Ensimmäisinä heitä tervehtimässä oli isäntäväki. Eversti Ansamaa mustassa frakissaan ja Linda harmaansinisessä silkkipuvussa, rinnassa vaaleanpunainen ruusu, seisoivat tapansa mukaan vähän matkan päässä ovensuusta ja kättelivät iloisesti, joitakuita sydämellisiä sanoja lausuen, jokaista tulijaa. Säätyläiset olivat iltapuvuissa, nuoret naiset vaaleissa vaatteissa, mutta vieraiden joukossa oli paljon maalaisväkeä: Ansamaan omia alustalaisia, isäntiä ja torppareita emäntineen ja tyttärineen, jopa nuoria renkimiehiäkin, jotka eivät herraskuosista välittäneet, vaan muuten olivat siistineet itsensä juhlan arvokkuuden mukaan. Mutta yläluokkalaista eristymishalua, talonpoikaispöyhkeyttä ja torpparikainoutta ei näkynyt. Vieraat pitivät nähtävästi luonnollisena, että "seurakunta oli sekalaista", tervehtivät tuttavallisesti toisiaan ja lyöttäytyivät sympatiojensa mukaan pikku ryhmiin avarassa salissa.

Itse asiassa tämäkin oli tulosta isäntäväen kasvattavasta vaikutuksesta paikkakunnalla. Jos eversti Ansamaa siihen oli kyennyt miljooniensa nojalla, täytyi tunnustaa, että hän käytti rikkauttaan sekä omaksi että toisten eduksi. Nämä juhlatilaisuudet Ansamaan hovissa eivät olleet niinkään harvinaisia tapauksia pitäjän uudemmassa historiassa. Paitsi isäntäväen syntymä- ja nimipäivinä oli säännöllisesti ennen sotaa kokoonnuttu kerran kuukaudessa. Maailmansota oli aikaansaanut muutoksen tässä kuten monessa muussakin suhteessa. Kuukausikokoukset olivat lakanneet, mutta nimenomaisina juhlapäivinä olivat lukuisat ystävät koolla kuten ennenkin.

Erikoista näille yhdessäoloille oli se uusi henki, minkä eversti Ansamaa ja hänen tyttärensä olivat — ehkä ulkomailta — tuoneet mukanansa koko seuraelämään. Ei kokoonnuttu juoruamaan ja turhia puhumaan tai yksinomaan syömään ja juomaan. Ruumiillinen kestitys oli sivuseikka, vaikka tärkeä, sillä se oli keino tunnelman kohottamiseksi; mutta pääpaino oli seurustelun henkisessä sisällössä. Ansamaan hovin iltakestit olivat kuin ohjelmallisia iltamia ainakin — sillä lisäyksellä vain, että yleisökin otti osaa ohjelman suoritukseen. Soittoa niissä oli ja laulua — talon tytär-emäntä oli pianisti ja isännällä oli yhä vieläkin jäljellä barytoninsa, — ja milloin hovissa vieraili kaupunkilaistaiteilijoita, muodostuivat illatsut todellisiksi konserteiksi. Säännöllisesti oli myös esitelmä; milloin mistäkin aineesta: eversti Ansamaa puhui halusta, ja hänen järkeviä sanojaan kuunneltiin aina mielellään, mutta puhujina esiintyivät monet muutkin: kansakoulunopettaja, rovasti, pastori, tohtori ym. Esitelmien jälkeen seurasi aina keskustelua; ja siihen piti kaikkien, sekä miesten että naisten, ujostelematta ottaa osaa, jos vain tunsivat, että heillä oli jotakin sanottavana. Osanottajien näköalat täten avartuivat, kun kaikenlaiset polttavat elämänkysymykset saivat monipuolisen valaistuksensa. Oli kuin kaikki yhdessä olisivat koettaneet rakentaa näkymätöntä tiedon ja sivistyksen temppeliä, johon kerta kerralta liitettiin uusia kiviä. Tietysti oli niitä, joiden mielestä tämmöinen tieteellis-älyllinen yhdessäolo oli pitkäveteistä ja ikävystyttävää — he jäivät pian seurasta pois; alkuaan oli nimittäin kutsu koskenut kaikkia halukkaita pitäjäläisiä — joskus oli kesäisin puistossa kestitetty satoihin nousevaa kansanjoukkoa; mutta vähitellen oli muodostunut jonkinlainen valiojoukko, joka uskollisesti saapui Ansamaan illatsuihin ja jonka jokainen jäsen oli aivan kuin eversti Ansamaan ja hänen tyttärensä erityinen ystävä. Miljonäärin vapaa ja veljellinen käytös oli pian puhaltanut tiehensä kaiken painostavan kiitollisuuden tunteen, ja sitä paitsi oli Lindan ja hänen isänsä tapana myöskin vuorostaan vierailla kaikkien perheellisten ystäviensä luona.

Tänäkin iltana oli kutsuihin saapunut toista sataa henkeä. Olivathan nämä nyt sodan aikana harvinaisia tilaisuuksia, joista ei mielellään jäänyt pois, ja sitä paitsi näkyi tällä kertaa — arvatenkin isännän syntymäpäivän johdosta — vieraiden kesken vallitsevan kodikkaan onnellinen ja samalla juhlallisen odottavainen mieliala. Katseet loistivat tyytyväisyydestä, keskustelu kävi puoliääneen ja myhäillen. Kun kellon lähetessä puolta seitsemää eversti Ansamaan sointuva ääni äkkiä kuului yli puheen sorinan, ilmoittaen, että vieraat olivat koolla ja ohjelma alkaisi, katsahtivat läsnäolijat toisiinsa keskinäisellä ymmärtämyksellä.

— Varsinainen ohjelmamme tänään, lisäsi isäntä selittäen, on ystävämme tohtori Grahnin alustus aineesta "Mietelmiä maailmansodan johdosta" ja keskustelu sen johdosta.

Illan ohjelma ei kuitenkaan heti alkanut esitelmällä. Tavanmukaiseen järjestykseen kuului ensin Linda-neidin soitto ja sen perästä kahvin juonti. Soiton aikana vallitsi salissa syvä hiljaisuus. Tämä ei ollut ainoastaan talon tavan mukaista, vaan aiheutui myös soiton laadusta. Musiikki oli näet Linda Ansamaan erikoisala. Opintonsa hän oli alkanut Amerikassa ja täydentänyt niitä Helsingissä etevimpien opettajien johdolla. Saattoi huoletta sanoa, että hän teknillisesti oli Suomen parhaimpia yksityispianisteja. Kuitenkaan hän ei koskaan ollut esiintynyt julkisesti, vaikka opettajansakin olivat häntä siihen kehottaneet. Hän oli liian arka ja vaatimaton ja liian musikaalinen. Hän oli kuullut maailman suurimpien piano-taiteilijain soittavan ja tiesi, ettei hän koskaan tekniikastaan huolimatta osaisi tulkita Beethovenia, Bachia, Mozartia tai Chopinia niin kuin he, ja kun eivät aineelliset huolet pakottaneet häntä kilpailemaan, säästi hän taiteensa isänsä, ystäviensä ja oman itsensä iloksi. Hänen haaveellinen luonteensa olisikin tehnyt hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi tahti tahdilta taistella itsensä jonkun suuren sävellyksen herraksi ja yksityiskohtia myöten uppoutua sen henkeen. Hän soitti mestareita, mutta omalla tavallaan, jota kyllä monet kuulijat pitivät lumoavana. Mutta hänellä oli kyky, joka erotti hänet ammattipianisteista ja todisti hänen syvää musikaalisuuttaan: hän osasi hämmästyttävissä improvisaationeissa tulkita omia tunnelmiaan ja omintakeisilla parafraaseilla esittää tuttuja sävelmiä. Tähän kykyynsä hän mieluimmin turvautuikin, sillä se paraiten vastasi hänen omaa sielunelämäänsä, ja siten hänen soittonsa enimmäkseen oli yllättävää laatua, toi kuulijan korviin jotain uutta, jota hän ihaillen ja ihmetellen pysähtyi kuuntelemaan.

Ohjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin. Hän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten kokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan. Hän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että mestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus vaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.

Hänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä. Kunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille ja asui — naimaton kun oli — Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha ystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että hänestä tulisi vävy taloon. "Kaunis pariskunta", ajatteli nytkin moni, silmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin uskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja hartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä hohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen rinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat hiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet kuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein lapsellisen ujo ja tyly.

Sävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin adagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin sävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille, niin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti sentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan omia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin kansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.

Mitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui kotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina. Vieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia tiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä iloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.

Tarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin. Sieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata, johon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista puhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.

— Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha kirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan vieraansa seuraan. — Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää… Mutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?

— Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. — Ei taida veljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.

— No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen…

— Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä voipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren tytön mieltä.

— Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. — Linda on kyllä herkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut mitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.

— Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?

— No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen kirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen kuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.

Ensimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa kirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi heti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.

Kirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi talon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari sanaa, ja aloitti vakavalla äänellään:

— Arvoisa veli, eversti Ansamaa! Ollen vanhin läsnä olevain ystäväin joukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle sydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä, jolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt iloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos ajattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet, kymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on kulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse paljon — kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden työtä, — mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän iloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän nuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta merkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me olemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja kunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä saisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme. Kannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti katsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala meidän kaikkien onneksemme!

Kirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä kiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut katseensa maahan.

— Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, — suo minun tunnustaa, että sinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa nähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä herättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule, että sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi kuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin saata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo silloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me ihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut pelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli näivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että Jumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja kovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa ihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut pirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne siitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa vastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa. Mutta muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen… No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen vuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha kuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut ensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan tavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit kohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää pitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit kaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus ja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja sivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin itseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta? Olithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä ovat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun katselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi, ihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit itse semmoinen rikas ihminen — rikas sekä aineellisesti että henkisesti, — että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi oveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken sairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta vailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä saakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit tullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa… Sinä olet ylpeä, minä tiedän sen — se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja sinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä… No niin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen sydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne kaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme, ettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa sinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle antaa kuin rakkautemme ja kunnioituksemme? Sen tähden sekin, jonka tarkoituksena olisi tuottaa sinulle iloa, onkin meidän omaa iloamme. Meidän kaikkien läsnäolijani ja kaikkien pitäjäläisten puolesta saan täten kysyä sinulta, veli Ansamaa, suostutko siihen, että joku Suomen taiteilijoista ikuistuttaa kankaalle sinun meille rakkaat piirteesi ja että taulu asetetaan johonkin yleiseen paikkaan, esim. kunnan talon kokoushuoneeseen? Olemme yhdessä koonneet siihen tarvittavat varat.

Kirkkoherra lopetti ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän ystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt joka taholta innokkaita huudahduksia: "suostukaa siihen!", "se on pyyntömme!" "rovasti on tulkinnut tunteemme!" ja kaikki ikään kuin imivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen silmistään tippuivat suuret kyyneleet.

Hän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava rakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.

— Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti, että hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa hillitäkseen itseään, — ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua pyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa! Odottamatonta iloa!

Voimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti Ansamaa jatkoi:

— Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko kukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen ystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni olleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne lausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi elämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen kiitollinen, rakkautenne otan vastaan — juuri sen tähden, etten tiedä sitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin lahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman teidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä tehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia rikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää oikeudenmukaisesti!…

Taas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin luo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet tulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti keskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.

Sillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä kajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne täyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne riemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain sydämissä.

4.

Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa. Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä seuraavaan tapaan:

— Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa, jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen. Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota — kuinkapa se voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa, mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa. Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan vastaan…

Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa, viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä arvostella.

Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.

— Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan tapaan: — Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä. "Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä, uskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen sodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se on vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia. Kirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista, kun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä moittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja noudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella olisi kristillinen, ei sotia käytäisi… Suomalaisina voisimme me mielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon vastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen, itsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää mitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei sotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien, silloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan toivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on se meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen tässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon, että keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti lisävalaistusta.

Tohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli aivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin siitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, — joka ei ollenkaan näyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, — ja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari rouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan kiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi katsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:

— Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun kanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.

— Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, — tokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin minä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns. puukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan säyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan historiakin Suomen kansan sodankäynnistä…

— Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, — mutta onhan sivistys mennyt paljon eteenpäin…

— Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.

— En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, — mutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai kylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei tahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta…

Sillä välin oli tavanomainen puheenjohtaja, eräs pyylevä ja hauskannäköinen talonisäntä, istunut paikalleen ja kehottanut läsnä olevia käyttämään puheenvuoroja.

Pastori sai ensimmäisenä sananvuoron. Hän oli nuorenpuoleinen, laiha ja kalpea mies, silmissä uskonintoilijan tuli. Vasta lyhyen aikaa oli hän palvellut rovastin apulaisena eikä ollut täysin perehtynyt tämän pitäjän henkiseen elämään, jonka silmiinpistäviä piirteitä oli uskonnollinen valistus ja suvaitsevaisuus. Hän puhui suurella innolla lausuen:

— Arvoisa alustaja antoi esitelmässään ankaran iskun kirkolle uskonnollisen elämän vartijana, jonka tähden velvollisuuteni kirkon palvelijana on panna jyrkkä vastalause moiseen syytökseen. Tohtori Grahn tuntui arvelevan, että kirkko on uskonsa pettänyt, antaen myötävaikutuksensa valtiolle tämän sotatoimissakin. Eikö tohtori Grahn siis tunne sitä pyhää kirjaa, johon kristinusko perustuu? Kirkko ei suinkaan ole uskoansa pettänyt, se on päinvastoin ollut pyhälle uskolleen uskollinen, tukien hallitusta ja esivaltaa. Saanko ehkä lukea teille, rakkaat seurakunnan jäsenet, seuraavat Paavalin sanat roomalaisille?

Odottamatta vastausta pastori otti taskustaan pienikokoisen raamatun ja luki:

— "Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia. Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itselleen tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä mikä on hyvää, ja sinä saat siltä kiitosta, sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa suotta kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Sen tähden on oltava alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden; sen tähdenhän te verojakin maksatte: sillä viranomaiset ovat Jumalan palvelusmiehiä ja ovat toimessaan juuri sitä varten. Antakaa kaikille mitä olette velvolliset: vero kenelle vero on tuleva, tulli kenelle tulli on tuleva, pelko kenelle pelko on tuleva, kunnia kenelle kunnia on tuleva." Nämä apostolin sanat ovat hyvät painaa mieleen jokaisen kristityn. Ne selvästi näyttävät, mikä on kristillinen velvollisuutemme. Ne selvästi osoittavat, että kirkko on oikeassa neuvoessaan kuuliaisuutta esivallalle ja näyttäessään itse esimerkkiä kuuliaisuudessa. Kun esivalta käskee sotaan, on mentävä.

Pastori silmäili voitonvarmana ympärilleen, ennen kuin istui.

Nyt pyydettiin innokkaasti puheenvuoroa usealta taholta.

— Opettaja Vettenranta, kehotti puheenjohtaja.

Pieni lystikäs mies nousi ja kysyi teeskennellyn huolestuneesti:

— Onko pastori Kuusinen tosissaan? Tahtomatta halventaa Paavalin sanojen arvoa väittäisin, että ne ovat vanhentuneita, nykyoloihin sopimattomia. Ei niillä ainakaan meillä ole käytännöllistä merkitystä. Mikä meillä on se esivalta, joka on Jumalasta? Venäjän hallitusko? Silloinhan meidän empimättä pitäisi totella kaikkia sen laittomia määräyksiä! Olisiko pastori Kuusinen takavuosina nöyränä "promulgeerannut"? Sen kyllä monet kirkonmiehet tekivät! Alistuisiko pastori Kuusinen tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakiin, jos istuisi hovioikeudessa?

Hyväksyvä mumina kävi salin läpi ja pastori näytti jonkun verran vaivaantuneelta, ruveten miettiväisenä selailemaan taskuraamattuaan.

Seuraava puhuja oli ajattelevan näköinen maalainen. Hän lausui:

— Tuskin kannattaa tuhlata enemmän sanoja tähän kysymykseen. Olen opettaja Vettenrannan kannalla ja samaten hyväksyn tohtorin lausuman ajatuksen, että jollei kirkko aina nöyränä olisi palvellut valtiota, olisi varmaan valistuneempi käsitys kristinuskon hengestä saanut jalansijaa ihmiskunnassa. En usko pastori Kuusisenkaan kieltävän, että murha, ryöväys, verenvuodatus ja väkivalta ovat Kristuksen opille ja hengelle vastaista.

Nyt oli rovastilla puheenvuoro. Vanha kirkonpaimen sanoi isällisellä tavallaan, kääntyen alussa pastori Kuusisen puoleen:

— Nuoren virkaveljeni ei pidä luulla, että tässä meidän piirissämme vallitsee uskonnolle vihamielinen, kirkonvastainen tai jumalankielteinen henki. Olen tässä seurakunnassa palvellut paimenena neljäkymmentä vuotta ja tunnen laumani. Olemme täällä vakavia, vaikka vapaamielisiä. Emme teeskentele, puhumme ajatuksemme suoraan ja uskomme, että kristinusko on elämää pikemmin kuin tunnustusta. Tämä katsantokantamme on varsinkin varmistunut meissä viimeisen vuosikymmenen kuluessa eli siitä saakka, kun tämän talon nykyinen isäntä asettui keskuuteemme. Sentähden emme käsitä noita Paavalin sanojakaan yhtä jyrkästi kuin sinä, veli Kuusinen. Pidämme mielessä, mitä sama apostoli itse on muualla sanonut: "kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi" ja "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Jumala puhuu meille — ei ainoastaan raamatun painetussa sanassa, vaan myös meidän omassatunnossamme ja oikeudentajunnassamme. Hurskas ihminen elää, kuten Jeesus sanoo, "jokaisesta elävästä sanasta, joka Jumalan suusta lähtee". Jos esivalta käskee meitä johonkin, josta omatuntomme meitä kieltää, on meillä kristittyinä oikeus, jopa velvollisuuskin olla tottelematta… Tätä sanon yleensä enkä nyt tarkoita sotaa… Mitä muuten Paavalin sanoihin roomalaisille tulee, on muistettava, millä ajalla ne lausuttiin; ne todistavat hänen poliittista kaukonäköisyyttään. Rooma hallitsi silloin maailmaa lujalla kädellä ja Rooman valtakunnassa vallitsi yleensä uskonnollinen suvaitsevaisuus. Paavali kuitenkin aavisti, että kristityt — olihan hän itse saanut sitä kokea — joutuisivat vainon alaisiksi esivallankin puolelta, ja hän tahtoi ja toivoi, että kristityt eivät ainakaan itse antaisi siihen aihetta.

Rovastin puhetta seurasi hyväksyvä äänettömyys, jonka perästä tohtori sai sananvuoron:

— Pastori Kuusinen ampui yli maalin, sillä puheessani en painostanut sitä, että meidän pitäisi olla uppiniskaisia esivallalle, vaikka muuten tietysti siinä kysymyksessä olen rovastin kannalla. Tarkoitukseni oli vain painostaa sitä, että kristillinen valtio ei saa käydä sotaa eikä ylläpitää sotalaitosta, siis että kristitty hallitus ja esivalta eivät koskaan saa käskeä sotaan eivätkä valmistaa sotaa. Jos esim. Suomi joskus tulee olemaan itsenäinen valtio, ajattelen, että juuri meidän maamme on tässä suhteessa noudatettava kristillisyyden vaatimuksia.

— Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.

Pastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen vaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti ikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä: silmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.

— Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, — ja ymmärrän nyt paremmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti keskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten kristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka pitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko ole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: "älkää peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat." Päinvastoin kristinusko on sankarein uskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta, taistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi kuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos vihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen, jäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja ahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: "tulta olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt!… Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta."

— Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, — mutta nyt on maisteri Martta Pulkka pyytänyt sananvuoroa.

Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja, yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla tavallaan:

— Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä… Muuten sanon, että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan pastorille veljeskättä… Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin; minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan. Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että silloin tekisimme aseellista vastarintaa… Meidän on tänään keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa, vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa. Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä valtakuntia — Venäjää ja Ranskaa — vastaan, jotka olivat Saksan erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään ihanteen nimessä… Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko, että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui, että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon, että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata, silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!

— Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.

— Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: — neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän: uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet "mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin. Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.

Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas puheeseen:

— Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo — tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan. Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä, kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.

— Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori väliin, — ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta: hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?

— Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään kohauttaen, — ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi, mutta … mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita… Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän siveyskäsitteillämme aina ole sijaa … valitettavasti kyllä.

— Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?

— En mene tuomiota langettamaan… No tietysti ilmeinen hyökkäyssota anastus — ja valloitustarkotuksissa … mutta puolustussota, puolustussota, kun se on välttämätön…

— Entä jos ei se olisi välttämätön?

— Tjaa … siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa…

Kun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:

— Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro — isännälle itselleen. Eversti on hyvä.

Kun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi asettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli "päivän sankari" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli keskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin perinpohjaisia tietoja.

— Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja maailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä, jolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai ranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on paikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja paljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme luonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös ranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä mitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on sentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin myötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään päin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin puolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti Pulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin. Että ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä vallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että saksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina kansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään näet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään kehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme. Mutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat olleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä. Vai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari hirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905? Eikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti linnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin imperialismia ja "marinismia", ellei sitä kutsuta militarismiksi? Tilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista menoista — ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 — muodostivat sotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa 56,2 %, mutta Preussissa — tuossa militarismin kotimaassa! — 48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän militarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden militaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös ole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin varustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät tulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että Englanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa? Uskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet rauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet Saksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: "kuulehan, sisar, mitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me koetamme rauhassa sopia kanssasi." Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan Saksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että sanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava. Koetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan maailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä "paikkaa auringossa." Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä maailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun Saksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä taloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi. Mutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan Afrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä muuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin juutalaiset — ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet. Tätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin Englanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei ollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin. Ranska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita, heidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana arveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja ahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä Englanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan säilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: "antakaa minun vapaasti kehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa minullekin sija auringossa". Mutta semmoiseen suostuminen olisi liittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen tähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi, sen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.

Monet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken aikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen katkaisi.

— Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon minäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella uutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa liene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa hetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian näyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme välittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme pilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin maisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea — oikeampi ainakin kuin keskusvaltain, — sillä liittolaiset kävivät puolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja demokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat anastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä vastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä hyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee olemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse olla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen enemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa järkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin näkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta — mikä muuten minustakin suomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette, arvoisat ystävät?… Opettaja Vettenranta.

— Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua liittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy rehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa … niin, miksemme voisi sanoa, että rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen puolella?

— Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, — muuten joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi — ja siitä varjelkoon meitä Jumala.

— Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen mumina useiden naisten huulilta.

— Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen tarttuvaan tapaansa, — täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme. Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin. Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella, on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti ajattelemaan semmoista mahdollisuutta… En haaveile, onhan eversti Ansamaa käytännön mies… Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita odottamassa…

— Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, — että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua … ja ne, jotka niin haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle… Minun tekee kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?

Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän paikkaansa.

— Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät — vaikka liian myöhään.

— Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta innokkaasti.

— Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, — kyllähän Saksalle on etua Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.

— Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta. — Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.

— Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.

— Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas opettaja Vettenranta puheeseen, — sanovat, että Suomesta on lähtenyt paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä, joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti. Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut entiseen tapaansa … eikä kaikilla virallista passia ole ollut … jos lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?

— Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, — tuohan olisi suoraa valtiopetosta… Toivon, ettei huhussa ole perää… Keskustelumme on muuten luisunut perin vaaralliselle alalle… Minä ehdotan puolestani, ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät, ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän tunnettujen henkilöiden kuullen … venäläisellä santarmistolla on pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän epäluulonsa alaisiksi…

— Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, — voimme kaikesta sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi… Voisimmepa sillä vahingoittaa isänmaammekin asiaa… Mutta nyt ehdotan, että lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.

Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.

5.

— Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. — Ajattelepa, että joku täällä … no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo ketään epäillä … olemmehan vanhoja ystäviä … mutta…

— Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti, ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on oikein…

— Ajatukset vievät tekoihin…

— Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea… Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.

— Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden mahdollisuutena?

— Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana…

— Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen… Mutta minua se pelottaa… Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos omallatunnolla.

— Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari syöstäisiin valtaistuimelta…

Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle rovastille.

— No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi…

He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu. Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: — sano, että tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.

Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen. Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla, mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä, meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.

— Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta; sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.

Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan maasta.

— Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, — onneton ihminen… Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli todellisesti julma, hän enkä minä… Esiinnyin ehkä narrina, olin liian sangviininen uskossani … minähän tarkoitin hänen parastaan … ja uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja tahtoisin palvella hänen onneaan…

— Well, mutta asia?

— Asia … asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen milloinkaan on ollut… Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen… Niin, en voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa… Sitä varten olen tullut takaisin … olenhan teidän ystävänne kaikesta huolimatta … tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti minua juuri ystävyyden puutteesta…

— Kuuntelen.

— Niin, niin… Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja tietoja…

— Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.

— Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä, että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta? Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat, joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?…

— Hm … sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?

— Muutin.

— Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.

Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän hymyilevän ilmeen.

— Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.

— Well, arveli eversti venyttäen, — entä sitten?

— Entä sitten…?

— Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?

— En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies, esivallan käskettävänä … totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni tuleva käsky!

— Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään venäläisten käskyjä.

— Te ette ymmärrä asiata, eversti…

— Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä — sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?

— Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin perustuslakien kannalta!

— Hm … olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim. saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?

— Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa pettää.

— Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä siis antaisit ilmi jne.?

— En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.

— Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain muuta?

— On, kuului kolkko vastaus. — Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen. Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja, joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi suorittamaan virkatehtäviäni…

— Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä ilmaisi jonkun verran hämmästystä. — Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.

— Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki…

Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:

— Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä voisit asemasi pelastaa.

Hormio oli vaiti.