HOPEAPARVI

Seikkailuromaani

Kirj.

REX BEACH

Englanninkielestä suomentanut O.E.N.

Porvoo—Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina hilpeä toverinsa. II. Laupias samarialainen. III. Eräs vieraanvarainen koti. IV. Houkutteleva ehdotus. V. Sopimus tehdään. VI. Myrskyssä ja pakkasessa. VII. Uusia seikkailuja. VIII. Seattlessa. IX. Vielä vuosi armonaikaa. X. George kohtaa vihollisensa. XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa. XII. Neiti Wayland kahden vaiheella. XIII. Tilanne kärjistyy. XIV. Vihollinen näyttäytyy. XV. Epätoivon partaalla. XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan. XVII. Jännittäviä päiviä. XVIII. Marsh johdetaan harhaan. XIX. Kapina tekeillä. XX. Fraser palaa. XXI. Yöllinen seikkailu. XXII. Hopeaparvi. XXIII. Taistelu jatkuu. XXIV. The Grande Dame saapuu XXV. Musertava isku. XXVI. Tilinteko. XXVII. Unelma, joka toteutui.

I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.

Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa — säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta — kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä, näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen, koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa, puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään. Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan, hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta, liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin, jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan, vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella, ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En — en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.

Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet, täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia, harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita, että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.

Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä, jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan, jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen, jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.

Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa, ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.

Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.

"Penikulma — valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan — palellutte." Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla tien toista haaraa.

Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.

"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän. "Kaikki varusteemme ovat kastuneet."

Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.

"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä voi viipyä kauemmin."

Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.

"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli nainen! Ja kaunis!"

Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen", murahti hän.

"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.

Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva. Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi, niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä olosuhteissa kuolemaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin pystyssä pysyivät.

"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."

Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty, ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään tuvalle.

Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.

"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.

"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."

Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.

"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"

"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."

Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."

"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.

"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää sinne!"

Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja komenti karskisti:

"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!" Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.

Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.

Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti kumppanilleen:

"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"

Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän vastasi:

"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin — hänellä on kieltoonsa varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos —"

Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi kynnykselle.

"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."

Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut, ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä jyrkemmin:

"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"

Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä läheten samalla uhkaavasti:

"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"

Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle. Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies melkein lensi vastapäiseen seinään.

"Nyt leikittelen vain kanssanne — en tahtoisi tehdä teille pahaa", kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.

"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.

"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman arasti naurahtaen:

"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan sitä lajia."

Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:

"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."

II.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen: "Mennyt!"

Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan, ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen kappaleen Don Quixote'n englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan vaiti.

"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.

Emerson sulki kirjan.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."

Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:

"Keittäkää meille kahvia."

"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."

"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.

"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin kantaa rekeen vain."

"Varas en ole."

"Niin, mutta —"

"Vaiti!"

"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.

"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui", virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden vaiheilla.

"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser. "Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin — ja latuskanenäinen squaw — niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka tulisi antamaan minulle ohjeita."

Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja tiedusteli ihmeissään:

"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"

"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta ylös.

"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.

"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."

"Nythän tulee jo pimeäkin."

"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."

Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.

Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti Emerson. "Maksamme hyvin."

"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.

"Miks'emme?"

"Ei ole tilaa?"

"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"

"En tiedä."

"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.

"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.

"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.

Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.

"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."

"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa vastattu.

"Autio! — ja sen he tiesivät."

Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin pysähtyivät kehoituksetta.

"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä, lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti, ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas, vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet, vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.

Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen, joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin silmin.

"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan", lisäsi hän naiseen kääntyen.

Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta suloinen lämmin hohti joka taholle.

"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori, melkeinpä tyttö vielä — alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle sykerölle niskaan.

"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.

"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.

"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan on ruokaa", — hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.

Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta: "Constantine! Constantine!"

Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.

"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser. "Hyvää iltaa, Constantine!"

Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.

"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."

Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"

Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu, ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän — ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille jotakin syötävää. Sukkelaan!"

Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.

"Constantine", lausui ääni.

Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.

"Mistä on kysymys?"

"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette, ja minä heitän heidät ulos."

"Pyydän — pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson — "tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me olemme aivan uuvuksissa — kukaan ei ole huolinut meistä — muuta neuvoa ei ollut —"

"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.

"Niin."

"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti. "Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."

Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle, jolloin nämä poistuivat huoneesta — Constantine vastahakoisesti kuin vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.

"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson. "Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton, kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:

"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."

"Ellei — tuota noin — isällänne —"

Tyttö pudisti päätään.

"Ellei miehellänne — haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi päiväksi. Maksusta —"

Tyttö auttoi häntä jälleen.

"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."

"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti, "ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."

"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian, että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että Emerson joutui jälleen hämilleen.

"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?

Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä on herra Emerson, ja minun nimeni on French — Virginian Frenchejä, tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein kunnon väkeä."

Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:

"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser — 'sormeton' Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin kynsiin joutumasta."

"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia papereita, siinä kaikki."

"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään kohauttaen.

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"

Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti huvitti, keskeytti väittelyn.

"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet", lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."

"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta", huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.

"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo ennemmin sanoa."

"Ch—", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö kääntyi samassa häneen päin.

"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"

"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri, vaikka hän onkin auttamaton nahjus."

"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", — hän katsahti tyttöön — "mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."

"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.

Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa äänettömään vihellykseen huomauttaen:

"No, jopa jotakin!"

"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.

"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin kunnioitettava henkilö."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"

"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.

Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi, mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi valmistautumaan päivälliselle.

Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu, pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa, joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat hyvää makua.

Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat. Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja sanattomina.

"Tämähän on aivan — aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole esiintymiskunnossa."

"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."

"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki. "Mistä tämä kaikki on kotoisin?"

"Toin tavarat mukanani Nomesta."

"Nomesta?" huudahti Emerson.

"Niin."

"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten tavannut teitä siellä."

"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu, nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen? Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin? Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä synkäksi.

Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä, niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt kasvoilleen.

"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan. "Mistähän se mahtaa johtua?"

"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää kultaa näiltä seuduilta."

"Niinkö?"

"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää vieraita asettumasta tänne."

"En oikein käsitä —"

"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa, jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä, miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."

"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"

"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat työmiehiäni varten."

"Työmiehiänne?"

"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa. Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa kullanetsintäretkillä."

"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.

"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat, minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla, ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."

"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?" kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori nainen oli nyt kokonaan vallannut.

"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh — Willis Marsh, eikä hän ole luonnollisestikaan minun ystäväni."

"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin kaadumme'."

"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan, joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi. Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä — aamulla näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja, ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en sittenkään säikähtänyt, surmasi hän — olette ehkä kuullut siitä — yhden mieheni."

"Mahdotonta!" huudahti Boyd.

"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."

"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"

"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin — hän oli viinaan menevä — ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.

"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja sitäpaitsi, suunnitelmistani en aio luopua " — lasin kanta, jota hän oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki — "en, vaikka mitä tapahtuisi."

Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön, joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen, mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään, Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista vastarintaa uhmaten — sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin tarmokkaankin miehen kaikki voimat — ja tyttöhän oli kuitenkin niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.

"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."

"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.

"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.

Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään. "Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin 'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"

Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa voitte tupakoida, jos haluatte."

Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.

III.

ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.

Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään mitään loppua — ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli — piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit, kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä — kaiken tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano — Kalvikissa!

"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja ajelen valjakkoani."

"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein, miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.

Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:

"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.

Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon ääreen.

"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta toinen ehätti vastaamaan:

"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.

"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa edelle:

"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."

Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin.

"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän, niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti: "Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."

Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat, vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan, ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen esityksiään.

Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.

Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.

"Oi, kiitos ", hengähti tyttö.

"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa niiden pohjasävelen — ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"

"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.

"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"

Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.

"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."

Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua. Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" — hento, vilkas ja viehättävä.

Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi. Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.

Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi — hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun, punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki lehteä pitelevän käden vapisevan.

"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen Fraserin yksinpuhelun.

"En aivan. Se tuli viime postissa."

"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"

"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."

"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta, yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin hyvin kaukana.

Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää yötä."

Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä. Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista, epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!

Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa huomiota lehden tähän osaan.

"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää, minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään, mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.

Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.

"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.

"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö. "Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit rakastavat häntä."

"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.

"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan katseen. "Miksi sitä kysytte?"

"No, eipä juuri miksikään?"

"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille. Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".

"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser, jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.

"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas ilme.

"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun noin, ennenkuin olen juonut kahvini."

"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"

"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."

"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd toisti väitteensä.

"Ei, emme tunne häntä lainkaan."

"Miksi sitten puhutte hänestä?"

"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten näyttänee, tuo Marsh?"

"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset kuin — kuin tulta."

"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"

"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.

"Onko hän naimisissa?"

"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."

"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.

"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.

"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.

"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä kerrottekin hänelle —"

"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö, mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että kohtaamme hänet", nauroi Emerson.

"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.

"Ehkä. Entä sitten?"

"Mainitsette nimeni?"

"Emme varmastikaan."

"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän huudahti nopeasti:

"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan niin kiltti, ettette puhu mitään?"

Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.

"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."

"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.

"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."

"Taisipa olla."

Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas ja eloisa.

"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa seitsemässätoista minuutissa."

"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.