KAINUUN MAILTA

Kansantietoutta Kajaaninkulmilta

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiön Kirjapaino, 1922.

Tuolla se korpi kumottavi,
Salo siintävi sininen.
Sinne mieleni tekevi
Aivoni ajattelevi.

SISÄLLYS:

Alkusanaksi.
Asutustarinoita.
Kulkuneuvoista.
Rakennuksista.
Yhteiskunnallisista ja oikeustavoista.
Suurperheitä.
Kun vanhat muistelevat muinaisia.
Päiväkausi pirtissä.
Mitä syötiin ja juotiin.
Metsästyksestä.
Karhunpyyntiä ja karhunpalvontaa.
Karhumiehiä.
Kalastuksesta.
Karjanhoidosta.
Niityistä.
Halmeen viljelyksestä.
Peltoviljelyksestä.
Tervanpoltosta.
Kotiteollisuutta.
Juhla- ja merkkipäiviä.
Häätapoja.
Lapsesta aikuiseksi.
Leikkejä ja kisoja.
Tautia ja tuskaa.
Tietäjiä ja taikuutta.
Haltioita ja väkeä.
Luonnontietoa ja eläinoppia.
Kuolema ja peijaiset.

ALKUSANAKSI.

Kajaanin ja Oulujärven takaiset Kainuun korpiseudut, jotka maanselän vedenjakaja erottaa Valkeaan mereen kallistuvasta Vienan-Karjalasta, ovat meidän suurimpia sydänmaitamme. Täällä vielä äärettömät metsät ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin ja yhtyvät kaukaiseen taivaanrantaan, ja vain pienoisina päivinä ovat ihmiseläjäin raatamisen tulokset tässä metsien meressä.

Jylhä ja suurenmoinen on Kainuun erämaan luonto. Sadat toinen toistaan korkeammat komeat metsäiset vaarat täällä kohoavat, semmoiset kuin Hiisivaara ja Saukkovaara, Leipi- ja Lampovaarat, Kivesvaara, Myhkyri ja Teiriharju, puhumattakaan valtavasta Naapurivaarasta ja mahtavasta Paljakasta, joka laajana "maanselkänä" ulottuu monin peninkulmin Ristijärven Uvalta Holstinjärven ohitse Hyrynsalmen Kytömäen kylille ja siitäkin sivuitse, sekä kuulusta Vuokatista, josta "alkaa tunturien juonto ja kulkee Lapinmaahan asti". Muutamille vaaroille sanotaan sydänyön auringonkin näkyvän, niinkuin Kovallevaaralle Kiannan perukoilla. Kiannan rajaseutu onkin niin taivahista maata, että siellä eletään "peninkulmaa korkeammalla" Oulun merimaita.

Vaarojen välissä levittäytyvät suuret, aukeat suot ja rääsyiset rämeet, taikka aukeavat siellä siintävät selät ja pilkottavat monilukuiset metsäjärvet ja sadat lampareet. Näistä kaukaisista ylimaan soista, järvistä ja hetteistä vetää mahtava Oulujoki vetensä. Pienoinen Sarvijärvikin, joka on synkässä sydänmaassa, kymmenkunta peninkulmaa Kiannan kirkolta pohjoiseen, Sarvikiven vierellä, Kiannan, Kuusamon ja Vienan rajakulmauksessa, vierittää vesipisaransa Merikosken kautta Pohjanlahden helmoihin. Kainuun soista saa myöskin Kiiminginjoki alkunsa sekä osaksi iso Iijoki kokoo voimansa. Epälukuisten järvien kautta vierivät sydänmaiden vedet ja monissa sadoissa koskissa ne valkoisina vaahtopäinä pauhaavat.

Korpi on aina vanhoillinen, se vaalii huolellisesti vanhaa perintöä ja vartioi, etteivät uudet virtaukset pääsisi sen rauhaa turmelemaan. Se iloitsee kuullessaan Tapion haltioineen liikkuvan selkosissa sekä Vetehisen veurehtivan järvissä, se ihan sykähtää nähdessään vanhan erämiehen antavan uhrinsa tapionpöydälle, ja hyvillä mielin se kuuntelee, kun harmaapäinen kalaukko sanelee isiltä oppimiaan lukuja taikka kun koukkuselkäinen muori karjaa laskiessaan lukee ikivanhat kauniit rukouksensa. Ymmärtävästi hymyillen se ohjailee naavaista äijää, joka virsut jalassa, tuohitarakka selässä köppyröi koivumetsässä tuohiköyden aineksia keräilemässä. Sillä korpi rakastaa kaikkea vanhaa ja katoavaa ja kunnioittaa menneitten polvien tapoja, se tietää, että ne, jotka isien opeissa elävät, osaavat myöskin antaa niille oikean arvon ja kunnian.

Niin Kainuun korpimaissakin. Täällä ylimaissa asuu jäyhää vakavaa raatajakansaa, joka monissa asioissa vielä elää entisissä opeissa ja tavoissa. Täällä tapaa vielä vanhoja tietäjiä, jotka laskettelevat jyhkeitä loitsuja ja manauksia, vanhoja karhumiehiä, jotka laulaen ovat hiihtäneet kontionpesälle, kalaukkoja, jotka osaavat vaikka kamalan kalavalan vannoa. Täällä vielä tervahauta korvessa haikuaa, täällä kesäilloin lehmisavu suitsuaa pellolla, ja savupirttikin sauhuaa sydänmailla. Täällä vielä vanhaan tapaan hevonen talvisin pirtin ovinurkassa jarskuttaa apettaan, ja rahvas nukkuu öitään pirtinlattialla, ja russakat pitävät öisiä kisojaan pirtinpöydällä. Kyöpelit ja keijulaiset täällä kummittelevat, pellonaidan takana kasvaa kalmakoivu, jolle kalmanvihat viedään, ja mäellä kohoaa kontiokuusi, missä riippuu kaadetun karhun kallo.

Ken täällä avoimin silmin ja kuulevin korvin liikkuu ja vaivautuu haastelemaan vanhojen kanssa, hän saa ihmeekseen kuulla paljon — uutta, uutta kuulijalle, mutta todellisuudessa ikivanhaa tietoa, jota nuo kunnioitettavat erämaan asukkaat ovat muistitietoinaan säilyttäneet polvi polvelta.

Vanhojen haastatteluista on seuraavien kuvaustenkin aiheet kirjoitettu muistiin muutamilla korpivaelluksilla Kainuun erämaissa. Jo kesällä 1907, retkeillessäni Pohjois- ja Itä- Karjalassa, pistäysin Kajaanin kulmilla Sotkamossa, ja kesällä 1910 sattui kulkuni Suomen ja Venäjän rajamaille Kuhmoon ja Kiannalle. Syksyllä 1913 sain lyhyen käynnin Oulujärven rannalle Säräisniemelle, ja syyskesällä 1914 tein pari-, kolmiviikkoisen retken Oulujärven pohjoisrannalle, Otermalle, Jaalangalle ja Mieslahdelle. Mutta enimmät ainekset on kerätty kahtena kesäkautena, 1915 ja 1916, jolloin kävin Kajaanin ylimaan pitäjät Karjalan ja Vienan rajoja myöten ristiin ja rastiin.

Näillä matkoilla monet vanhat ikäloput vaarit ja monet katoovaikäiset muorit haastoivat parhaansa, useasti mieli heltyneenä, vanha silmä kirkkaana loistaen vaipuivat muinaisaikojen muisteluihin, ja veivät kuulijansakin mukanaan muistojen maille. Parhaimpia ja auliimpia kertojia olivat Kovan Jeru, Kylänmäen ukko ja Tiikkajan Anna Kiannalla, Levävaaran ukko ja Lehmivaaran ukko Kuhmossa, Kypärävaaran Matti Kemppainen, Rämsän ja Naurisahon ukot Hyrynsalmella, Jussi ja Liisa Kyllönen sekä Latolan ukko Puolangalla, Kemppais-Paavo ja Oilingin Hermanni Ristijärvellä, Suovaaran ukko Sotkamossa, Hautamäen muori Kajaanin Murtomäellä ja Soppelon ukko Otermalla. Muutamilla vanhoilla riitti jopa päiväkausiksi väsymätöntä tarinoimista, niinpä Kypärävaaran vaarin kanssa pidettiin neli-, viisipäiväinen istunto.

Kainuun korpimaita on kyllä jo jonkun verran kirjallisuudessa käsitelty, on pari pitäjänhistoriaakin sekä jokunen kansantapojen ja kansanelämän kuvaus. Mutta vanhankansan elämää, sellaisena kuin se esiintyy vanhojen muistannan aikana vanhoine omituisine tapoineen, epälukuisine taikatemppuineen, loitsuineen ja uskomuksineen sekä kotitoimissa että ulkotöissä, sekä arkisissa oloissa että juhlienvietossa, on vain vähäisen kosketeltu. Ehkä siis seuraavatkin korvenukkojen ja metsänmuorien hartaat muistelmat saanevat sijansa muiden Kainuuta käsittelevien kirjojen lisänä.

Oulussa kesäkuulla 1922. Samuli Paulaharju.

ASUTUSTARINOITA.

"Hiisi korpi käymättömän, korpi käynehen urohon."

Jo ammoisista ajoista on Kainuun mailla ihmiseläjä liikuskellut: metsänkävijä kierrellyt korpia, kalamies soudellut järviä ja kaskenpolttaja sauhutellut satoja vaaroja.

Mutta jo ennen etelästä tulleita eränkävijöitä ja korpien raivaajia eleli näillä mailla lappalainen, "kun koko Kainuu oli Lapinmaana", jo niin aikaisin, "jottei siitä ole kirjoituksiakaan". Mutta suusanallisia tarinoita on kyllä vielä sekä paikannimiä että muita muistomerkkejä seudun ensimmäisistä eläjistä. "Maakuopissa" tiedetään lapinlasten asustaneen ja niitä tulella lämmittäneen. Useissa paikoissa vielä tavataan järvien rannoilla "lappalaisten hautoja" sekä pyöreitä palaneita kiviä, jotka ovat "lappalaisten kiuaskiviä". Peuroja ovat lappalaiset pyytäneet haudoilla, joita ovat kaivaneet "semmoisten särkkien selille ja vähän kahen puolen vihiä tehneet, jotta peurat on sinne menneet ja hautaan puonneet". Kaloja he taas ovat pyydystelleet katiskoilla ja kivipadoilla, joita vielä siellä täällä vesissä tavataan. Metsämarjoja sekä hilloja soilta lappalaiset myös keräsivät syötävikseen, ja siitä vieläkin sanotaan hillamarjaa "lapin touvoksi". Suolaa ei lappalaisilla ollut, vaan kalojaan he maustivat koivun- ja haavantuhalla.

Lappalaisten asuinsijoja tiedetään olleen esim. Hossanjärven rannalla Kiannalla. Siellä on Lapinlahti ja Lapinsaari, saarella lappalaisten hautoja, jopa lappalaisen jättämä aarrekin, mutta sitä ei saa muuten kuin ajamalla yksiöistä jäätä myöten suvikkovarsalla. Kuhmossa on lapinmuistoja monessa paikassa, on Lapinvaara, Lapinsalmi ja Lapinniemi, Kotajärvi ja Kotaharju, ja lappalaisten hautoja tiedetään useoita, jopa oikein on Lappalaisten kirkko Vieksillä. Saarikiekinjärven saarella kerrotaan ennen eläneen lapinukon, Peura-Paavon, ja pyydelleen peuroja aituuksilla Kuhmon kankailta. Puolangalla sanotaan lappalaisia asuneen Lapinsalmella, Puutiojärvien välissä, ja Puolankajärven rannalla oli asustellut Puolakka-niminen lappi, nykyisen Puolangan talon mailla. Siitä sitten on järvi, talo ja koko pitäjä saanut nimensä. Talon pelloilla näkyy vielä lappalaisten hautoja. Säräisniemen Otermalla sanotaan lappalaisten majailleen Lapinniemellä, Lapinsalmen rannalla sekä Kaihlasjärven mailla, Hakokankaalla ja Taninkankaalla ja taas Rokuanvaaran seuduilla. Oulujärvellä on lappeja oleskellut esim. Tervolan saarella, Jaalangassa, ja on saarella vielä tiedossa neljä lappalaishautaa: Iso-Kämmen, Pieni-Kämmen, Harjunhauta ja Tikanpelto. Lappalaisten kalapatoja mainitaan useasta paikasta. Niinpä Oterman Lapinsalmessa on kiviriuttoja, joita sanotaan lappalaisten padoiksi, samoin Tahkokoskessa, Kuhmoniemellä, lähellä Venäjän rajaa sekä Katiskalahdessa Lentualla. "Katiskanpato" tavataan myös Aittojoen niskassa, Kaihlasjärven luusuassa, Otermalla. Siinä on poikki joen lyöty pystypuista vaajoitus, jossa vielä näkyvät pyyntiaukotkin ja "semmoinen neliskulmainen kiehkerö, johon on aukko äprään puolesta." Lappalaisten sanotaan siinä kalastelleen, ja järven seuduilta on löydetty "kivikapineita". Lapinpatoja mainitaan myös Puutiojärvien Lapinsalmessa olevan neljä sekä Puutiokoskessa viides ja muuan pato Rahasalmessa sekä muuan Koppelopuron suussa samoilla vesillä.

Yksipuisilla ruuhilla kerrotaan kotakansan vesillä meloskelleen. Rokuanvaaran seutujen pikkujärvien pohjalietteistä on semmoisia aluksia löydetty useita, ja kansa nimittää niitä "lapinveneiksi". Talvisin lappi liukui liukkailla lylyillään. Kerrotaanpa vieläkin, miten lappalaiset ja karjalaiset kerran sattuivat peuranhiihdossa samoille yötulille. Vihamielisiä tietenkin olivat toisilleen, ja niin karjalainen poltti lapinukon nukkuessa hänen lylynsä ja sitten naureskeli toverilleen:

"En usko minä, että enää viuhkanooko vauhkanooko lylyliukas lappalainen."

Mutta "lylyliukas" kuulikin sen, jopahan nyt tosissaan nukkua uskalsi, ja vuorostaan lylynpolttajan nukkuessa korvensi hänen kenkänsä. Sitten aamulla hän nousi, veisti petäjästä uuden lylyn, lähti liukumaan ja huudahti:

"Hyvinköhän kilkkanoo, kalkkanoo tarovieron talloskenkä!"

[Karjalan vanhauskolainen, staroviera.]

Ja karjalaisen täytyi kengättömänä jäädä tulille istumaan.

Mutta eihän lappi aina päässyt vain lylyn polttamisella. Saapui rintamailta kintereillä vanha vainooja Kainuun korpiinkin ja valtasi lappalaisen riistamaat ja kalavedet, jopa poltti poroksi satojen vaarojen ikivanhat metsät. Ja vähäväkisen lapin, pienen metsien kiertolaisen, täytyi väistyä pohjoisemmaksi, lähemmäksi "Tuli-Lappia" ja sen tuntureita.

Uusia tulokkaita retkeili kahdeltakin suunnalta, sekä lännen puolen merimaista vesireittejä myöten, Siikajokea, Oulu- ja Kiiminginjokia, että etelästä hiekkasärkkäisen vedenjakaja-erämaan poikki. Aluksi he kävivät vain metsänriistan ja vedenviljan pyydystäjinä ja huhdanraatajina, mutta lopulta vähitellen jäivät korpiin asumaankin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Varsin kaukaisiltakin seuduilta kohottiin tänne sydänmaihin saalistamaan. Niinpä kerrotaan, että liminkalaiset kävivät aina Ristijärvellä, korkealla Saukkovaaralla halmetta "ruukaamassa". Kun he tulivat kerran huhtaansa rovitsemaan, niin Oulujärvelle se jo tummana köyrynä taivaanrannalla komotti. "Niin paistaa mustana, niinkuin saukonselkä!" huudahtivat, ja siitä sai vaara nimensä. Hyrynsalmen Paljakallakin kerrotaan liminkalaisten halmetta viljelleen sekä Holstinvaaralla, jossa heillä oli ollut riihikin. Myöskin Manamansalon asukkaiden, "salonsaarelaisten", sanotaan käyneen Ristijärvellä huhdan raadannassa sekä Säräisniemen venetheittolaisten Hyrynsalmen Kalliojärven seuduilla ja Terva-aholla, Kypärävaaran tienoilla. Ristijärveläiset ja puolankalaiset niinikään kävivät kaskeamassa Hyrynsalmen vaaroja. Muutamat nimet Kainuun mailla viittaavat hyvinkin etäisille alkutaipaleille, semmoiset kuin Hämeenjärvi, Hämeensuo, Vepsänjärvi, Pajarinvaara, Härmänmäki, Kyrö.

Varsin monen talon eläjät ovat tulleet Savosta, jopa etäältäkin. Niinpä kerrotaan, että Puolangan taloon, Puolangan kirkonkylässä, seudun vanhimpaan, on Savosta tullut Väyrysiä, kolme pitkää miestä. Samoin Askankylän Pyssyvaaraan on Savosta saapunut kaksi veljestä, kovia työmiehiä ja huhdan raatajia. Selvää viljaa olivat syöneet, paksua leipää leikanneet ja tuumanneet: "Kun sen tuon elämän laittaa hyvälle kannalle, ei tarvitte muuta kun tuommoista pullaa vain viilöö, viilöö." Samoin Puolangan Puokiovaaralle on Savosta saapunut eläjä, Laamanen Iisalmesta, ja taloa ruvettu sanomaan Laamalaksi. Siinä on Laamasia elänyt miespolvia, ja "siitä on sitten heitä kaikkeen maailmaan hajonnut". Ristijärven Isoon-Tololaan, joka ennen oli pappilan paikalla, tuli kotivävyksi Tuomas Tolonen, "Vihtakaulaksi" sanottu, Leppävirralta, "ja se oli ennen isoa vihaa, heti Lutheeruksen aikana". Tuomas oli lähtenyt pillojaan pakoon, oli äkkipäissään pyöräyttänyt vastaan hangottelevan renkinsä päätä niin kovakouraisesti, että se oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Tuomas olikin vahva mies. Huhtaa karhitsemaan kun kerrankin meni Roukavaaraan, niin tynnyrin ruissäkki oli nuoraviilekkeillä selässä, ja matkalla ukko vain marjoja poimiskeli. Suureksi sukeutui talo Tolosilla, nelikymmenhenkiseksi kasvoi perhekin, ja kun sitten heimo hajosi, niin perhettä meni Aholaan, Pohjolaan, Putkolaan ja Pihlajavaavan Tololaan sekä Hyrynsalmelle, Luvanjärven Tolosenniemelle. Viimemainitusta paikasta haarautui taas toinen Tolosien ryhmä. Oli seitsemän veljestä talossa, yksi niistä, Mikko Tolonen, jäi kotiin, muut lähtivät maailmalle: muuan Moisionvaaran Romppalaan, toinen ja kolmas saman vaarakylän Heikkilään ja Kokkolaan, neljäs ja viides Luvanjärven Kyröön ja Laitalaan, kuudes Kerälänkylän Lieppaan. Mikon pojista taas Lassi muutti Kotilaan ja sen poika, Paavo, Puolangan Väyrylänkylän Latolaan, missä vielä elää. Kiannan Kinnuset ja Heikkiset "ovat kai tulleet etelästäpäin", ja Kyllöset ovat Kiannan Vuokille saapuneet Kuhmoniemeltä.

Lännestä käsin, meren puolesta, taas sai eläjä esim. Oterman Paatinjärvelle. Sinne tuli Meles Utajärvellä. Samoin Kiannan Näljängälle, Polvelaan ja Parkkilaan, tuli Pudasjärven Puhokselta Timosen suku. Oli ensin tultu kalalle, kalasauna rakennettu ja siinä eletty, sitten huhtiakin hakattu ja jääty viimein vakituisiksi asukkaiksi. Nyt on Polvela kahtena talona samoilla Timosilla, toisessa elää Perttu perheineen, toisessa Matti joukkoineen.

Paikkakunnan vanhimmat talot kyllä muistetaan, vaikka ei kaikista enää tiedetä, mistä niihin ovat eläjät saapuneet, mutta toisista saadaan kuulla aika hupaisia tarinoita. Kuhmon seutujen vanhimpina mainitaan mahtava Kiekinniemi, Katerman Piirola, Lentuan Timoniemi sekä Saaren talo, ja Lentiirassa on Kuivala "niitä kaikkein vanhimpia taloja". Kiannan Ruhtinansalmen perukkain vanhoiksi sanotaan Tormuaa ja Hossaa, sekä Röntylää Kiannan vesillä. Puolangan vanhimpia ovat Neulikko ja Askanmäki, Lylyjärven Hiltula sekä Leipivaaran Vanhatalo, Hovi ja Soppi. Vanhoja ovat myös Hyrynsalmella Kypärävaara ja Oravivaara, Oulujärven Jaalangalla Lassila ja Tervola, Otermalla Lapinsalmi.

Vanhoista taloista taas raivautui asutus ympäristön sydänmaihin saaden aikaan pälven siellä, toisen täällä.

Niin oli Kiekinniemeltä aikoinaan muuttanut Matti Kilpeläinen — 83 vuotta vanhan, vielä elävän Risto-ukon ukkovaari Polvelaan taloa pystyttämään. Paikalla oli silloin ollut vain aukea halmeaho ja aholla vanha luhtasauna, Paavo Kettusen kyhäämä. Kontissaan oli Matti-ukko tuonut koko taloutensa, eukko astellut jäljessä ja eukon perässä kaksi lehmää. Saunassa oli alussa asuttu, kun ukko oli salvanut pirttiä. Kova työnraataja, sitkeä mies oli Matti ollut, aamulla aikaisin, muiden vielä maatessa oli tavannut käydä kalalla Raatetlammella, viiden virstan päässä ja työssä oli silti aina muiden mukana häärinyt. Ukon jäyhää luonnetta kuvaa Risto-vaarin kasku: Oli kerran Matin emäntä "hajonnut lapsisaunaan", piika lennättänyt pirttiin: "Paras lehmä on parren perässä!" Ukko oli hätäyksissään pöydän takaa tasajalkaa ponnahtanut yli pöydän lattialle ja aikonut juosta navettaan. Mutta kun piika oli ehättänyt: "ei se navetassa olekaan, vaan saunassa", oli isäntä arvannut, jotta "millainen lehmä" ja astellut takaisin pirttiin. Mutta tyytymätön oli ukko ollut, kun oli kuullut, että saunassa olikin saatu vain tyttö. Kun sitten saunasta aikojen vieriessä tuotiin perättäin vielä kolme tyttöä, oli ukko emännälle jo vihainen. "Siitä emäntä pani parhaansa ja teki neljä poikaa." Samaa ukkoa oli sodan aikana venäläinen sotaherra nahkalätkällä pieksättänyt, mutta äijä ei ollut ääntäkään päästänyt. Jäljestäkäsin oli kyllä miehilleen sanonut: "Voi piru, kun se sattu kipeästi!"

Kuhmon Kivikiekissä oli ensin asunut Kettus-ukko, kolme vuotta elänyt siinä lehmättä ja yhden pusun [tuohinen maitoastia] sillä ajalla noutanut maitoa naapurista. Oli sitten eksynyt isännätön vasikka taloon, ja siitä oli ukko hoitanut itselleen lehmän. Sittemmin muutti Kivikiekkiin Huotari-ukko Hamarivaarasta, johon taas oli koitunut Lentuan Ohtolasta. Huotarin suku muuten oli saanut alkunsa venäjän-karjalaisesta sotamiehestä, joka oli elänyt yhdessä vihkimättä suomalaisen naisen kanssa. Sotamiestä oli sanottu "Tammipääksi", hän kun oli saanut sodassa haavan päähänsä, ja "se oli tammella paikattu". "Tammipää" oli naisensa kanssa saanut pojan, josta tuli Huotarien kantaisä.

Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, Kovassavaarassa, Venäjän rajalla on Seppäsen karhumies- ja tietäjäsuku asunut toistasataa vuotta. Kalasauna oli siinäkin vain ensin ollut ja siihen Pispajärven Kirsuniemestä muuttanut elelemään Sakari Naumanen, vanha ruotsinaikainen sotamies ja tietäjäukko tyttärineen ja eukkoineen. Ukolle sitten tuli Kiannalta Seppänen kotivävyksi.

Puokiovaaran Väisälässä oli ennen asunut Hyyrysiä, mutta sitten oli siihen muuttanut Somerojärveltä Väisänen, 80-vuotiaan Antti Väisäsen ukkovaari, ja taloa oli ruvettu sanomaan Väisäläksi. Saman vaaran Riihelässä oli alkuaan, jo ruotsinaikana, elänyt sotamies vanhassa halmeriihessä, ja siitä talo saanut nimensä. Heikkilä, joka myös on samalla vaaralla, oli ensin rakennettu Utavaaralle, yksinäiseen sydänmaahan Utokselle, mutta kun siellä oli jo karhulla olinsijansa, eikä se antanut karjalle rauhaa, täytyi heittää korpiraivio karhun haltuun ja muuttaa muiden seuraan Puokiovaaralle.

Jaalangan Lassilaan oli tullut talontekijä Kivesniemeltä uimalla, yli neljänneksen levyisen selän poikki oli melonut, välillä vain parilla saarella levähtänyt. Lassilasta taas lähti Tervolan tekijä. Se oli oikein ilkikurinen akka, jota ei saatettu talossa sietää, vaan ajettiin pois koko halmeilta, ja "syömmissään" lähti akka, kiersi vain ympäri lahden ja ilkeyksissään alkoi tehdä taloa toiselle rannalle vastapäätä Lassilaa, ja "isopahan talo siihen lopulta on pohjastunut".

Hyrynsalmen Kypärävaaralle ovat Kemppaiset tulleet Ristijärveltä, Nuottijärvenmäeltä, ja eläneet siinä miespolvia, jotta "ei ole vieras käynyt". Ensimmäinen Kemppainen oli ollut Perttu, kova halmeenviljelijä, sitten oli elänyt Paavo, sitten Matti ja taas Paavo ja taas Matti, joka vieläkin vaaraa hallitsee. Talossa on vielä latona vaaran ensimmäinen pirtti, 4.5-metrinen, lautaikkunainen rakennus, sekä ladossa talon ensimäisen pöydän kansi, jota on "tallehittu mies mieheltä". Lopulle parisataa vuotta takaperin erosi talosta eläjä Eskolaan, samalle vaaralle vainion reunaan, ja toiselle pojalle tehtiin talo Pihlajalehtoon, selkoseen, pari virstaa vaaralta etelään. Mutta Pihlajalehto oli hallan paikka, ja siitä syystä omistaja sen heitti autioksi — rakennukset tuotiin Kypärään, josta osa oli vietykin — ja muutti Ristijärven Pohjolaan, jossa vielä samoja Kemppaisia elää.

Puolangan Leipivaaran vanhin talo, Vanhatalo, oli alkuaan ollut Ryyhtylänniemellä, josta sitten muutettiin korkealle vaaralle lämpöisempään ilmanalaan. Samoihin aikoihin saatiin vaaralle Sopen talo, myöhemmin tuli Hovikin. Sopessa asusti Rikas-Kinnunen ja omisti laajat niittymaat. Mutta Vanhatalo oli vaaran vaurain, jopa oikein upporikas, ainakin siihenaikaan kun siinä isännöi Pekka Moilanen, joka kutsui itseään "vanhurskaaksi". Tapasi ukko kerskua aina kirkosta tultuaan: "Ei ollut kirkossa muita vanhurskaita kuin minä ja pappi ja kenties lukkari." Rahojaan säilytteli ukko enimmäkseen metsien kätköissä, ja sinne ne jäivätkin, kun "vanhurskas" äkkiä otettiin lepoonsa. Talossa on äijän v. 1784 rakentama eloaitta ja siinä nähdään jyvälaarin laidassa ukon merkinnöitä, puukolla leikattuja, esim.: "VO 1819 OLI WILIA WOSI PM".

Niin levisi kiintonainen uutisasutus Kainuun korpiinkin työntäen tieltään metsiä harhailevat lappalaiset.

Aluksi kuuluttiin Limingan suureen seurakuntaan, sitten Oulunjärven pitäjään 1559, jonka kirkko oli Manamansalolla, sitten saatiin kirkko Paltaniemelle 1599, ja sen jälkeen vähitellen kaukaisillekin perukoille: Sotkamoon 1647, Kuhmoniemelle 1753, Hyrynsalmelle 1786, Suomussalmelle samoihin aikoihin, Puolangalle 1792, Ristijärvelle 1807, jopa Lentiiraankin 1812. Pieniä korpikyliä olivat alussa kirkonkylätkin, eipä varsin isoja nykyistenkään vanhojen muistannan aikana. Niinpä Hyrynsalmen kirkolla oli ennen vain Salmen, Tapion ja Iston talot sekä pappila. Samoin Kuhmossa, jossa nykyään on kokonainen kaupunki, oli ennen vain pappila ja Tuupola sekä etempänä Jaakkola, Sillankorva, Kettula ja Pääkkölä.

"Eivät ne olleet arkamaisia ukkoja, jotka ensiksi tänne syönmaan napaan ovat työntyneet", kuulee monesti vanhojen sanovan. Eivät kylläkään. Hallaa, kontioita ja kaikkia korven kauhuja vastaan saivat he yksinään rynnistää. Ja olikin siellä kauhuja.

Pahimpia oli rapparisotien rajantakainen vainolainen. Se usein monet talot saattoi turmioon, tappoi kansan, ryösti kaikki taikka poltti poroksi, "tämä kun on neljä kertaa ollut Itävallalla ja yhen kerran Kiinalla, tämä Suomi." Melkein lukemattomat ovat ne talot, jotka ovat rajavainojen aikana hävitetyt, toiset niin tyystin, ettei ole muuta kuin tarina jäljellä. Ja yhtä lukemattomat ovat kertomukset karkumatkoista, karkusaunoista sekä kaikenlaisista yhteenotoista, joissa rajaseudun rahvas sai kokea aina vainolaisen ensimmäiset ja viimeiset vihanpurkaukset. Tuskin lienee sitä seutua, jolla ei olisi omaa karkusauna-muistoansa, taikka sitä vanhaa taloa, jolta puuttuisi rapparitarinaansa. Siellä täällä vanhoissa taloissa on vielä aittoja, "mehtäaittoja", jotka ovat ennen olleet selkosissa talojen leipäviljojen sekä muiden tavarain piilotuspaikkoina. Vanhimmat tämmöiset aitat ovat aina 1600-luvun lopulta, niinkuin esim. Saaren aitta Kuhmon Lentualta, komea harmaa rakennus, johon on leikattu vuosiluku 1683.

Niinpä oli ennen, "kolmesataa vuotta sitten", suuri Niemen talo Luvanjärven kylässä Hyrynsalmella, niin mahtava, että elätettiin 40 lypsävääkin, ja talossa eli seitsemän veljestä ja yksi tytär. Mutta polttosotain aikana hävisi talo, ja miehet joutuivat, minne joutuivatkaan. Tytärkin oli joutua vainolaisten käsiin, mutta pääsi pakoon uimalla yli järven Leskenniemeen. Talon raunioita näkyy vielä, ja kesällä 1915 löytyi raunioiden luota, mäenlaiteesta, peltoa kuokittaessa, talon vanha vesikaivo, jossa vesi oli kirkasta kuin hopea, ja nelihirsinen salvos sen suojana. Kaivon peittona oli vahvan kuusen jo lahonnut kanto. Rapparisodissa hävisi myöskin Leipivaaran Sopesta "Rikas-Kinnunen". Vainolainen tuli, tappoi koko väen ja ryösti tavarat. Mutta Hovin ja Vanhantalon asukkaat ennättivät pakosalle Ahvenanvaaran karkusaunalle. Vanhatalo ehti kylvää toukonsa hangelle, mutta Hovin vilja-aitan rapparit ryöstivät ja polttivat. Vihajärvella, Puolangalla, hävittivät vainolaiset suuren Valtalan talon. Hyrynsalmen Mikanmäessä oli myös vahva talo. Oli talossa viisi vankkaa veljestä, yksi aina nelikyynäräinen koljatti. Veljet menivät piiloon, kun huomasivat kerran vihamiesten tulevan, ja nämä ihmettelemään, jotta missä miehet nyt. Tuli pirttiin silloin yksi veli. "Jopahan yks' Mikkainen tultih!" ilostuivat rapparit. Tuli pian toinen ja sitten kohta kolmas, neljäskin, ja pirtissä olijat ihastelivat: "A toinen Mikkainen tultih… a kolmas… neljäs…" Mutta kun viimeisenä sukeltautui ovesta suuri Mikkainen, niin jo vainolainen pelästyi. Pirtti joutui toratantereksi, ja rapparit tapettiin. Mutta yksi pääsi karkuun, riensi kotiin, toi kostajat, ja muuanna yönä koko talo veljesjoukkoineen poltettiin ja hävitettiin.

Hullusti kävi vainolaisjoukon myös Kulolan pakopirtissä, Hyrynsalmella. Siellä asusteli kolmattasataa rapparia. Raudaskosken Pekka ja Koskelan Kyösti tulivat yöllä kuusikymmenmiehisen suomalaisjoukon kanssa, pöngittivät pirtin oven ja tukehuttivat savuun koko joukon, laskivat uuninpiipusta savuavia aineita sisään. Pirtissä olijoilla oli kyllä katolla vartija, joka nähdessään "metsän" lähenevän — hyökkääjät hiipivät närettä edessään kuljettaen — lauloi:

"Yö pimenee, sumu enenee, metsä lähenee!"

Mutta eihän siitä ymmärretty sen enempää, eikä luultu, että sieltä surma on saapumassa. Kuhmon Venähenvaavassa kerrotaan vihollisia pirtin täysi poltetun pirttineen, kaikkineen.

Vihajärven seudut Puolangalla ovat myös rapparitarinain paikkoja. Järvessä on Venäläissaari, johon joukko vainolaisia on kerran yöpynyt, mutta yöllä ovat seudun asukkaat tulleet ja varastaneet veneet ja jättäneet rajantakaiset saarelle kuolemaan. Samoin on tapahtunut Lylyjärven [Lylyjärven saarelta on löytynyt kerran iso suksi, lyly, jossa oli useampia varpaallisreikiä. Siitä järven nimi] Venäläissaarella. Tuttu on näillä mailla myös Laurukais-tarina, tarina "valkiapääpojasta", joka vainolaiset heitti saareen kuolemaan. Yksinään Törsä-Paavokin Hyrynsalmella suoriutui vihollisjoukosta, joka ajoi häntä takaa, mutta väsyneenä yöpyi nuotiolle. Siinä pahaa ennustaen vainolaisen jousi piuskahti ääneensä, mutta omistaja vain arveli:

"Jouskaha, mitä jouskahat, huomenna, jousi, jouskahat Törsäs-Paavon hartioille!"

Mutta Paavo tulikin yöllä ja kolkki kuoliaaksi koko nuotiolla nukkuvan joukon.

Vainolaisen uhatessa monesti kätkettiin talon rahavarat metsään, ja useasti rapparitkin paluumatkaansa varten raskaita "loutuja" kasoittain piilottelivat. Mutta sitten mellakoissa saivat kätkijät surmansa, ja rahat jäivät metsiin. Siten syntyivät aarteet. "Jo tämä olisikin mahottoman rikas, tämä Suomi, jos ei olisi isoa vihaa ollut… rahoja niin paljon jäi piiloon." Onhan niitä joskus vähäisen löydettykin, mutta isompia aarteita ei ole saatu käsiin, sillä ne on kätketty piiloihinsa kovilla uhreilla ja jätetty haltian hoitoon, joka niitä tarkasti vartioi ja aina juhannusyönä puhdistelee. Uhriksi pitäisi olla milloin kastamattoman lapsen pää, milloin kätkijän "oma käsi ottamassa, kanankynsi kaivamassa", milloin yksiöisen jään yli-ajo yksiöisellä varsalla, milloin kolmiöisen miehen meno kolmiöistä jäätä myöten. Sitten vasta aarre antautuisi. Semmoisia aarteita kerrotaan olevan esim. Kiannalla Hossan lähellä, Poikkeusjärven Vasikkatörmässä, Haapovaaran lähellä Porttisalmessa, Puolangalla Kivarijärven saaressa ja Vihajärven Rahasalmessa sekä Hyrynsalmella Seitenoikean alla saaressa.

Rapparien kuuluimpana johtajana oli voimakas Vorna, joka on niin monista tarinoista tunnettu, uros, joka vain istuen veneen perässä riihenparrella sauvoi ylös Pyhäkoskenkin, puhellen:

"Ei pojat puoletkaan, tuskin kolmannetkaan osat, jos ei voine Vorna päästä päälle Pällinkorvan."

Kerran kotiin tullessaan sanotaan Vornan huutaneen: "Lämmitä sie, akka, kyly, jotta mie soan ruotsin-veret itsestäni pessä!" Mutta akka varoitteli: "Älä sie pura joustasi, mie näin pahan unen… mussat kotkat lennettih siun päälles, tapettih."

"Uo sie, akka, vait!" Vorna vain naureskeli. "Ei uo Hailuotuo myöten kukkuo kurahtavaa, kananlasta laulavaa. Kaik' olen mie tappan!"

Mutta kun ukko meni saunaan, tulivatkin Suomen miehet kylyn ovelle. Silloin Vorna kahmaisi paitansa poroa täyteen, heilautti, niin että miesten silmät sokenivat, ja ukko roikaisi alastonna metsään. Mutta saunannurkan takaa paimenpoika jousellaan ampua piukautti pakenijan kantasuonen poikki, ja siihen selviytyivät jo toisetkin, ja kuulu Vorna sai surmansa.

Alituisesti saivat rajaseutulaiset olla varuillaan, ja peloissaan peltojaan muokkailla ja huhtiaan raataa, niin tällä kuin tuollakin puolen rajamerkkien. Varsinkin silloin olivat ajat rauhattomat, kun julkinen sota oli valtakuntien välillä, vaikka vanhaan aikaan kyllä rauhankin vallitessa saattoivat rajalaiset lähteä vainonpolulle. Sodan aikana lienevät etuvartioina "seisoneet" nekin henkilöt, jotka vanhan aitan seinään Kiannalla leikkasivat puukolla tunnusmerkkinsä.

KULKUNEUVOISTA.

"Tie käydä, hako levätä hakovieri haukotella."

Tiettömissä erämaissa Kainuun kansa eleli ja käymättömiin korpiin kulki yhä kauemmaksi. Kesäisiä kulkuteitä olivat vedet: jokia myöten noustiin ylös, laskettiin alas, ja järviä soudeltiin sinne ja tänne, ja niin päästiin syvimpiinkin sydänmaiden sopukkoihin.

Mutta selkosien kulkukeinoja olivat metsäpolut, joita myöten taivallettiin veden ääreltä toiselle. Suot joko kierrettiin kankaita kapsutellen taikka oiustettiin suoraan yli pitkospuita myöten, suurimmat vaarat kierrettiin pysytellen laitamilla, korvet halkaistiin, purojen poikki päästiin porraspuita pitkin. Toiset polut olivat jo ylimuistoisina aikoina syntyneet, jo silloin kuin ensimmäiset eläjät puskeutuivat perukoille. Semmoinen ikivanha salopolku oli Hallantie, joka kulki Havukasta, Kiannalta, Hallan kautta Hyrynsalmelle. Se oli kiantalaisten "kirkko- ja käräjätie", jota myöten vaellettiin Paltamon kirkkoniemelle. Useilla vanhoilla poluilla oli nimenä Papintie, niitä kun Paltamon papit "messumatkoillaan" kulkivat. Ne olivat oikein porrastettuja, "jotta papit mustilla kengillään pääsivät kulkemaan". Tällainen porrastettu Papintie kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty "rouvastin istuin", ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin "kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun". Porrastettu Papintie oli myös ollut aikoinaan Kiannan Näljängän perukoilla, samoin Ruhtinansalmen sydänmailla. Hossanjärvessä on Papinlahti, josta on kuljettu Pispajärvelle. Sielläkin on ennen ollut iso honka puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Rajan taaksekin johti joitakuita käymäteitä. Niinpä vei Kuhmosta Sumsan kautta ikivanha vesi- ja jalkatie kuulun Miinuan rajakiven vieritse Vienan puolelle Miinuaan, toinen tie kulki eteläisempiä suuntia Koukkulaan. Suomussalmelta taas päästiin Kiantajärven seutuja pitkin Latvajärvelle, Vuokkiniemeen ja Vuonniseen, sekä Vuokin vesiltä Viiangin kautta Kivijärven tienoille. Näitä reittejä myöten rapparitkin retkeilivät. Jopa oli rajalla Kiannan ja Lapukan välisillä sydänmailla muinoin ollut Sotatiekin, poikkiteloin porrastettu korpitie. Siitä näkyy vielä porrastuksia ainakin Lapukan läheisillä saloilla.

Metsäteitä kun taivallettiin ja saavuttiin järven rannalle, huhuttiin takarannan talosta venettä taikka tulella ja savulla kutsuttiin noutajaa. Useasti ohjasi polku kävelijän niemen nokkaan, josta oli lyhyempi huhunta- ja saattomatka. Tämmöisiä "Huutoniemiä" ja "Tuliniemiä" on usean järven rannalla. Kiannalla on esim. Polvijärvellä, Naamangalla, Suolijärvellä ja Kovallajärvellä, kullakin Huutoniemensä, Otermalla ja Ristijärvellä taas Tuliniemensä.

Vesiä pitkin vaellettiin veneillä. Vanhaan aikaan olivat vaarit meloneet järviä purtiloveneillä. Semmoisella oli Esko Piirainen vielä vanhojen muistin aikana liikkunut Kuhmossa Kokkamonjärvellä, olipa sillä jokia, Lammasjärveä ja muita vesiä pitkin lasketellut aina kirkolle asti. Purtilonraakki on vieläkin nähtävänä Kotajärven lähellä, Jyrkänkosken alla. Se on vahvasta hongasta koverrettu, lähes kuusi metriä pitkä, puolta leveä, suippoperäinen, teräväkeulainen kaukalo. Peräpuolessa on laitojen reunassa kolot, "ennen kun oli käytetty semmoisia siipiä, ettei vene päässyt keikahtamaan kumoon". Samanlainen, vielä suuremmasta hongasta ontettu, puolikolmatta syltä pitkä souturuuhi, oli ollut 50-60 vuotta takaperin Siivikonjärvellä, Kuhmon Vieksillä. Siinä oli ollut siivet kahtapuolta, noin korttelia leveät laudat vitsastettu reunoihin pitkin pituutta. Soutuhankoina oli ollut "tolpat" reunoissa ja tolpissa oksakokkarat airoja varten.

Olivat vanhat ennen tehneet veneensä myös halotuista petäjälaudoista, katajalla ompelemalla. Kuhmon Elimysjärvellä, Venäjän rajamailla, vielä tavattiin rantalietteestä semmoisen veneen jäännökset: näreinen emäpuu, muutamia kaarilynkiä ja laitalautoja. Laudat oli väännetyillä katajasiteillä vähin välimatkoin kiristetty kiinni toisiinsa, ja kaariin oli ne isketty puuvaarnoilla. Katajaside oli aina paikastaan neljä, viisi kertaa pistetty laitojen lävitse, ja pää kiilattu kiinni. Veneen pituus oli ollut noin kuusi metriä. Arvelivat ukot venettä Polvis-Heikin peruiksi. Heikki-ukko, kuollut vanhana vaarina jo 70-80 vuotta takaperin, oli aikoinaan kesäkaudet aivan päntiönä kalastellut Elimyksellä, asunut tuohikattoisessa majassa järven rannalla ja koonnut vedenviljaa kala-astioihinsa kuusen juurelle.

Nykyiset veneet ovat jo rautanauloin kootut ja muutenkin mukavampia. Ennen olivat nykymallisetkin veneet kaitaisia ja suppeita tönäköitä, semmoisia "heilakoita", jotta ei tahtonut hirvitä niillä vesille mennä, mutta nyt ne ovat joukeaniskaisia, laajarintaisia, leveäpohjaisia, ja uivat kuin joutsenet.

Veneitä on kainuulaisella sekä tavallisia soutuveneitä että pitkiä tervaveneitä.

Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen yhdessä keksineet ja kehittäneet.

Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta. Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu emäpuu, jonka juurikokka käpertyy keulakippuraksi, ja vielä koko kokkapuoli sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin niskasta alkaen. "Hyvän veneen keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen perijatko, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä, vahvasta petäjätukista sahataan — ennen kirvein ja kiiloin halottiin — veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa: asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa. Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan paikoilleen. Kaaret tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla, sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan veneeseen ja vielä piestinkaaret erittäin perään ja keulaan.

Istuinsijoina on veneessä perälauta huopaajalla sekä teljot ja lempilauta soutajilla, ja pohjassa on jalkuteljo.

Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee tervavene laitainsa korokkeiksi leveät varppeet, jotka kiinnitetään vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja korottaa hattulaudoilla ja räpeillä, jotka vitsastetaan vuorostaan varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset airot, kolmikyynäräiset huoparimet sekä seitsen- ja puolikyynäräinen perämela. Sitten on 5-6 sauvointa ja nelisylinen rompsi sekä köysiä, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa nostetaan pintan viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä auskarilla.

Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu viikkokausi sitä rakentaessa.

Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä vähän liehkeämpilaitaisia, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.

Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan Vuokilla Kinnulais-ukko ja Kyllösen Jussi, joista edellinen oli valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut Oilingin Hermanni, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli Taneli Seppänen, Kalliolahden Heikki ja Jonna Heikkinen Lentiirassa. Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla", kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on esim. Lassi Tolonen Hyrynsalmella, Matti Heikkinen Lentiirassa ja Härkös-ukko Ristijärvellä.

Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita rentuilla, ellei niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras reki mäteikköisellä tiellä".

Kotipihasilla koluuteltiin puukärryillä, lantaa vedätettiin pelloille taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin muutamissa rajaseutujen taloissa.

Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin suksille vain ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa estänyt mikään.

Entisaikaan tehtiin sukset eri pitkät. Pitempi suksi oli lyly, se tehtiin lylystä, männynjanhuksesta tai honganlongosta, joka petäjän kyljestä oli irtautunut. Se oli pihkaista, kovaa ja liukasta puuta. Tehtiin lyly joskus koivustakin. Lylyn pituus oli viisi, kuusikin kyynärää, leveys noin neljä tuumaa, ja sen pohjassa oli ura, olas. Mutta lyhyempi suksi, sivakka, oli vain kolmea, neljää kyynärää pitkä, koivuinen olkahaton potkaisuväline. Sen pohjaan oli pälkään kohdalle uurrettu ja naulattu kappale poronkoipea, jotta sivakka, taakse luikumatta, paremmin kesti ponnistaa. Semmoisilla suksilla hiihtelivät ennen Murtomäen ukko ja Väyrys-Antti Ristijärvellä. Oikealla jalalla vain potkaltelivat ja vasemmalla ottivat luikauksia. Yksi sauva oli ukoilla vain apuna ja sillä he potkaistessaan molemmin käsin oikealta työntelivät. Sauvan varsi oli koivun jänteestä, sompa vitsasta, ja yläpäässä oli kuusituumainen litteä keihäs, jolla saattoi jäätyneen lumen kairata pois jalansijasta.

Nykyiset metsänkävijät jo hiihtelivät tasapitkillä suksilla, jotka kullakin paikkakunnalla olivat omaa vanhaa malliansa. Varsin omituiset olivat vanhat kuhmolaiset hiihtoneuvot, "pitkäkaulasukset", joiden tavattoman pitkä ja kapea kärki suorana kohosi ylös ja sukelsi helposti pehmeässäkin kinoksessa pinnalle. Semmoisten suksien pituus saattoi olla neljättä metriä, josta kärkipuolen osalle tuli aina pari metriä. Leveys oli 9-10 cm, mutta saattoivat vahvat karhumiehet pehmeillä hangilla hiihdellä 12:kin cm leveillä lautasilla. Sellaisilla, tavattoman jykevillä koivuliukoimilla Viiksimon Heikkis-Jussi aikoinaan ajeli peuroja sekä karhuja.

Suksien alkeismuotoja olivat potakat, potaskat eli potasmat, lyhyet suksientapaiset kalhut, joilla huhdan hakkaajat hiihtivät keväthangilla sekä heinämiehet laahustelivat veteliä soita niittäessään. Ne metsässä vain kirveellä veiställettiin koivun, kuusen taikka hongan tyvestä, semmoiset kyynärän, toista pituiset, korttelin, puolentoistakin levyiset, urattomat lotikat, joissa vitsaraksi oli varpaallisena.

Jäljessään vetivät suksimiehet useasti ahkiota. Sillä karhun- ja peuranlihat tuotiin metsästä, sillä kuljetettiin eväitä ja aseita metsälle sekä huhdanraantiin mentäessä. Ahkion emäpuuna oli korttelia leveä, toistakin syltä pitkä petäjänlyly, johon oli kiinnitetty kolme, neljä kaariparia, ja kaariin sitten juurella taikka katajalla nidottu petäjänliisteet laidoiksi. Varsin keveästi liukui keveä ahkio pehmeälläkin kinoksella, saattoi hiihtäjä siinä kyllä vetää kokonaisen kontion taikka parikin peuraa. Vetohihnan silmukka oli vain heitetty yli olan, ympäri hartioiden.

Hevosen jäljessä juoksi korkeanokkainen, leveäjalaksinen työreki. Mutta kirkolle karautettiin kokkareella, komealla, siniseksi taikka keltaiseksi maalatulla kirkkoreellä, jonka laitalaudat oli tehty halkaisemalla suuren kuusen juurikasta, niin että juurikokka ylpeästi kohosi perän kuvelaudaksi. Semmoisen reen näkee vielä joskus vanhan talon rekivajassa.

Nyt kyllä jo Kainuun kulmille voidaan kulkea kesäpeleillä, päästään Kiannan kirkolle sekä sieltä rajapuolia mutkin Vuokin ja Lentiiran kautta Kuhmoon, josta takaisin Sotkamoon ja edelleen muuhun maailmaan. Sitten päästään haarateitä myöten Puolangalta Näljängälle sekä Perangan perukoille, Vuokin tieltä Viiankiin, Venäjän rajalle, ja Kuhmosta syrjäteitä Lammasperälle, Kotajärvelle sekä Saunajärvelle ja Jonkeriin. Samoin muissa pitäjissä on kesäisiä kulkusuuntia saatu isoimpiin asutuspaikkoihin. Mutta, varsinkin rajaseuduilla, on vielä kovin monet talot ja kyläkunnat aivan tiettömien taipaleiden takana. Porrastettu erämaan polku vain sinne saattelee, peninkulma-määriin kuljettelee suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside asutun maailman kanssa. Talvella tuisku lyö sen tukkoon, kesällä kanerva ja suoheinä sotkevat.

Niinpä korven asukas yksinäisyydessään usein elääkin aivan kokonaan muun maailman unohtamana ja muusta maailmasta tietämätönnä.

RAKENNUKSISTA.

"Siitäpä isännän kiitän, kun on suolta suojan saanut hirret hirmulta metältä, ruotehet ruojehikolta."

Kuusen juurelle pystyttivät korpien raivaajat ensimmäisen elinsijansa, asettelivat seipäitä tuuhean puun runkoa vasten pystyyn, kattoivat ne tuohilla ja havuilla, ja niin oli tilapäinen suoja, hatara kota, valmis. Taikka tehtiin matala kolmiseinäinen tuohikattoinen maja. Niin voitiin asua koko kesä, raataa kontua vaaran rinteelle, rakentaa saunaa, vaaran laiteelle, kunnes syksyn saapuessa päästiin oman katon alle, savukiukaiseen saunaan ottamaan vastaan pimeää pakkasen aikaa.

Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia. Metsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkean lämpöisissä, ja Sotkamon Juurikkalahdella tapaamme vanhan eukon, joka kesäkautensa viettää vapaana metsänerakkona kuusenjuurisessa kodassa, laitellen luutia, pesimiä ja tuohisia.

Metsäteiden varsilla näkee silloin tällöin vielä varsin vaatimattomia uutisasumuksia: ahtaassa korvenaukeamassa on matala pieni-ikkunainen sauna ihmisen tyyssijana, saunan vierellä puusuoja, taampana pieni navetta, aholla keskeneräinen pirtinsalvos, ja kantoisessa kivikossa muutamia perunapenkkejä, päivänpolttama ohratilkku sekä harvaan taiminut, poutinut naurismaan sirpale. Siinä korvenraivaajan raadannan tulos ja elämäntyö, ympäröitynä karkealla risuaidalla.

Saunasta päästiin savupirttiin, isoisempaan asuntoon, joka entisaikaan oli kaikkien kotina.

Vielä nytkin salomaita kierrellessä tapaa pitkillä perukoilla joissakuissa taloissa tällaisen nokisen isienpirtin. Harmaa honkainen savutorvi, joka harjan yli kuvastuu taivasta vasten, viittaa heti muinaisiin aikoihin, pienet omituiset ikkunat katselevat, kuin päivänkiloa sirristellen, nykyistä maailmaa, ja oven avattua tulvahtaa pirtistä savutuntuinen kotoinen lämmin.

Hauskimman, muinaisaikaisimman haikupirtin tapaamme Lentiiran Änätinpäässä. Vaikka ei pirtti olekaan sen vanhempi kuin vuodelta 1847, on sillä kuitenkin oma vanha leimansa. Pienet erimuotoiset ikkunat — kolmiruutua, neli- ja kuusiruutua, neliötä sekä seisovaa ja makaavaa suorakaidetta — antavat näköä laajoille harmaille seinäpinnoille. Matalan puolitoistametrisen oven kautta käydään kyyristyen pirttiin. Siellä suuri harmaakivinen kiuas, korkea kurkiaisten ja pilaripalikkain kannattama kaartolaki, monilukuiset orret ja leveät penkit sekä pitkä pöytä. Pirtissä on mustien seinien ja karstaisen laen laatima rauhallinen hämäryys, johon pikku ikkunoista tulvehtiva aurinko luo kodikkaat kisapellot kepeäjalkaisille tomutanssijoille sekä lattialle lämpöiset valotarhat kissavanhuksen loikoiltavaksi. Savupirtin hirsialustainen patsaaton kiuas ei ole kovin vanhaa tekoa, mutta esim. Kiannan Vuokilla, Kiholla, näemme hauskan muinaisaikaisen savukiukaan. Siinä on honkaisista pankonalasista ulkoneva liesi ja kyljessä luvaslaudat, kolkassa paksu puinen patsas ja patsaasta seiniin ulottuvat orret, vielä kattilakoukut ja haahlaorret, kaikki vanhan savukiukaan osat.

Rajapitäjissä on vielä joitakuita muitakin savupirttejä. Niin Vuokin Saarivaaralla, Kyllölässä ja Kaariahossa, samoin Pesiöllä jossakussa pikkutalossa sekä Kuhmon Maanselässä. Ja muutamissa sydänmaiden pienissä mökeissä näkee savukiukaan vielä Puolangallakin ja Hyrynsalmella, Paltamon Kivesjärvellä sekä Kajaanin Murtomäellä ja Sotkamon salomailla.

Suuria sukutupia ovat monet nykyisetkin ulos savuavat pirtit. Semmoisia kuin Ristijärven Pyhännällä Klemetin asuinpirtti, joka on seiniltään yli yhdeksän metriä. Se onkin oikein juhlallisen laaja suurtupa, jossa on tilaa emännän ja isännän liikkua, talonväenkin työskennellä. On pirtissä korkeuttakin: laki on keskeltä lähes puoliviidettä metriä lattiasta. Pirtin mukainen on uunikin,joka on kuin pieni huone, neljä metriä sivuiltaan, ja sen tulipesä on kolmatta metriä pitkä, puolitoista leveä, yli puolta korkea. Semmoisia ovat suurpirttien uunit, 40 isoa leipää sopii tähänkin kerralla paistumaan. Uuni on pirtin ikäinen — pirtti on rakennettu 1833 —, paasista muurattu ja Ristijärven ensimmäisiä savupiippu-uuneja. Nuoremmissa pirtinuuneissa on useasti holvaus lieden yläpuolella, ja kiukaan ulkokolkassa on Länsi-Suomen takkaa muistuttava syvennys, peräpohjolainen piisi, jossa talvi-iltasin poltetaan valaisevaa lämmittävä pystyvalkeata.

Kovin vaatimaton on kainuulaisen pirtin sisustus, semmoinen vain arkipäiväinen sydänmaan asunto, jossa kaikki kotoiset toimet tehdään: syödään ja juodaan, tupakoidaan ja syljeksitään lattialle, istutaan ja maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät, kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan, ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetäänkin.

Leveät penkit ovat pitkin seinävieriä, Paltamon Mieslahden Heiskalassa on yli 6 m pitkä, 73 cm leveä honkainen sivuseinän penkki, ja peränurkassa pitkä pöytä, toisinaan vanhaa sydänmaan mallia: jalkapari kuusenjuurakosta veistetty, kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina on pitkäpöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä honganpölkkyjä ja puunjuurista koverrettuja palleja, harvoin selkänojallisia tuoleja. Joskus on karsinassa taikka ovinurkassa tai uunin kupeella leveä, laudoista naulattu sänky jonkun vanhuksen taikka sairaan leposijana. Talvipakkasilla useasti loikoillaan uunilla, ja entisaikaan naiset toisinaan kiipesivät kiukaalle kehräämään ja karttaamaan.

Pirtin lukuisilla orsilla on kaikilla tehtävänsä. Paksut orret oven yläpuolella ovat halko-orsia ja tarvispuiden kuivaustelineitä, päreorret karsinassa päreitä varten, koukkuorsi lieden päällä patakoukun ripustimena, kinnasorret keskipirtillä kintaiden kannattajina, sitten on vielä leipäortta, tupakkiortta sekä monia vaateorsia huiveille, esiliinoille, hameille ja muillekin pukineille. Lisäksi pidetään vaatteita nauloissa seinillä: miesten takkia, puksua, lakkia, liiviä sivuseinällä, naisten hametta, röijyä, esiliinaa karsinapuolessa. Peräseinällä pidetään leipomavehkeitä, peränurkassa ikkunankorvallisissa miesten työkaluja. Kangaspuiden, väävistoolien, tilapäinen paikka on kesällä sivuseinän puolessa, talvella karsinassa.

Kukkiakin on toisinaan pirtin ikkunalla asuntoa ilahduttamassa. Useimmin nähdään punakukkainen palsami, useasti myös pippuri, taikka elämänlanka, joskus keisarinmyntti, kurjenmiekka, pihlajaruusu, kaana, turnes ja nilja.

Entisaikaan pestiin pirtti vain kekriksi, jouluksi ja Maariaksi sekä kesäksi, keväällä kun miehet olivat menneet tervahaudalle.

Tavallinen kainuulainen asuinrakennus käsittää asuinpirtin ja eteispirtin eli eteisen, joiden välissä on porstua. Porstuan perässä on kamari, peräinen, kaksikin, jolloin toinen on köökinä. Eteisen kyljessä on toisinaan kamari, johon käydään porstuasta tai eteisestä.

Hyvin höllä on vanhan talon eri huoneitten yhteenliittyminen, eri ajoilla rakennettuina ne saattavat olla tykkänään eri korkuisia. Pirtti on eteistä korkeampi taikka taas päinvastoin, ja peräinen kaikkein pienimpänä suojana kyhjöttää yksinään poikittain, aivan irtaallaan porstuan takana. Sydänmaiden taloja kierrellessä tulee huomaamaan asuinrakennusten eri kehitysasteet: näkee pirtin, jonka edessä on vain pisteporstua, talon, jossa eteisen sijalla on pikku aitta, taikka porstuan peräinen on aittana, tapaapa joskus asunnon, jossa pirtti ja sauna ovat vastakkain.

Sauna on pienellekin pirtin eläjälle yhtä tarpeellinen kuin asuinhuone. Vanhoissa taloissa se on useasti pihan piirissä, mutta myöhemmin on se saanut siirtyä etemmäksi järven rannalle, puron partaalle taikka kaivon viereen. Se on vain tavallinen kotoinen kyly, nokiotsainen matala huone nokisine seinineen ja mustine kiukaineen, lautasineen, penkkeineen, orsineen. Kiukaansuu on länsisuomalaiseen tapaan perään käsin ja lautaset tavallisesti peräseinän vieressä. Saunan edessä on useasti keittokota.

Samoinkuin sauna on riihikin vanhoissa taloissa aivan kartanon takana, yksinäinen rakennus vain, talon kolmas tärkeä suoja, jossa jumalanviljat puidaan ja puhdistetaan. Syksyisin se lämpimissään hikoilee ja savuaa, taikka pitää se ahkeraa varstankolketta. Kesäisin ja talvisin on riihi toimetonna, romusuojana taikka olkihuoneena.

Mutta pihamaan toisella puolella ovat navetat ja kujat, tallit kylkeisineen, lammasnavetat sekä karjakodat ja kontuladot. Navetat ovat puusiltaisia, parrellisia eläintensuojia, kujat patsasniekkaisia katoksia navettain ja latojen vaiheilla,tallit monesti vanhaa kammioniekkamallia pikku kylkeisineen. Pihan jommallakummalla sivulla on toisinaan komea vanha luhtirakennus puoteineen, ulkonevine kammioineen, ja sitä vastapäätä kamarirustinki ruokakamarina, maitohuoneena sekä jonkun perheenjäsenen makuusuojana.

Etäämmäksi kartanosta ovat asettautuneet aitat. Usein muodostavat ne oman hauskan ryhmänsä, joskus viisilukuisenkin harmaan joukon, ja ne ovat melkein järjestään kaikki talon vanhinta kantaa ja sukujuurta, jotkut ikävanhukset polveutuen aina 16. sataluvulta. Mutta niinkuin vanhan kansan tervaskannot, ovat ne vieläkin vahvaa tervettä honkaa. Aitat ovat joko vilja- ja jauhoaittoja, taikka kala- ja liha-aittoja, romu-, verkko- sekä kalma-aittoja. Taikka ovat aitat vaatepuoteja, pieniä somia huoneita, jotka ovat samalla tyttärien ja piikojen, poikien ja renkien kesäisiä makuusuojia. Silloin on aitassa seinään kiinnitetty sänky, ja tyttärillä on orret ja seinät täytenään vaatetta, vaikka minkälaista ja minkäväristä: paitaa, lakanaa, huivia, vyöliinaa, hametta, röijyä, sukkaa, vantutta, kaikkea mitä toimekas talon tytär tarvitsee.

Paja, raution matala reppänäkattoinen kalkutteluhuone, on joissakuissa taloissa kartanon takana. Silloin tavallisesti joku talon miehistä osaa, ainakin omiksi tarpeiksi, käytellä pajakapineita. — Järven rannassa on talolla nuottikotansa.

Siellä täällä metsäjokien rannalla näkee joskus yksinäisen pikku myllyn, semmoisen hyvin yksinkertaisen hierinmyllyn, jonka pystyssä seisova siipitukki käydä kieputtaa, ja samalla ilman rataslaitosta, vain navallaan pyörittää kiveäkin ja jauhaa salolaisen leipäviljat sekä puurokset. Parin kolmen talon yhteisiä pikku myllyt tavallisesti ovat, ja vuoron perään niissä jauhatellaan, jauhatetaan joskus naapureillekin, taikka annetaan heidän itsensä jauhattaa. Myllyn luona on pieni sauna, jossa jauhattaja saa ajankulukseen lepäillä, kun mylly haltian hoidossa käydä kalkuttelee. Tavallisesti ollaan myllyä käyttämässä yöllä, ja silloin saatetaan helposti saunan lämpimissä nukahtaakin. Mutta jos kivet käyvät tyhjään, voi haltia kyllä tulla herättämään nukkujan, jotta "mylly käy tyhjään!" Tuulimylly on harvinainen laitos, vain jokunen on koko kulmakunnalla. Kuhmolainen on keksinyt hyvin yksinkertaisen tuulellakävijän: on ladon- tai aitankatolle laittanut siivekkään kojeen, josta vähäiset hammasrattaat välittävät viepotuksen alas sijoitettuihin pieniin kiviin. Semmoisen kummannäköisen tuulessa-hosujan näemme esim. Sumsan kulmilla Polvelassa, toisen Kuhmon Jonkerintien varrella.

Vielä yksinkertaisempia hierinmyllyjä ovat käsikivet, joita vielä siellä täällä tavataan, aittaan, saunaan, latoon taikka porstuaan sijoitettuina. Puurojauhoja, ja talkkunaksia niillä vieläkin tarpeen tullen pyöräytellään. Kivelän Taneli Puolangalla oli ennen aina käsikivillä viljansa jauhanut ja kehuskellut, jotta hän on parempi kehnoa myllyä.

Harmaita, laudoittamattomia, maalaamattomia ovat tavallisesti Kainuun maiden talot, pitkille nurkille salvettuja, maloilla päällystetyillä tuohikatoilla suojattuja. Pirtin uunit on muurattu harmaista paasikivistä, laki vankoille kurkiaisille ladottu halotuista puolipyöreistä puista, paksu pilarihirsi on laen alla poikki pirtin, ikkunat neli-, kuusi-, kahdeksanruutuisia. Aitat on useasti salvettu pyöreistä hirsistä, jopa vanhimmat pyöreälle salvaimelle, toiset taas kuusikulmaiselle sulkanurkalle. Aivan erikoisen muodon antaa aitoille ulkoneva otsakomero, kammio, sekä sen alaiset nurkkaveistokset, ja omituisen kohottavan keveyden hauskat pienet jalkapatsaat, jotka seisoen tukevalla hirsiperustuksella kannattavat koko aittaa. Ominaisia ovat myöskin pihanperäiset patsaalliset kujakatokset sekä vanhat kammioniekkaiset tallit pienine kylkeissuojineen.

Harmaa, vaatimaton on Kainuun metsätalo, erämaan tunnelma asuu sen seurassa vaaran laella. Se on juuri sellainen kuin yksinäisen hiljaisen korven kodin odottaisi olevankin. Niinkuin harmaa talo sopeutuu erämaahan, niin sopeutuu erämaan harmaa sarkapukuinen kansakin taloonsa ja karuun kotiseutuunsa.

Korpi on kasvattanut kansan kaltaisekseen, ja kansa on luonut kaltaisensa korpitalon. Puolangan vaaroja.

YHTEISKUNNALLISISTA OLOISTA JA OIKEUSTAVOISTA.

"Maalla eletään maan tavalla, eikä maalta pois paeta."

Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot. "Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin: Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven ja Taivalkosken puolelta.

On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.

Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot. Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi, kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin, samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.

Vaaraksi kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla", "Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä", "Leinokylästä", "Tapanikylästä"… Sillä "jossa on talot niinkuin yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa "vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja". Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti perukaksi ja nurkaksi. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta" tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai "Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä" tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää "somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim. "Askalainen", "Kiekkiläinen".

Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo, Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä, Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.), Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala. Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.

Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.

Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin, jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille." Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu, miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin. Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa, Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, kartanon, vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa. Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa, karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan, mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen" ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen "Niemipeltoa".

Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi, tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan — useasti oman salvamansa makuuaittansa — otti eroava poika talosta matkaansa.

Irtain omaisuus,maanpäällinen: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät, eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun mukaan, ja sitten pantiin arvalla, kuka minkin osan sai. Mutta metsiä, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä elettäessä saanut.

Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa, maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.

Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille, eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki tekemöisissä ja miesten raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään, jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä, kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat. Miehelään mennessään saivat tyttäret heti myötäjäisensä, jotka olivat "niinkuin alkuantoa". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta, mutta makaukset ja pitovaatteet vaatearkkuineen sekä rukin sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin jäljestä perintölehmän ja -lampaan. Niinkuin sanottiinkin:

"Turkit, veltit laitettiin, lehmät, lampaat annettiin."

Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä, 3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia, piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu, päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia. Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.

Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle. Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä". Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän sukunimen.

Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa, tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa, omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!

Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet. Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat perineet isäukon vaatekerrat.

Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa, vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.

Talo annettiin tavallisesti vanhimmalle pojalle taikka luovutettiin sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät ruokkolaisikseen, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten suorittamisilla.

Ruokolle voitiin ruveta kahdella tavalla: joko pöytäruokolle taikka irtonaiselle. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan, vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. Ruokkokirja oli ankara kirja, siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n. 50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin, puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa, vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi, päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone, kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.

Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi, oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat, ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä — olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja sitten lopuksi piti vanhat saattaa kunnialla hautaan.

Talon väkeä olivat myös palvelijat, jotka vuosipalkasta tekivät talon töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, rengille maksettiin 3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä piialle kymmenkunta ruplaa, lisäksi vielä annettiin vuosivärkit. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet hurstihousut ja kaksi hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut, vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin. Kotikasvuinen tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset, sukat ja vanttuut ja huivi sekä kymmenen kyynärää toimikaista hurstia paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista piikkoa paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella, karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.

Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain puolella.

Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä, niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla, toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät huonemiehet sekä vähävaraiset mäkitupalaiset, jotka pikku mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.

Huonemiehiä oli tavallisimmin pieniperheisissä taloissa. Pirtinnurkassa he asustivat, lattialla loukossaan makasivat, keittivät vähät syötävänsä talon liedellä tai kodassa, talon saunassa kävivät muiden mukana vihtomassa, saivatpa kylvää jonkun kapan perunoitakin talon pellon nurkkaukseen, jopa tilkkasen hamppuakin. Mitään varsinaista vuokraa ei huonemies asunnostaan maksanut, mutta huonemiehen akan piti kantaa halot pirttiin, lakaista pirtin lattia joka päivä sekä lauantaisin "luututa" pirtin penkit, akkunat ja pöydät, joskus lämmittää saunakin vuoroonsa. Peruna- ja hampputilkastaan teki huonemies taloon jonkun päivätyön.

Rehelliset ja kunnolliset huonemiehet kyllä saivat talonpirtistä nurkkansa, mutta epärehellisillä ja kelvottomilla ei tahtonut olla sijaa missään. Talojen saunoihin he useasti häätyivät tuhrustelemaan taikka pahimmassa tapauksessa pakenivat metsään ja tekivät sinne mökkinsä.

Pirtin asujina oli vielä silloin tällöin ruotilaisia eli hollilaisia ja istukkaita. Ruotilaiset olivat jonkun aikaa talossa ruokittavina, sitten ne hevosella saatettiin toisen talon vastuksiksi, sieltä kolmanteen, neljänteen ja niin kierräteltiin ympäri kylää. Saatiin myös istukkaita vuosikausiksi talon hoitoon: vanhoja ukkoja, ikäloppuja akkoja, vaivaisia ja hulluja. Työtä heillä teetettiin, minkä he kykenivät. Vanhat mummot kehräsivät hamppua, loukuttivatkin, punoivat kengänpaikkuunuoria, vaarit kutoivat verkkoa, kiskoivat pärettä, hakkasivat havuja. Vaatteissa piti vanhat pitää, ruoassa ja tupakassa. Tähderuokia heille tavallisesti annettiin, jopa toisissa taloissa vain sormipyyhkeitä, joita ruokakuppien pohjasta oli sormenkyljellä sivallettu. Penkki taikka pöydän alapää oli näiden kovaosaisten ruokailusijana.

Toisinaan saatiin kutsumattomina vieraina kerjäläisiä, jotka myöskin vaativat osansa jumalanhyvistä. Mutta kun olivat kutsumatta tulleet, niin sen mukaan heitä kohdeltiinkin: karsinapenkille annettiin heille määräpalat syötäviksi, ruoantähteitä mitä sattui olemaan. "Ei kerjäläisille toki koskaan pöyälle ruokaa asetettu."

Pitäjän parhaita oli pappi, joka sunnuntaisin piti kirkonmenoa ja kesin, talvin kierteli kinkerimatkoillaan. Kuunneltiinhan häntä mielellään ja pidettiin parhaana vieraana, mutta saatiin siitä maksaakin, jopa niin, jotta tultiin huomaamaan, että "pohjaton papin säkki". Luonnossa annettiin papille saatavansa. Joulun aikana vietiin pappilaan hyvinvoivasta talosta 24 kappaa jyviä, 30 leiviskää heiniä, kuorma halkoja, 12 naulaa lihaa, 3-4 paksua ruisleipää sekä kynttilärahat kirkkoa varten. Perttulina piti saatella: naula voita joka lehmästä, naula villoja, 2 naulaa hamppuja ja vasikannahka sekä leiviskä kaloja nuottatalosta. Vielä vietiin papille nelikko nauriita, pari juustoa [Askanmäestä oli kerran viety papille oikein suuri juusto. Siitä pappi kiitellyt: "Niin sitä isosta talosta pitääkin!" Mutta kun pappi sitten oli maistanut juustoa, joka olikin tehty kuoritusta maidosta, oli hän manannut: "Niin on sitkeää niinkuin jänönkääpä!">[, oravannahka sekä pääsiäisrahaa 8 kopekkaa parikunnalta. Joka kolmas, neljäs vuosi täytyi viedä lammas ja talonvanhuksen kuoleman jälkeen testamenttilehmä. Täytyipä vielä kesällä käydä pappilan leikkuupellolla päivätöissä, ja paikoin piti papille raivata niitty ja pitää se aidassa.

Mutta toinen kirkonmies, lukkari, kävi joulun edellä itse saatavansa perimässä. Hänen pussiinsa mitattiin talosta viisi kappaa jyviä, piställettiin kouraan lampaanlapa ja kainaloon työnnettiin paksu ruisleipä. Lampaalla kuitattiin lukkari silloin, kun papille annettiin lehmä, ja vainajan veisuusta vei hän vanttuut.

Tärkeä kirkollinen henkilö oli kirkonmieskin, jota aina piti arvonimeltään mainita. Papille piti hänen kinkeritalossa esittää kinkerilista, johon oli merkitty seuraavan vuoden messutalojen nimet, sitten oli hänen "kanneltava" papille, mitä pahaa elämää oli kinkerikunnassa vietetty. Vielä oli kirkonmiehen tehtävänä potkia ärisevät koirat pois messupirtistä, ja tätä tärkeää toimitusta varten piti hänen opetella potkaisemaan koiraa yht'aikaa molemmilla jaloillaan. Muuten ei kelvannut kirkonmieheksi. Sanottiin myös, että hänen oli kolmesti suoritettava sama temppu, mikä pikku pojille useasti sattuu, kun he pitävät ensi päiviä ensimäisiä housujaan. Näin vaikeista kokeista huolimatta oli kirkonmiehen toimi palkaton, vaikkakin Kylänmäen ukko-kekkuli pyrki siihen virkaan, "jotta kapat sais".

Maallisia pitäjän kappaherroja oli siltavouti, jolle maksettiin jyviä kappa talosta. Hänen toimenaan oli "katella maantien siltoja ja panna ylös, kun tielle someroa ve'ettiin". Toinen oli jahtivouti, jolle myös meni kappa, vaikka "hänellä kyllä ei ollut tehtävää paljo mitään". Juoksutti, niinkuin viimeksi Alankolainen, miehiä rintanaan pitkin selkosia huudattaen ja ammuttaen, jotta muka kaikki karhut ja sudet kaikkoaisivat pois paikkakunnalta.

Oli myöskin kolmenkapanherra, pitäjäsriivali, joka pani paperille kaikki, mitä kunnanasioissa tarvittiin, pyöräytteli ukoille velkakirjatkin ja otti "lantin" joka paperista. Silloin ei ollutkaan "pännämiehiä" joka kylässä. Paavo Juntunen, Hyrynsalmen Oravivaaralla oli pitäjänsä ensimmäinen kynänkäyttäjä. Hän oli oppinut siten, että pappi kinkereillä oli piirtänyt liidulla pirtinseinään kirjoituskirjaimet, ja niitä oli Paavo alkanut jäljitellä. Kiannan ensimäinen kynämies ja velkakirjojen kokoonpanija oli siltavouti Eljas Moilanen, "Läkki-Topora". Ristijärvellä taas oli pitäjänkuulu "Tuliniemen ukko", valtiopäivämies Lauri Keränen, kaikissa kirjoitus- ja muissa asioissa kovin kaivattu ja kysytty.

Mutta lautamiehet ja herrastuomarit olivat ankaran lain ja oikeuden miehiä, joille itse tuomari maksoi kapoistaan 1 1/2 tynnyriä viljaa. Heidän toimenaan oli manailla kansaa käräjiin ja istua lautakuntana käräjäsalissa.

Vanhaan aikaan kerrotaan pidetyn kylänkäräjiä, joissa oli päämiehenä ollut kylätuomari. Semmoisena kylätuomarina oli ollut Ristijärven Ison-Tololan Tuomas Tolonen, ennen mainittu "Vihtakaula", ja oli hänen kylänkäräjissään ratkaistu pieniä rikoksia ja kylän yhteisiä asioita, oli sakotettu ja muutenkin rangaistu. Limingassa oli ollut pääkäräjät, ja aina siellä oli hyväksytty ukon tekemät päätökset.

Kihlakunnan käräjät kestivät entisaikaan paljoa kauemmin kuin nykyään, kolme, neljäkin viikkoa, nyt vain viikon, pari. Oli kyllä juttuja ennen käräjillä: maita kun ei ollut jaettu, riideltiin niityistä ja huhdista, oli ruununmetsäin hakkuujuttuja, tervaa kun ukot niissä polttivat ja huhtia raatoivat, oli viinankeitto- ja myöntijuttuja, velkajuttuja, porojuttuja, perintöriitoja ja kunnianloukkausjuttuja, oli joitakuita tappeluksiakin sekä kaikenlaisia kinasteluja, mutta lapsen ruokkojuttuja ei juuri ollut. Joitakuita varkausjuttujakin sattui aina joukkoon, porojen, perunain, jyvien kähvellyksiä, sitten kalanpyydyksien repimisiä, veneiden rikkomisia ja sen semmoisia, mutta törkeitä murhia ja miestappoja vain harvoin tuli esille. Vanhat ne useimmin olivat varkaudesta syytettyjä, nuoremmat taas tappelivat. "Vaikka kansa oli ennen sivistymättömämpää, niin enemmän siinä oli totuutta kuin nyt. Nyt jos markan antaa toiselle, niin pitää olla todistajat, mutta ennen ei semmoisia tarvittu."

Pelolla ja vapistuksella astui korven mies käräjäpirttiin ja kunnioittaen kumarsi korkeaa oikeutta. Rättäri oli sisään kutsumassa sekä neuvomassa niin altavastaajaa kuin päällekantajaakin, "miten piti olla". Tarvitsivatkin taitamattomat sydänmaan riitelijät ohjausta, ottivat useasti vulmahdinkin avukseen, yksikseen kun pelkäsivät puhuvansa asialleen tappion. Lautamiehet tavallisesti hoitivat käräjöiväin asioita, niinkuin Kiannan Pispajärven lautamies, Jussi Tauriainen, tuima käräjäpukari, joka jo 18:n ikäisenä "vannoi lautamiehen valan" ja joskus hoiteli yksillä käräjillä yli sataa juttua. Oli muitakin itseoppineita asianajajia, semmoisia kuin Jussi Kyllönen Puolangalla, taitava jutun juoksuttaja, satojen käräjäseikkojen selvittäjä, joka joskus höyhenteli itse ovelan Tauriaisenkin. Mutta hänellä olikin ohjeenaan: "Pitää pysyä totuuvessa niin paljon kuin suinkin, ja sitä heikointa kohtaa vain hilpasemalla mennä." Viidestä viiteentoista markkaan ottivat avustajat palkkaa suukovustaan.

Mutta jos käräjöivällä oli käärmeen-käräjäkivi suussa, mällinä sitä poskessaan hoiteli, kun oikeuden edessä ajoi asiaansa, ei tarvinnut pelätä puhuvansa tyhmyyksiä, eikä kaivata puolesta puhujia.

Rumimpia rikoksia oli varkaus. Metsänvarkautta ei kyllä pidetty minään pahana, metsäthän olivat niinkuin yhteistä tavaraa, sillä "Jumala on kasvattanut metän yhelle niinkuin toisellekin, eikä herrat ole sen suhteen enempää tehneet kuin talonpojatkaan". Petos oli myös ruma juttu, mutta hevos- ja kellokaupoissa toisen jutkauttaminen oli kyllä sallittua. Se mies, ken parhaiten pystyi jymäyttämään, "se oli kunnian asia saada toista peijata". Sanansa syöjää pidettiin epärehellisenä ja halveksittiin, valehtelijan puheisiin ei luotettu, sanottiin vain: "Puhuipa tuossa, kumpi pää tahansa". Avioliiton rikkojia naurettiin, tappelua ei pidetty niinkään pahana. Mutta ilmiantajaksi ei ruvettu muuten kuin kostonhalusta, "ottakoot herrat itse asiasta selvän!" arveltiin vain. Pelättiin sitäpaitsi jotta asiaan sekaumalla voitiin joutua vieraana miehenä käräjäpaikoilla, pitkien matkojen päässä, juoksentelemaan.

Oli sitä entisajalla omat rangaistustapansa. Miesten kesken joskus käytettiin korpilakiakin: annettiin miestuumasta yhteisesti selkään jotakuta ilkimystä, linnun- tai kalanpyydyksien varasta taikka muuta kiusallista pahantekijää.

Selkäänhän annatti korkea laki ja oikeuskin, raippavitsoilla roiskutteli kaakinpuussa varkaita ja muita suuria pahantekijöitä, 40 paria lasketti pahimmille, niin että selkä kävi verille. Kiannalla oli piiskuupaikkana Mannilan riihennurkka sekä Kanervakangas ja piiskurina muuan silmäpuoli ukko. Kuhmossa Korhosen Apsalon kylvetteli Jaakkolan huoneen nurkassa, Sotkamossa oli viimeisenä vitsojana Heikki Tapperi. Hyrynsalmella oli Piiros-Mikko saahkarina ja toimitti virkaansa käräjäkartanolla, livautti peukalonsa aina vitsalta syrjään kun löi, ettei vitsa olisi iskenyt niin kirpeästi. Ristijärvellä oli toimitus tapahtunut Mikkolan kujan pylväässä. Siinä on ropisteltu viimeksi puolankalaista tietäjää, Kilpa-Paavoa, joka oli vain arvellut: "Piiskathan mulle on selkään tuomittu, vaan suolarakeillako sinä mua nakkelet?" Ukko oli niin tehostanut selkänahkansa, ettei siihen vitsa pystynyt. Alle 18 vuoden ikäiselle pahantekijälle annettiin lastenpiiskoja, eikä silloin vitsa lyötäessä paljon ääntänyt.

Saahkarin toimena oli vitsojen valmiiksi laittaminen, ja kelloon katsovan nimismiehen käskyn mukaan hän hutki. Kolme ruplaa sai saahkari virastaan vuosipalkkaa ja toimituksista eri korvauksen. Mutta "siihen virkaan kyllä ei ruvennut ei pojat puoletkana".

Vitsatut eivät vielä päässeet sillä, että selkä suomittiin, heidät lisäksi istutettiin kirkossa mustallapenkillä. Joka pitäjässä on vielä muistonsa mustanpenkin istujista. Keskellä kirkon käytävää piti rangaistavan istua synkällä tuolillaan ja kuunnella, kun pappi pani parastaan hänen manaamisekseen. Jopa Kettu-Paavokin Hyrynsalmella, kun oli mennä pöhlännyt juovuksissa kirkkoon, joutui tuhmuudestaan mustallepenkille papin manattavaksi: "Mitä vasten sinä olet rikkonut ja millä tavalla?" Ja vielä, vannotettavaksi: "Ei vasta piä tehä!" Sitten: "Luovutkos pois perkeleestä ja hänen menoistansa?"

Mutta kirkon porstuassa irvisteli hirveä jalkapuu ja ammotteli viittä-kuutta julmaa silmäänsä huonoille lukijoille, rippikouluun saapumattomille, kinkereillä käymättömille, rippikoulussa tappelijoille ja ilkikurisille kirkonmenojen häiritsijöille. Kirkon luona, kirkkotien vieressä, parhaalla paikalla, parhaana kirkkoaikana istutettiin rangaistavia, jalkapahanen nilkasta kamalan puun silmään iskettynä, kaikkien kirkossa kävijäin naurettavana. Olipa Puolangalla kerran saalistettu jalkapuun istujiksi kolme suurta kanaljaa: Antti Junkkari, Nurmen Matti ja Joopi Hiltunen eli "Parta-Joopi". Vierekkäin olivat juuttaat yht'aikaa puulla istua kyköttäneet kuin kukkopojat orrella. Huonoa lukutaitoaan olivat toiset siinä kohennelleet, mutta "Parta-Joopi", kuulu voimamies, oli istunut sitä, kun ilkikureissaan oli kätellyt pappia niin kovakouraisesti, jotta papilta oli päässyt parku. Mutta eivät olleet puulla istujat ottaneet rangaistustaan oikein katumuksen ja parannuksen kannalta, olivat vain naureskelleet ja ilvehtineet ja kivillä viskelleet ohi kulkijoita. Olipa Nurmen Matti kiskaissut pienen jalkansa irti ja käväissyt "syönnistään tiliä tekemässä", tuonut koipensa reikään takaisin, jotta "raskin minä vielä tulla istumaan".

Kauppoja tehtiin ja "voitoilla elettiin". Enimmin tehtiin hevoskauppoja ja sitten kun taskukellot tulivat tavallisiksi, kellokauppoja. Kun kauppaa oli kylliksi hierottu ja kinasteltu puoleen ja toiseen, päätettiin se kättä lyömällä. "Kun minun sanalleni tullet, niin tuoss' on lämmin käsi!" saattoi toinen tarjota, ja yhteen puristetut kourat erotti kaksi kuulijaa, toinen sivalsi toisen, toinen toisen erilleen, ja kauppa oli lukossa. Erottajat olivat sitten vieraina miehinä, jos kaupasta sattui tulemaan oikeusjuttu. Mutta jos vain kaksi keskenään sopi kaupan, niin "kolmannelle korvapuusti". Kättä lyötäessä hevoskauppaa tekevät hevoshuijarit samalla hirnuivat kuin hevonen, ja pyssyn vaihettajat paukauttivat suullaan pyssyn pamausta matkien. Kaupan päättäjäisiksi pidettiin harjakaiset. Jo kättä lyötäessä toinen tinkasi, että rahan puolelta on harjakaiset pidettävä, toinen taas: kalun puolelta, taikka vain, jotta kahda. Miten sitten sovittiin, useasti oli tapana "rahan puolelta" kustantaa harjakaiset, ja yhdessä erottajain sekä muidenkin paikalle sattuneiden kanssa juotiin viinat ja kahvit. Innostuttiin joskus pitämään kokopäiväiset juomingit, jopa Kiannalla kerran pari miestä vaihtoivat äimiä ja ilostuivat kaupastaan, niin että joivat harjakaisia kaksi viikkoa.

Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan lukkoon, antaa käsirahaa ja sopia, että silloin ja silloin tullaan tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.

Purkaa saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa häviölle, kunhan kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä puheella, että "vaikka paikalla… niin ei pureta!" Kellokauppa oli purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.

Vaihtokaupassa huonomman tavaran omistaja työnsi päällisiä. Mutta useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja pantiin vastakkata eli suutakkata, vain huikittiin kourasta kouraan, jotta "jos tahot, niin tuoss' on!" Pisteltiin kelloa väliin viisi, kuusikin kertaa samana päivänä.

Veikkaakin joskus riesauduttiin panemaan. "Minä tähän panen, vaikka veikankin", voitiin väittää, ja veikkarahat annettiin syrjäisen hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää rahat.

Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että löydettiin jotakin, mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat, epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat. Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta. Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina hyvinään.

Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti mitat kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä mitattiin tynnyrillä, joka niinkuin ainakin veti 30 kappaa, mutta "kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei ryykikappaa käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui 8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.

Olkien mittana oli mitta: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan, jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 olkikupoa. Heinäin määränä käytettiin häkkiä, joka poljettiin ja puskettiin niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä, köysitettiin heinät kuormaan raipalla, nuoraraipalla, joka oli hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.

Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä sylellä, jonka tavallinen mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista syltä sanottiin nyrkkisyleksi. Sylen kolmasosa oli kyynärä, mutta käsikyynärä oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään. Vaaksa oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka pikkusormen pään väli, tuuma peukalon leveys, pio oli kämmenen leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] Askel laskettiin puoleksi syleksi, jalka oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli viittaväli, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä. Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta Kainuussa on neljännes, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi, seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä…"

Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli pyssykuti, taikka olisiko ollut kivellä heittää. "Kivikiekistä ei ole kuin kirvesheitto helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että hyvästi koiranhaukku kuuluu… taikka tavallinen tarina kuuluu… välillä on kyllä joki, mutta sen yli hyvästi hyppäämällä pääsee… sanovat kyllä, jotta sinne on silmäsiinto. — Matkan mitta on kielen pituuskin. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla ole matkaakaan kuin kielen pituus."

Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain korennon korkuisella, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.

SUURPERHEITÄ.

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto."

Entisajan suuria sukutupia ja niiden suurperheitä, muinaisten suurien sukuyhteisyyksien viimeisiä rippeitä tapaamme vielä Kainuun takamailla, suurperheitä, jotka ovat miltei kuin muinaisjäännöksiä näinä epäsovun, hajanaisuuden ja isien tapojen halveksimisen aikoina.

Semmoinen suurperhe oli ennen, parhaina halmeviljelyksen aikoina, elänyt Kuhmossa, Kiekinniemellä, mahtavan rikas Piiraisten suku. Iso oli ollut talossa perhe: seitsemän veljestä yht'aikaa yksissä elänyt, ja seitsemän kätkyttä yht'aikaa keikkunut pirtin lattialla. Kahdessa pirtissä oli asuttu, toinen oli ollut 6-sylinen pääpirtti, toinen hiukan pienempi eteispirtti. Niin kauan oli sama suku samoissa leivissä elänyt, että oli samoissa pirteissä jo keskenään menty naimisiinkin.

Toinen suuri sukupirtti oli ollut Kuhmon Rastilla, Saunajärven puolessa. Siinä olivat eläneet Immosten mahtavat, seudun suurimmat huhtien raatajat. Yhdessä pöydässä oli siinäkin monikymmenlukuinen perhe istunut. Sitten kun suku oli jakautunut, oli neljä veljestä mennyt Varajoelle, neljä Akonkoskelle, ja osa perhettä jäänyt Rastille.

Suuri perhe oli niinikään elänyt Ristijärvellä, monesti mainitussa Isossa-Tololassa. Siinä oli Tolosia sikeytynyt ja polveutunut, niin että oli ollut nelisenkymmentä samannimistä syöjää saman puuropadan ympärillä.

Suomussalmen Vuokilla, Jumalisten kylillä, Jumalisjärven rannalla, Jumalisien talossa eli, eikä varsin tavattomia aikoja takaperin, Heikkisten suurperhe. Kymmenen vihittyä parikuntaa asui talossa yhteen aikaan, ja neljäkymmentä Heikkistä pisteli samasta keittokattilasta. Olikin kattila perheen mukainen, veti koko suuren saavillisen, ja keittokodassa "raasulla" sillä keitettiin. Suurten Jumalisten jälkeläinen, 75-vuotias mummo, Kaisa Heikkinen, elää vielä Puolangan Väyrylänkylän Leppälässä, ja muorin ukkovaari, Antti Heikkinen, oli ollut Jumalisten suurperheen isäntänä ja "ämmä-vainaa" emäntänä. Paitsi naimisissa olevia perheen vanhoja jäseniä, oli talossa isännän veli, "Vanha-Matti", vanhapoika, sekä isännän veljentytär, vanhapiika. Emännäksi piti kaikkien sanoa muoria, miniöitäkin huomautteli Vanha-Matti useasti: "Ei piä muoritella, se on emäntä!" Tervanpoltolla, halmeenviljelyksellä oli talossa eletty, ja viljaa oli saatu, niin että pääsiäiseen asti oli riittänyt puimista. Iso riihi, 500-600 lyhdettä vetävä, oli talossa ollut, sen miehet olivat aamurupeamassa tyhjentäneet, menneet sitten muihin töihin ja jättäneet viljat naisväen selviteltäviksi. Parin vuoden leipä oli vakituisesti ollut aitoissa varattuna, mutta silti oli aina jokapäiväiseen leipään sekoitettu petäjäistä taikka survottu olkea. Parikymmentä lypsävää oli seisonut navetassa, ja suolakalaa oli varattu talven särpimiksi 19 tynnyriä.

Hyvin kirjantaitavaa väkeä oli Jumalisten rahvas ollut, ja jumalisesti oli talossa eletty. Pitkien pyhäpäivien pitkiä iltapuolia olivat naiset viettäneet virsiä veisaten, pimeänpäähänkin, päretuletta olivat isossa sunnuntailakeassa pirtissä istuneet ja veisanneet "niin komiasti, niinkuin kinkeriväki olisi talossa ollut."

Nyt ei enää Heikkisten suku elä Jumalisissa, ovat sieltä hajonneet mikä minnekin, Salmiselle, Laajaanmäkeen, Puolangalle.

Mutta Hyrynsalmen jo useasti mainitulla Kypärävaaralla, Luvanjärven kylällä, tapaamme suurperheen vielä tänäpäivänäkin. Siellä elää yli 20-henkinen joukko Kemppaisia yhdessä pirtissä ja syö samasta kattilasta. Kypärävaara onkin seudun vanhimpia taloja, ja sama suku on siinä asunut miespolvia huhtia raataen, tervaa polttaen, kalastellen ja karhuja kaataen. Ja aina on pysytty esi-isien opeissa ja tavoissa. Kodikas vanhankansan henki tuntuu viihtyvän talon pirtissä, ja vieraskin talossa oikein mielellään viivähtää. Talo on korkean vaaran etelärinteellä, ja vaaran laelta leviävät joka suunnalle suunnattomat salot. Naapurina on samalla vaaralla Eskola, johon aikoinaan on Kypärästä Esko-niminen eläjä muuttanut, ja nytkin on siinä Kypärän tytär emäntänä.

Isäntänä Kypärävaaran Kemppais-talossa on 76-vuotias hupaisa vanhus, Matti Kemppainen, talon "äijä", ja kotiväkenä ukon viisi poikaa, joista neljä on perheellistä. Vanhin pojista on yli 50-vuotias Joeli, sitten seuraa Kalle, sitten Eetu, Eeli ja Aatu, viime mainittu nuorin, 30 vuotta vanha. Eeli on 40-vuotias ja naimaton. Ukon neljä tytärtä, Vappu, Anni, Iita ja Aliina ovat naimisissa muualla, nuorin Amerikassa. Joelin ja Kalienkin tyttäristä on jo muuan viety miehelään, ja Kallen kaksi poikaa on vaeltanut valtameren taakse.

Talon isossa vanhassa pirtissä, rakennettu 1777. syö perhe ateriansa ja toimittaa jokapäiväiset työskentelynsä. Onkin pirtissä kokoa isonkin väen liikuskella, seinäin pituus on 8 metriä, ja pirtin korkeutta on neljättä metriä. Suuri harmaakivinen uuni pitää pirtin lämpöisenä. Päivät vain pirtissä oleskellaan, mutta makuusuojana on joka perheellä oma kamarinsa, johon yöksi vetäydytään. Niin on Joelilla, Aatulla ja Eetulla erikoishuoneensa asuinrakennuksen pohjoispäässä, Kallella keittiön sivussa, ja äijällä on hallussaan porstuan peräinen. Eelillä ei ole varsinaista huonetta, nukkuu vain pirtissä samoinkuin isohkot lapsetkin. Sitten on perheellisillä pojilla omat pienet vaateaittansa, joissa tyttäret kesäisin nukkuvat. Pojat taas viettävät kesäyönsä kylkeisessä, kontuhuoneessa ja pihalla olevassa Uunittomassa kamarirakennuksessa.

Niinkuin yksissä istutaan ruokapöydässä ja yhdestä kattilasta ammennellaan, niin yksissä yhteisvoimin, vieraan avutta, kaikki talon työtkin toimitetaan, pellon muokkaukset, viljanleikkuut, heinänteot, lehdentaitot, kaikissa sekä miehet että naiset yksituumaisina häärivät. Samoin syksyisin riihelläkin ovat nuoremmat naiset, mutta emäntäväki puuhailee pirtissä. Kaksi riihtä on talossa, ne joka toinen päivä tyhjennetään ja täytetään, molemmat samana päivänä Talvitöissä taas toimivat vain miehet, toiset hevosenajajina, toiset kirvesmiehinä. Hevosmiehinä ovat tavallisesti Joeli, Aatu ja Kallen poika, Alpiini, ja he hoitavat ajokkaansa lepoaikoina sekä tarpeen tullen kengittävät. Mutta ukko ei enää ota ulkotöihin osaa, häärii kotona vain lasten hoitajana, soudattelee parkuvia pikku Kemppaisia taikka keikuttelee niitä polvellaan.

Kotihommissa on jokaisella määrätyt tehtävänsä. Vanha ukko kyllä johtaa kaiken ja on isäntänä, mutta Aatu, nuorin poika, on kumminkin "eeskävijänä". Hän hoitaa talon rahavarat, toimittaa ostokset — käy kirkolta noutamassa suolat, raudat, emäntäväen tarpeet ja muut — ja suorittaa talosta menevät verot ja ajelee talon asioilla. Ainaisena kotona häärivänä emäntänä ja ruokahoidon hommaajana on Kallen vaimo. Hän keittää syötävät, laittaa pöytään ja huolehtii astiainpesusta, saaden aina kumminkin toisiltakin apua. Mutta ensimmäisenä aamulla, jo neljältä, nousee ylös Joelin emäntä ja keittää koko väelle riittävän kahvin. Hänen huolehdittaviaan ovat myös leipomiset, juustonteot ja voin valmistukset, Vuorovuotensa ovat Eetun ja Joelin eukot karjakkoina, huolehtivat apulaisineen lehmien ruokinnasta, lypsystä, navetanluonnista ja maidonhoidosta. Lammaspiikoina ovat tyttäret vuoron perään, kaksittain yht'aikaa. Pirtin "laasti" on pikku tyttöjen toimena, vuoroaamunsa aina kullakin.

Kaikki talon tarvekalut tehdään itse: ajopelit, veneet, työaseet ja astiat, huonekalutkin. Joka mies osaa tehdä jotakin, mutta parhaita puuseppiä ovat Joeli ja Aatu, jotka panevat kokoon sänkyjä, pöytiä ja kaappejakin. Joeli osaa lisäksi rautasepänkin töitä kotitarpeiksi. Ja vanha vaari on koko kanalja kelaamaan sianvillaköyttä, jota käytetään kalanpyydyksiin.

Jokapäiväiset jalkineetkin valmistetaan kotipirtissä, Joeli ja Eetu ovat talon kenkäseppiä. Anturakengät vain teetetään suutarilla. Samoin miesten vaatteita varten juoksaistaan räätälin puheille, mutta naisten puvut ja alusvaatteet kyllä osataan itsekin ommella. Jokainen emäntä huolehtii oman perhekuntansa vaatetuksesta, ompelee, parsii ja paikkaa, lisäksi on Kallen tytär niin näppärä, että väliin kuraisee alusvaatteet koko väelle. Jokaisella on omat pukunsa, mutta voidaan monesti, asian niin sattuessa, vetäistä päälle jonkun toisen vaatekappale, niinkuin ainakin omassa kotipirtissä.

Oman talon töissä aina hääritään, hyvin harvoin talvellakaan joudetaan tukinvetoon tai muuhun rahdinajoon. Pysytään sen sijaan talvellakin vain maatöissä, vedätellään muraa pellolle ja kohennetaan lantakasaa kartanolla, ja kesällä kylvetään ruista ja toukoviljaa siksi, että "taikinapytty pysyy sulana".

Pyhäpäivä pyhitetään vanhoilta opitulla tavalla. Kello kymmenen aikana keräytyy isoon pirttiin koko talonväki saarnanlukua kuulemaan. Veisataan ensin virsi, sitten lukee Eeli vanhasta Wegeliuksen postillasta päivän saarnan, jonka jälkeen taas veisataan. Pari tuntia kestää tällainen kotihartaus, ja joka pyhä se toimitetaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että talo on velaton. Sillä onhan luonnollista, että tällainen työteliäs, muurahaisten tavalla kaikin väin yhteen kekoon vetävä joukko tulee toimeen omin varoin. "Jokainen jos niin paljon kimpuroisi kuin minä olen kimpuroinnut, niin ei köyhiä olisi", tuumii talon äijäkin.

Edellistä isompi suurperhe elää Kiannan Yli-Vuokissa, Saarivaaran Autiolla. Siinä on saman pirtin eläjiä 24 henkeä, kaikki Mäkeläisiä, vanhasta muorista alkaen. Muorilla, 82 vuotta vanhalla Anna-Reetalla, on hallittavinaan viisi perheellistä poikaa — yksi on Amerikassa ja kaksi tytärtä miehelässä. Emäntänä ja isäntänäkin on vanha muori, hänen nimissään on talo, hänen hallussaan talon raha-asiatkin, ja kaikissa "nuoret" vielä häntä, vanhaa kokenutta, kuulevat. Sillä "vosana se on vanha veneessä", ja tietää enemmän "kuin tämä rotikkaväki". Onkin muori vielä aika terhakka, lapsia kyllä yksinäänkin hoitelee ja huolehtii taloudesta, kun koko väki on ulkotöissä. Aapeli, 54-vuotias vanhin poika, on kyllä "asioissa isäntänä" ja hoitelee tehtävät, mutta joukolla, "rahvaan tuumissa yhessä päätetään", mitä milloinkin on tehtävä.

Samoinkuin Kypärävaarassa on Autiollakin kotitoimet naisten kesken jaettu. Pääkarjanhoitajana ovat naiset vuorotellen, talven, pari kerrallaan, samoin lammasemäntänä. Vanha muori itse hoitelee maidot ja kirnuaa voit.

Hauskimmin ja monipuolisimmin ryhmittynyt suurperhe on Kiannan Kyllölässä, Vuohin mahtavassa napatalossa. Siinä elää Kyllösten 23-henkinen voima, jonka päämiehenä on seitsemissäkymmenissä oleva Vilkko, nimekäs työmies, sukkelasanainen huikeaääninen äijä, ja vanhimpana emäntänä on Vilkon vaimo, Retriika Juntunen, Parvalasta. Joku aika takaperin, oli perhettä 28 henkeä, kun vielä elivät emäntineen Vilkon vanhemmat veljet, Jussi ja Anteri, ensiksi mainittu isäntänä, taitava kirjoitusmies ja herrastuomari, joka "päivät monet istu kamarissa ja kirjoitti myötäänsä, mitä lie kirjoittanut". Vanhempaa kantaa on talossa vielä Vilkon veli, harvapuheinen Kalle, 67-vuotias ukko, jolla on emäntänä Mari, Hyrynsalmelta, "hyvänluontoinen ihminen, kova työntekijä", joka tuli aikoinaan taloon piiaksi, naittui ja pääsi napatalon miniäksi, sitten vielä Vilkon "siukku, semmoinen hulakulkku kuin Vilkkokin", 55-vuotias Valpuri, vanhapiika, jota lapset sanovat "ämmäksi, kun ei enää muutakaan ämmää talossa", ja joka "leskikantturoita kyllä olisi saanut, jos olisi huolinut". Nuorempaa polvea, lapsia ja lastenlapsia on pirtin täydeltä. Vilkko-isannällä on vain kaksi, kaksissakymmenissä olevaa tytärtä, Aliina ja Anni, Vilkko kun ennätti naimisiin vasta 43:n ikäisenä, ei useampaan perilliseen ehtinyt. Kallella on perhettä Petti, Jaakko, Eeno ja Iita. Petti on 38-vuotias "rehellinen poikamies, joka ei perusta tytöistä mitään", mutta nuoremmalla, Jaakolla, on emäntä sekä kaksi lasta. Herrastuomari-vainajan poikia on Aapeli, 36-vuotias, jolla on eukko ja pieni tytär. Anteri-vainajan jälkeläisiä ovat taas Anteri, 43-vuotias, sekä Hemma, Janne ja Hilta-Retriika. Anterilla on emäntä ja pikku tyttö, mutta Hemma on 38:n vuoden ikäinen "naimaton poika, joka ei ole vielä ketään riijastellukkaa, jotta ei hänessä ole elättäjää". Samoin 33-vuotias Janne "ei ole vielä yritellykkää, jotta hänellä emäntä pitäis olla — se oli se iso mies, joka tässä kävellä jyrkilöi." Naimaton on Hilta-Retriikakin, 25-vuotias "komea tyttö, joka tässä pihalla käveli. Ei tämä ole halleja oilukkaa poikamiehiin — liekö tullut tätiinsä".

Samoinkuin edellisissä on Kyllölässäkin talon toimet rahvasta myöten järjestetty. Vilkko on rahapussin pitäjänä ja Vilkon vaimo pääemäntänä, maidon ja ruokatalouden hoitajana. Karjaemäntinä ovat Jaakon vaimo ja Hilta-Retriika sekä tytär Aliina ja karjanhauteiden keittäjinä Iita ja Anterin emäntä. Lampaiden kaitsijoina häärivät Valpuri ja Aapelin eukko. Hevosmiehinä toimivat Janne, Hemma ja Eeno.

Talon pirtti 011 tavaton, isoimpia koko Kainuun kulmilla, seinäin pituus on aina 9.23 metriä. On talossa toinenkin pirtti, vanha savupirtti, aika suuri sukutupa sekin ja vielä asuttavassa kunnossa, tavallisesti työtupana käytetty.

Mutta vaikka talossa on tällainen kansan paljous, tarvitaan töissä vielä vierastakin väkeä. Onpa yletaikojaan palvelustyttökin.

"Kylän pantu palkkalainen,
piikatyttö pikkarainen."

Ja heinätyössä joskus pidetään puolikymmentäkin kasakkaa, kyntötöissä keväällä muuan kasakka, samoin leikkuuhommissa sekä syksyllä "röhnän", mudan, nostossa ja talvella puiden ajossa, kun käydään itse "savotassa".

Kuhmon Kankivaaralla elää niinikään suurperhe, 27 henkeä. Neljä veljestä siellä kaikkineen yhdessä asuu ja askaroi. Talo kyllä ei ole suinkaan mitään ikitaloja, vain kolmisenkymmentä vuotta takaperin tapahtui, että veljesparvi meni metsään ja alkoi tehdä taloa ja raivata peltoa kylmään korpeen. Ja nyt on talo koko paikkakunnan parhaita, ja asujat ovat parasta vanhankansan väkeä.

Puolangan kuulussa napatalossa, jo rapparisotien ajoilta tunnetussa Askanmäessä, eli vielä aivan takavuosina yli 30-henkinen perhe yksillä tulilla, yksillä suuruksilla. Eläjiä oli kyllä vain kolme, neljä perhekuntaa, mutta ne olivat kolmea eri sukua, Moilasia, Holapoita ja Karvosia, naimisien kautta keskenään heimolaistuneita. Isäntänä oli "Askan vanha Junna", sukujaan Holappa, kotoisin Pudasjärven Korpisen Holapasta, josta oli aikoinaan tullut kotivävyksi Askanmäkeen. Mutta kun Junna jäi lapsettomaksi, hankki hän ottopojakseen veljensäpojan, Aatu Holapan, joka nai ja sai perheen talon pöytään. Sitten oli vanhaa Askan Moilas-kantaa Janne Moilanen, vanhan Junnan emännän veljenpoika, perheineen, ja kolmatta sukua oli Jussi Karvonen, joka Puolangan Neulikosta oli lähtenyt niinikään kotivävyksi ja nainut Jannen sisaren. Mutta vaikka nämä kolme Jussia — eroitukseksi toisia "Junna"-teltiin ja "Janne"-teltiin — olivatkin eri sukuja, sopivat he perheineen samoista kupeista lusikoimaan, kunnes vasta pari, kolme vuotta takaperin erosivat kolmeksi pesueeksi. Holapat jäivät yhteen, Moilaset muuttivat toiseen, ja Karvoset saivat kolmannen pesän, niin että suuri Askanmäki on nyt kolmena talona, kaksi jo ennen rakennettua on samassa pihassa, kolmas, vasta valmistettu, hiukan erillään.

Niinkuin Puolangan Askanmäessä erottiin ja hajaannuttiin elämään kukin omissa oloissaan ja syömään kukin omasta pöydästään, niin ovat jo monet Kainuun suurperheet hajaantuneet, ja niin ehkä hajaantuvat vasta nekin, jotka vielä elävät yksissä. Erotaan ensin eri leipäkuntiin, jaetaan maat miehiä myöten ja tehdään työtä vain oman perheensä eduksi. Sitten jaetaan kartanot, rakennetaan uusia asuinpirttejä sekä muita huoneita ja ruvetaan ponnistelemaan kukin vointinsa mukaan.

KUN VANHAT MUISTELEVAT MUINAISIA.

"Ei ole ajat niikuin oli ennen."

Se on alku, ja se on loppukin kaikkien vanhojen vaarien ja mummojen entisajan muisteloissa. Ennen oli kaikki toisin, paremmin, nyt on toisin ja huonommin. Metsät olivat vapaat, hakkasi puun, mistä halusi, taikka raatoi huhtaa, mihin tahtoi, ei ollut kieltoa, pyysi lintua, milloin tahansa, ei siitä sakotettu. Kalaakin sai pyytää, milloin vain halusi, eikä kukaan tullut kieltämään.

Ja työtä silloin tehtiin. Ei joudettu narukengissä kävelemään, ei vapriikin vaatteissa komeilemaan, eikä iltaseuroissa istumaan. Tuohikengissä kesäisin vain asteltiin, virsut, topsut taikka pollot jalassa liikuttiin halmeilla, niityillä ja leikkuupelloilla. Käytiinpä virsut jalassa kirkkomatkallakin. Saappaita taikka muita nahkakenkiä vain kannettiin kainalossa, kunnes ne kirkonkylillä vetäistiin jalkaan. Aitan orrella oli kyllä kenkiä monet parit riippumassa, saappaita, pieksuja ja ruojuskenkiä, mutta silti töpsöteltiin tuohisissa. Korkokenkiä, mustiakenkiä ei ollut kuin joillakuilla rikkailla, jotka olivat niitä "kaupunnista" tuoneet komeillakseen.

Jalkineiden mukainen oli muukin asu. Pilkkoa ja hurstia olivat vaatteet, taikka kotilampaiden villoista valmistettuja. Naisilla oli kesällä pumpuliset — naiset itse karttasivat, kehräsivät ja kutoivat pumpulivilloista vaatetta —, talvella villakuteiset hameet ja "röijy oli ommeltu hameeseen kiinni". Selässä oli villainen saali, musta- tai ruunipohjainen, rantureunainen. Kirkkopaidat tehtiin pellavasta, jota tuotiin Kajaanin markkinoilta taikka ostettiin karjalaisilta laukkumiehiltä. Kirkkoröijyt ["Ei ollut ennen takkia koko Ristijärvellä. Mie kun teetin, niin herraksi sanoivat. Räätälikin, Jaakko Pyykkönen, sanoi, jotta en osaa tehä. Mutta minä sanoin, jotta kun teet semmoisen, pitemmän kuin röijy, olethan nähnyt herroilla. Se teki sitten, ja se oli ensimmäinen takki Ristijärvellä, Penna Heikkisellä oli toinen." (Oilinkin Hermanni).], lyhyet korkeakauluksiset miestenröijyt, joita pidettiin kymmeniä vuosia, tehtiin harmaasta sarasta, taikka mustasta tai sinisestä "ruottinverasta". Talvella pidettiin kotikutoisia sarkavaatteita sekä sarkapäällystäisiä lammasnahkaisia turkkeja. Päässä oli kesällä lippalakki, talvella ketun- tai lampaannahkainen hilleri. "Nyt ei enää kelpaa hurstipuku. Nyt pitää naisilla olla merinat ja silkkivaatteet ja miehillä vapriikin vaatteet, ja nyt pitää vielä olla nästyykit, ja niihin nenästä kerätään ja kotiin tuodaan. Raskittiin se ennen kentälle viskata."

Kontti selässä kesäisin kirkkomatkat astuttiin perävilkkaa metsäpolkuja pitkin, ja kontissa oli eväinä rieskat, piirakat, kalakukot ja linnuntäkät, kapahauvet ja voirasiat. Ei kyllä kaikilla ollut niin rikas eväskontti, toisilla oli vain karkeaa petäjäistä sekä halpaista roppavoita. Ja Mustos-ukko Puolangalla oli varannut kirkkomatkalle mukaansa vain suoloja sekä piimää. Kourallisen oli pistältänyt suolaa suuhunsa ja ryypännyt piimää painoksi. Voitiin kirkolle mennä myös veneellä, soudettiin monipeninkulmaiset järvenselät ja joenuomat ja kosket sauvottiin. Talvisin taas päästeltiin hevosella, ja eväsarkku oli reessä mukana. Eikä ennen tarvinnut rahaa ottaa mukaan kirkkomatkalle, mutta nyt ei penningeittä lähdetä. Siellä lanteilla juodaan kahvit ja syödään vehnäset, ja sittenkin palataan voivotellen: "Nälkäinen on kirkonkylä, ei lähe nälkä."

Kahvista ei tiedettykään, vasta noin 50-60 vuotta takaperin sitä ihmeeksi ilmestyi joidenkuiden keittiöihin. Pappilassa oli kyllä jo joku saanut sitä maistaa, ja "olipahan se semmoista karstavettä". Yli 70-ikäinen Tiikkajan muori Kiannalla oli parikymmenen-vuotisena saanut kahvia ensikerran Suomulan talossa, ja hiukan vanhempi Keräsen muori oli samanikäisenä tutustunut siihen, kun Väisälän emäntä pannustaan sitä tarjosi. Puolangalla oli pappilan jälkeen ruvennut kahvihommiin kiertokouluttaja, Matti Kyllönen. Sotkamossa Suonvaaran ukko oli kohta 30:n vuoden, kun tutustui kahviin, ja Hyrynsalmella Kypärän ukko nuorra miessä ollessaan oli mennyt naapuriin kekrinä ja saanut kuumat kahviryypyt. Oli sitten Kypärän ukko tuonut kaupungista "pööniä" ja sokeria vähäisen, ja kauppias oli neuvonut valmistuskonstit ja ennustanut: "Kun jouvut 80:n ikään, niin kyllä kahvia juuvaan siinä, missä vellipannukin on tulella".

Tarpeellisia olivatkin kahvin käyttöneuvot, ettei olisi tehty niinkuin muuan Kiannan emäntä. Oli kinkerimatkalla oleva pappi antanut illalla emännälle pavut, että "keitähän minulle noista!" Ja jäänyt odottamaan. Vasta aamiaiseksi oli emäntä tuonut kahvipavut lautasella, hyvästi voilla sekoitettuina, päivitellen: "Olen monet ve'et keittänyt kuiviin, eikä ne ole pehminnyt". — "No, annahan olla, kyllä ne välttää!" oli pappi kiitellyt.

Vähitellen uuteen juomaan totuttiin, mutta vähän sitä alussa käytettiin, puolitoista naulaa kun tervamiehet Oulusta toivat, riitti siitä jo koko vuodeksi. Pienessä puuhuhmaressa, kahvipörsyssä, pavut survottiin. Ja sen kahvipörsy teki — niinkuin vanha Kemppais-Matti Hyrynsalmella oli ennustanutkin —, että ajoi petäjäpörsyn pirtistä pois. Ne kun eivät sovi samassa seurassa olemaan, riitelevät, jotta toinen tai toinen pois.

Ei myöskään tupakkaan mennyt rahoja. Kylvettiin ja kasvatettiin sitä itse, kessuja, nurkantakaisia, mehiläisen laulupuita. Joka talossa oli huoneiden takana pienoinen kessupelto, ja syksyisin oli pirtinlaki täynnään kessukerppuja kuivamassa. Sitten kessut korjattiin aittaan taikka pirtinluhtiin tynnyriin ja tarpeen tullen noudettiin vihkonen ja hakattiin hienoiksi petkeleellä tai kirveellä pikku huhmaressa tai hakkurissa. Hakut säilytettiin tuohipöntöissä ja mukana niitä kuljetettiin eläinten rakosta muokatussa kukkarossa. Ahkerasti sauhuteltiin isoilla, itse koverretuilla visakopilla taikka pahkakänillä, joita imeskeltiin tuomenoksasta tai päreliistakosta tekaistulla varsikynällä. Isoiset pollauttelivat ylpeästi syöskummi- ja hopeapeslaipiipuilla, joita olivat ostaneet Oulusta parilla, kolmella ruplalla. Jopa jotkut, niinkuin esim. Hyvölän Renne ja Purolan ukko Sotkamossa, olivat niin mahtavia isäntiä, että haiuttelivat "vaapenta".

Nyt enää vain joku vanhankansan ukko kehtaa kessuja käryytellä. Ostotupakat pitää jo joka miehellä olla, jopa nuorilla savukelaatikot taskussa. "Piippuni pilaupi, en pane maankasvuja", oli muuankin renki ylpeästi torjunut Kemppais-Matin kessujen tarjouksen. Mutta "teki mieleni sanoa, jotta isäs poltteli vanhana potunvarsia ja nauriinnaatteja".

Kauppiaita ei maakylissä ollut, tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin. Pari kertaa talven kuluessa käytiin merenrannalla, syyslumilla joulun edellä ja kevätkeleillä Maarian jäljestä tehtiin matka. Vietiin lintua, voita, lihaa ja metsänriistan nahkoja, tuotiin suolaa ja rautaa. Pari viikkoa kesti matka. Kajaanissa käytiin markkinoilla joulu- ja helmikuussa, ja vietiin metsäeläinten nahkoja, mutta ostoksia ei Kajaanista juuri tehty, sillä siellä oli tavara paljon kalliimpaa kuin Oulussa. Taas "mitä lie räämäkalua tarvittu, sitä ostettiin laukkukauppiailta". Mutta sitten rupesi tulemaan kauppiaita maallekin, "ja ne ne on, jokka maakunnasta rahan hävittää".

Tuluksilla vain lipsautettiin tuli. Mutta vanhan vaarin nuoruuden aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan. Ensimmäiset öljylamput olivat pieniä pahaisia läkkisiä tuijuja, joiden nokassa pikkuruinen tulennokare tuhrasi.

Eikä ennen kouluilla ihmisiä rasitettu. Kiertokouluakaan ei ollut kuin sanansijaksi, ja rippikoulussa käytiin vain pari kolme, viikkoa. Sittenkin oli silti enemmän lukijoita kuin nyt, vaikka nyt niin paljon käydään koulua. Nälkä se opetti työtä tekemään ja maata viljelemään, ei tarvinnut kouluista hakea mahtia niinkuin nyt. Ja sittenkin nyt heitetään maat viljelemättä ja myydään yhtiöille. Kaikki parhaat talot ovat yhtiöiden hallussa, niin ettei jaksa kaikkia luetellakaan. "Metänjako" myös on yhtenä syynä nykyisiin oloihin. Ennen kun metsät olivat yhteisiä, ei kukaan saattanut hävittää metsiä niinkuin nyt. Nyt on ihminen joka puolelta niin kierroksessa, jotta et luulisi siinä kenenkään elävän. Et saa mennä metsäänkään etkä kalaan muuta kun määrätyllä ajalla.

Paljon on vanhoilla myös haastamista entisistä nälkävuosista. Kovia aikoja on täällä koettu, monet "moruvuodet", "kilovuodet", ja kaikkein kovinta isona hallavuonna, josta on jo vierähtänyt yli puolisataa vuotta.

Se oli kamala vuosi jo heti alun pitäen. Kevät oli kylmä ja pitkä, pari viikkoa jälkeen Eerikinpäivän oli vielä lumikinoksia maassa, ja kun juhannuksena soudettiin kirkolle, oli järvienselillä jäätä ja rantakaarteissa lumihankia. Ruis kasvoi vain kurjaa punaista uikeloa, ja senkin pani Perttulin halla, niin ettei tullut muuta kuin kahuja niinkuin kuusenhavuja. Ja ohrat menivät niin vähiin, jotta seulalla tuotiin pirttiin koko riihen elos, akanoineen kaikkineen. Niistä kun keitettiin puuro, niin vesi valahti lusikan koloon, kun pistettiin puuroa padasta. Perunat olivat niin voimattomia, jotta veden päällä lillivät.

Silloin syötiin petäjäistä, aivan puhdasta silkkoakin pitkät ajat monessa talossa. Suolaheiniä keräiltiin halmeahoilta, sidottiin parilyhteittäin kuin ohrat, kuivattiin pirtin uunissa ja survottiin petkeleellä huhmaressa, seulottiin, ja karkeammat rouheet jauhettiin käsikivillä. Olkia myös samoin survottiin. Niitä sitten yhdessä petäjän kanssa käytettiin leipään, suolaheinää kuin höystöksi. Koivunparkkiakin kokeiltiin leiväksi, mutta se oli kovin pahaa, samoin jäkälää ja valkeata suokuohua [suosammalta], mutta petäjä oli parasta ja vanhastaan jo koettua.

Oulusta, Joensuusta ja Kuopiosta asti vedätettiin kallista viljaa, mikä saatiin, ja rahoja riitti, mutta harvalla oli kylliksi rahaa.

Silloin kuoli paljon ihmisiä nälkään ja nälän tuomiin tauteihin. Kaikki oikein laihtuivat ja kuihtuivat, ja "ihminen kun lamaan oikein menee, niin se sitten on kostutettava". Niin runteli ja kuihdutti nälkä ihmiset, että "kun kirkastuksena meni kirkkoon, niin ei enää montakaan tuntenut, mitä oli ennen tuntenut". Eikä niityllä tahtonut nälkiytyneiden raukkojen viikate pystyä heinään, "jos kuin näpeä viikate oli".

Monet perheet rajaseuduilta silloin muuttivat Venäjän puolelle. Jo taipaleelle nääntyi moni, ja moni kuoli perille, toiset jäivät iäkseen rajan taakse, Vienan-Karjalaan ja Aunukseen, naittuivat sinne ja perehtyivät.

PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.

"Ilta istuin tulee, päivä maaten valkeaa."

Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut antimiaan.

Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa: "Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat merkkiä.

Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja muitta ryypyittä — riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat työväelle aamuryypyt — ryhtyi jokainen toimeensa, naiset karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä. Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon, ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä. Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore, vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan", ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja — Kähkölän äijä istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.

Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja aamukausi oli pärettä poltettu.

Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren kalarokka-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti keitettiin, pöydän päähän patapölkylle, siitä ammensi kullekin kuppinsa täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret leipätorot, kaksi, kolme isoa kasaa, toi suolakalapurtilon ja vielä pari tuoppia hapanta juotavaksi. Ja niin oli aamunen valmis.

Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, yläpäähän, sitten miehet kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän latvapäähän. Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa, jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla keittokupilla, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana, että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun, ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty, sai itsekseen siunata ken halusi.

Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi, mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista paksua "pullaa" — pulla painui kolme naulaa — sekä ryyppi kannun piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja. Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty, hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja, sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.

Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle jakkaralle, rahipöydälle jonka ympärille koko lauma asettui polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".

Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin tunniksi pariksikin köllähtää ettoneelle pitkin pirtin penkkejä, ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta. Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään, heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.

Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään, karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan. He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin isoon pärevasuun, kuppikoriin, jolla oli paikkansa penkillä pöydän takana, lusikat säilytettiin lusikkakorissa, joka riippui orren päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.

Puolisille tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin, samalla kun miehet saivat pottuvoinsa tai lihavellinsä ja suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa, sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.

Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai iltasen pöydälle, lihakeiton tai piimävellin. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan, sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta, saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet, oli päivän töistä päästy.

Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon, parikin isoa kupoa — aamulla oli ne sinne korjattu —, jotka levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut alusmannukoita eikä mökkänöitä heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun", paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit. Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin, päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla. Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.

Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat revontulet.

Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.

Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi. Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.

Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät jatkuivat sekä aamusta että illasta.

Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä kesäinenkin päivä.

Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.

Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli viikkokunnassa eli viikkomoissa, kesällä kaukaisilla niityillä taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin päiväseltään, vain puoliseväät mukana.

Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita lapsiaan.

Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä lasten saunavuoro.

Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.

Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin. Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan, jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä Wegeliuksen postillan taikka Nohrborgin "Langenneen ihmisen autuuden järjestyksen", Björkvistin "Uskonharjoituksen autuuteen", Hamnerin "Tien osottajan iankaikkiseen elämään", Bunyanin "Kristityn vaelluksen", Siionin virret ja jonkun uuden testamentin sekä "pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa, russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma tavallisesti säilytettiin.

Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.

Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.

MITÄ SYÖTIIN JA JUOTIIN.

"Leipä hyvä kumppaniksi, hyvä vuosi vierahaksi."

Ei ollut sydänmaiden asukkailla niin erinomaisia syötäviä eikä juotavia. Syötiin mitä saatiin, ja saatiin mitä raadettiin. Raadettiin elääkseensä ja elettiin raataaksensa, se oli salolaisen elämänkutsumus Maa kasvoi viljansa, karja tuotti viljansa, vesi ja metsäkin antoivat viljansa.

Leipä oli ensimmäinen ja viimeinenkin raatajain syötävä. Leveäksi ja paksuksi se paisuikin parhaana halmeaikana, jolloin aitan purnut pullottivat rukiita täytenään. Leivottiin aina lähes parin korttelin levyisiä, puolen paksuisia pehmeitä pullia, mutta ohralla sekoitettuja kuivia reikäleipiä, joita nykyään jo paljon käytetään, ei ennen haluttu. Juuripytyssä kiukaan kupeella hapatettiin leivänaines, sotkettiin, vanutettiin ja pyöräytettiin leiviksi. Mutta pellonviljasta, ohrasta, taputeltiin ohuita leveitä rieskoja, kuorimattoman viljan karkeita leipiä. Ne olivat pyhäpäivän syötäviä, lauantaina niitä leivottiin ja jo heti puolisiksi sekä iltaseksi haukattiin voin kanssa lämpimiltään. Leivänpuolta olivat myöskin teokset: ryyni- y.m. piirakat, joita emännät laativat juhlapäiviksi, sekä punasleivät ja mykyt, joita tehtiin teurastusaikana, ja vielä laskiaispäivän rasvarieskat.

Paitsi leipää saatiin pellonviljasta myöskin puurot, vellit ja talkkunat. Talkkuna oli tavallinen talvisen pyhäaamun suurus, paksu voisilmäinen puuro talkkunajauhoista rasvalla höystettyyn veteen keitetty. Talkkunajauhot pyöräytettiin vain käsikivillä keitetyistä, uunissa kuivatuista ohrista. Velliä ja puuroa keitettiin tavallisesti metsäsaunalla viikkokunnissa oltaessa sekä talvi-iltoina kotipirtissäkin. — Ja keittohierin piti olla "ristitty", risti leikattu haarukkapohjaan, eikä saanut puuroa padasta syötäessä padansangan yli kurkotella, ellei ensin pistetty puukapulaa sangan ja reunan väliin.

Mutta kun sattui halla ennättämään halmeen korjuuseen ennen sen raatajaa, tuli leivän muutos, silloin täytyi kansan turvautua petäjäiseen, ikivanhaan pakkasien panemattomaan, mäellä ruskeana paistavaan metsäneloon.

Jopa joskus kaiken varalta pidettiin keväällä, pari viikkoa ennen juhannusta, vakituiset petäjäpäivät, jolloin koko talon väki aamulla aikaisin lähti metsään laihon leikkuuseen. Lyötiin mäntyä mäkeen, ja katajaisella nylkimellä kiskottiin kuori neljän, viiden korttelin mittaisiin kaistaleisiin. Puolissa päivin palattiin, raskas surullinen elotaakka selässä, ja iltarupeamalla kuoret silvittiin, puukolla rapattiin ruskea kaarna pois sekä pyöräyteltiin pihka irti oksainreijistä. Sitten levitettiin kuoret päiväpaisteeseen kuivamaan, ja sen jälkeen ne uunin hiiloksella kepillä leuhutellen paahdettiin ruskeiksi "molleroiksi". Isossa huhmaressa, pörsyssä, survottiin petäjät rautaisella petkeleellä, kolmin, neljin petkelein akat väliin hakkasivat saman pörsyn petäjiä. Survotut rouheet seulottiin, ja seulalle jääneet petäjänperät petkelöitiin uudestaan taikka käytettiin ne käsikivissä.

Tavalliseen peläjäleipään tehtiin pellonviljasta juuri, ja alustettiinkin jauhoilla, mutta sitten vastattiin petäjäisellä. Hyvin useasti pantiin puoleksi metsällistä, eikä se vielä vienyt miestä heikoksi. Mutta joskus jouduttiin niinkin puille paljaille, jotta täytyi leipoa silkkaa petäjäistä. Tuohella taikka petäjänkuorilevyllä täytyi sellainen leipä työntää uuniin paistumaan, muuten ei pysynyt koossa. Ruskeaan ruisvelliin murennettiin tällaista mustaa metsänleipää ja nälänpakolla saatiin menemään alas.

Leivottiin myös petäjärieskoja. Tehtiin ohrajauhoista imellus, joka petäjällä sotkettiin, ja ohuet leivät paistettiin miedossa uuninkuumuudessa sekä roppavoin kanssa syötiin pyhärieskoina. Joskus keitettiin petäjäistä puuroakin, ja maitoon kiehautettiin karkeista "petäjän mokareista" petäjäjuustoa.

Mutta antoi metsä parempaakin syötävää kuin mustaa petäjäistä, pyytäjälle se soi kaikenlaista riistaa, karhusta alkaen pahaiseen oravaan saakka.

Lintukeitto oli metsämiestaloissa useasti pöydällä taikka lintulevy: tuohipalasella paistettuja linnuntäkkiä. Pyyntiaikana syötiin hyvinä lisäpaloina myös monet oravannautteet. Heitettiin oravat yöksi lihan suolaveteen, sitten paistettiin petäjänkuorilevyllä uunissa, ja semmoiset oravalevyt olivat oikein makeita. Seitsemän oravannautetta nälkäinen metsämies saattoi kerralla pureskella.

Enemmän kuin metsänriistaa saatiin vedenviljaa. Sitä nähtiin joka talon pöydässä.

Vanha ja huokea kalojen säilyttämistapa oli kuivaaminen. Syksyllä ja talvella kun nuotalla saatiin paljon norssia ja kiiskiä, laitettiin niitä uuniin petäjänkuorille kuivamaan ja saatiin kapuja. Norssit olivat parhaita kapakaloiksi, hyviä olivat myös ahvenet, ja hauenpäät uunissa kuvattuina olivat oikein mainioita. Joskus kuivattiin ahventa ja haukea keväällä ulkona päiväpaisteessa seinällä rassiin pistettyinä. Aitan kammiolla pärevasuissa säilytettiin kapakaloja, ja talvella niistä nauriiden taikka pottujen kanssa keitettiin kalarokkaa, joka oli tavallinen talvisen arkiaamun ruoka.

Toisia kaloja, muikkua, ahventa, säynävää, siikaa, särkeä, haukea pantiin suolaan. Suolakalaa taikka tuorettakin paistettiin uunissa petäjänkuorilla ja sanottiin levykalaksi. Tehtiin myös kalakukkoa, varsinkin kiiskestä tuli hyvä kukko, niinkuin sanottiinkin: "Ei heitä kiiskikukko maistamasta." Ja kalavelliin, nauriista ja jauhoista keitettyyn soppaan, pantiin kourantäysi muikkuja. Mutta kun nauris- taikka perunavelliin pantiin höystöksi uunissa ruskeiksi paistettuja kalanruotoja, että tuli keittoon kalamnakua, saatiin syötävä, jota sanottiin ruotakeitoksi. Sekin oli pitkän piimättömän talven ruokia.

Karja antoi leivälle parhaat särpimet. Rieskamaito ei kyllä monelle maittanut, mutta maitopuurot ja -vellit ja viilit olivat pyhäpäivän herkkuja samoin roppavoi, höppävoi eli piimävoi, jota syötiin rieskan leivän kanssa. Roppavoita saatiin siten, että kirnuusta vähäisen lämmitettiin, ja voi suolattiin puolipiimäisenä. Valmista voita raahdittiin vain harvoin syödä. Mutta kun tahdottiin herkutella, keitettiin pyhäaamuksi makujuusto: lypsylämpöiseen maitoon pantiin juoksutus, ja sitten kiehautettiin maito kokkareiksi. Arkisina aamuina, tyydyttiin vain piimäjuustoon: kiehuvaan maitopataan huljautettiin piimähulikan sisällys, ja niin tuli juustokokkaa siitäkin? Mutta leipäjuustoa kannatti tehdä vain isoisten karjanemäntien joskus pyhäaamun eineeksi heinämiehille taikka talvella, kun lehmä poijittuaan lypsi juustomaitoa. Se juoksutettiin samoinkuin makujuustomaitokin lypsylämpymiltään. Hiljaisella tulella koottiin juusto kattilassa kapustalla, nostettiin maitopytyn pohjalle ja puristeltiin pyöreäksi, ja lopuksi tulen lekolla paistettiin. Juoksuttimena käytettiin pikkuvasikan juomakohtua, joka hiukan huuhdottuna pistettiin suolavesipulloon, suolavettä sitten kulautettiin maitoastiaan. Isoon juustoon meni maitoa kaksi, kolmekin kannua.

Mutta kun kuivia leipäpalasia keitettiin maidossa, oli se maitokeittoa. Maitopiimää syntyi, kun kerma kuoraistiin pytystä pois, ja piimän sekaan lisättiin vastalypsettyä maitoa. Se oli monesti iltaruokana, varsinkin Kainuun länsipuolessa, jossa piimä syötiin siltään. Mutta itäpuolessa, Kiannalla ja Kuhmossa, käytettiin karjalaiseen tapaan piimää uunissa ja saatiin maitokokkaa eli kokkamaitoa. Kuumassa uunissa muodostui piimä kokkeliksi, hera kaadettiin pois ja sijaan pantiin maitoa, toisinaan kermaakin. Köyhä kyllä ei saattanut maitokokastella, pian "moitittiin, jotta se kuuluu herkutelevan". Pohjapiimää ei maitopyttyihin pantu, eikä piimää venytetty, semmoisenaan vain piimitettiin ja hapatettiin.

Pitkin kesää koottiin piimää talven varaksi tavattomiin ammeisiin, jotka olivat maitohuoneen tai eteispirtin loukossa. Kun maito oli pytyssä piiminyt, kaadettiin se ammeeseen, jossa pian mokat laskeutuivat pohjaan ja hera kohosi pinnalle. Hapatessa kanneksi keräytynyt kanahka kuorittiin pois. Monia kuukausia kun piimä sai ammeissa seisoa ja käydä, tuli se niin tulisen happameksi, "jotta oikein suuta karvasteli". Pitkin kesää ammeista aina janoissaan juotiin, ja talven selällä olivat ammeet talon ainoina lypsylehminä. Siitä ammennettiin herat juomisiksi sekä pohjasakka vellinhöystöksi ja puuronkastikkeeksi. Tehtiin ammepiimästä kopottiakin. Sekoitettiin siihen kylmiltään rukiisia jauhoja paksuksi talkkunaksi, jota vain pärelastalla pisteltiin, kun ei tahdottu lusikkaa tuhria. Monen vanhan muorin iltastoimitus oli se, että tyhjensi kopottikupin, sitten kellahti pitkäkseen kiukaalle.

Paitsi maidonpuolta saatiin karjasta ruoan lisäksi lihaakin, niin että voitiin pyhäpäivän puolisiksi ja useasti arki-illoiksikin keittää lihapotut taikka lihavellit. Lihat palvattiin saunassa, pidettiin ensin hiukan suolassa, sitten ripustettiin orsille saunan kuumuuteen, ja lyötiin vielä kova löyly. Ison talon aitan lihaorret oikein notkuivat palvattujen paistien ja lapojen painosta. Makkarat ja punasleivät, punaset ja rasvat myös karjaa teurastettaessa saatiin ja talven vieriessä syötiin, makkara- ja punaskeittona, punasleipäjankkina ja rasvarieskoina.

Ammepiimä, hapan, oli kesäntalven jokapäiväinen juotava. Sitä ryypättiin kotona, sitä otettiin mukaan päivä- ja viikkokuntiinkin. Mutta osasivat emännät tehdä oluttakin, ainakin pidoiksi ja suureksi kekrijuhlaksi sitä valmistettiin. Tehtiin ensin maltaita — säkissä, vesiastiassa liotettiin viljaa, ne saunassa mallaslaudoilla kuivattiin ja imellytettiin, sitten käsikivillä jauhettiin — ja maltaista tehtiin imellus, joka pantiin umpinaiseen tynnyriin, lisättiin vettä ja käytettiin, niin että vaahto kuohui. Humaloitakin — joissakuissa taloissa oli humalikko huoneiden takana — pantiin sekaan ja paikoin katajavettä, jota oli keitetty marjaisista katajanlehvistä.

Makeiksi välipaloiksi keitettiin muuripadallisittain taikka paistettiin uunin täysin nauriita hauvikkaiksi ja paistikkaiksi. Työnnettiin uuninpohja nauriita täyteen, kun oli hiilet lakaistu pois, ja kun nauriit olivat kypsyneet, otettiin ne pankolle vaatteen alle hautumaan. Varsin makeita olivat hauvikkaat ja paistikkaat, kalan ja leivän särpimenä niitä syötiin. Kokonaisin vasuin niitä talvisin kannettiin illallispöytään.

Poimittiin ja käytettiin hiukan marjojakin. Lakkoja poimittiin soilta ja keitettiin niistä maitoon lakkajuustoa. Puolukoita ja karpaloita kerättiin vellin höystöksi, samoin joskus koiranjuolukoita. Mustikoita poimittiin ja sotkettiin suolaheinäjauhojen kanssa suolaheinähilloksi. Suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa takoittain ahoilta.

Lasten makeaisia oli koivun jälttä ja mahala. Metsiä juoksennellessaan he laskea lurittivat mahalaa sekä kiskoivat petäjänkuoren alta jälttää.

METSÄSTYKSESTÄ.

"Tuolta se korpi kumottavi, salo siintävi sininen, tuonne mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, muien miesten metsimaille, urosten urisalolle, jossa kuusenoksat kuuna paistaa, hopeana honganoksat".

Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja. Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.

Syksyllä alkoi varsinainen metsästysaika. Jo vanhalta Perttulilta jotkut virittivät pyytönsä riistamaille, mutta vasta Mikkeliltä alkoi syöntilintujen ampuminen, ja kekriltä käytiin pyytämään kauppalintuja sekä oravia ja muuta metsänviljaa.

Oikealla metsämiehellä piti olla metsämiehen varukset, jopa vaatteista alkaen. Talvisilla metsäretkillä oli päällä valkea hurstipaita, niin pitkä, että se ulottui kengänvarsiin saakka. Päässä oli valkea lammasnahkainen reuhka taikka näätäreuhka, jonka päänahka killisteli otsapuolella, ja häntä heittelehti takana niskassa. Jaloissa oli harmaat sarkahousut ja polviin ulottuvat voidellut varsikengät. Tämmöisenä valkeana erätonttuna voi metsämies jotenkin huomaamattomana hiiviskellä huurremetsässä saalista "värjäämässä". Muussa toimessa ei pyhää eräpukua käytetty, se olisi pilautunut ja saanut vierasta hajua.

Vanhankansan "ampukeinoja" oli jousi, joka vielä vanhojen muistin aikaan oli joissakuissa taloissa tallella. Komea, raudoitettu ja luulevyillä silattu oli ollut sen tukki, ja sen teräksinen kaari, kotiseppien takoma, niin jäykkä, että selän taitse kulkevalla remelillä ja rautakoukkerolla oli se vartalovoimin vedetty jänteeseen. Kallis esine se oli ollut, 60 riksiä maksanutkin. Kaksin miehin oli pitänyt jousen kanssa olla metsällä, toinen nuolennoutajana; yksin ei tullut toimeen, niinkuin sanottiin:

"Ei nyt auta ampukeinot, kun ei ole nuolennoutajata."

Toinen vanhanväen metsästysase oli karhukeihäs. Se oli julma ase, neljältä taholta teroitettu, litteähkö, paria korttelia pitkä putkiperäinen teräspistin, joka korvallisistaan oli naulattu pari-, kolmikyynäräiseen tuomivarteen. Korvalliset taikka korvanaulojen päät oli kierretty renkaalle, muuten pistäessä "keihäs ja varsi olisi mennyt läpi, ja karhu syönyt miehen". Varren toisessa päässä oli suovero ja sompa, jotta hiihtomies saattoi keihästä käyttää sauvana.

Nykyisen vanhan polven metsänkäyntiaikoina oli aivan tavallinen metsämiehen ase piilukkoinen luodikko: isoreikäinen peura- eli karhupyssy, peuraväljäksi sanottu, sekä pienireikäinen oravaniuha ja vähän väljempi lintuharsu. Peurankoivista tehdyssä nahkatupessa, hölstärissä eli hylskärissä,' kannettiin pyssyä selässä, ja ruutikaulukset eli porohkat ruutisarvineen, luoti- ja piikukkaroineen, ruutimäärineen riippuivat kaulassa, hurstipaidan povessa. Vyössä keikkui iso tuppipuukko, selässä oli vielä eväitä varten nahkalaukku ja taskussa tulukset. Ja koira juoksi jäljessä taikka laukkasi edellä saalista etsimässä.

Näin varustettuna liikkui pyytömies eräretkillään, syksyisin lumettomina taikka vähän lumen aikoina jalkaisin, mutta paksulla lumikelillä hiihdellen ja vetäen perässään pientä ahkiota, jossa kuljetti varuksiaan ja saalistaan.

Varaten ja taiten oli erämiehen metsälle lähdettävä, etteivät kateiden pilaukset pystyisi, eikä talosta mikään paha tarttuisi matkaan. Niinpä piti pyytäjän kaikkine varuksineen, koirineen pujottautua pellonaidan raosta, jotta siihen jäisi kaikki "paha puoli", taikka tukkeutua kolmen leppäpehkon lävitse. Toiset vielä veräjillä lakaisivat havuilla jälkensä, taikka ottivat talosta uuninluudan ja vetivät sitä perässään aidan taakse, jotkut tekivät keihäällä ristin askeliinsa taikka piirtelivät viiskantoja, muutamat manasivat jälkeensä katsoen:

"Ken katein silmin kahtoo, sen silmät vettä vuotakoon, rasvaa rapattakoon!"

Usealla vanhalla metsämiehellä oli lisäksi vielä omat varansa. Niinpä Kivikiekin ukko Kuhmossa kantoi aina tuluksissaan punaista langanpätkää ja ruumisarkunnaulaa sekä vyötäisillään, paljaalla iholla, punaisella villarihmalla kierrettyä jäniksenlankaa. Muutamilla oli paidankauluksessaan linnunkynä, jossa oli eläväähopeaa, toiset ukot taas nostivat takinhelmansa takaa vyön alle: siihen kummaan kun vieras ensinnä katsahti, ei silmäys pystynytkään. Eihän sitä aina tietänyt, mistä oli "kateen silmä katsomassa, kehnon korva kuulemassa".

Helposti saattoivat kademieliset turmella toisen metsälykyn. Vaikkapa vain pyssynpaukauksenkin pahansuopa kuuli, saattoi se jo siitäkin varattoman pyssyn pilata. Ei huolinut muuta, kuin siepata heti tuppensa, tähdätä sillä sinne käsin, mistä ammunta kuului, ja huutaa "korjaa raato!", niin jo tuli pilat. Samoin kävi, jos kuulija katsoi vanhan tuohipökkelön lävitse, taikka rupesi hyppimään petäjää vasten kuin koira, kynsimään sen kylkeä sekä raastamaan oksia hampaillaan. Taikka saattoi pilaaja ampumisen kuullessaan heittäytyä vatsalleen ja huutaa: "ammu kaikki porohkasi!" taikka seisoallaan vain parkaista: "ammu lintua, mie rupean saunan tekoon, jossa palvataan raatoa!" taikka: "lisää ruutia, ei totellut, pieni oli loahinkis!" Silloin ei ampuja enää saanut mitään, vaikka olisi koko päivän pamautellut?

Keinokkaat metsämiehet osasivat sentään päästää pyssynsä piljosta. Ajoivat käärmeen pihlajavitsoilla piiskaten liukasta kuusenkoskutta myöten pyssyyn ja ampuivat sitten sen ilmaan, taikka työnsivät "koko pyssyhuushollin" kynnyksien kohdalle sillan alle, niin että sen ylitse tulivat kaikki kulkemaan, taikka purkivat pyssyn ja laskea juohottivat vettänsä sen lävitse pohjoista kohden? Muutamat kuumensivat piipunperää tulessa, toiset pistivät piippuun luodiksi pihlajaisen pulikan, jotkut ottivat ja ampuivat rippileipää, niin jotta veri räiskähti ja voitivat sillä verellä pyssyään, taikka pyysivät oravan keinolla millä tahansa ja hautasivat sen maahan, pää itäänpäin ja manasivat:

"Mene, konna, kotiis, ilkiä isäntihis, paha mailles pakene!"

Mutta jos metsästäjä oli pyssynsä piipun ja tukin väliin kätkenyt käärmeennahkaa taikka käärmeenpään, taikka pannut pyssynperän voidelootaan viisihaaraisen raatteenlehden, ei pyssyä saanut niinkään vain pilatuksi. Ja jos metsästäjä voiteli pyssyn käärmeenrasvalla, taikka siveli sen käärmeenverellä, taikka tallensi herheläisiä lukon ja piipun väliin, tuli pyssy varmasti tappavaksi, eikä ollut pilattavissa.

Metsämiehen koirankin kateet useasti pilasivat haukkumattomaksi. Silloin piti panna koiran nokkaan piipunporoja, niin että eläintä alkoi aivastuttaa, siitä heti parani. Toiset ottivat kolmesta kuusesta kolminokkaisen, niinkuin kanan jalan, ja niillä pyyhkivät koiran turpaa, ja siitä alkoi koira taas hakea saalista ja haukkua. Jotkut pitivät koiran kaulassa jänislankaa, eivätkä silloin silmänteet koiraan pystyneet.

Varoen ja salapuoluisin piti erämiehen saatella saalistaan kotiin. Pirttiin ei sitä heti saanut tuoda, vaan piti se ensin heittää jonnekin syrjäpaikkaan, sitten vasta kantaa esiin. Jänikselle pistettiin pieni kolmihaarainen havulehvä vasempaan korvaan, ettei kukaan olisi saanut pyytöä pilatuksi. Lintukeittoa syömään ruvettaessa ei saanut siunata, se kun oli metsällistä, niin siunaus olisi vienyt onnen.

Viikkomäärin metsämiehet toisinaan viipyivät eräretkillään, koluten kaukaisimmatkin korvet. Sillä "ei ne niin ole äijän takana viljat otettavana". Kuhmolaiset ja Kiannan miehet monesti retkeilivät rajan takanakin. Tottuneita olivat erämiehet eksymättä samoilemaan suurimpiakin saloja. Ilman mynttiä tarkkasivat he petäjästä, joka päivän puolelta oli silvetto ja pohjoispuolelta oksaisempi ja paksukaarnainen. Samoin näki ilmansuunnan muurahaispesästä, se kun eteläpuolelta on avonainen, pohjan puolelta ruohottunut. Mutta jos joskus sattui astumaan vereksien pirunjälkien ylitse, jotta joutui eksyksiin, täytyi kääntää vaatteensa nurin ja manata paholaista. Siitä selviytyi sen jäljistä.

Yötä vietettiin nuotiolla, rompsi- taikka rakovalkealla, ellei sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". Kantapallukat asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, vaaja eli nuotionaula lyötiin päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön. Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:

"Nuotio on nimesi, Seppänen pappisi, pala äläkä pauku!"

[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]

Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen suojus eli maja, jossa oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat tulta kohden ja siunattiin:

"Isän risti rinnalleni,
Pojan risti polvelleni,
Pyhän Hengen pääni päälle."

Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän liikkujista oli karhu, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.

Samoili saloilla suuri susikin, harmaaturkkinen hukka, jäykkäselkä. Sudenhautoihin olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana Kuhmossakin tapettu.

Ilveksiäkin aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli. Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin tavoitettiin.

Ahmoja oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, lumisuimun, ja siihen teki poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös ridalla, lujalla loukulla, joka oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.

Kettuja, repoja, ruskeita tuikeronokkia kepsutteli Kainuun erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä. Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela käpykanto, käpylauta eli käpälälauta, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet ovat pyytäneet repoja sangoilla, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa. Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin varovainen, ja vaikea pyydettävä.