NIKKINEN NYRKKEILEE

Sanomalehtineekerin näperryksiä

Kirj.

SANTERI RISSANEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Isien puu
Tyyppi punapäivien ajoilta
Gulassinero
Vaatimaton lisä yliluonnollisten yllätysten historiaan
Jopi Juntusen joppaukset
Konttoripäällikkö Kiikkusen käkönen
Kärpäsenkyläläisten voimakas vappuhyppy
Erzerumilaisten edesottoja
Harha-askel
Bruntilaisparat
Pikkunen pakina puuttuvista pilkuista
Puhelinpakinaa
Runollinen Savonmaa
Ha, ha, ha, ha
Kuningasten jälkeläiset
Kekkonen kertoo
Nikkinen nyrkkeilee
Nestori Nikkinen mallaa moottoripyörällä ajoa
Minkätähden Nestori Nikkinen ei ottanut osaa köyden vetokilpailuun
Nikkinen on ostanut moottoriveneen
Nikkiset juhlivat juhannusta

ISIEN PUU

Astelen aamuna autereisena tutun kylän talvista tietä.

Askelteni alla kitisee kristalleina kimalteleva lumi, ylläni kaareutuu korkea, pirteää pakkasta tietävä taivas, kupeillani kohoavat kookkaat hongat valkovaippaisina, ylevinä, äänettöminä.

Käyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri virtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin. Ajatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset linnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä ehyttä ja ihminen erinomainen.

Huomaan hyräileväni:

Terve, metsä, terve, vuori — —

Terve!

Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!

Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.

Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän ihalan.

Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien pyhänä perintöpuuna.

Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin ammoisihin —

Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme nouseville perintöpuuksi.

Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.

Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään piirtoa tehnyt.

Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt juurellesi.

Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.

Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta, nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun hyvien haltioittesi hoivattavaksi.

Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.

Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille.
Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.

Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.

Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:

— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!

He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:

— Niin, niin, sinä ihana isien puu.

Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan koskea, eivät havuasi häiritä.

Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa kehittyvä.

He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja hupainen aitasi ilmoille yleni.

»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»

He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.

Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet, piloillaankaan pahoin pidelleet.

Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.

Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat, kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen. Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi. He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.

He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät, että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja liitot laajaan sydämeensä.

He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa muisto ja merkki oli — puu isien.

Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa, miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa. Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan, näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.

Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana, koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana, nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva perintö.

Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista — kallis minulle ja kallis monille!

Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi, silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —

Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly tai typerä!

Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?

<tb>

Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan hädissäni — —

Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.

— Oi, puu isien, puu isien!

Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu, täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.

Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja häpeällisimmin.

Saastutettu ja rikkirevitty.

Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos, tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki: puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —

Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta raastettu.

Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön, niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto hyväksynyt moista?

Kysy, ken!

Oma koira on omaansa purrut.

Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty, laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.

Naurava, ilkkuva iletys.

»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»

Ha, ha, ha, ha!

He, he!

He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret, häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden — saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa kohoamattomaksi isiemme perintöpuun.

Isien puu! Isien puu!

<tb>

Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti, kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.

Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa:

— Isien puu! Isien puu!

1918.

TYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA

Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.

Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi tuoksuava »Työmies».

Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia haikupilviä halliin.

Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla hänelle.

Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun luo.

Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun rahakuurnaan koputtaen:

— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!

Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan, syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin, ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.

Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis. Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti kyynäspäästä.

— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.

Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä, mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja rahakukkaro tallella.

Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.

Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen taskuunsa.

Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.

Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta, sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.

Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.

Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia, otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen, tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia patiinikenkiä.

Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle. Se rupesi kytemään ja käryämään.

Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».

Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen. Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.

Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi, potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.

Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.

Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun, häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän, kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.

Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut. Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien hiellä eläjinä.

Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen, vapaaseen »temokraattiin».

Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan. Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin, maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.

Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.

Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia, puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.

Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset. Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa — kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja tämän roletäärin räkyttämistä!

Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.

Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:

— Jumalauta, saatana!

Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.

GULASSINERO

Tukkukauppias Tuomas Tuppurainen on epäilemättä etevimpiä ja rohkea-aatteisimpia gulassinerojamme.

Hän osoitti niitä vinkeitä jo hamasta nuoruudestaan. Hän keinotteli näet, ties millä mahdin ja tavoin, itsensä ensin repaleisesta ja kaikkien kieroon katsomasta kerjuripojasta rehteväksi renkimieheksi, renkimiehestä leskiemännän (ja emännän talon) isännäksi, insänästä pyyleväksi puulaakin pomoksi, pomosta piiripäälliköksi ja päälliköstä suuria summia käsitteleväksi kasööriksi, ryhtyen lopuksi kokeilemaan omalle kontolleen, aluksi haloilla ja tukeilla, sitten taloilla ja tiloilla ja lopuksi pörssipapereilla, ollen nyt huipussaan ja omaten miljoonan, kuusikerroksisen kivimuurin pääkaupungin parhaalla liikepaikalla, auton, paljon painavasanaisia ja hienoja tuttavuuksia ja rajattoman luoton pankeissamme.

Te tunnette hänet helposti Helsingin kaduilla, rahan ja räätälin porstaaman gulassiparoonin ja kaikilla brancheilla touhuilevan nousukasmaailman high lifen.

Meillä, muutamilla harvoilla ja valituilla hänen kirjallis-taiteellisilla armoitetuillaan, oli äskettäin kunnia olla kutsuvieraina ja alamme näytteinä hänen loisteliaassa asunnossaan pidetyillä päivällisillä.

Tarinoimme ylen syötettyinä ja juotettuina kahvin ja sikaarin ääressä, muiden vieraiden mentyä, päivällisten päättäjäisiksi sen siitä ja tuon tästä.

Kirjailija Kynälä mainitsi viimeaikaisesta vilkkaasta kirjallisesta tuotannostamme ja tiedusti samalla huomaavaisesti arvoisan isäntämme mielipidettä tästä ilahduttavasta kulttuuri-ilmiöstämme.

Tuomas leikitteli hetken paksuilla kultaisilla kellonperillään, rykäisi sitten äänekkäästi ja lausui hänen asemalleen sopivin pitkin pausseerauksin:

— Tsah! Tällaisilla kylttyyrikysymyksillä on mielestäni sekä hyvät että huonot puolensa. Riippuu siitä, miltä taholta ja tasolta sitä katselee. Puhtaasti ja pelkästään teidän kirjaltajain ja kirjanpainajain kannalta katsoen on ilmiö tietenkin ilahduttava. Kuta enemmän te jaksatte näet noita romaanejanne rustailla ja novellejanne värkätä, sitä suuremmat tulotkin teillä on tiedossanne. Mutta meidän ahväärimiesten kannalta tuo kaikki teidän touhunne on tuskin kolmenkymmenen prosentin arvoista. Minä annan teidän tuotannollenne tietenkin sen aivon, jonka se ansaitsee, sillä onhan esimerkiksi äskettäin ilmestynyt »Korkokirja» erinomainen tekele ja Kauppalehti ja Merkaattor ovat varsin paikallaan nekin ja onhan Aleksis Pakkalainen tehnyt puutavarapransseilla puuhaileville tärkeän »Tukkijoen», Teuvo Aholainen kirjoittanut traketiiansa »Kruununmetsistä», Eino Leinolainen novellin »Pankkiherroista», samoinkuin Hannes Linnankoskelaisen kirjasessa »Tulipunainen kukko» kuuluu olevan monia hyviä tetaljitietoja puutavara- ja uittoaloilta, mutta —

Hän nosti jalokivillä komistetuilla sormillaan 20 markan havannan huulilleen ja imaisi siitä pari sauhua.

— Mutta me kesehtimiehet järjestäisimme periaatteen pohjalla tuon kaiken paljon edullisemmin kuin mitä te kykenisitte koskaan tekemään. Sillä, kas, kaikki tuo teiden tuotantonne on tuskin epävarmaa osaketta parempi. Aikani on tosin näihin kirjallisiin kysymyksiin valitettavan vähän hersyvä, mutta olenpa kuitenkin luonut mielipiteeni ja suunnitelmani tästäkin, kuten luonnollisesti kaikista kansallisista kylttyyrikysymyksistä. Ja mielipiteeni on, että tuo teidän työskentelynne on — mitenkä se ruotsalainen runoilija Shakespeeri sattuvasti sanookaan — »Liian paljon melua ihan turhasta.»

Hän naurahti ja maistoi kahvikupistaan.

— Jaah, juuh, hyvät herrat! Me ahväärinerot katselemme usein asioita paljon kauasnäkevämmillä pinksneillä kuin te ja meillä on paljon hienompia johtolankoja kuin teillä kehutuilla kirjaltajilla, he, he. Toivon, että voitte seurata ajatukseni säkenöiviä säikeitä.

— Hm. Lähden eräästä tosiasiasta. Ja se on se, että ulkomaiden markkinoilla tarvitaan nyt ja lähitulevaisuudessa tavattoman paljon hyvää paperimassaa. Tiedättehän kai, että siitä tehdään konttinenssin teollisuuskeskuksissa kenkiä, kankaita, nuoraa, lankaa, huonekaluja, jopa talojakin. Monet massatehtaamme eivät tule jaksamaan tyydyttää kasvavaa kysyntää. Ja siinä parhaillaan päivänkysymykseksi tulevalla ahväärialalla minä olen keksinyt oivan kesehtin. Miksi tuhlata niin paljon paperia kotimaassa teidän kirjoihinne, kun paperia voidaan käyttää paljon hyödyllisempään hankkeeseen! Ei, painettakoon täällä vain almanakkoja ja joku kauppa- ja pörssilehti, mutta — muu paperi leveranssattakoon ulkomaille massamarkkinoille, 200 prosentin varmalla tuotolla.

Hän hymyili alentuvasti.

— Tsah! Minä näen naamastanne, että te olette hieman vörpluhvatuita, he, he. Te ette ole huomanneet, että asia on niin naurettavan helppo ratkaista. No niin, teiltähän ei voi sitä vaaliakaan, mutta me liikemiehet, me luemme kaikki tuollaiset kauppamahdollisuudet kuin ilmasta.

Tuomas kulautti taas kahvitilkan ja tuprutti hetken havannaansa. Sitten hän haastoi:

— Tuota massakysymystä voisi vielä helposti laajentaakin ja säästää samalla toistaiseksi paperipuitamme. Meillähän on näet vuosikaudeksi kyllin entistäkin varastoa vietäväksi. Onhan Helsingissä, Turussa, Tampereella, Viipurissa, vieläpä miltei joka kaupungissa ja joissakin kauppaloissa ja kirkonkylissäkin suuria kirjastoja, joissa lojuu aivan hyödytönnä tuhansin leivisköin kirjoja, kansallisomaisuutta korottomana pääomana. Otetaan ne ja sulatetaan uudelleen massaksi — ja sitten ulkomaille, he, he, he! Kas siinä, hyvät herrat kirjaltajat, minun mielipiteeni kirjakylttyyristä.

— Mutta silloinhan kirjailijat jäisivät — —, uskalsi joku huomauttaa.

— Työttömiksi ja puille paljaille, aiotte sanoa? Ehei, minulla on mietitty heillekin tehtävänsä. Hehän tuntevat tarkoin kirjallisuuden ja kirjastot. No niin, pantakoon heidät kokoamaan massatehtaisiin noita kirjastoja. Monet heistä osaavat muutoin kieliäkin ja ovat laajalti matkustaneita. He ovat siis paikoillaan tehtaiden ulkomaankirjeenvaihtajiksi ja kauppamatkustajiksi.

Meiltä pääsi yhteinen ihastuksen hyminä.

Muistaen asemani sanomalehtimiehenä tiedustin:

— Entäs jos kaikki sanomalehdet, jotakin kauppa- ja pörssilehteä lukuunottamatta, lopetettaisiin, niin mihin olette aikoneet käyttää sanomalehtimiehiä?

— No, heitähän on meidän maassamme vielä verrattain vähän ja heille on helppo saada sijansa. Me panemme heidät kyhäämään lentäviä reklameerauksia ulkomaille suurenmoisesta suomalaisesta massatuotannosta ja suomalaisen massan eduista. Se on kysynnän kiihoittamiseksi hyvin tärkeää ja tarpeellista.

Taiteilija Maisema uteli:

— Herra komesroodilla on epäilemättä omat nerokkaat suunnitelmansa ja laskelmansa meidän taiteilijoidenkin ja harjoittamiemme taiteiden varalle?

— Luonnollisesti! Taiteetkin on pantava palvelemaan käytännöllistä kauppaa ja teollisuutta. Maamme on köyhä eikä meillä ole varaa tuhlata niukkoja pääomiamme taiteisiin ja taiteilijoille. Ottakaamme aluksi kuvanveistotaide, sillä se on hyvin helposti lyötävissä rahaksi. Ulkomailla tullaan sodan jälkeen paljon rakentamaan. Tiedättehän, kuinka paljon rakennuksia niissä meni raunioiksi kaikilla rintamapronteilla. Kalkista ja sementistä on noissa maissa varmasti tulossa ennen pitkää puute ja samalla siis niiden vilkas kysyntä. Toisin sanoen niistä tulee kuranttitavaraa. Meillä on molempia taidekokoelmissamme kiihkeimmän kysynnän ajaksi. Monet meikäläisistä kuvanveistoksista ovat ihaeltavan kookkaitakin. Savi-, kipsi-, marmori- ja vuolukivikokoelmamme siis vain murskaksi ja sementtilaastiksi, muurisaveksi ja sekuliksi — ja pistämmepä vallan varmasti oikeana hetkenä niistä 500 prosenttia pussiimme. Kuvanveistäjätkö? Lapsekas kysymys! Hehän ovat ensiluokan työmiehiä sementtitehtaisiin. Voimme tarjota heitä myös ulkomaille muuraus- ja rappaustöihin ja he saavat siellä suuria päiväpalkkoja ja elävät paremmin kuin nyt.

Me vilkaisimme toisiimme. Emme olleet osanneet aavistaakaan moista afäärineroutta.

Tuomas myhäili oikeutetun itserakkaasti.

— Mikäli tulee taidemaalareihin, jatkoi hän, niin me hankimme heillekin ulkomailla mainioita työansioita. He menevät sinne uiko- ja sisämaalareiksi, tapetsoijiksi, puleeraajiksi ynnä muuksi, mikä ala mitäkin enimmin miellyttää. Kysymys on vain siitä, päivä- vai urakkapalkkako heille on edullisin, mutta sehän selviää kyllä sittemmin. Taulukokoelmien suuret pinta-alat voidaan taas käyttää tonniston purjeiksi, pienemmät öljyllä kyllästetyt kankaat ovat taas käytännöllisiä ja kauniita korkkimattojen vastineiksi ja permantomatoiksi. On hyvin mahdollista, että niiden kysyntä voisi tuottaa jopa kaksi-, kolmesataa prosenttia.

— Pianonsoittajat olen ajatellut konekirjoittajiksi sekä tehtaisiin että paikanvälitystoimistoihin, mutta voisi heitä tarjota myös ulkomaille sähköhissien käyttäjiksi. Näyttelijät ovat taas mainioita ja itseoikeutettuja eläviksi reklaameiksi, laulajat ja lausujat pörssimeklareiksi ja tarjontahuutokauppoihin myyjiksi.

— Entä tiedemiehet? kysäisi uteliaasti lehtori Lukevainen.

— Ooh, heidät on helppo sijoittaa myös ahväärialoille! Kemistejä tarvitaan tulevissa massa- ja sementtitehtaissa, tilastotieteilijät toimivat kirjanpitäjinä, museomiehet varastonhoitajina, matemattimiehet tilin tarkastajina, maantieteilijät kauppamatkustajina tai uusien kauppamaiden tunnustelijoina. —

Tuomas vaikeni ja vaipui syviin mietteisiinsä. Sitten hän huomautti kuin tuskaisen avuttomasti:

— Mutta tähtitieteilijöille minä en ole löytänyt sopivaa alaa. Olen mietiskellyt sitä usein, mutta —

Mekin vaivuimme syviin ajatuksiin noiden tähtitieteilijöiden tulevaisuuteen nähden. Tuijotimme miehissä paksuun brysselimattoon.

Me kai tuijottaisimme vieläkin, ellei Tuomas olisi tuskin puolen tunnin kuluttua äkkiä lyönyt nyrkillään nerokkaaseen otsaansa ja huudahtanut:

— Vihtoriini! Hehän voivat suunnitella uusia leveranssimahdollisuuksia esimerkiksi Marsiin.

Meiltä kirposi kuin raskas kivi sydämeltämme ja me päästimme helpotuksen naurun.

Tuomas nauroi itse eniten.

— Hjaa, hjaa, hyvät herrat, he, he, he. Täytyy osata vain eläytyä asiaan ja mukautua olosuhteisiin ja seurata ajan virtauksia, olla ketterä keksimään kaikessa käytännöllinen mahdollisuus ja ryhtyä sitten rohkeasti luotua suunnitelmaa lyömään rahaksi. Kekseliäs ja kaikkiruokainen täällä voikin vain kulassiksi kehittyä, tulla joppineroksi.

Hän heitti pois sikaarinsa ja iski meille silmää.

— Tarvitsee enää vain perustaa osakeyhtiö, jokin »Aktiepolaket Massa Osakeyhtiö Vinlant suomalaisen kirjallisuuden kansantaloustuttamiseksi» ja sille haaraosastoksi »Taiteteosten käytännöllistyttämiseksi», harjoittaen samalla välitystoimintaa tiedemiehillä.

— Ja tehdä komesroodi Tuomas Tuppurainen toiminimen per prokuraksi! huudahti Maisema mukaansatempaavasti.

Tuomas nousi, kumarsi kainosti ja puristi tästä luottamuksesta kiitollisena kättämme.

VAATIMATON LISÄ YLILUONNOLLISTEN YLLÄTYSTEN HISTORIAAN

Allekirjoittaneen elämässä on sattunut muuan mielestäni eriskummainen yllätys, jonka toivoisin kernaasti liitettäväksi kainona kertomuksena ihmeiden historiaan todisteeksi yliluonnollisten yllätysten olemassaolosta.

Tarvitsin viime syksynä, tarkalleen sanoen syyskuun 25 päivänä, tusinan tavallisia paidannappeja. Menin siksi ostamaan niitä Tettaraisen puodista.

Tettarainen, perin arvoituksellinen olio ihmiskunnassa, jonka tapoihin kuuluu alinomainen silmien epäilyttävä vilkuileminen ja hermostunut, luihuileva hääräileminen, oli itse puodissaan. Hän onkin aina ostajan saapuessa puodissaan, koska hänellä ei ole emäntää, ei poikaa, piikaa eikä puotilaista.

Tettarainen kuunteli nappitarpeeni tavattoman tarkkaavaisena ja kiipesi kahden minuutin kuluttua päänsä kaupalla kolmen sylen korkeuksissa hyllyillään ja latoi niiltä eteeni tiskille täsmälleen laskettuna 36 erikokoista, -pituista ja -paksuista pahvilaatikkoa, uhaten lähteä hakemaan makasiinistaan toisen mokoman samanlaisia laatikoita, mutta luopui ilmeisen vastahakoisesti aikeestaan jyrkän protestini vuoksi.

Tettarainen avasi nuo laatikot ja levitti eteeni 3265 tusinaa
»Parisienne», »Patent», »Victoria», »Trade mark», »Non plus ultra»,
»Grand prix», »Made in Germany» y.m., y.m. paidannappeja.

Valikoin siitä lajista, jota oli ainakin 2000 tusinaa, mieleisiäni nappeja ja maksoin tusinasta kaksi Suomen Pankin takapuoletonta markan seteliä ja poistuin, Tettaraisen hykerrellessä käsiään.

Saman kuun viimeisenä päivänä saapui luokseni eräs sukulaisekseni lukeutuva (me olimme olleet kerran sattumalta samoilla päivälliskutsuilla) maalaisserkku, näki pöydälläni noita samoja paidannappeja, ihastui niihin ikihyväksi ja pyysi minua ostamaan niitä hänellekin puoli tusinaa.

Pistäydyin Tettaraisen puodissa ja tein paidannappikaupat suuremmitta seikkailuitta. Se vain eroa, että napit maksoivat sillä kerralla kolme markkaa tusina.

Lokakuun 5 päivänä ostin samoja nappeja telefonipuhelumääräyksen mukaan kaksi tusinaa maalaisserkkuni sisarentyttären miehen serkun tuttavan puolisolle. Hinta oli silloin 5 markkaa tusina.

Lokakuun 8 päivänä sain kirjeen mainitun maalaisserkun, anopin tädin pojan tyttäreltä, jossa hän pyysi minua ostamaan samoja nappeja tulevan miehensä paitoihin neljä tusinaa.

Ihmiskuntaa aina auliisti auttavan avuliaisuuteni ajamana lensin taas Tettaraisen puotiin, sain vielä kerran eteeni samat huonolta liisteriltä löyhkäävät 36 nappilaatikkoa ja niistä 48 nappia, hinnan ollessa sillä kerralla 7 markkaa tusina.

Saavuin kotiini kello 2,35 i.p. ja riisuin eteisessä päällystakkini. Huomasin silloin harmikseni kadottaneeni uudet käsineeni ja muistoksi saamani hauskan sikaarinimukkeeni. Etsittyäni niitä tarkoin eteisestä, eteisen rapuilta, pihamaalta ja kadulta, käsitin unohtaneeni ne Tettaraisen puotiin ja pistäydyin niitä sieltä tiedustamaan.

Käsineitäni ja sikaarinimukettani ei löytynyt sielläkään mistään. Päinvastoin tiedusti Tettarainen minulta jokseenkin terävästi, olisinko mahdollisesti luullut hänen tiskillä ollutta metrimittaansa kävelykepikseni ja ottanut sen mukaani. Metrimitta oli näet hävinnyt epäilyttävän merkillisellä tavalla minun puodissa käydessäni. Vieläpä lisäksi kauppiaan saksetkin, jotka tosin olivat jo ruostuneet ja poikkikärkiset, mutta vielä käyttökuntoiset sakset kuitenkin.

Poistuin Tettaraisesta hyvästiä sanomatta ja päättäen, etten astu enää jalallani hänen puotiinsa.

Toisin oli kuitenkin määrätty.

Saman kuun 10 päivänä sain näet jo mainitsemaltani tulevalta ja minulle täysin tuntemattomalta rouvalta suloisen ja huumaavalle orvokkihajuvedelle tuoksuvan kirjeen, jossa hän pyysi minua olemaan niin erinomaisen kiltti ja ostamaan noita »niin ihmeen ihastuttavan ihanteellisia» nappeja — hm — hänen nimettömiinsä kaksi tusinaa.

Etsien yhäkin onnettomia käsineitäni ja sikaarinimukettani ja toivoillen niiden ehkä kenties mahdollisesti löytyneen Tettaraisen puodista, riensin juoksujalkaa nappien ostoon.

Tettarainen vilkaisi asiani kuultuansa minuun arvoituksellisilla silmillään, huokasi haikeasti ja antoi sitten murheelliseksi muuttuvan katseensa painua rajahintahaililta vahvasti hajahtavaan vaakakuppiinsa. Sitten hän nosti katseensa, vilkaisi minuun kehoittavasti ja siirsi silmänsä luihuina liukuilemaan pitkin hyllyrivejä, joissa nappilaatikoita säilytettiin.

Nappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut.
Hyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua.

Tettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän laukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla:

— Myyty loppuun!

Palasin kotiini vakavana ja mietteissäni.

Lokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13) kello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon enteilevästi.

Kauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti.

— Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa päässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä priima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa. Muuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin kuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin taas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena suoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä laatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran kohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille, pysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — —

Kiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää tulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen.

Tullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti oikein kädestä pitäen.

— Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin, vallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten aamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin perin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he. Vain toista markkaa kappale.

Tettarainen viittasi käsiään hykerrellen tiskillä olevaan laajaan laatikkokasaan.

— Suoraan tehtaasta, herra Sam! Suoraa päätä koneiden kynsistä, he, he!
Tuoreita ja vielä tehtaalle tuoksahtavia. Kas tässä. Erinomaisia, vai —?

Hän avasi erään suoraan Tampereelta tulleen, äsken asemalta haetun laatikon, ja veti siitä esiin joukon nappipahvikoita ja — minun toisen, kateissa olleen käsineeni.

Otin käsineeni, totesin siinä hansikasnumeroni ja nimimerkkini ja odotin toisen laatikon avaamista. Sieltä ilmestyi hänen metrimittansa ja minun sikaarinimukkeeni puoleksi polteltuine Bahara-Batteineen.

Kolmannesta laatikosta kohosivat nappipahvikoiden keralla toinen käsineeni ja hänen poikkikärkiset saksensa.

Suoraan sinä aamuna pikatavarana Tampereelta tulleina ja ihan äsken asemalta haettuina.

Kauppias Tettarainen oli yhtä yllättynyt tästä yliluonnollisesta tapahtumasta kuin allekirjoittanutkin. Ehkäpä hieman enemmänkin.

Kertomustamme on enää turha jatkaa. Sen jännittäväisyys päättyy näet tähän.

Jaa-ah!

Mikä on heikko ja avuton ihmislapsonen olevaisuuden ylevyydessä? Vain leikkipallo, jota aavistamattomat yliluonnollisuudet yllättävät milloin missäkin muodossa ja milläkin taholta! Väliin maan uumenista, väliin taivaan tarhoista, väliin samana aamuna Tampereelta tehtaasta tulleina.

Vuonna 1917 henkilökohtaisen kokemuksen mukaan vaatimattomaksi lisäksi yliluonnollisuuksien historiaan liitettäväksi muistiin kirjoittanut ja nimimerkillään todeksi vahvistanut

Sam.

JOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET

Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.

Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla hänkin.

Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä sitten sujuisi kuin itsestään.

Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja hankaluutta.

Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia taloja kauppailtaviksi.

Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään. Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.

Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä myydä.

Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta hävittäminen.

Hän yritti kaloilla.

Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin kalanvarkaudesta.

Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla. Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.

Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.

Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi, kunhan vain konstin keksisi.

Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä järjestelmällisesti käytäntöön.

Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.

Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja. Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti, joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.

Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun kylän karja löntysti siitä ohitse.

Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.

Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän tunkeilevaisuuden.

Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä, mutta ei Jopi Juntunen.

Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen laskelmiinsa.

Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.

Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti ja säälivästi rapsien lääväänsä.

Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.

Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta. Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa. Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia kihlakunnanoikeudessakin.

Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.

Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta tusinasta päästä.

Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.

Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin, milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.

Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat
Jopin tulot nousseet 1500 markan korville.

Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään lehmiään Jopilan ohitse.

Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.

Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle, korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja houkuttelevan herkullisia heiniä.

Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.

Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.

Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi kaikkiaan 300 markkaa.

Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla ja vartioi laumaa mitä visuimmin.

Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.

Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä oli oltu.

Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua harjoittanut?

Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen) olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta portti oli kuitenkin paras panna kiinni.

Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —

Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.

Jopi oli äreissään.

Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.

Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse, että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se pakkaudu asiattomille alueille.

Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää portti tästedes hoidossaan.

Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.

Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä, samoin kuin sitten Jopilan lääväkin.

Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.

Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.

Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.

Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.

Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.

Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.

Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.

Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään. Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.

Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.

Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää
Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.

Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.

KONTTORIPÄÄLLIKKÖ KIIKKUSEN KÄKÖNEN

Konttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään ja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen.

Sanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen mielenosoituksen.

Mamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen kaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että pappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen vanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta painajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen johonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti päästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään. Perheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen alkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun tehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että maito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa.

Kun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen pöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut perheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi kesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman päässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja runollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän herttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan, tytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa lojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla mielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein kyllikseen ahvenia.

Pappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja innostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen uutta ihastusta ja kiitosta odottaen.

Sitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät.

Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä. Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja anasti kaikki lohipalat lautaselleen.

Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja ärähti:

— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä, mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin kielettömät ka-kameelit!

Ja perhe puhui.

Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden. Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa, Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.

Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä tiheämmin ja haikeammin.

Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.

Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri- ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa, ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.

Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä, joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle oli parhaaksi.

Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra Kiikkunen irvisti päin pappaansa.

Kun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen puhua järkeä.

Naiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina, ettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen järjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä.

Silloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi lennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia ja suloisuuksia.

Hän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun väärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus- tai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien rannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin laskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän purppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa — käen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti ja sattuvasti sanoo:

Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, läylemmäksi lankeavi

(jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää yhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt oli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin kaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan kontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot maalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä. Hän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa — erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa — ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis tyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja unelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran käköstä.

Sen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään ja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa otsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa.

Tytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista supattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti Kiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta sanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi ja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat tytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori herra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi eikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no, sittenpähän nähdään.

<tb>

Aamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei eilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili ystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen kermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa mukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa.

Juuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta huulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja kantava:

— Kukkuu!

Pappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi korviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului selvästi ja kantavasti:

— Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu!

Kiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja huudahtivat:

— Käki! Meidän puutarhassamme!

Mutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja otti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi liikutettuna papan kaulaan ja sanoi:

— Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut kuulla vielä kerran käen kukkuvan.

Ja tytöt lisäsivät:

— Ja omassa puutarhassasi.

Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:

— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista — mi-mi-minä en ymmärrä…

Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.

— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä käki, vaikken ymmärrä…

— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.

— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se kukahtaa, sanoi pappa.

Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:

— No niin, lapset, te olette voittaneet…

<tb>

Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään. Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja Punkaharjulle.