MAGDALENA RUDENSCHÖLD

Romantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta

Kirj.

Sylvia [Sara Pfeiffer]

Suomentanut —r—r. [F.F. Brummer]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1886.

ENSIMÄINEN LUKU.

Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti leveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi kuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka toinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli huolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla oli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan selvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin kuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.

— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä — lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:

— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi…

— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja — kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä… usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on, pelkään minä…

— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?

— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin järkeä eroittamaan hyvän pahasta.

— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen… Ei kukaan voi olla Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.

— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.

Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?

Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy — enkelin hymy.

Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua! Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa viehättämään.

Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin poikaa vastaan.

— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!

— Miksikä et?

— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen liian järjetöin, liian lapsekas…

— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.

— Sano neljäntoista, neljäntoista.

— En!

— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!

— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä…

— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa neiti Drakenberg'iä?

— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti, ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin olisi se joku Sodoma ja Gomorra!

— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.

— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään vaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs hovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan… Vaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä! Nyt on parasta, että menen sisään… tuleepa hauskaksi tietää, mitä hänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan mielipiteet.

Mutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän lyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä aamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä, tahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle ai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta Karolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään tätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden kanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.

Jos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi kietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä kuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä lapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön tulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena vanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni Ehrenkrona sanoi muun muassa:

— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.

— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.

— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck kieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.

— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld oli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään muuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti noudattaminen.

— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti kieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään hänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen pörssitanssiaisissa…

— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet tuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että…

— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän osoittamaan pois kreivitärtä…

— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa pääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli huomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa vaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka makasi hänen polvellansa.

— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli kuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt ministerinsä lähtemään Tukholmasta.

Paroni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja, katsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani, aika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!

— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.

— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?

— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat naiset: me näemme jälleen toisemme!

Paroni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna, joka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka tavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja mitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi, kun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.

Paroni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä, kun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä seurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka nyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden kolmannelle portaalle.

— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko tulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck, joka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli ympärillensä ylpeillä silmäyksillä.

— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka kylmäkiskoisesti.

Muutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin hovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta alaspäin.

Synkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään häntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta tekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa merkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta tehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat suorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.

Paroni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka muodostaen jonkinmoisen tableau vivant'in, olivat asettuneet somiin ryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa edessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi kädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä hovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja sivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi hän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa, jolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.

Kustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla kun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia hoviherroja.

— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä pahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä puolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen vilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi: — Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? — Kustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen silmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä hoviherroja.

— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria luoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää meidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen, paroni, emme a'io murkinoida.

Ystävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka jälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas oli antanut hänen toimeksensa.

Kreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun Ehrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä kuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka kumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.

— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla puolellanne, lausui toinen.

— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin teillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat lakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät varsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan "vastaanottohuoneesen".

Siellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär Rosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli ripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi palvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla, kukin arvonsa mukaan.

Kreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki kolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja kohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja värisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita ei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi voitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti lopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin herttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen hyvästijättöhommansa.

— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski ivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin vielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä ales laivasillalle.

— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan hovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan, samassa purressa, jossa itsekin menette?

— Tietysti

— Ei, se ei käy laatuun!

— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se on vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän sihteerinne varalta toisen purren.

— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa siveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän vieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.

— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa hyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!

Nyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä vartoavaan purteen.

Kuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse, ollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä poislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena Rudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin toimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana sunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.

TOINEN LUKU.

— Olenko sovelias tällaisena? Kysyi Magdalena, kohottaen toisella kädellään keveätä, valkoista juhlapukuansa, joka verhosi hänen heiveröistä vartaloansa, ja katsellen pieniä jalkojansa, joiden viehättävä muodostus kokonaan tuli näkyviin hänen ahtaista silkkisukistaan ja atlaskankaisista kengistänsä, — Näin tulen minä kumartamaan, vai pitäisikö sen tapahtua vieläkin syvempään? — Ja tuo nuori tyttö toki peilin edessä muutamia viehättäviä eljeitä, kumartuen syvään alas laattiaan päin. — Niin, jospa sinä, Karolina olisit mukana!

— Näillä ajettuneilla poskipäillä näyttäsin minä todellakin kauniilta! vastasi tämä nauraen.

— Se on ikävää! Jos sinä olisit ollut minun läheisyydessäni, olisin silloin tällöin voinut saada viittauksen siitä, mitä on tehtävä, mitä ei. Mutta saman tekevä, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun näkemään, ett'en ole sellainen lapsi, joksi minua luulet! Mikä kuume minulla on mikä sydämen tykytys?

Hän painoi käsiään rintahansa vilkasi peiliin. Viehättävämpää kuvaa ei tuo kirkas lasi voinut heijastaa. Huikaisevan valkoinen hipiä, loistavat lempeät, siniset silmät, kultaiset hiukset, jotka höyhenenkevyisinä kutrina liehuivat hänen päälaellansa, valuen ales hänen lumivalkoisille olkapäillensä, hymyilevien purppurahuulien välissä helmien kirkas kiille — sellainen oli kuva! Voiko Magdalena muuta kuin riemuita hymyillä?

— Nyt vielä hiukkanen tukkajauhoa, niin olen valmis! Ja hän kietoi vaipan ympärillensä sekä antoi päänsä sisärensä käsiteltäväksi, joka auliisti teki viimeiset parannukset Magdalenan vaatetuksessa.

— Niin tyttöseni, nyt saat kelvata! lausui kreivitär Rudenschöld, luoden tarkastelevan silmäyksen tyttärensä somaan pukuun. — Joudu, vaunut ovat aikoja olleet portaiden edessä!

Magdalenan olkapäille kiedottiin nyt kevyt päällysvaate, ja hän seurasi äitiänsä vaunuihin. Hänen astuntansa muistutti hiukan säikähtyneestä metsäkauriista. Miten tulisi hän käyttäymään tässä hovissa, jossa vallitsi ankarat ranskalaiset hovitavat? Mutta hän hymyili taaskin pian hemmoitellun lapsen huolettomuudella. Mistäpä hän oikeastansa levotoin olisikaan?

Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua äidillensä siitä, mikä nyt enin oli hänen sydämellänsä, vakuutti lopulta, että hän puolestansa olisi valmis milloin tahansa suutelemaan kädelle ketä tahansa.

— Karta varomattomia lauseita Maalin! varoitti häntä kreivitär, jonka silmät äidin ylpeydellä kääntyi tähän hänen nuorimpaan ja rakkaimpaan lapseensa; ja loppumatkalla piti hän pienen, hyvää tarkoittavan esitelmän hyvästä käytöksestä ja hienosta sivistyksestä.

Kuinka ihana sunnuntai! Aurinko paistoi, ja mehiläisiä sekä perhosia leijaili niityn kukkasilla! Magdalena ei tulisi milloinkaan unohtamaan tätä päivää ihmeellisine, viehättävine levottomuuksineen.

Vaunut pysähtyivät. Äitinsä rinnalla kulki hän käytävien kalterein ja etehisten läpi. Mitä loistavia pukuja, mikä tungos! Läsnäolijat järjestivät itsensä, niin hyvin kuin voivat, jokseenkin arvonsa mukaan kahteen pitkään riviin. Magdalena tunsi itsensä aivan levolliseksi ollen puolittain piilossa äitinsä takana. Nyt alkoi esittely ja kuninkalliset henkilöt astuskelivat pysähtyen siellä täällä, hymyilivät, kumartelivat ja juttelivat. Äkkiä huomasi Magdalena seisovansa majesteetein edessä; hän kumartui syvään samalla kuin hänen korvansa hiljaa soivat ja hänen silmänsä huikenivat, ja kun hän taas kykeni käsittämään, mitä oli tapahtumassa, piti äitinsä häntä kädestä, lausuen:

— Hän on vielä niin nuori, milt'ei lapsi — teidän majesteettinne!

Magdalena näki kuninkaan suuret, vilkkaat silmät luodun häneen, samalla kun hymyily ilmautui kuninkaan huulille.

— Nuoruus ei ole mikään vika, kreivitär! lausui hän ja oli samassa kuningattaren kanssa jo hyvän matkan päässä heistä, ennenkuin Magdalena oikein voi käsittää sen vaikean hetken olevan onnellisesti ohitse ja itsensä tulleen esitellyksi heidän majesteeteillensa.

Nyt esittelymenojen loputtua alkoi jumalanpalvelus. Kirkossakin noudatettiin mitä ankarimpaa säätyeroitusta rientäessä valitsemaan istumasijoja. Kreivitär Rudenschöld asettautui istumaan valtioneuvosten rouvain penkkiin, ja Magdalena meni ujona hovineitojen luokse, mutta koska nämät pitivät itseänsä ylhäisempänä tuota tällä hetkellä tykkänään hämillänsä olevaa kaunotarta, osoittivat he hänet pois joukostansa. Silmät luotuna alespäin ja vitkallisilla askelilla meni hän erääsen syrjässä olevaan penkkiin, jossa hän vavisten istahtui erään vanhan kenraalin viereen. Hänen kultaisien olkatöyhtöjensä ja tupsujensa takaa silmäili nyt nuori tyttö ympärillensä. Aivan hänen lähellänsä seisoi pitseillä reunustettuihin silkkinuttuihin puettuja hoviherroja, jotka syvään kumartelivat muutamille kasvoiltaan maalatuille naisille, joilla oli mustia tekopilkkuja olkapäissään ja poskillansa. Synnin tunnustusta luettaessa viuhtoivat naiset viuhkoillansa, tahi avasivat hajuvesi-pulloja ja sienikoteloita ja näyttivät niin tyyneltä ja välinpitämättömiltä, ikäänkuin olisivat he luulleet maailman synnit olevan kaukana itsestänsä. Eräässä penkissä aivan Magdalenan lähellä istui eräs kamariherra, joka saarnan aikana usein katseli häntä silmälasien avulla, ja hän kuuli tämän lausuvan naapurillensa: "Kuka tuo tyttö on, joka istuu tuolla kenrali Horn'in vieressä ilmeisenä näytelmäesineenä Jumalan seurakunnan edessä?"

— Minä tiedän ainoastansa: mitä näen: viehättävän ruusunupun, hennon kukan varhaisimmassa loistossaan, vastasi eräs nuori hovipalvelija, heittäen veitikkamaisen silmäyksen tyttöön, joka seuraten toisten naisten esimerkkiä, levitti viuhkansa, jonka taakse hän piiloitti punastuvat kasvonsa.

Kirkosta mennessään pysähtyi kreivinna Rudenschöld ja esitti Magdalenan muutamille ylenpalttisesti koristetuille naisille, jotka puhuessansa salavinkaan silmäilivät toistensa pukuja.

— Jumalani, johan te olette täysikasvuinen nainen, lausui kreivitär Vrede lyöden leikillänsä Magdalenaa viuhkallaan käsivarrelle. — Sepä oli ihana saarna! Sitte aljettiin puhua muista asioista, tehtiin monenmoisia suunnitelmia tulevan viikon huvituksien varalta, kerrottiin nykyään vietetyistä pelikokouksista ja huviretkistä, jonka jälkeen vihdoin aljettiin pakinoida kilpataistelusta, jonka kuningas aikoi panna toimeen.

Sykkivin sydämin kuulteli Magdalena. Huveja ja taaskin huveja — ja nyt oli hän itsekin näiden viehätysten ja tarumaisten juhlain pyörteiden keskellä, joita tässä hovissa niin runsaasti vietettiin, ja kun vihdoin otettiin puheeksi päivällisen syöminen kreivitär Vreden yksityisessä huoneessa, seurasi tuo nuori tyttö mukana, ollen ikäänkuin unessa ja milt'ei kajoamattakaan niihin ruokiin, joita hänelle tarjottiin, tullen ainoastansa tarkkaavaiseksi, kun kreivitär kysyi hänen äidiltänsä, josko tämä aikoi jäädä operanäytelmää katsomaan.

— Kaiketi minä jään, vastasi tämä, samassa kun Magdalenan rukoilevat silmäykset olivat tähdätyt häneen päin.

Ja nyt oli hetki käsissä, jolloin operanäytelmän piti alkaman. Loosit täyttyivät. Mihin vaan heitti silmänsä, säteili valoa, loisti hohtokiviä, ja ruusunpunaisilla huulilla ilmaantui viehättäviä hymyilyjä. Kauniita naisia imarteli kokonainen laveri hoviherroja, joilla oli tukkajauholla riputettuja kiharoita otsallansa; leikillisiä komppasanoja vaihdeltin ja miellyttävillä eljeillä kuiskailivat silkkiin puetut herrat lemmen suloisuudesta ja tunteidensa ikuisesta kestäväisyydestä, joita kuiskeita heidän sydänkäpynsä kuultelivat, joko heittäen viehättäviä silmäyksiä tahi jaellen viuhkoillansa pieniä rangaistuksia.

Hiljaista hälinää kuului silloin läpi koko salin, mutta vaikeni heti. Kuningas astui sisään — tämä kuningas, joka ei ainoastansa ollut ensimäinen arvoltansa, vaan myöskin ololtansa ja käytökseltänsä. Missä hän vaan esiintyi oli hän empimättä ovelin sekä viehättävin seuramies ja seisoi siinä nyt lempeästi hymyillen tuolle ylhäiselle seuralle, joka oli hänen ympärillänsä, ja hän näytti Magdalenasta milt'ei puoli jumalalta, jonka ympärillä "laulu heräsi," samalla kun hurmaavat huvitukset näyttivät kasvavan hänen askeleidensa jäljistä.

Eräs Kraus'in sepittämä sävellys kaikui salissa. Soitanto kuului ikäänkuin laulu metsässä kevät-aamuna, ja kuningas taputteli käsiänsä juhlapukuisille laulajille ja laulajattarille. Mikä vilkkaus, mikä tuli siinä silmäyksessä, jolla hän tarkasteli näyttelijöiden liikkeitä! Ainoastansa näyttämöön oli hänen huomionsa kiinnitettynä, ja ylhäisimmästä alhaisimpaan näyttiin tässä salissa yksimielisellä tarkkaavaisuudella oltavan yhtä mieltä kuninkaan kanssa; liehakoiminen ja kuiskaukset olivat tauonneet.

Magdalena istui äitinsä lähellä. Hän kuulteli soitantoa ja laulun ihmeellisiä säveliä. Tuon nuoren tytön mielikuvitelma oli vilkkaasti juoksevan puron kaltainen, milloin muistellen mennettä, hiljaista elämäänsä lapsikamarissa ja noita vaikeita läksyjänsä, jotka kaikeksi onneksi nyt ainiaaksi olivat ohimenneet, milloin taaskin rientäen eteenpäin ajassa, jolloin hän halusi olla kauniin kauniimpienkin joukossa, se, jonka puoleen kaikkein näiden hoviherrain ihastus kääntyisi. Suloinen hymy ilmausi hänen lapsellisilla, pyöreillä kasvoillansa, samassa kun hänen silmäyksensä lensi ympäri salin. Tämä päivä, jota hän niin paljo oli ajatellut, niin paljon ikävöinyt, tämä päivä oli nyt hänelle ihana, iloinen, autuaallinen todellisuus. Ja olihan hän itsekin ikäänkuin perhonen niityllä, liehuen huvitusten päiväpaisteessa, leijaillen sinne tänne, nauttien kyllälti suloisia, tuoksuja ja juoden riemujen taivaallista kastetta!

Mutta miksi laulu hänen ympärillänsä vaikeni? Ah, esirippu vajosi, operanäytelmä oli loppunut!

Mahtavuudella, joka sopi hänen arvollensa, nousi kreivitär Rudenschöld istuimeltansa ja kääntyi Magdalenan puoleen, joka hehkuvin poskin kietoi harsopukunsa kiinnemmäksi yllensä, seuraten vitkallisesti äitiänsä, joka lausui:

— Meitä on käsketty illalliselle kuningattaren pöytään!

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, arvoisat naiset! lausui nyt kuningattaren hovimarsalkka estäen Magdalenaa menemästä eteenpäin. Nuori tyttö pysähtyi aivan hämillänsä, kuunnellen aivan uutta, hovitapoja koskevaa kysymystä: Oliko hän arvollinen syömään iltaista kuningattaren seurassa?

Magdalena punastui ja vaaleni. Joko nyt kaikki oli lopussa? Eikö hän tulisi pääsemäänkään hoviin? Tuskissansa koki hän lukea äitinsä silmistä, tämän äidin, joka tyynenä ja olematta kuulevinansakaan, mistä puhe oli, iloisesti jutteli muutamain vanhempien naisten kanssa, varmalla vakuutuksella siitä, minkälainen se vastaus tulisi olemaan, jonka nyt virkaatekevä kamaripalvelija oli hänelle tuomaisillansa.

Aivan nykyisin oli kahden illalliselle käsketyn neidin täytynyt lähteä pois illallisetta, kertoi hän, koska näiden isä ei ollut kreivi; kuitenkin koska nyt vanha kreivi Kaarlo Rudenschöld oli sekä kreivi että valtioministeri, pidettiin hänen tyttärensä arvollisena hoviin pääsemään illalliselle.

Pariovet aukenivat. Tästä silmänräpäyksestä alkaen voi Magdalena pitää itseänsä hoviin kuuluvaksi.

KOLMAS LUKU.

Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa koru-ompelusta.

— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen tuohon nuoreen tyttöön.

— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman maltittomuudella.

— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.

— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä hymyillen.

Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.

— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on. Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan siivillensä!

— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!

— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti; minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.

— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin… mutta samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle tulisi käymään… oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!

— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!

— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!

— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä suvena olleen erinomaisen ihanan.

— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!

— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.

Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista, hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja tuolit.

Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.

Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!

Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä, hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet, pidellen voittajien palkintoja.

Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.

Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen jälkeen rientäessään kilpailuradalle.

Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta hopeanauhasta lausui hän:

— Minä suosin teidän väriänne neiti.

Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan ketään ritaria.

Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.

Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä" jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä ihanimmalta tarinalta.

Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin, vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä komeutta ihmettelemään.

— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen ympäristössä.

— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli. — Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"

NELJÄS LUKU.

Kuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena heittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin hän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja tuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi kohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno käytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti kaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena neitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili, hänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän sisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt tämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla Karolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan työskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä solmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa puoleensa.

Eräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa, nypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti edestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan läpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.

— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka silloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella tervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta tekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon neulalautasen tuolta!

Anokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen: ne ovat huonoja enteitä ja…

— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:

— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?
Tuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.

— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi, kuin että se menehtyy, niin menehtyköön.

— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule sen huolivan neuloista… kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon te tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen tulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!

— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään inhimilliseltä olennolta.

Sangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina osoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin pakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja tuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä viisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä vielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli liian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka alati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.

Muutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla auttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa Karolinan pian vietettäviin häihin:

— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se tapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää aikaa olekaan.

— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois joutuminen suuri riemu!

— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!… Olenpa kyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa. Niin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä kilpataistelussa.

— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.

— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin…

— Ei se tule olemaan hän!

— Noh, sitte ei neiti saa ketään!

Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.

— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta…

Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!

— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on päässyt ulos maailmaan, saa myöskin…

— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut hameeseni?

— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä sanaakaan!

— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen kuulemasta ikäviä asioita!

Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa, sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella, joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä, jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia, ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.

Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin, ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään ruusunnupun tarjosi sen hänelle.

— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen pois.

— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.

— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!

Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. — Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!

— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja rientäen ovea kohti.

— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.

— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.

Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.

— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta… ja eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen sitä!

— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole…

— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia, vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!

— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!

— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?

— En tiedä… sallikaa minun mennä… oi, sallikaa minun mennä, pyysi hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.

— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään toista?

Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen huulensa hymyilyyn.

— En, lausui hän.

Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi, joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:

— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!

Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle suloisia, viehättäviä unia.

VIIDES LUKU.

Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa itkien.

— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä paroni Stjern'eldin kanssa.

— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen, jos pitäisin sen sinulle arvottomana?

— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!

— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!

— Minun tuskani ei olekaan oikku.

— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä olet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.

— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien vuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.

— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi kaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta isänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei olekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan jälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.

— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille, rakas isäni, närkästymisen syytä…

— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani. Ennenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison huostaan.

— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!

— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!

— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen surupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se asema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi riittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani. Minä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en tuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin…

— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin, saat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä päälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut tahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella pää pystyssä ympärillesi.

Magdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa. Ei, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi hän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö tuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden lumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa hiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen sielunsa.

Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.

— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen! Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni onnettomammaksi kuin nytkään… Äitini, itkee ja isäni rukoilee!

Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui kuumia kyyneleitä.

Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä avioliittoa!

Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!

Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä; Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen, sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.

Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä kukkanen.

Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?

Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo kainous pani hänen sydämensä sykkimään.

Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan — täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!

Hymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä ahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa tuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä varrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa häneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in aviopuolisoasi.

KUUDES LUKU.

Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa, oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.

Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään, jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.

— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta… — juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.

— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina, tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä; — Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi: Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! — Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut, saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.

Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:

— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on…

— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit, pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan ihastunut kosijaan…

— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!

— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!

—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä — suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla on häntä vastaan?

— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!

— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa avioliiton tarjoomusta.

— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani, jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla naimisessa, onnellinen ollaksensa… älä kuitenkaan luule minun olevani kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan! Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!

— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin isä- äitikultamme sinua neuvovat.

Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.

Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!

— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä minulta toivotaan vaaditaan.

— Ah, jatka siten!

— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.

Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!

Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa, synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä ääneen ja peittelemättä lausuttiin.

Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli, joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi ajatuksensa.

— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.

— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut antaa olla rauhassa.

— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti! Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni…

— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!

— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.

— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo, sehän on mitä luonnollisinta!

— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!

— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!

— Minä puolestani tyydynkin!

—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.

— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.

— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä, nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!

— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!

— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun neuvon… minä rupean nyt kaartilaiseksi…

— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!

— Niin, jokseenkin sinnepäin!

— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin…

— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.

— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin olet!

Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa, ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.

Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän — minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.

Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä, oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus Stjerneld'in kosimiseen.

Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan. Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi, kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.

— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti hyväksyvän tämän liiton.

Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja suuteli Magdalenan otsaa.

Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi, kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan hänen aviopuolisoksensa.

— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme… jo avioliiton ajatuskin saattaa minut levottomaksi… sellaista en voi ajatella… en kumminkaan vielä.

— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?

— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.

— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon odottaa tämän ajan… en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin…

— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko minä silloin… josko te…

— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!

— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi milloinkaan tulla omaksenne.

— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!

— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän, säälikäätte minua!

SEITSEMÄS LUKU.

Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja. Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.

— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät herrat, siihen sanotte?

— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:

Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun silmissäni viehättävin nainen.

— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen, pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän heikot naisenne.

— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli, hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.

— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta, oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja kulmakarvojansa.

Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon minun taivaaltani!

— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!

-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta! Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.

— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni merkiksi!

Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin, ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa. — Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.

Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.

Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä kohteliaimmin.

— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen, olen teitä hyvän aikaa varronnut!

— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!

Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.

— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa… teidän hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!

— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan… te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.

— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni, kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.

— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan ikuinen ja toivotoin sekä…

— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.

Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään… rankaisematta ei kukaan ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:

— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti viimeksimainittu.

— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta, käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi… ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta suloisempaa.

— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!

— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.

Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän on ijäti nuori ja viehättävä!

— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin… voittehan käsittää kuinka autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.

— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?