PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT

Kirj.

Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]

Suomentanut

Arvo Haveri

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLLYS:

I. Esittely.
II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin
myydyksi huutokaupalla.
III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."
IV. Kauppa-Lassi ja minä.
V. Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka
taas menetin itsenäisyyteni.
VI. Eteenpäin ja ylöspäin.
VII. Koettelemuksen päivinä.
VIII. Lapset.
IX. Suuri päivä.

I.

Esittely.

Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.

Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua. Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.

Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi kruunua.

Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.

Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle, muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen; vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat, elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.

Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.

Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha, kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan vartalosi ympäri…

Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin, viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin, sittenkin… Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.

Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset perunat.

Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki, jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.

Ja ne muut kasvot?

Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.

Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?

Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita sanoja, ilman personallista tapaamista.

En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin viikon päästä.

Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.

Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren, valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea, ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman rouvansa — kamarin seinältä.

Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas olekaan konttorissa.

Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa…?

Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan, ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä, joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi Jumalan hyvyyteen.

Jumalaan, niin… Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi, ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.

Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.

Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa, mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy välttämättömästi huomauttaa, että

On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa,
Ja rikas panna vaivan alle
Sen mieli ynsiä masentaa.
Jumala, ihmeen tekijä
Voi alentaa ja ylentää.

II.

Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.

Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.

Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.

Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.

Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.

Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.

Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.

Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:

"Oletko sinä kiltti eläimille?"

"Olen", sanoin minä.

"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"

"En, Jumala minua siitä varjelkoon."

"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"

"En, en suinkaan."

"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut, jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.

Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.

Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava, pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.

”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä, päästäessään sonnin ulos.

”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat suussa kalisivat.

Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa kauranhelpeitä.

Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni, ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani. Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa, olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä…", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.

Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma ja ääneen itkien aloin huutaa:

"Herra kaikki ravitset,
Tarpehemme taritset — —"

Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.

— Hoi… Niin, niin sinä! Ulos!

Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois pellosta.

Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:

"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."

Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:

"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."

Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.

Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin, silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.

"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.

Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin, puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi: "Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta, ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa vispilöilläni.

Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni, mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä. Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä. Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän, sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen väen keskuudessa.

Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana, vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:

"Hyvä Jumala, missä on äiti?"

Silloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:

"Äiti on kuollut."

Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?

En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat, silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!", sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin kaksi yhteen valjastettua työkonia.

Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen. Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.

Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias, olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes seitsemän ja Emma kolmen.

Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä, patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."

"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde", arveli naapurinvaimo.

"Tarkoitin tietysti lapsia myöskin."

Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.

Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana, sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä, eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:

"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"

Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi nauraa hohottaen:

"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."

Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn sisarieni viereen ja itkin.

"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä, hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.

Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.

"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran, niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."

Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna sisareni luokse ja kuiskasi:

"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä seisoimme alttarin edessä."

Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka kyyristyneinä istuimme sängyssä.

"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei, ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."

"Minä otan sen viidestäkymmenestä", kuului ääni joukosta.

"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta, sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."

Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte. "Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus yleisiin asioihin", silloin sanottiin.

Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.

Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi. Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.

"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka tapauksessa tulee kuin poika."

"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.

"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta. Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"

"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.

"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes, ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein pelata naisväen kanssa."

Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan. Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi, mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa "majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet paljoakaan paremmassa asemassa.

Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.

Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.

Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi. Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi, ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina, jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.

Jussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:

"Koreapa on, pikku raukka."

Ja esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli käyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:

"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi kruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset vielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku mennä vielä alemmas?"

Sitä ei kukaan tahtonut.

Pikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut "esimiehen" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi ja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit iloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä. Seuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan hienon takin alla sykki huonompi sydän kuin "esimiehen" karkean sarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa, täyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa kurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa sinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit pehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin kuudestakymmenestä kruunusta…

Oli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen sydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:

"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli tanssiessaan polkkaa navetan lattialla."

"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä", sanoi Pohjosen
Jaska.

"Kas perhanaa! Missä se on sitte?"

Ruvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana vedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa ja hänen ilmeinen "ällipäisyytensä" teki hänet kylläkin muutaman kruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt tyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan tuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen omistajaksensa.

"Sanokaa nyt hyvästi toisillenne!" kehotti esimies.

Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat kyynelet taas esiin.

Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi Länsikylän Lassi:

"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."

Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella, kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:

"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!"

Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"

Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja pani par'aikaa esilukkoa oveen.

Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja pieneltä!

Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.

Oliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?

Ehkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa muuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen lapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.

Kun Pohjosen Jaska tuli kotiin, piti hän seuraavan puheen:

"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja pannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte sain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa likavesisaavin vieressä."

Niin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka varapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä kesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen likavesisaaveja.

III.

Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."

Kykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa ja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin maanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta viimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona; mutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen, haravaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.

Kuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi käydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita ylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot jäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja kun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli siinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta en koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut peruuttamattoman käskynsä:

"Pystyyn, poika!"

Tämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti iltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja jälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita talonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti oli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi ennen joulua, mikä oli kunnian-asia.

Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" — — "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku, poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä, josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.

Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne. Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä, missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat -leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja ravinto mahdollisimman huono.

Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.

Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä. Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero. Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.

Minulla ei ollut ketään.

Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:

"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän antoi minulle nämä tuliaisiksi."

"Tule, pikku Nisse!"

Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja sangen kovan vesirinkelin.

Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä tänä tärkeänä päivänä.

Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin mielessä. Lopulta se tuli esiin:

"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?"

Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli, mihin köyhät haudattiin.

"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin", arveli Hanna.

Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.

"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja pidätti minua takin liepeestä.

Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.

En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa "laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja ilmoitin:

"Pläsi on jo pihalla, ja…"

Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja pelästyen omaa rohkeuttani sanoin:

"Herra Jumala, onko jo illallisaika?"

Emäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.

"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi, poika!"

Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.

Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan, meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki, mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä, supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä. Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla minun vaivani viisikymmenäyrisellä.

Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen. Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita, sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.

Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa; nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein suuremmoinen.

Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan, joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin tämä huivi.

Mutta vielä suurempi palkinto odotti minua.

Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.

Kesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille heinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.

"No, mitäs kuuluu?" kysyi Jaska.

"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan rasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä aukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä."

Tuli hiljaisuus hetkeksi, ja sitte jatkoi Lassi:

"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi, missä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein alituisen apulaisen."

Sinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit… mutta enhän minä uskaltanut…

Seuraavana aamuna kysyi Lassi äkkiä:

"Ettekö te tahdo antaa minulle tuota huutopoikaanne apulaiseksi, Jaska?"

Pistin neljä sormea suuhuni, jotten kirkasisi ilosta.

"Hm….minulla on.. .meneppäs ulos, poika!"

Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä joka haluaa.

Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.

Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.

"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?" kysyi Lassi.

"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan."

Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.

"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi seurata minua jo tänään?"

"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa, mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle viidestäkymmenestä kruunusta."

"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille annan, enkä mitään muuta."

"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden", arveli Jaska.

Kauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan valmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:

"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia rotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää; on niitä poikia maailmassa, muuallakin."

Jollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä pelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska hellitti purjeitaan ja sanoi:

"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä kuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän pojasta kuin olisi hän omia lapsiani."

Niin olin minä siis "myyty" toisen kerran elämässäni! Mutta olin kuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.

Tunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla kauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja minun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää itseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme kävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos maailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä, hoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin hyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella riihtä puimaan!

IV.

Kauppa-Lassi ja minä.

Minun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini, kauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä heidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat kolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli nyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa lyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa ruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty päällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin karkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa polvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa, ennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja kevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä sudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat pyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää, jonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla tasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti olkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita karvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset silmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa yli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua maisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut hänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä. Hän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella, kaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä, joka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi hänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä hän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän väliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen piippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja ja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.

Paljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen parikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin oli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä "Hyvää päivää!" kuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin navetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään porstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen tukan alta kauppa-Lassia noiden "karamöllien" suloisessa esimaussa, joilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä itse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja sanoa: "Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän taloon!" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.

Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet. Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:

"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"

"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.

"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan tietysti olette jo hänelle hankkineet."

"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita, jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut: 'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni naimisiin'."

Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi lujasti emännän kättä ja sanoi:

"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin saamme nähdä!"

Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä, joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin liike-periaatteille.

Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas, tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt, tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta, vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.

Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista, joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.

"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!"

Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.

Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään kuinka ruoka minulle maistui.

"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!" kehotti hän minua.

Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan; nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen, mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.

Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan astuttava kuormalle.

Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon, seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi- ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin kahvia leivän kanssa.

Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta, luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja kuorman köysiä.

Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.

Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.

Kaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka olivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli säännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin kohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle ja kutsuivat häntä "patruuna Anderssoniksi" ja "rakkaaksi ystäväksi". Ja puotiapulaiset, "puukhollarit", kumarsivat syvään isännälleni, ja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun selvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua kuin omaa poikaansa.

Eräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin autioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja riippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä makasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani… Äkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.

Minä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan ylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja tahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti kelkkaa nuorasta.

Mikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen tuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi nopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme. Lähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että pelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä, rämisevällä äänellä:

"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit. Se on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä toisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja leukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa suuhuni panna, kuuletko!"

Lassi kyyristyi kokoon, painoi päänsä alemmaksi ja sanoi melkein kuiskaten:

"Kenen tahdosta tämä näin on, Leena?"

"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa, vaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan voinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa sen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!"

"Mitä hyötyä on puhua olleesta ja menneestä?"

"Tarvitsetko sinä jotakin?" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan.

"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"

Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi hänelle, kuiskaten:

"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon, naisparka!"

"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse jäädä."

Ja niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.

Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä kruunua?

Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän. Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:

"Syö sinä, Nisse!"

Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi syvään ja sanoi:

"Nils!"

"Mitä, isäntä? Polle on saanut vettä ja loimi on myöskin selässä."

"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli kerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja hän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä tuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa."

Minä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi pitänyt jotakin sanoa.

"Herra Jumala! Onko se mahdollista!"

"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut jotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna."

Siitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt mitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä kumminkaan näkemättä mitään.

Yhä enemmän ja enemmän minä "tulin liikkeeseen sisälle", ja parin vuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä tarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa eikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse kaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin kauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli loppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme karhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä saatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin. Hiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo kuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin. Talonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat pois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan rästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi näyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista reskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me kirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä se maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten kirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen tavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne laskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen aikaan kun oli vielä "riikintalareita", "killinkejä" ja "runstykkejä" liikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva "konton" alle, ja seuraava ostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien satojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut; sama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri paikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti, mutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.

Kassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku ostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada selkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä tilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä vähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun jäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset. Tunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi minä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.

Niin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin kuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun takanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut varsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet, niin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun taas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.

Lassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat aivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin kun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut harmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja kauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli nyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin jauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.

Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea, mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!

Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä herätin hänet kello seitsemän.

"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.

Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän puolinukuksissa:

"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt."

Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi minut luoksensa.

"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas, kun palaat", määräsi Lassi.

Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.

"Kuinka Lassi jaksaa?"

"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut", sanoi lautamies.

Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.

"Hyvä että tulit, Nisse… odotan kirkkoherraa ja nimismiestä… kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä… tahdon tehdä testamentin, Nils… ", kuiskasi hänen käheä äänensä.

Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän oli ainoa ystäväni maailmassa.

Kirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.

Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti saada kaikki… Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on palvellut minua useita vuosia."

Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.

Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa, kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:

"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja pitäkää se itse vielä monta vuotta!"

Hän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.

"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä, ja minä toivon… että sinun käy hyvin… nyt kun tulet itsenäiseksi mieheksi. Älä itke, Nils! Minä… tunnen hyvin… että nyt kauppa-Lassi lähtee… viimeiselle matkalleen…"

Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään, mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.

Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas, lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä, suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan sydämeen.

Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.

"Nils!"

"Mitä, isäntä?"

"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista, jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."

* * * * *

"Oletko valveilla, poikaseni?"

"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?"

"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta, ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"

Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme, tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.

* * * * *

"Vielä yksi asia, Nils!"

"Mitä sitte, isäntä?"

"Jos tapaat… tai kohtaat… tai saat kuulla… että hän on suuressa hädässä… nainen, jonka kohtasimme kankaalla… niin tee hänelle… niinkuin minä olisin tehnyt…"

"Sen lupaan."

Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla Pollellaan.

Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.

Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka minä olen kyyneleilläni kostuttanut.

Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.

Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.

V.

Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni.

Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.

Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies, emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.

"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.

"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.

"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin kanssa… (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut, niin luonnistaa kyllä hyvin."

"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt. Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."

Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi, kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa, sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.