language: Finnish

LOUHIVAARAN PATRIARKKA

Romaani Pohjois-Karjalasta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

I.

Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää peninkuormaa.

Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.

Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä hyvää, jos ei vielä parempaakin.

Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.

Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien laajan valtapiirin keskellä.

Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.

Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:

— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.

Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa palvoi.

Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.

Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle opettanut.

Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.

Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta järjestyksestä.

Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.

Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen hyvänsä.

Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.

Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.

Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.

Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.

II.

Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, monta sataatuhatta runkoa yhteensä.

Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista surkeutta nähdessään.

Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.

Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin, se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.

Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.

Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu, kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit. Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.

Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan. Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi, että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.

Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville", hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta, hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia. Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.

Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää, vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.

Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein näyttäisi.

Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin. Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin. Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät, selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui myötärinteessä raskas kuorma itsestään.

Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.

Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän metsän kasvattanut.

— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo sitten enää samaksi tuleekaan.

— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä kasvaa, jos kasvaa ensinkään.

— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.

Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.

Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, läskipetäjää ja oksaista turilasta.

Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.

Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran metsien uittamista.

III.

Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä mittamiehiäkin.

Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.

Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään, ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä tavoin tätä miehekseen suostutella.

Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan. Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.

Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena, leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä, hitaan ja kömpelön Yrjön.

Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen. Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen, mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti. Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan, mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.

Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä. Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen. Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan, oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin. Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen hätäisiä liikkeitään.

Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko Martikainen eivät mitään huomanneet.

Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin. Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein katsellut.

Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi, miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään huomaamatta kahviaan särpi.

Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi, jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa. Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.

Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki, iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.

Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.

Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet. Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui, aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:

— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee, niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.

Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.

— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu, niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.

— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta miespolvea palveltu?

— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.

Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.

— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos vielä virkaheitoksi panevat.

Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:

— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille ihmisille.

Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa, kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin, hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi, niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin naiselleen virkahtaa:

— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja Huurinainen, toisesta ei tule.

Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti, halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille tuvasta tuiskuna lähti.

IV.

Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja muut huolet, mielitöihinsä painautuu.

Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella maahan pudottaa.

Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja niiden piileskellä ja einettään hakea.

Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee, näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät rahat markkinoilla maksetaan.

Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan. Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden huolet.

Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään, muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta. Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.

Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman puutteessa mukiin meni.

Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää kenellekään vieraalle uskonut.

— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.

Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori, niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.

Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi, toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli, kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa, jaksoi nuo nainen yksinään hoidella.

Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen tulen käsittelyssä.

Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra ulkosalla viipyvät.

Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.

On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee. Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä, siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.

Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.

Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen, mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.

Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.

Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä, liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli, mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen parissa liikuskeli.

* * * * *

Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit, oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit. Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin. Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.

Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi sen naiselle.

— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.

Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa parran alta vilahtelivat.

— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti pidetään.

Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi vasta jalalta näyttämään.

Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä ajattelisi.

Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.

Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt. Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen, uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin, silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.

Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo, kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.

Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi, ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän edessään ihaileva kansan paljous.

Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.

V.

Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa, kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.

Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön nainen sai heille emännöidä.

Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat, kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.

Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät. Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja ihmettelemään.

Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!" niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori on rinnallaan!"

Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.

Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä muuten hankkinut.

Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee, saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa huomannut?

Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä. Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia pitänyt ruveta vaanimaan.

Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä, Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.

Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa odotti.

Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.

Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen. Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa, sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja tämän naista katsomaan saapui.

Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa rupesivat toteutumaan.

Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön naista mielisteli. Näin hänelle haasteli:

— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä jättävät taloon.

— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.

Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.

Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista mielistelee. Taas toisen kerran haastelee:

— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?

Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä, arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan visusti kaapin avaimen kätkössä pitää.

Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli kolinaa porstuasta.

Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.

— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.
Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.

Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän niille palvelusta tehdä.

— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,

Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen, hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa tyrkytettiin.

Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.

Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä kätköön kytemään salainen levottomuus.

VI.

Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset sekaisin menivät.

"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa, tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.

Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit koivahaiseni hävittää."

Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut, muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.

— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.

— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää, kun vain ojia siivoaa.

— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros pohjalla?

Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.

— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla koivikossa, onko sielläkin savea?

— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden piilossa teiren pesueiden elostaa.

Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:

— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?

— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata, metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.

Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.

Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:

— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä viljelemään minussa miestä oisi.

Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus. Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.

Yrjö yhä epäilee:

— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu. Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin, pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.

Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä. Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti. Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä miellyttäisi.

Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.

Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:

— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.

Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi, metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija. Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.

Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.

— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit, patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta kerran hyvällä minua muistaisivat.

Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee, hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.

Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä paikoissa esitettäisiin.

Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.

Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta tehdä.

— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.

Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti
Ilja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.

Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa. Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi, kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.

Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo. Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.

Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.

VII.

Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen yöpyneet.

Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse. Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli, linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.

Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä, sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."

Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.

Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti, siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."

Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt, vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä sinne hiihtämään.

Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee, mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:

— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee, niin on paras ajoissa lähteäni.

Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.
Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:

— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä mielessään.

Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen mennehen jäliltä.

Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi, vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea, talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä kutsua hän tottelee.

Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt, hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.

Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä. Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä päivän nousuun asti hiihdelläkseen.

Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa. Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä häivähtänyt.

Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.

Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää, niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona, jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.

Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä seinävierellä muutakin hommaa.

Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.

Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella. Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.

Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt, mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta, kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan. Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.

Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.

Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta, Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa, että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on vilustunut.

— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen vilustunut.

Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:

— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.

Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö viinaryypyn ottaisi.

— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.

Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät, miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö, että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut. Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.

Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun oli vilustunut.

Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti, lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään näkemässä.

On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.

Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.

VIII.

Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan, niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta, vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"

Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran, pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.

Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.

Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat. Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet, kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja teutaroi kuin pieniä paholaisia.

Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan, niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.

Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee tungeskeli joita pois tieltä väistymään.

Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta, jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen, tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö itsensä, hänen huuliltaan pääsi:

— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!

Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:

— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista. Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän tarkemmin katsoo.

Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy, mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi toiselta näyttää."

Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki. Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.

Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan pääsemättömiin lumoihin joutumassa.

Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti Louhijärven rantaan.

Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.

Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee. Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan, että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.

Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin hänelle haastelemaan rupesi:

— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.

— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista suohon vajonnut.

Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:

— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.

Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti, mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut, mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.

Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.

Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen. Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään. Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.

Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö, miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.

Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.

Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.

IX.

Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.

Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan tapaamattomina.

Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.

Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka, ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut jään alla piileskelijää.

Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan karkuun musta kiiltokarva.

Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa, niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää, puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.

Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan. Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.

Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!

Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi, ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä, vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee, liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi, vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.

Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta mieli.

Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii, siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.

Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.

Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee, kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä. Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti eteenpäin urrii.

Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas tähystelee.

Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti olla.

Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen, näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät, hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään, lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.

Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät. Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:

— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!

Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?

— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.

Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.

Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä pakoon.

Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.

On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä tavoin tuvassa tilaa toisille.

Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.

Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:

— Se on Asko Martikainen.

Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen, noin mustaksi hiiltyneenä?

Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt. Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet. Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt makasi kypsäksi paistuneena.

Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen, ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.

— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?

Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin, tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.

Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi sanoikseen sävähti:

— Missä on Asko Martikainen?

Hänelle näytetään Asko Martikainen.

Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot näki.

Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.

Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:

— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät minulta hyvän apulaisen.

Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä ihmisten ilmoille saattamaan.

— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.

Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:

— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun riistasi peijaisia?

— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.

— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen antimilleen peijaisia pidetä.

Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan toisen asian ja ääneen naurahtaa:

— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen peijaiset.

Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. Molemmille peijaiset kustansi!

Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:

— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.

Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.

Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:

— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.

Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin maanitteli.

Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa. Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:

— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.

Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.

X.

Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan, lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.

Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään. Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut, koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi, pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat kertovat Aunuksen rajasaloilla.

Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.

— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.

Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet, viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.