IHMISELON AAMUNA

Romaani maailman aamuhämärästä

Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS

Englannin kielestä suomentanut

Aili Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

I. Maailma ilman ihmistä.
II. Kolmisarvinen kuningas.
III. Tulen löytö.
IV. Loistavan olennon lapset.
V. Puiden särkijä.
VI. Tulitaistelu.
VII. A-yan pelastus.
VIII. Jousi.
IX. Hirveä, loistava olento.
X. Pimeyden kauhut.
XI. Luola-asukkaiden pidot.
XII. Veden pinnalla.
XIII. Pelko.
XIV. Pitkän unen lammikko.

Ensimmäinen luku.

MAAILMA ILMAN IHMISTÄ.

Veden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa näkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat korvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista tuskallista lempeyttä.

Tuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden omistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata ja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat sekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä vesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.

Aina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen pää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai kymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen uutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.

Sillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli runsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen mahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin matala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä jättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes kilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset kalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä, lukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja ihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja ja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin jättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden rinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat ja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.

Kaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti siipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä kärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla. Sillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat olivat kuin sisiliskon.

Tämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää veden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään pelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa useimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista lentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet huomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta. Se lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi ja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.

Vaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi vain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä, mihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan laajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan huomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut kyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja liikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli edestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen näkyviin.

Kävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan ilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään päässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät silmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne tarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja hurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla kävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.

Muutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen pään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien joukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle saakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon runneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon salaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä ruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli vieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti veden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.

Vesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista, ja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun. Ahneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi alligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan. Toiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia, toiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa pyörteissä keskenään.

Taistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden jyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen merkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen kankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne liikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten latvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja kaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin hyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä olevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat kykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat suihinsa.

Noin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo hyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse oli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli tyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen jalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua. Sitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se hitaasti painui ja katosi.

Noin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia pyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä kovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin nahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka rinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.

Tämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi kuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli hyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat kahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan ja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta kolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää, joka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon jättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä kaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen jalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava häntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen heikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen, mutta nopsan vihollisen saaliiksi.

Muutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului Dinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon kuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään Diplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka suunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä suun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja sananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli laaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi asettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä, ruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida milloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin pelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä olivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista ilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka koettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen kaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja häntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois kiusaajat joka puolelta ruumista.

Sillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää kirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta tai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä hiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen ääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus takajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli tukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa korkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia kaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran tuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.

Syöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien kasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään aivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen kuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä keskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja paljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru. Molemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne kuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli neliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja hirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään Dinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan Dinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä, kuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä. Tuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka olikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä sitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.

Hetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja läähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta, missä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen kiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja sen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi ja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa mielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi nyyhkeeksi.

Diplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä eläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä sen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus peloitti jättiläisen arkaa mieltä.

Sen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli kierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan sen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa asennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis jälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi kuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne molemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden luona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi ruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen, sinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli jälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka se piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä tapahtuisi.

Kauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen möhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen huomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli näkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.

Ne olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai kahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan saakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta nähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti herkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne hyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.

Samassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä leijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle möhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne ympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen tilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön toiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei ollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat puoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.

Sitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä kauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään. Ainoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan jonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties ne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen niveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt ainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät lepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa punertavan kallion huipulle.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä maukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen suuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli kylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden alla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä. Kun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja rannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli kuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus jättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa lämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen tarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi varovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon ihmeellistä.

Samassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän näköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja käyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se piti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen, leuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen pää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat puolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa. Hartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän puoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa oli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka suojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein yhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän keskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa, neulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä. Jättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka olivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi eivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista sananjalkapensaikoissa, missä se söi.

Tuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän väliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi ilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita vesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten leveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen [Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä oli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle liikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti esiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä päin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä sen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois jättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.

Mutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu häntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi hirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa. Kolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen riuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi noista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan ja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut puolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui pelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla etujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että se oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.

Päristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa, joka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta metsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä jurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen, murisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata häntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti kömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin edelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun se hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja lenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.

Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.

Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale, jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri, näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.

Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti, huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.

Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.

Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät, ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.

Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista, jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.

Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.

Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen ääneksi —, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen lujaa otetta.

Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa, nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten, määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.

Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä, mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle. Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta. Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta, mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken. Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella, osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin otettavaa saalista.

Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle. Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa, levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden, puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.

Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan. Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin. Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen, mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun. Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka. Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.

Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut. Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan, mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua, uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.

Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.

Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti. Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät, kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.

Toinen luku.

KOLMISARVINEN KUNINGAS.

Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita. Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.

Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut hyvin vähän armoa häneltä.

Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean, kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti suojatun päänsä kuopista.

Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan, muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.

Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.

Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen, kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren, imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki kokeilujaan.

Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista, kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja. Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-, mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.

Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija, suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.

Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.

Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa pitkät.

Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät. Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme, neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät. Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät, terävämmät ja voimakkaammat.

Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari, joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella, oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen muut aseet tarpeettomiksi.

Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu, olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.

Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun haju.

Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.

Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli. Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta. Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija. Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.

Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.

Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.

Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis, jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen hyökkäykseen.

Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa. Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.

Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri, apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.

Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia. Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä, kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.

Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.

Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.

Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin ja kaatoi sen maahan.

Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta, ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen jalkoihinsa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.

Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.

Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä. Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta. Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja, kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä tuloksilla.

Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien tiheään rämeikköön.

Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön. Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana, kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän käsitteli sitä suurella huolella.

Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista, koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään. Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä. Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen, jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.

Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta, armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja miekkahampaisesta tiikeristä.

Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.

Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä. Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä, ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että Dinocerasta vastaan paljain käsin.

Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.

Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen, mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso, mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan. Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.

Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.

Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan. Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva painui maahan.

Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan. Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja itkevän lapsen kuoliaaksi.

Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.

Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.

Mies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti vähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti takaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi. Tuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja hyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.

Raivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen vähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla, luulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka ne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei ollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli jälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat liikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa takaa-ajoa.

Ne seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä heinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä. Mies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat hiljaa muristen.

Mustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia päitään ja tuijottivat tulijoihin.

Laumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin, mutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan olivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan noihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä kohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti niin mitättömältä.

Miehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti, huomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet asettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat eturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa jättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian tylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä tapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen joukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko, pienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä kiihkossaan.

Mies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin koiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty sen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa katseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti oikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi. Hänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen lauhtui.

Kun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään, pysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat eläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon kääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti. Samassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja nauroi.

Tuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi siitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä hämmingissä.

Samassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan mustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan, tallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin puolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien, kiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun tämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät nuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten näytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja jättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä naarasparven luo.

Mutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman takana.

Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa. Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset, jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret, mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.

Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.

Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän, miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren punaisen karhun kiukun.

Kolmas luku.

TULEN LÖYTÖ.

I.

Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat eteenpäin nuoressa maailmassa.

Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä, mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!

Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja murhetta.

Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan, taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan ruokavarojakin leirin keskustaan.

Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä, hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona. Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi siitä.

Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti hävittänyt heidät.

Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat, lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri, kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.

Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot, huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta, kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt, varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.

Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.

Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis, mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi. Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili peloittava voima.

Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.

Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.

Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.

Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko lauma rinnettä ylös.

Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun selkäpuoli oli suojassa.

Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta. Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään, vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä sormillaan.

Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista, keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän lapsensa.

Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse. Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin, sai suurta hävitystä aikaan.

Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois, oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.

Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi. Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään, epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa, muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut. Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia, näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.

Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun jälkeen hävittäneet sen.

Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.

Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui suulleen.

Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman. Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa. Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.

Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.

Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora- ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin ammottavat sieraimensa.

Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan, putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle. Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.

II.

Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua. Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille, tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.

Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset, koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.

Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti päätöksensä.

»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla, Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi kansaksi. Olen puhunut.»

Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.

»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»

Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin kannatuksesta.

»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme. Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja vuoristomaan.»

»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»

»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»

»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä, levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.

»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä häntä menemään, päällikkö!»

Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja sanoi kylmästi:

»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.
Hän tehköön, kuten haluaa.»

Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki lähtivät pakinoiden luoliinsa.

* * * * *

Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta, kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.

Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi. Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.

Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista, joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.

Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon muuttunut.

Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen, kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut. Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat, ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.

Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja polvistui Grômin jalkoihin.

Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli seurannut häntä.

»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»

»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui itseluottamus.

»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.

»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla tuulisella tasangolla.»

Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla mukaan hänen retkilleen.

»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös
Mawgia», lisäsi hän.

Mustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.

»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti voimakasta rintaansa vastaan.

»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.

»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi tyttö tyytyväisesti huokaisten.

»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.
»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»

Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.

III.

Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin, vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen, niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat matkalaisia.

Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta. Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella. Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa, joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen tuskallista hellyyttä.

Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä, matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.

Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.

Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla, päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti. Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat keihäänsä.

Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.

»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.

Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.

Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

»Osaatko juosta hyvin nopeasti?» kysyi hän.

Tyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas pelastanut hänet.

»Juoksinhan susiakin pakoon», huomautti hän.

»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes löydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella edes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia eivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista luolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»

Kun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat Grôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He sieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja juoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan hitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten peloittavaa vauhtia.

Tyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei Grômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut paljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että he helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä vähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista määrätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan askeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä hengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään äkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet säästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja kaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen ruumiinsa ääressä.

Vähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi näkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi, hengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa kompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen. Hän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen käsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia ulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:

»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit levätä.»

Kiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia ruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi, tulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen laakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja paikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia, että ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan laakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka ulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä, leimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten uudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.

Grômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi hetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet enää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus. Karhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti ylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä ranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen käskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin katsellen koko ajan maahan.

»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen niitä vastaan.»

Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina jättiläismäistä ruumistaan.

»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»

Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.

Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta, kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki, miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat kiittää pelastuksestaan.

Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita, ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa. Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin silmin ruohomättäältään.

Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen. Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän, tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen, joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:

»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»

Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta. Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen kokeilujaan.

Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä, ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi liekkejä.

Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä, kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.

Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön, katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa Grômin polvelle.

Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa, kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa, hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.

»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.
Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»

Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.

Neljäs luku.

LOISTAVAN OLENNON LAPSET.

I.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi. Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi. Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri, jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla, mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut, eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä. Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään. Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia; samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat, lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin, kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen, havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan, huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä. Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi. Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä. Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle, joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean, punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi. Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon, mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan. Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta, jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista. Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien. Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan, että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös, veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä, vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua rakkaudesta häneen.

II.

Grômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan olevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä, pysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja kiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut suuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas johtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.

He olivat jo kulkeneet punaisen karhun ja miekkatiikerin alueiden läpi. Kaksi kertaa he saivat juosta villaista, suurta sarvikuonoa pakoon, sillä Grômin keihäs ja nuija eivät olisi sen vahvaan nahkaan vaikuttaneet sen enempää kuin höyhenhuisku. Mutta he olivat paenneet ivaten, sillä kömpelö peto ei voinut kilpaillakaan heidän kanssaan juoksussa. Kerran heitä hätyytti alkuhärkä, jättiläismäinen valkea peto, jolla oli seitsemän jalkaa pitkät sarvet.

Mutta he olivat taitavasti välttäneet sen leppymättömän, hirveän raivon kiiveten puuhun ja kulkien näkymättömästi ja äänettömästi puitten ylimmillä oksilla. He laskeutuivat jälleen maahan noin kilometrin päässä ja juoksivat iloisina eteenpäin nauraen tuolle hurjalle, tyhmälle eläimelle, joka odotteli puun juurella heidän alastuloaan. Kerran tuli nuuskiva leopardi heitä vastaan, mutta pakeni pitkin askelin, kun he nopeasti ja päättävästi hyökkäsivät sitä kohti. Toisen kerran hyökkäsi suuri lintu, melkein yhdeksän jalkaa korkea ja nokka toista jalkaa pitkä, hurjasti kaislikon reunasta heidän kimppuunsa, kauheasti sähisten, kun he huomaamattaan olivat menneet liian lähelle sen pesää. Mutta he tappoivat sen ja herkuttelivat sen munilla. Siten he vihdoin ilman enempiä vastuksia saapuivat oman maansa rajoille ja näkivät jälleen pienten kukkuloiden pyöreät, tutut, tuulen lakaisemat huiput, jotka olivat pyhitetyt heidän kuolleittensa muistolle.

Oli auringonlaskun aika, kun Grôm meni puron poikki ja kulki rinnettä ylös A-ya kintereillään. Ruusunpunainen hohde valaisi pientä amfiteatteria, missä jäljellä oleva heimo oli koolla. A-ya oli kulkenut koko matkan Grômin vieressä, mutta täällä hän kunnioitti heimonsa tapaa ja astui nöyrästi jäljessä.

Grôm tuskin huomasi, tai ei välittänyt, jos huomasikin, ettei heimo äänekkäästi tervehtinyt häntä, vaan oli jurosti hämillään hänen tulostaan. Hän meni suoraan päällikön luo, jonka hän näki istuvan kivellään, ja heitti keihäänsä ja nuijansa tämän jalkojen juureen uskollisuuden merkiksi. Mutta A-ya, joka kulki jäljessä, havaitsi oitis heimonsa vihamielisen käytöksen. Hänen tuliset silmänsä vilkuivat joka puolelle, ja kaikkialla hän näki uhkaavia katseita. Hän ei ymmärtänyt sitä, mutta hän arvasi, että joitakin juonia oli tekeillä Grömiä vastaan. Hänen sydämensä paisui kiukusta, ja hän kohotti ylimielisesti tummaa päätään, sillä hän tunsi, että heimon voimakkaimmat ja viisaimmat olivat vain lapsia hänen herraansa verrattuina. Mutta vaikka he olivatkin vain lapsia, oli heitä monta, ja A-ya pysytteli kuin vartija hänen takanaan puristaen lujemmin lyhyen, hyvän keihäänsä vartta. Hän näki nuoren Mawgin leveät, mustat, suuttuneet kasvot hänen pienen sukulaisjoukkonsa takaa, ja ne katselivat häntä puoleksi himoiten, puoleksi vihaisesti. Tyttö arvasi heti, että hän oli kaiken pahan aiheuttajana, mitä oli tulossa. Hän loi poikaan ivallisen, halveksivan katseen ja kohdisti sitten huomionsa päällikköön. Tämä istui äänettömänä, pahaa ennustavasti, eikä ojentanut kättään tavanmukaiseen tervehdykseen.

Ylimielinen katse tuli Grômin silmiin, hänen leveät hartiansa suoristuivat, ja hän kohtasi tuimasti päällikön katseet.

»Olen täyttänyt päällikkö Bawrin käskyn», sanoi hän selvällä äänellä niin, että kaikki läsnäolijat kuulisivat. »Olen löytänyt paikan, missä heimo voi olla turvassa kaikilta vihollisilta. Ja minä olen tullut takaisin, kuten oli sopimus, viedäkseni heimon sinne, ennenkuin vihollisemme hävittävät meidät. Olen tehnyt suuria huomioita. En ole säästänyt itseäni. Olen tullut nopeasti takaisin. Olen hyödyttänyt kansaani. Miksi ei päällikkö Bawrilla ole mitään tervehdystä minulle?»

Murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg ystävineen oli koolla, mutta päällikön katse hiljensi sen. Terävästi tarkastellen noita silmiä, jotka niin horjumatta katselivat häntä, näytti päällikkö miettivän Grômin sanoja. Hitaasti katosi suuttumus hänen arpisilta, jäykiltä kasvoiltaan. Hän luotti ehdottomasti tähän mieheen, vaikka hän olikin hänen pelättävin kilpailijansa.

»Sinua on syytetty», sanoi hän viimein hitaasti, »siitä, että hylkäsit heimosi hädässämme —»

Grôm hämmästyi kuullessaan sanan »syytetty». Sitten hänen syvät silmänsä leimahtivat ja hän keskeytti päällikön puheen ilman muuta.

»Näytä minulle syyttäjäni!» komensi hän tuimasti.

Päällikkö heilutti kättään vaitiolon merkiksi.

»Hädässämme!» toisti hän. »Mutta sinä olet tullut takaisin. Siitä näen, että syytös oli väärä. Myöskin on sinua syytetty A-ya tytön ryöstämisestä. Mutta sinä olet tuonut hänet takaisin. En tiedä, mitä syyttäjilläsi enää voisi olla sinua vastaan.»

Grôm kääntyi ja veti nopealla, päättävällä liikkeellä A-yan viereensä.

»Päällikkö Bawr tietää, että olen hänen palvelijansa ja uskollinen mies!» sanoi hän lujasti. »Minä en ryöstänyt tyttöä. Hän seurasi minua, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä.»

Ivallista murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg oli, mutta Grôm hymyili kylmästi ja jatkoi:

»Vasta toisen päivän iltapuolella, kun sudet hätyyttivät häntä, ilmaisi hän itsensä minulle. Ja kun ymmärsin, miksi hän oli tullut, katsoin häntä ja huomasin, että hän oli hyvin suloinen ja hyvin rohkea. Ja minä otin hänet. Nyt hän on siis minun vaimoni, ja minä pidän hänet, päällikkö! Mutta minä maksan hänestä sinulle, mitä hyvänsä määrätään, sillä sinä olet päällikkö. Ja nyt päällikkö näyttäköön minulle syyttäjäni, niin selvitän asiat nopeasti heidän kanssaan. Sillä minulla on paljon kerrottavaa.»

»Ei sillä tavalla, Grôm », sanoi päällikkö ojentaen kätensä. »Minä olen tyytyväinen, että sinä olet uskollinen mies. Ja tytöstä sovimme myöhemmin keskenämme. Mutta minä en tahdo asettaa sinua syyttäjiäsi vastaan, sillä meidän keskuudessamme ei saa taistella siksi, että olemme niin harvalukuiset. Ja minä tiedän, että sinä, joka olet viisas, olet samaa mieltä kanssani. Tule, keskustelkaamme kahden, mitä on tehtävä!»

Tuo suuri, komea olento nousi ylös ja lähti omaa telttaansa kohden, missä heidän piti kahden kesken keskustella. Mutta Grôm epäröi, peläten A-yalle tapahtuvan jotakin vahinkoa, jos hän jättäisi hänet yksin vihollistensa kanssa.

»Ja tyttö, päällikkö?» sanoi hän. »En tahdo, että häntä kiusataan.»

Bawr kääntyi. Hän loi merkitsevän ja voimakkaan katseen tuijottavaan joukkoon.

»Tyttö A-ya», sanoi hän mahtavalla äänellään, joka kaikui amfiteatterissa, »on Grômin vaimo. Olen puhunut.»

Ja hän astui luolan ovea kohti. Grôm otti keihäänsä ja nuijansa maasta. Ja tyttö, joka oli aivan suunniltaan ylpeydestä, lähti luolaa kohti muutamien päällikön huonekuntaan kuuluvien vanhojen naisten kanssa.

Mutta kun Mawgin hitaat aivot käsittivät päällikön sanojentarkoituksen, päästi nuorukainen kovan ja vihaisen karjunnan ja sieppasi keihäänsä heittääkseen sen Grömiä kohden. Ennenkuin hän ehti tehdä sen, hyökkäsivät hänen sukulaisensa, jotka eivät tahtoneet joutua Grômin ja päällikön vihan alaisiksi, hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Sokeasti raivoten taisteli Mawg heitä vastaan, ja kun hänellä oli härän voimat, oli hän vähällä riistäytyä vapaaksi. Mutta toiset heimon miehet, huomattuaan, että heidän katkeruutensa Grömiä kohtaan oli epäoikeutettua, ja muistellessaan hänen entisiä palveluksiaan, juoksivat sinne saadakseen Mawgin alistumaan. Grôm katseli hetken ylenkatseellisesti, sitten hän kääntyi ympäri ja seurasi päällikköä, niinkuin hän ei olisi pitänyt kilpailijaansa ajattelemisen arvoisena. Mawg ponnisti itsensä seisomaan. Grôm oli kadonnut näkyvistä. Mutta Mawgin silmät osuivat A-yan notkeaan, hoikkaan ja ruskeaan vartaloon, joka oli lähimmän luolan suulla. Hän aikoi hyökätä tytön kimppuun, mutta miehet seisoivat hänen ympärillään selvästi valmiina pysähdyttämään hänet. Mawg katsoi tovereihinsa, mutta nämä pudistivat jurosti päätään. Sokeana raivosta ja hidasjärkisenä ei hän nähnyt muuta kuin että koko heimo oli häntä vastaan. Änkyttäen vihasta huusi hän tytölle: »Te näette minut uudelleen!» Tarttuen nuijaansa ja keihäisiinsä, syöksyi hän ulos amfiteatterista, kiiti kuin nuoli rinnettä alas ja katosi tiheään metsään puron toiselle puolen. Hänen sukulaisensa vetäytyivät juroina luolaansa kaksi nuorta naista mukanaan, ja jäljelle jääneet katselivat toisiaan epätoivoisina. Heitä suretti tämä äkillinen riita heikontuneen heimon keskuudessa.

»Taaskin yksi hyvä sotilas mennyttä!» mutisi eräs vanhus tuuhean, valkoisen partansa takaa.

Sinä yönä oli Grôm liian varovainen nukkuakseen, sillä hän epäili vihollisensa palaavan ja koettavan ryöstää häneltä tytön pimeän aikana.

Hänen kimppuunsa ei kuitenkaan hyökätty, mutta juuri ennen päivänkoittoa hän huomasi käytävän himmeää taustaa vastaan neljä poispäin hiipivää olentoa. Kun ne eivät palanneet, ei hänen mielestään ollut tarpeellista nostaa mitään hälinää. Päivän tultua huomattiin, että kaksi Mawgin toveria, kahden heihin mieltyneen naisen kanssa, oli paennut liittyäkseen karkuriin metsässä. Päällikkö, vihoissaan tästä uudesta heimon heikontumisesta, julisti heidät suojattomiksi ja määräsi, että heidät kaikki, paitsi naiset, joita tarvittiin äiteinä, oli surmattava heimon pettureina, missä heidät vain tavattaisiin.

III.

Grôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista käsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin selittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö, joka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja että hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen olennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut loistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä. Hän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka se nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin tulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin, mutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla sinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen, että heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja aseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.

A-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat vain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta, loistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät kaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin noitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat he luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa ja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti asustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä saattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat enää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli murinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja tämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja Grôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat niinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla ei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi sälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin päivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin käytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten vihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat jyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta, ettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli ulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle tarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena heidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten juurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille kasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana avonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman joukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän oikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat ihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.

»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi rinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli nähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki mutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin ikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta ja pensaikosta.

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja, etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut, että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden. Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti. Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin. Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen. Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi. Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa, tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö, hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama, mutta se ei peloittanut häntä.

Grôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava. Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija, joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo, kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen, kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti, mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla, »loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun, miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista, jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen, miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella, kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia, suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä, vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot, jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi, loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta», jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

Päällikkö mietti hetken.

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti, tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla, sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»

Viides luku.

PUIDEN SÄRKIJÄ.

Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä, kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset, turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret, punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä. Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.

Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja. Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.

Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa, oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.

Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa. Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan, että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä, mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.