PUNAKETTU
Kertomus sen seikkailurikkaasta elämästä Ringwaakin saloilla ja kuinka se lopulta voitti heimonsa viholliset
Kirj.
CHARLES G. D. ROBERTS
Englanninkielestä suomentanut
Lyyli Vihervaara
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.
SISÄLLYS:
1. Hengen hinta. 2. Erämaan opetuksia. 3. Mustelmia ja raippoja. 4. Yksin maailmassa. 5. Puolison valinta ja voitto. 6. Polttava kannus ja sokaiseva kynsi. 7. Satimien sotkijat. 8. Muutamia lumen pikku asukkaita. 9. Sekarotuisten petkuttaminen. 10. Mustan vesikon julkeus. 11. Kuninkaallinen rosvo. 12. Siivellisten hyökkäys. 13. Keltainen jano. 14. Metsän punainen vitsaus. 15. Punaisen saksanhirven nenäkkyys. 16. Vihollisen käsissä. 17. Vieraan taivaan alla. 18. Heleästi haukkuva koiraparvi. 19. Voitto.
1. luku
HENGEN HINTA
Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät. Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen, näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut. Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka näytti jäljittelevän aamun rusoa.
Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa — jonkinlaista uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.
Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille, harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä, jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata, avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana, jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.
Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita, väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema. Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä, koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle. Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien pidättämään vihollista.
Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi. Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi vanhan.
Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.
Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri, joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen, jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.
Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta. Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.
Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa, koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä. Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja, pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.
Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä, ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja, jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa — eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan ristikäytävään.
Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta, joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa, että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin. Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.
Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.
Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen. Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi, mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi mielenkiinnon tieltä.
Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun. Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.
Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan, nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan, joka tarttui pensaihin ja ilmaan.
Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia. Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden. Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.
Koirista tuntui kuin olisi heidän saaliinsa äkkiä saanut siivet ja liidellyt ilmaan. Ajo olisi siihen loppunutkin, ellei tuuli pahaksi onneksi olisi kääntynyt. Lounaasta puhallellut kevyt tuuli pyörähti yhtäkkiä aavistamatta itään; ja sen mukana saapui lemuava leyhkä, joka ilmaisi koko jutun hämmentyneille koirille. Näiden kiitäessä hilpeinä ja mekastaen aitaa kohti kettu hiipi kallion toista kylkeä alas ja pakeni. Ketun pää on keinoja täynnä, ja harvoin se haluaa käyttää kaikkia tietojaan yhteen menoon. Mutta tämä oli ainoalaatuinen tapaus, ja tämä kettu päätti tehdä työnsä perinpohjin ja nolata täydellisesti takaa-ajajansa. Nyt se keksi sotajuonen, joka voisi mahdollisesti masentaa koirat. Tuntien tarkasti jokaisen tuuman piiristään se muisti purossa erään syvän pohjavesikohdan, jonka yli kulki siltana kaatunut nuori puu. Puu oli nyt vanha ja puoleksi lahonnut. Kettu oli kulkenut usein sen yli käyttäen sitä mukavasti siltanansa. Ja juuri pari päivää sitten se oli huomannut, että silta oli muuttumassa hyvin epäluotettavaksi. Se tahtoi nähdä, oliko se nyt kyllin epäluotettava hänen tarkoituksiaan toteuttamaan.
Enempää kiertelemättä, kaartelematta se suuntasi kulkunsa suoraa päätä pohjavedelle jättäen selvät jäljet. Puu oli vielä siellä. Se näytti melkein huomaamattomasti taipuvan ketun hypätessä sille. Ovela ja harjaantunut käsityskyky sanoi hänelle, että tuo silta olisi parahiksi kestävä kannattamaan häntä itseään, mutta ei enempää. Kevyesti ja nopeasti ja hiukan pelätenkin (sillä se inhosi kastumista) se juoksi puron poikki ja pysähtyi erään puun taa katsomaan, miten kävisi.
Koirat eivät epäröineet saavuttuaan kaatuneen puun luo. Jäljet veivät sen poikki. Ne tahtoivat mennä niiden perässä. Mutta puulla oli jotakin sanottavaa asiassa. Kaksinkertaisen painon alla se taipui pahaenteisesti, mutta kiihtyneet takaa-ajajat eivät olleet sillä päällä, että olisivat huomanneet varoitusta. Seuraavassa hetkessä se taittui keskeltä rasahtaen, ja koirat syöksyivät polskien ja haukkuen keskelle jäistä virtaa.
Nyt kettu oli kyllästynyt kepposiin. Se päätti viedä viholliset suoraan eteenpäin, jättää ne täydellisesti jälkeensä ja kadottaa näkyvistään kallioiseen erämaahan mäen toisella puolella, missä koirain jalat pian aristuisivat terävillä kivillä. Sitten se voisi hetkisen levätä turvassa ja palata myöhemmin päivällä mutkitellen luolan töyräälle ja hennon punaisen puolisonsa luo. Tuuma oli hyvä ja kaikin puolin toteutettavissa. Mutta metsänväen oikukas kohtalo suvaitsi tulla vähin.
Sattui, että kun kettu tassutteli vanhaa, sammaleista metsäpolkua juosten kevyesti ja ollen aseman herrana, nuori maanviljelijä pyssy kädessä lähestyi pitkin valtatietä, joka kulki metsätien poikitse. Hän oli menossa matalille lammikoille ylängön juurelle ja oli ladannut pyssynsä sorsia ampuakseen eikä ollut valmistunut isomman riistan varalle. Koirien äänet — jotka uupumus nyt oli suuresti madaltanut ja heikentänyt vain puuskittaisiksi haukahduksiksi — ilmoittivat hänelle, mitä oli tekeillä. Hänen silmistään säteili mielenkiinto, ja hän pisti kätensä taskuunsa ottaakseen sieltä järeämmin panostetun patruunan. Mutta juuri samalla kettu ilmestyi näkyviin.
Ei ollut aikaa vaihtaa patruunoita. Ampumaväli oli hänen pyssylleen pitkä, mutta nuori maanviljelijä oli hyvä ampuja ja luotti aseeseensa. Kiireimmiten hän siis nosti pyssynsä ja laukaisi. Kun raskas pamahdus kulki paukkuen kukkuloita pitkin ja savu työntäytyi syrjään, näki hän ketun syöksyvän nopeasti pensaihin toiselle puolen tietä nähtävästi vahingoittumattomana. Päästäen kirouksen, joka puolueettomasti kuului hänen aseelleen ja samalla ampumataidolleen, hän juoksi eteenpäin ja tutki huolellisesti jälkiä. Ei näkynyt pienintäkään veren merkkiä.
"Turha vaiva, hitto vie!" huudahti hän ja harppaili eteenpäin vitkastelematta. Hän tiesi, etteivät koirat konsanaan saavuttaisi tuota taitavaa vanhaa kettua. Ne saattoivat tuhlata aikaansa, jos halusivat. Hän ei sitä tekisi. Ne juoksivat tien yli juuri kun hän katosi seuraavan käänteen taa.
Mutta vaikkakin kettu oli kadonnut näkyvistä niin huolettomana ja nopeasti, ei se ollut päässyt leikistä ihan ehein nahoin. Pamahduksen kuuluessa se oli tuntenut äkillistä polttavaa tuskaa, kuin tulikuuman neulan piston aiheuttamaa, kupeessansa. Yksi eksynyt hauli oli osunut maaliin. Ja nyt juostessa tuima tuska kidutti sitä, ja jokainen hengenveto tuntui vihlovan.
Hitaammin ja yhä hitaammin kävi kulku; takajalat ojentuivat perin vastahakoisesti harppaamaan ja kieltäytyivät kokonaan juoksuttamasta kettua entisellä voimallaan. Yhä vain lähemmäs tuli koirain haukunta, kunnes kettu äkkiä totesi, ettei voinut juosta edemmäksi. Suuren graniittikallion juurelle se pysähtyi, kääntyi ja odotteli paljaitten vaarallisten torahampaitten välkkyessä kapeissa leuoissa.
Koirat olivat noin kymmenen metrin päässä siitä, ennen kuin huomasivat sen — niin hiljaa kettu seisoi. Tässä oli nyt saalis, jota ne olivat ajaneet takaa, mutta niin uhmaava oli sen ulkomuoto ja ryhti, että ne paikalla pysähtyivät. Yksi asia oli ottaa pakeneva kiinni paossa. Vallan toista oli pitää puoliaan käsikähmässä epätoivoisen, ovelan vihollisen kanssa. Vanha kettu tiesi tuhonhetken nyt vihdoin koittaneen. Mutta sen notkeassa ruumiissa ei ollut pelkurihermoja, ja käsittämätön tuska, joka hyökkäsi sen elimiin, lisäsi raivoa rohkeuteen. Koirat eivät syyttä pitäneet sitä vaarallisena, vaikka sen paino ja ruumiinkoko oli tuskin puolta siitä, mistä kumpikin heistä saattoi ylpeillä.
Mutta niiden epäröinti kesti vain hetken. Yhdessä ne heittäytyivät ketun kimppuun ja saivat melkein yhtaikaa salamannopeita iskuja niskaansa ja leukapieliinsä. Molemmat haukkuivat äkäisesti ja purivat rajusti, mutta huomasivat mahdottomaksi hallita kiemurtelevaa vihollista, joka tappeli ääneti ja jonka hennossa ruumiissa tuntui olevan teräsjousien voima ja jäntevyys. Yhtäkkiä sen hampaat lävistivät ajokoiran etukäpälän nilkan, ja kiljahtaen koira peräytyi taistelusta.
Mutta mustanvalkoinen sekarotuinen oli vankempaa tekoa. Vaikka toinen silmä oli veren peitossa ja toinen korva juurta myöten halki, ei se ajatellutkaan rankaisemisen jättämistä. Juuri kun haukkuva ajokoira vetäytyi pois kahakasta, tarttuivat sen pitkät, voimakkaat leuat lujasti ketun kurkkuun, juuri leukaluun takaa. Kuului hetken ajan hiljaista, tukahdutettua, villiä murinaa, ja kettua ravistettiin kiivaasti, kostonhimoisesti. Sitten tuo urhea punainen ruumis ojentui pitkin pituuttaan kallion juurelle eikä enää vastustanut voittajien sitä survoessa ja repiessä. Tämä oli pesässä asustavan perheen pelastuksen hinta.
2. luku
ERÄMAAN OPETUKSIA
Ilta illalta kuultiin muutamien viikkojen aikana naarasketun kimeää kiljuntaa taukoamatta yksinäisillä kallionharjanteilla. Kettuemo suri puolisoansa. Kun tätä ei kuulunut luolalle, odotti se, kunnes tuli yö, ja seurasi sitten leveitä, sekavia jälkiä, kunnes sai selville kaikki, mitä oli tapahtunut. Sillä oli kuitenkin kiire — oli niin paljon puuhaa noiden viiden sokean ryömijän tarpeiden tyydyttämisessä lemuavan luolan pohjalla — ettei siltä riittänyt paljon aikaa sureksimiseen. Mutta pehmoisen, viileän kevätyön levätessä hiljaa ympärillä sen metsästäessä pääsi yksinäisyyden tunne silloin tällöin kuuluville.
Se harjoitti saaliinpyyntiä äärimmäisen varovasti. Jonkin aikaa, kun pennut vielä olivat sokeita, se makasi luolassaan kaiken päivää niitä ruokkien eikä liikahtanut minnekään, ennen kuin sammakoiden kurnutus laakson lammikoissa ilmoitti hämärän tulon. Silloin sillä oli tapana nousta mäkeä ylös ja laskeutua lähimpään laaksoon ennen pyydystelyn alkamista. Se ryhtyi kaikenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin peittääkseen jälkensä pesänsä lähettyvillä ollessaan. Milloin vain kävi päinsä, sillä oli tapana pujahtaa kirpeänhajuisten, pistävien kääpiökatajien lomitse, joiden tuoksu kätki sen oman väkevän lemun ja joiden itsepäisen terävät piikit pelottivat nenäkkäitä, uteliaita kuonoja lähestymästä. Vasta kuljettuaan erikoisen rosoisen kivikkovyön läpi lähelle mäen harjaa se salli huomionsa kiintyä metsästyksen suurta tarkkaavaisuutta vaativiin puuhiin.
Ollessaan mielestänsä turvallisella alueella se kuitenkin heitti varovaisuustoimenpiteet syrjään ja metsästi innokkaasti. Kun pennut olivat vielä kokonaan riippuvaiset sen maidosta, oli sen ensi huolena saada itsellensä hyvää ravintoa. Se turvausi ennen muuta metsähiiriin, joiden vienon vikinän se saattoi erottaa hämmästyttävän välimatkan päästä. Lähinnä näitä olivat kaniinit sopivimmat ja niitä olikin eniten, ja niitä sen oli tapa väijyä ja hyökätä niiden kimppuun niiden mennessä ohi.
Joskus jokin varomaton peltokana tuotti sille viehättävää vaihtelua. Ja joskus laskeutuessaan soisille lammikoille se oli kyllin taitava ja vikkelä siepatakseen villihanhen. Mutta kaikista paras ja helpoimmin saatava muona oli se, jota se vähimmin uskalsi itselleen suoda juuri nyt kun parhaiten tarvitsi. Siellä täällä sijaitsevien takalistotilojen kanat ja hanhet ja kalkkunat olivat nyt, kevään suloinen huuma suonissaan, epävakaisia ja huolettomia. Mutta kun ketun piti ajatella pienokaisiansa, ei se rohjennut kiinnittää itseensä ihmisten vaarallista huomiota. Se soi itselleen lihavan hanhen herkkupalaksi viiden mailin päässä olevasta karjapihasta toisessa laaksossa. Ja se antoi itsellensä luvan siepata pari nuorta kanaa toisesta maatalosta puoli mailia kauempana. Mutta sen omassa laaksossa, parin mailin päässä pesältä, kaikenlainen siipikarja oli turvattu sen hampailta. Se saattoi sivuuttaa vaappuvan ankkaparven lähellä kotia alentumatta huomaamaan niiden viehätystä. Tunnetuksi tulo omassa ympäristössä oli viimeinen asia, jota se toivoi. Se ei lainkaan halunnut ilmoitella itseänsä.
Tämän viisaan varovaisuuden palkkioksi punainen emo ei nähnyt minkään vaaran lähestyvän pesäänsä, ja se jatkoi rauhassa pienokaistensa hellimistä. Vähään aikaan se ei kuullut pahaenteistä metsästysmusiikkia alhaalta tasangolta, sillä ajokoiran pahasti purtu nilkka kesti kauan parantua. Se oli niin kipeä, ettei koira kyennyt ajoon; eikä mustavalkoinen sekarotuinen viitsinyt metsästää yksin, tahi puuttui siltä vainuamistaito.
Kun kuorohaukunta vihdoin jälleen kuului selvästi ketun piilopaikkaan, nyt nuoren lehdistön hiukkasen vaimentamana, joka vihreänä, vastapuhjenneena peitti mäenrinteen, ei se sitä suurestikaan häirinnyt. Se tiesi, etteivät ne hänen jälkiään vainunneet.
Kettu tuli kuitenkin pesänsä suulle ja kurkisteli siitä. Sitten se sukeltautui kokonaan esille ja seisoi kuunnellen ankaran vihamielisin ilmein, josta puuttui se maltillinen, puoleksi pilkallinen mielenkiinto, mikä oli ollut ominaista surmatulle puolisolle.
Ketun siinä seistessä paljastetuin torahampain ja vihreävälkkeisin, kapein, tuijottavin silmäterin, ilmestyi pieni ryhmä suippoja kuonoja höristelevin korvin sekä teräviä, ilkeitä, viattoman ovelia silmiä sen taakse pesän suulle. Ääni oli niille outo. Mutta emon asento osoitti selvästi, että se oli myöskin vaarallinen ja vihattava ääni, joten ne pysyivät paikoillaan tulematta ulos tutkisteluille. Näin varhain elämässään ne kuulivat tuota musiikkia, joka hyvin monille ketuille on tuomion ääni.
Kevään kypsyessä kesäksi lämpimillä tasangoilla ja tuulisilla ylämailla ja kaukaisen Ringwaakin ilmavien sinivärien syvetessä kauniiksi purppuranpunaksi lehtien tummetessa pienet ketut viettivät aikaansa yhä enemmän pesänsä oven ulkopuolella ja tarkastelivat päivittäin enenevällä mielenkiinnolla ihmeellistä, säteilevää ulkomaailmaa. Itse siitä tuskin tietämättä ne nyt astuivat elämän kouluun ja ottivat ensimmäisiä oppituntejansa järkähtämättömältä opettajattarelta luonnolta. Terävä-älyisiä ja väsymättömän uteliaita ollen ne piti tietysti lukea luonnon parhaisiin oppilaihin, jotka tunnettiin suuresta opistaan ja vähästä kurista. Mutta niidenkin varalta oli kuria, joka opetti niille, kuinka vakavasti luonto vaatii sääntöjensä ankaraa noudattamista.
Aamuisin, niin pian kuin aurinko paistoi lämpimästi töyrään pintaa vasten, emolla oli tapana tulla esille yöllisestä saaliinhausta vielä velttona ja ojentautua mukavasti pitkäkseen kuivalle turpeelle muutaman askeleen päähän pesän suusta alaspäin. Sitten tulivat tavallisesti poikaset, kurkistellen varovasti ennen kuin astuivat suureen maailmaan.
Emon loikoillessa siinä pitkin pituuttaan kaula ja jalat sojossa ja valkoturkkinen vatsa lämpöä kohti käännettynä poikaset alkoivat telmiä hänen päällään, haukahdellen kuorossa kimakoin äänin. Ne purivat, survoivat ja kiusasivat emoa siksi, kunnes sen kärsivällisyys tyystin loppui; silloin se ravisteli ne pois päältään, hypähti seisomaan muristen hiukan varoitukseksi ja paneutui jälleen maata toiseen paikkaan. Tätä toimenpidettä penikat pitivät tavallisesti merkkinä siitä, ettei emo enää halunnut leikitellä. Sitten syntyi niiden kesken tavallisesti jonkin minuutin kestävä kiihkeä kinastelu ja paini,, jolloin ne muka raivoissaan ollen murisivat lapsellisesti, kunnes yksi niistä kohosi kieriskelevän joukon selkään nähtävästi voittajana. Tämän jälkeen ryhmä kuin yhteisestä sopimuksesta hajaantui; toiset laskeutuivat kieli riipuksissa levolle, toiset taas lähtivät tutkistelemaan tämän huvittavan maailman pulmallisia kysymyksiä.
Nämä eloisat pennut — kaikki viisi — olivat lajinsa hienoja näytteitä; niiden villavassa penikkaturkissa oli kirkas, vaalea, punertava väri, hintelät, pienet jalat olivat hyvin mustat ja puhtaat, kuonot vilkkaan utelevat ottamaan selvää kaikesta, mitä tapahtui, ja vaaleankeltaiset silmät loistivat täynnä rodun ovelaa viisautta.
Mutta niiden joukossa oli yksi, joka aina voitti painiskelussa ja jolla aina painin jälkeen oli niin mielenkiintoista tehtävää, ettei sillä ollut aikaa paneutua lepäämään. Se oli vain hiukkasen suurempi kumppaneitansa; sen turkki oli silmäänpistävämmän punainen ja sen silmissä oli hiukan enemmän sitä katseen älykkyyttä, joka tietää, että aivot sen takana osaavat askarrella.
Se se ensimmäisenä huomasi, kuinka hauskaa oli pyydystää kovakuoriaisia ja sirkkoja itselleen ruohonkorsien seasta, sillä välin kun muut odottivat emon neuvovan miten menetellä. Se se aina parhaiten sai kiinni hiiriä ja päästäisiä, joita emolla oli tapana tuoda pesään elävinä pienokaisilleen, jotta ne harjaantuisivat tuossa taidossa. Ja koko poikueesta se oli ainoa, joka emon opastamatta oppi salaa hiipien vainuamaan hiiren ja erottamaan hiljaisen vikinän hirren alta viidenkymmenen jalan päästä pesältä tai kauempaakin. Sitä kohti se ryömi kärsivällisesti hiipien ja oli väijyksissä pitkät tovit aivan liikkumattomana sekä lopuksi hyppäsi voitokkaasti pienen, pehmoisen, harmaan uhrin kimppuun. Se näytti erikoisen täydellisesti ja voimakkaasti perineen sen esi-isäin taitolahjan, joka kulkee vaiston nimellä. Mutta samalla se oli erikoisen altis ottamaan oppia emoltansa, joka parhaan kykynsä mukaan väsymättä opetti pennuillensa, mitä ikinä pikku kettujen sopi tietää ja uskoa.
Niiden ollessa tällä kehitysasteella emo toi pesään mitä moninaisinta riistaa, suurta ja pientä, tutustuttaen pentuja metsän erilaisiin antimiin. Mutta suurta riistaa — sellaista kuin kaniinit ja murmelit — se toi kuolleena, koska elävä kaniini saattoi paeta yhdellä rajulla loikkauksella, ja viimeiseen hengenvetoon asti rohkea murmeli, joka oli pelottavin hampain varustettu, saattoi tappaa jonkun pienistä kiduttajistaan. Lisäksi se toi pesään peltokanoja ja siipikarjaa ja kaikkia vahvasiipisiä ja täysikasvuisia lintuja kaula taatusti katkaistuna, jotteivät pääsisi lentäen karkaamaan sopivassa tilaisuudessa. Vain nuorille linnuille ja hyvin pienille eläimille suotiin etuoikeus olla edistämässä punaisen ketun poikueen kasvatusta.
Eräänä päivänä emo toi pesään mustan käärmeen, pitäen sen päätä musertamatta suussaan, samalla kun sen ruosteenkarvainen, kiemurteleva ruumis kiertyi ketun pään ja kaulan ympärille. Emon matalaäänisen kutsun kuultuaan poikaset tulivat pesästään telmien innokkaina ja tuumaillen mielessään, mikä uusi otus sillä mahtoi olla heitä varten.
Mutta käärmeen nähdessään ne kavahtaen peräytyivät kaikki, yhtä lukuun ottamatta. Perheen punaisin ja suurin syöksyi muristen emonsa avuksi ja koetti repiä kiemurtelevat renkaat sen kaulasta. Se oli tietysti turha yritys. Mutta kun vanha kettu etukäpäliensä avulla väänsihe vapaaksi ja lyödä läimäytti pitkän suikertelijan maahan, niin pentu hyökkäsi sen kimppuun osoittamatta pelon merkkiäkään ja ehkäisi sen pakoyrityksen.
Hetkessä käärmeen tiukat kiemurat kiertyivät ketunpojan ympärille. Siltä pääsi hätääntynyt haukahdus muun poikueen yhä perääntyessä peloissaan. Mutta seuraavassa hetkessä, muistaen nähtävästi miten oli nähnyt emonsa pitelevän tätä kummallista, hillitöntä vastustajaa, se puraisi osuvasti, tarttuen käärmettä juuri siihen kohtaan, missä kaula ja pää yhtyivät. Yksi ainoa neulanterävien nuorten hampaiden raju, voimakas narskahdus — ja selkäydin oli kokonaan vahingoittunut. Kiinteät kiemurat veltostuivat, putosivat pois. Ja laskien ylpeästi molemmat etukäpälänsä uhrinsa ruumiille nuori voittaja rupesi sitä repimään, kuin se olisi ollut vain hiiri. Se oli oppinut käsittelemään myrkytöntä käärmelajia. Kun Ringwaakin maassa ei ollut kalkkarokäärmeitä eikä "kuparipäitä", olikin siinä todella kaikki, mitä sen tarvitsi tietää käärmeistä.
Sen helposti saadun voiton rohkaisemina ja huomatessaan, ettei uhri näyttänyt elonmerkkiäkään muuten kuin hännän tempoilussa, tulivat nyt neljä muutakin poikasta saaliinjaolle, kunnes käärmeestä ei ollut jäljellä muuta kuin sinne tänne viskeltyjä kappaleita.
Sitä mukaa kuin nuoret ketut voimistuivat ja niiden yritteliäisyys eneni, alkoi elämä niitä enemmän innostuttaa. Emo pyydysteli yhä öisin ja lepäili päivin pidättäen pentunsa vieläkin luolan oven läheisyydessä. Sen poissa ollessa ne pysyttäytyivät varovaisesti näkymättömissä ja olivat aivan hiljaa; mutta kun emo paistatti päivää valmiina karkoittamaan jokaisen tungeskelijan, tunsivat ne voivansa turvallisesti hiukan vaellella töyrään harjalla ja tiheikköjen liepeillä.
Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan, kun taivas oli kirkas ja lehtien varjot näyttivät pieniltä ja teräviltä, outo, suuri varjo purjehti nopeasti töyrään kupeen ylitse ja näytti hetkisen liihoittelevan pesän yllä Vanha kettu hypähti pystyyn antaen nopean varoitusmerkin. Suuri punainen pentu, joka voitti veljensä ja sisarensa niin hyvin varovaisuudessa kuin rohkeudessakin, kiiti nuolena tiheän katajapensaan suojiin. Toiset kyyristyivät siihen, missä sattuivat olemaan, ja katsahtivat ylöspäin pakokauhuisina. Aivan kuin samassa silmänräpäyksessä kuului matala, mutta hirmuisen kohajava ääni ylhäältä, ja tuo suuri varjo näytti putoavan taivaalta.
Yksi pikku ketuista oli juuri töyrään harjalla ryömien litteänä ja tuijottaen ylöspäin kauhistuneena hämmennyksen vallassa. Emo, joka hyvin ymmärsi uhkaavan kohtalon, juoksi sitä kohti, päästäen kimakan ulinan, siten toivoen pelottavansa rosvon pois. Mutta suuri kyyhkyshaukka ei ollut sellainen, jota ääni voi pelottaa.
Kuului kevyt isku, tukahtunut kirkaisu, äkillinen, hiljainen suurten siipien lehaus, ja vihdoin niiden raskas lepattaminen. Ja juuri kun mieletön emo saapui paikalle, kiiti suunnattoman suuri lintu ilmaan kantaen pientä, hentoa, punaista olentoa kynsissään.
Sen mentyä muut pennut juoksivat väristen emonsa luo — kaikki muut paitsi Punakettu itse, joka tuijotti miettiväisenä jonkun hetken katajapensaan peitosta.
Pitkän aikaa tämän kokemuksen jälkeen se ei milloinkaan laiminlyönyt pitää tarkasti silmällä suurta sinistä avaruutta päänsä päällä, joka näytti niin vaarattomalta, mutta jossa oli sellaisia kauhistavia turman tuojia.
Vähän ajan kuluttua tämän tapauksen jälkeen, ennen kuin emo oli alkanut ottaa pentuja mukaansa vakavaan saaliinpyyntihommaan, kolhaisi metsänväen kohtalo jälleen luolan pientä perhettä.
Tämä tapahtui keskipäivän unisimmalla tunnilla. Vanha kettu, jonka vierellä makasi yksi pennuista, uinaili erään pensaan alla jonkin matkan päässä alas töyrästä mennessä. Kaksi muuta kaivoi vimmatusti hiekkaisella paikalla töyrään laella, minne ne kenties kuvittelivat tai vain luulottelivat kuvittelevansa haudatuksi jonkin makean herkkupalan.
Muutaman askeleen päässä Punakettu itse uutterana ja omaa itsenäistä päähänpistoaan seuraten, kuten tavallista, etsi innokkaasti jotakin pientä elävää, hiirtä tai kovakuoriaista tai heinäsirkkaa, joka aivan ilmeisesti oli liikauttanut muutamia ruohonkorsia. Jokin elävä olio, sen hän tiesi, oli noissa korsissa. Se tahtoi siepata sen itselleen keinolla millä hyvänsä. Ja jos se kelpaisi syötäväksi, niin hän kyllä söisi sen.
Yhä likemmäksi se hiipi liikkuen ääneti kuin valoläikkä. Se oli juuri sopivan hyökkäysmatkan päässä, juuri aikeissa hyökätä ja vangita näkymättömän otuksen, kun varoittava väristys kävi sen lävitse. Se käänsi päätään — mutta itsellensä onneksi se ei odottanut nähdäkseen, mikä vaara sieltä uhkasi. Sellaisen neuvokkaan luonteen nojalla, joka osaa toimia yhtä nopeasti kuin ajatella, se päätään kääntäessään teki rajun, salamannopean hyppäyksen suoraan rinnettä alas emoaan kohti. Samalla hetkellä se näki aavemaisen harmaan, ryömivän, varjomaisen olennon suurin, vihrein silmin katsoa tuijottavan pengermältä käsin. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui suuri ilves alas sille paikalle, josta kettu juuri oli lähtenyt.
Säikähtyneenä jättäen kaivamishommansa hiekassa nuo kaksi pentua katsahtivat ihmeissään ylöspäin. Ne näkivät veljensä kieriskelevän rinnettä alas ja emonsa juoksevan heitä kohti kimeästi kirkuen. Ne hypähtivät erilleen sen terveen hajaantumisvaiston kehottamina, minkä luonto antaa heikoille lapsillensa. Silloin suuri, pehmeä, kuin teräskynsin varustettu käpälä laskeutui toisen päälle vastustamattoman voimakkaana, surmaten pienen, pirteän elämän. Vahva leukapari sieppasi sen ylös maasta; ja kevyesti hyppi ilves tiehensä yli pensaiden saaliineensa. Huomatessaan kettuemon ajavan vimmatusti takaa se kiipesi lähimpään puuhun, leveään kuuseen, ja ryömi erään oksan haarukkaan uhri toisen etukäpälänsä alla.
Kun emo kiertämistään kiersi puun juurta hypäten runkoa vasten äänettömän raivon vallassa, niin ilves tuijotti siihen kostonhaluisesti sähisten ja muristen. Se oli todella kettua etevämpi sekä painonsa että aseittensa puolesta, mutta sitä ei haluttanut tapella ketun emoraivoa vastaan. Noin kymmenen minuutin ajan kettu raivoisasti rynnisti järkkymätöntä puunrunkoa vastaan. Mutta huomaten voimattomuutensa se kääntyi päättäväisenä pois palaten kolmen jäljellä olevan poikasensa luo.
Kettuperhe oli nyt muutamia päiviä erikoisen varovainen. Pennut pysyivät aivan emonsa kintereillä kaiken aikaa peläten säihkysilmäisen säikyttäjän palaavan.
Metsän heimo unohtaa kuitenkin tavallaan tämän laatuisen kokemuksen nopeasti. Sen antama opetus tosin säilyy, mutta itse järkytys, silmitön pelko, katoaa. Lyhyen ajan kuluttua mäenrinteen vihreä kesäinen maailma tuntui kettuperheestä niin onnelliselta ja turvaiselta kuin konsanaan, mutta sekä leikissä että työssä käytettiin viisaampaa varovaisuutta, joka nyt oli käynyt vaistomaiseksi ja tavanmukaiseksi.
Todella alkoikin nyt työ astua kolmen pikku ketun elämään, työ, joka niille tuotti aivan samaa nautintoa kuin leikki. Emo alkoi viedä niitä mukanaan metsästysretkille kuutamossa tai hämärissä. Ne oppivat olemaan väijyksissä kimaltelevien kulkuteiden varsilla ja hyökkäämään varmasti ohi hyppivän kaniinin niskaan. Ne oppivat salaa hiipimään hautovan metsäkanan pesälle ja sieppaamaan sen siitä, mikä tehtävä pani taitavimmankin hiipijän taidon koetukselle. Ne oppivat keksimään peltohiirten ruohoiset käytävät ja selvittämään noiden piileskelijäin olinpaikan niiden vikinästä ja heikosta kahinasta. Ja ne oppivat pitämään makeista villihedelmistä ja marjoista, jotka alkoivat kypsyä laaksoissa ja rinteillä.
Poikasten turkista katosi nyt pennuille ominainen villavuusnäkö, ja niissä alkoi ilmetä halu riippumattomuuteen, mikä pani emon uutterasti valvomaan, ettei niille tapahtuisi vahinkoa. Tähän riippumattomuuteen liittyi jonkin verran hillittömyyttä ja liiallista itseluottamusta, mikä on kylläkin luonnollista sekä ihmisille että ketuille, kun ne ensimmäisen kerran tulevat tietoisiksi kyvyistänsä. Mutta Punakettu, joka voitti veljensä ja siskonsa koossa ja älykkyydessä samaten kuin nuoren turkkinsa kirkkaassa värissä, oli näistä kolmesta ehdottomasti pidättyväisin, Ja vähäarvoisinta sen älyssä ei suinkaan ollut tietoisuus siitä, että emo tiesi paljon paremmin asiat kuin se itse. Kun tämä antoi merkin, että vaara oli lähellä tai että piti olla varovainen ja valpas, niin se oli heti valmis tarkkaamaan, mitä siltä vaadittiin, kun taas toiset kaksi olivat joskus oikullisia ja hajamielisiä. Kaiken kaikkiaan oli pieni perhe kuitenkin sopusointuinen ja tyytyväinen ja kykeni, kaikista sen keskuudessa tapahtuneista murhenäytelmistä huolimatta, suuresti iloitsemaan elämästään lämpimässä, kesäisessä maailmassa.
3. luku
MUSTELMIA JA RAIPPOJA
Nyt tuli se ratkaiseva aika, jolloin nuoret ketut osoittivat haluavansa vaeltaa ja pyydystellä omin neuvoin, ja tällä kehitysasteellaan ollen Punakettu, jonka vikkelyys tähän saakka oli pelastanut sen kaikenlaisesta kovasta kurista luonnon koulussa, sai maistaa patukkaa useammin kuin kerran. Vaisto ei voinut sille kaikkea opettaa. Emolla oli hiukan liiaksi puuhaa perheen muista jäsenistä, jotka olivat osoittaneet tarvitsevansa paljon enemmän hänen huolenpitoansa. Ja siitä johtui, että Punaketun piti ottaa muutamia oppitunteja järeältä opettajalta, kokemukselta.
Ensimmäinen niistä opetuksista koski kimalaisia. Eräänä iltapäivänä sen pyydystellessä peltohiiriä pienellä niittykaistaleella mäenrinteen puolivälissä sen innokas kuono haistoi jotakin, jonka tuoksu oli paljon herkullisempi ja houkuttelevampi kuin hiiren. Se oli lämmintä ja makeata tuoksua, jossa oli samalla kirpaiseva sivumaku; ja vaisto vakuutti sille varmasti, että se, millä oli tuommoinen tuoksu, oli ehdottomasti hyvin hyvää syötäväksi. Mutta vaisto unohti huomauttaa, että tuollainen miellyttävä nautittava oli todennäköisesti kallista tai vaikeasti saatavissa. On mahdollista (vaikka jotkut sanovat toisin), että vaistolta vaaditaan liikoja.
Unohtaen kokonaan peltohiiret, suu odotuksesta vettä valuen, nuori kettu kulki turpeen yli nälkäisenä nuuskien, seuraten epämääräistä houkuttelijaa sinne tänne, kunnes se yhtäkkiä höyrysi kuumana ja herkullisena sen kuonon alla. Suuri mustan keltainen kimalainen töytäsi raskaasti ketun korvien ohi, mutta se oli liiaksi puuhassaan huomatakseen sitä. Kettu alkoi kuopia kaikin voimin, riiputtaen innoissaan hoikkaa, vaaleanpunaista kieltään ja välittämättä äkäisestä, vikisevästä surinasta, joka heti alkoi kuulua sen käpälien alta.
Turvetta oli hyvin ohuelti pienen kennokimpun yllä. Silmänräpäyksessä uutterat käpälät tunkeutuivat sen läpi. Punakettu pisti ahnaasti kuononsa mehiläisten ja hunajan joukkoon. Yhden kerran se sai maistaa hurmaavan makeaa hunajaa. Sitten tuntui siltä kuin olisi kuumia piikkejä isketty hänen kuonoonsa. Se hypähti taapäin, päästäen tuskan ja hämmästyksen vingahduksen; ja samassa kimalaiset alkoivat parveilla sen silmien ja korvien ympärillä pistäen raivokkaasti.
Se juoksi henkensä edestä sokeasti ja syöksyi lähimpään katajapensaikkoon. Viisaammin se ei olisi voinut tehdäkään, sillä jäykät oksat lakaisivat pois sen turkkiin tarrautuneet kimalaiset, ja muut, kuten kaikki niiden heimolaisetkaan, eivät mielellään pistäneet hentoja siipiään sotkuisiin oksiin. Hetkisen ne surisivat kiukkuisesti vihollisen pakopaikan ympärillä, mutta kiitivät sitten pois asunnolleen korjaamaan vahinkoa.
Sillä välin nuori kettu oli maannut suojapaikassaan tuimissa tuskissa, kuopien kylmää, tuoretta multaa ja kätkien kuononsa siihen. Mutta huomattuaan tämän parannuskeinon riittämättömäksi se muutaman minuutin perästä ryömi pois ja livahti surkeana alas purolle, missä saattoi hangata kuonoaan ja silmiään, jopa koko kiusattua päätään viileään ja parantavaan liejuun. Ei ollut olemassa parempaa lääkettä sellaiselle kivulle kuin hänen oli, ja pian pistosten aiheuttama kuume oli siinä määrin laskenut, että se muisti mennä kotiin. Mutta sen naama oli niin oudosti rumentunut, että perheen muut jäsenet katselivat sitä paheksuen ja se tunsi olevansa hylkiö.
Lähes kaksi päivää Punakettu oli kotona, kuhnustellen pimeässä luolassa ja paastoten. Sitten sen raikas, nuori veri puhdistui katkerasta myrkystä, ja se lähti liikkeelle kovin nälissään ja huonotuulisena. Tämä huono tuuli ja harvinainen hiukaisu tuotti sille uuden kokemuksen luonnon kurista.
Oli myöhä iltapäivä, eikä muu perhe vielä ollut valmis lähtemään metsälle, joten se hiiviskeli yksinään kaniinia etsien. Sen ruokahalu oli siksi tuima, ettei se voinut ajatellakaan tyytyvänsä hiiriin. Noin sadan metrin päässä pesältä ylöspäin hiipiessään salaa viidakon läpi se näki mustan- ja valkoisenjuovikkaan eläimen astuvan hitaasti alas karjapolkua.
Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, mutta sellainen säikkymätön ilme sillä oli, joka kaikkina muina aikoina tai ketun ollessa toisella tuulella olisi pysähdyttänyt vaanijan tuumimaan, niin terävä nuori kettu kuin se olikin. Mutta juuri nyt se ei ollut sellaisella päällä. Se kyyristyi odotuksen jännittämänä, vartosi, kunnes ei enää enempää malttanut, hyökkäsi sitten esiin piilopaikastaan ja viskautui maltillisen vieraan kimppuun.
Punakettu oli, kuten olemme nähneet, erinomaisen nopsa. Tässä tapauksessa sen hyökkäys oli niin äkillinen, että se melkein yllätti vieraan otuksen. Sen leuat olivat puraisemaisillaan tuon juovikkaan kaulan takaosaa. Mutta juuri ennen kuin ne ehtivät tämän toimittaa, sattui merkillinen tapaus. Vieras otus pyörähti ympäri kuin pakoon aikoen. Sen häntä nousi ilmaan omituisesti nytkähtäen. Ja Punakettu sai päin silmiään ja nenäänsä ja suutansa sellaisen ryöpyn, joka tuntui iskevän, sokaisevan ja tukahduttavan yhtaikaa.
Siitä tuntui kuin silmät olisi poltettu pois päästä. Samalla voimakas, tukahduttava haju iskeytyi sen henkitorveen ja tuntui melkein sulkevan kurkun sieltä takaisin työntyessään. Läähättäen epätoivoisesti, sähisten ja huojuen onneton nuori kettu syöksyi pakoon heittäytyäkseen maahan ja piehtaroidakseen sammalessa ja lehdissä, yskien ja hurjasti käpälillään raadellen suutaan ja silmiään, koettaessaan päästä irti hirveästä, tukahduttavasta, tahmeasta aineesta. Mutta haisunäätä, kääntymättä luomaan edes halveksivaa silmäystä masentuneeseen vastustajaansa, kuljeskeli välinpitämättömänä karjapolkua pitkin, pelkäämättä maailmaa.
Mitä Punakettuun tulee, kului monta minuuttia ennen kuin se saattoi hengittää tyynesti. Pitkän aikaa se kieriskeli lehtien ja sammalen keskellä, kovasti hangaten naamaansa, alinomaa nousten vaihtamaan paikkaa, kunnes maa metrien laajuudelta oli haisunäädän lemun läpitunkema. Sitten se lähti multaiselle penkereelle ja uudisti siellä kuivat kylpynsä, kunnes sen naama oli niin puhdas, että se voi hengittää tukehtumatta ja saattoi taas edes jonkin verran nähdä poltetuilla silmillään.
Tämän tehtyään se palasi arkana kotiin pesälle — ja sai tällä kertaa vastenmielisen ja ehdottomasti paheksuvan vastaanoton. Emo seisoi itsepintaisesti oviaukossa ja murisi sille selvän kiellon. Nöyryytettynä ja ylen surullisena sen täytyi mennä pesän yläpuolella olevaan koloon katajapensaan alle, missä hänen urhea isänsä ennen häntä oli nukkunut. Kolmen surkean päivän aikana sen ei sallittu astua kotiluolaan, eipä edes tulla muuta perhettä lähellekään. Puolueettoman arvostelijan olisi silloinkin ollut pakko myöntää, että se oli kaikkea muuta kuin herttainen. Mutta kyllä onkin kysymyksessä hyvin ilkeä haju, jos se kerran kettua vaivaa.
Niinä päivinä, jolloin haisunäädän kirous lepäsi raskaana sen yllä, se huomasi tästä onnettomuudestansa kuten useimmista muista olevan hyötyä. Pyydystely muodostui ilmeisesti helpommaksi, sillä sen haju petti pienet metsäneläimet. Ne tiesivät, että haisunäätä oli aina hyvin hidas liikkeissään, ja siksi kernaasti antoivat tämän näkymättömän pyydystelijän, joka lemusi haisunäädältä, tulla loikkausmatkan päähän. Täten Punakettu sai korvauksen karsimastaan surullisesta vastoinkäymisestä. Nyt näytti siltä kuin heti olisi kiitänyt sana kautta metsän, että oli liikkeellä muutamia nopeajalkaisia haisunäätiä, jotka harppasivat hurjasti kuin metsäkissat. Ja siitä lähtien kaikki Ringwaakin maan haisunäädät huomasivat, että pyydysteleminen oli heille vaikeampaa kuin ennen.
Sillä välin emoa alkoi suuresti hermostuttaa se, että kahdella hänen poikasistaan oli taipumus kulkea ryöstelemässä laaksoissa maatalon läheisyydessä. Se oli koettanut jollakin tavoin, osaksi esimerkin ja osaksi epäilemättä yksinkertaisen kielen avulla, joka ovelasti välttää ihmisten huomiota, teroittaa niille, miten tuhoa tuottavaa ja mieletöntä oli käydä käsiksi ihmisten omaisuuteen. Helppo pyydystäminen, niin se ilmoitti niille, ei aina ollut hyvää pyydystämistä.
Nämä opetukset tekivät vaikutuksensa Punaketun teräviin aivoihin. Mutta sen veljen ja sisaren mielestä ne olivat typeriä. Mitä varten ankat ja kananpojat olivat olemassa, ellei kettujen ravinnoksi? Ja mitä varten oli maanviljelijöitä, ellei juuri poistamassa kettujen puutteita, hankkimalla niille kananpoikia ja ankkoja? Huomatessaan jälkeläistensä taipumusten suunnan vanha viisas emo päätti luopua luolan vaarallisesta naapuristosta ja viedä pienen perheensä kauemmas metsään pois kiusausten piiristä. Mutta ennen kuin se oli täysin vakuuttunut muuton välttämättömyydestä, ratkaistiin asia hyvin kovakouraisesti — ja Punakettu sai uuden terveellisen opetuksen.
Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä iltana vähäistä ennen auringonlaskua Punakettu istui eräällä kummulla katsellen lähintä karjapihaa ja tarkaten ihmisten ja kotieläinten hommia. Se istui koiran tavoin takakintuillaan, pää kenossa, kieli näkyen puoliavoimien leukojen välistä, ollen mielenkiintoisen tarkkaavaisuuden perikuva. Se näki kaksi miestä työskentelemässä pellolla aivan pienen, harmaan talon takana. Se näki suuren mustankirjavan sekarotuisen leikittelevän hurjana päivänpaisteisella, lastuisella pihalla keltaisen sekasikiön kera, joka oli tullut naapuritalosta tervehtimään. Se näki parven lihavia, laiskoja ankkoja pulikoimassa hevoslammikossa ladon takana. Se näki myös joukon isohkoja kananpoikia, ja se ajatteli kaihomielin, kuinka helposti saatavaa riistaa ne olisivat kömpelöimmillekin ketuille. Se teki epämääräisen päätöksen tutkistella tarkasti ihmisiä, jotta voisi heitä käyttää hyväksensä antautumatta liian suureen vaaraan.
Katsellessaan se huomasi pienen punaisen hahmon hiipivän varkain viidakon läpi lähellä niittyä. Se oli Punaketun varomaton veli, joka silminnähtävästi pyydysteli noita kananpoikia. Punakettu liikahti levottomasti, säikähtäen veljensä rohkeutta, mutta siitä huolimatta mielenkiinto myötätuntoisesti vireillä. Äkkiä tapahtui rynnäkkö ja hyökkäys, ja pieni punainen olento oli parven keskellä. Seuraavassa hetkessä se syöksyi takaisin viidakkoon, siipiään räpyttelevä kananpoika olan yli heitettynä; sillä välin muu parvi kauhusta rajusti kaakattaen pakeni päistikkaa karjapihaa kohti.
Äkillisen pelästyneen kaakatuksen kuultuaan koirat lakkasivat pihalla leikkimästä, ja pellolla olevat miehet katsahtivat työstään.
"Hitto vie, ellei se vain olekin kettu-lurjus!" huudahti yksi miehistä, isäntä — erämies, Jabe Smith nimeltä, jolle metsämaiden tuntemus oli opettanut sen erikoisen hätämerkin, jonka linnut päästävät ketun lähestyessä. "Kyllä se saa kalliisti maksaa tuon kananpojan, jos se sellaisen sai!" Ja nuo kaksi miestä riensivät taloa kohti, viheltäen koiria. Koirat tulivat heitä kohti hypellen innoissaan, tietäen hyvin, mitä hauskaa oli tekeillä. Miehet hakivat pyssynsä keittiöstä ja veivät koirat niityn poikki paikalle, missä kananpojat olivat olleet syömässä. Viidessä minuutissa rosvon jäljet keksittiin, ja haukkuen täyttä kurkkua koirat seurasivat niitä.
Talon takana kummulla vartiota pitävä Punakettu nosti korvansa pystyyn sointuvain, mutta pahaenteisten äänten kohotessa painostavaan ilmaan; mutta se tiesi, etteivät koirat häntä itseään ajaneet, joten se saattoi kuunnella enemmän tai vähemmän yliolkaisesti.
Uhkarohkea nuori kettu, joka oli vienyt kananpojan, pelästyi kuullessaan melun, jonka oli kintereilleen kiihottanut; mutta se oli rohkea, piteli kiinni saaliistaan ja samosi suoraa päätä pesälle kertaakaan pysähtymättä ajattelemaan, että tämä oli yksi hirveimpiä rikoksia koko ketun suvun syntiluettelossa. Vaikka se koetti juosta nopeasti yrittämättäkään salata jälkiään, sattui se kuitenkin onnekseen kulkemaan vähän matkaa kivikkoa, mihin jäljet eivät pystyneet, ja sitten yli puron sellaisella kohdalla, missä se oli leveä ja matala.
Täällä takaa-ajajat huomasivat olevansa täydellisessä pulassa. Jonkin aikaa ne kiertelivät sinne tänne, ja niiden iloinen yhteishaukunta vaimeni vihaiseksi valitteluksi. Sitten ne taas rupesivat haukkumaan ja kiitivät raivoissaan puron vartta alas menemättä sen yli. Ne olivat huomanneet uudet ketunjäljet; ja kuinka ne olisivat voineet tietää, että ne eivät olleet sen ketun jälkiä, joka oli ryöstänyt kananpojan?
Punakettu, joka yksinäisenä istui kummullansa, kuuli äänten yht'äkkiä muuttavan suuntaa ja tulevan meluten häntä kohti. Tämä ei aluksi sitä häirinnyt. Sitten yht'äkkiä tuo terävä kaukonäköisyys, joka muutamilla villieläinyksilöillä näyttää olevan, ilmaisi sille, että koirat olivat uusilla jäljillä. Ja ne olivat juuri hänen omilla jäljillään. Hän itse oli loppujen lopuksi se, jota ajettiin takaa. Punakettu ponnahti ilmaan tämän huomion aiheuttamasta pelästyksestä.
Sitten se juoksi jalat ojossa ja vatsa maata viistäen, eloisana, punertavana viiruna, kiitäen oikopäätä pensasten läpi.
Kotiinpäin ei Punakettu juossut, vaan suoraan siitä poispäin. Hetken aikaa tämän kokemuksen kauhu sai sen sydämen jyskyttämään niin rajusti, että se oli tukehtumaisillaan ja sen piti hidastuttaa kulkuaan aika ajoin. Siksi se huolimatta noista ylen nopeista puuskista ei kyennyt häätämään kimpustaan näitä kovaäänisiä takaa-ajajia. Kaikki tämä oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta kuin kauheassa unessa; ja ketun silmittömään pelkoon liittyi loukkauksen tunne, sillä se ei ollut millään tavoin syypää tähän onnettomuuteen.
Purolle tullessa — joka tähän vuoden aikaan oli matala, muodostaen lammikoita ja polveilevia kanavia — ketun suuri pelko sai sen unohtamaan voimakkaan vastenmielisyytensä kastumista kohtaan, ja se syöksyi päistikkaa puroon. Mutta pysähtyessään keskellä puroa hiekkasärkälle tuli peritty tieto ja oma viisaus ajoissa sen avuksi. Toista rantaa tavoittelematta se kääntyi ja kulki suoraan keskiuomaa ylöspäin, hypellen märältä kiveltä toiselle ja huolellisesti välttäen sellaisia paikkoja, joihin jäljet saattoivat jäädä. Virta oli täynnä polvekkeita, ja kun koirat saapuivat sen äyräille, oli pakolainen poissa näkyvistä. Sen jäljetkin olivat kadonneet tykkänään maan pinnalta. Yltympäri yhä laajenevassa ympyröissä juoksivat koirat virran kumpaakin rantaa, etsien kadonneita jälkiä. Lopuksi ne luopuivat yrityksistään noloina ja kyllästyneinä.
Punakettu kulki edelleen ylös virran uomaa täyden mailin verran kauan sen jälkeen, kun se tyydytyksekseen oli huomannut, että takaa-ajo oli lopussa. Sitten se teki pitkän poikkeuksen harjun kallioiselle harjalle, lepäsi hetken pensaan alla ja laskeutui varhaisessa kuunvalossa taas kotiluolaan. Täällä se tapasi huimapäisen veikkonsa rehennellen siitä, että oli vaikeudetta välttänyt koirat ja tuonut riemuiten herkullisen saaliinsa kotiin. Mutta emon se tapasi niin levottomana ja pelokkaana, ettei se lainkaan tahtonut mennä pesään, vaan mieluummin nukkui taivasalla katajapensaan juurella, ennen kuin lähti öiselle pyydystysmatkalle. Tänne Punakettu kääriytyi sen vierelle, kun taas muut kaksi poikasta huolettomina tietämättömyydessään pysyivät vanhassa kotipesässä.
Sinä yönä Punakettu tyytyi tavoittelemaan hiiriä kotirinteensä pienellä viljelemättömällä niityllä. Sen palatessa kotiin harmaanpunertavassa aamunkoitossa emo ja sisko olivat jo tulleet takaisin ja nukkuivat juuri pesän oven ulkopuolella suojaisan pensaan alla. Mutta voitonriemuinen nuori kananpojanpyydystäjä oli vielä poissa. Pian kohosi tyyneen tuoksuvaan ilmaan koirien äänten tuhoisa sointu, hiljaisena ja kaukaisena, mutta merkitykseltään varmana. Keltainen sekasikiö ja mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen olivat taas jäljillä. Mutta kenen? Se oli kysymys, joka askarteli pikku perheen jäsenten aivoissa, kun ne kaikin istuivat häntäsutiensa päällä, höristelivät korviansa ja kuuntelivat.
Hämmästyttävän nopeasti ääni kovenemistaan koveni tullen suoraan pesää kohti. Vanha viisas emo ei saattanut erehtyä tilanteesta. Sen ajattelematon ja itsepintainen pentu oli jälleen saattanut koirat jäljillensä ja johti ne tänne kotiturvaan. Äkeissään ja pelästyneenä se hypähti seisaalleen, syöksyi pesään ja sieltä ulos jälleen ja ravasi moneen kertaan sisäänkäytävän ympärillä. Punakettu ensiksi ja sitten sen vähemmän neuvokas sisar rupesivat pitämään samaa peliä, jonka merkitystä alkoivat hämärästi käsittää. Sitten kaikki kolme syöksyivät mäenrinnettä ylös ja tulivat tutulle pensaiselle pengermälle, jolta voivat katsella kotiinsa päin.
Vain minuutin tai kaksi ne olivat katselleet, kun näkivät mielettömän pakolaisen juoksevan läähättäen ylös törmää ja sukeltautuvan pesään. Aivan sen kintereillä olivat haukkuvat koirat, joiden yhteishaukunta nyt oli varsin erilaista, kärsimättömyyden ja ilon sekaista melua, kun vihdoin olivat saaneet ahdistetuksi saaliinsa pesään. Mustankirjava sekarotuinen rupesi oikopäätä penkomaan raivokkaasti sisäänkäytävän suulla, toivoen voivansa raivata tien sisälle ja lopettaa koko jutun muitta mutkitta. Mutta sekasikiö piti parempana odottaa miehiä, joiden hän tiesi pian saapuvan ja savulla karkoittavan vangin pesästä. Se tyytyi istumaan oven edessä, katsellen toverinsa turhaa työtä ja aina silloin tällöin korottaen äänensä siten opastaen metsämiehet paikalle.
Sillä välin vanha viisas kettuemo tuolla ylhäällä pengermällä tiesi yhtä hyvin kuin se, mitä pian tapahtuisi. Haluamatta jäädä odottamaan murhenäytelmän välttämätöntä päätöstä se hiipi masentunein mielin pois ja vei kaksi jäljellä olevaa pesyeensä jäsentä harjun yli, seuraavan leveän laakson poikki ja kauas ylös yksinäisen ja jylhän Ringwaakin rinnettä, missä niillä olisi aikaa kehittyä voimakkaiksi ja taitaviksi, ennen kuin ryhtyisivät taisteluun ihmistä vastaan.
4. luku
YKSIN MAAILMASSA
Muutamia päiviä tämän äkillisen maanpaon jälkeen pienentynyt perhe kuljeskeli ilman vakinaista pesää, tuntien olevansa tuuliajolla. Saaden kummallisen uhman tai koston puuskan tai kenties siksi, että kävi tuona hetkenä pitkästä pidättäytymisestä kärsimättömäksi, kettuemo vei kaksi poikastansa sinipunaisen auringonlaskun aikana tuimalle ryöstöretkelle erään etäisimmän maatalon karjapihaan.
Se näytti häikäilemättömän rohkealta; mutta vanha kettu tiesi, ettei tässä talossa ollut koiria, lukuunottamatta pientä mitätöntä rakkia, ja se tiesi myöskin, ettei isäntä ollut mestari pyssyn käytössä.
Kaikki oli rauhallista pienen karjapihan ympärillä. Kultaisessa sinipunervassa valossa näyttivät lastuinen piha ja aitan ja vajan rosoiset, tuulenpieksemät katot ihmeellisiltä. Ankat keikkuivat räkättäen märässä liejussa vesialtaan ympärillä, jonne oli tipahtanut muutamia jyviä. Uniset kananpojat kerääntyivät vajan avoimelle edustalle oikoen kaulojansa tyytyväisinä äännähdellen, ja hyppäsivät yksitellen orrellensa. Viettävältä laitumelta kuului alas laskettujen puomien kolinaa ja lehmänkellojen pehmeää kalkatusta, kun lehmät päästettiin pois lypsyltä.
Tätä turvaisaa rauhaa häiritsivät nyt nuo kolme kettua, jotka hiljaa hyökkäsivät esille tallin takaa. Ennen kuin ahkerat ankat ehtivät säikähtääkään tai uniset kananpojat lentää vaaraa pakoon, oli vihollinen jo niiden joukossa, hyökäten sinne tänne ja katkoen hampain hentoja, höyhenpeittoisia kauloja. Paikalla syntyi hirmuinen melu, kun kaikki kirkuivat ja kaakattivat; sitten kuului rakin kimeää haukuntaa, joka seurasi lehmiä laitumella, ja maanviljelijän vihaista huutoa, kun tämä äärimmäisen nopeasti juoksi alas laiduntietä.
Rosvot eivät välittäneet vähääkään luskuttavasta rakista, mutta niitä ei haluttanut odottaa vihastuneen maanviljelijän tuloa. Lopetettuaan edes joitakin valitusääniä taittamalla kymmenkunnalta kanalta ja ankalta niskat jokainen viskasi lihavan saaliin selkäänsä ja hölkkäsi verkalleen tiehensä perunamaan ruskeiden vakojen poikki metsää kohti. Juuri katoamaisillaan oksien alle kaikki kolme kääntyivät katsomaan maanviljelijään, joka seisoi vesikaukalon luona ravistellen nyrkkiänsä rosvoille voimattoman ja lapsellisen raivon vallassa.
Tämä rohkea urotyö näytti tavallaan hajoittavan pienen perheen. Tähän aikaan nuo kaksi poikasta näyttivät huomaavan kykenevänsä olemaan täysin riippumattomia ja luottamaan vain itseensä; ja ikään kuin samalla hetkellä emo jollakin ovelalla tavalla hellitti vaikutusvaltansa ohjaksia. Kaikki kolme kävivät välinpitämättömiksi toisilleen; ja ilman mitään väärinkäsitystä tai pahansuopuuta kukin lähti kulkemaan omaa tietänsä.
Punakettu rohkeasti luottaen omaan taitoonsa, käänsi kasvonsa mäenrinteen töyrästä, vanhaa katajapensaan takana olevaa pesää ja pientä hiirien asustamaa niittyä kohti ystävällisen puron rannalla.
Lähetessään vanhaa kotia surullisten tapahtumain muisto tuoreena mielessään Punakettu kulki hyvin varovasti, ikään kuin olisi luullut koirain yhä olevan siellä. Mutta se havaitsi tietysti, että siellä oli vain täysi autius. Kuiva rinne lepäili auringon lämmössä, siellä täällä hajallaan olevat katajapensaat seisoivat pistävinä ja tummina kuten ennenkin, ja näkymättömänä lehtiverhonsa takana lähellä oleva puro solisi miellyttävästi kuten ennenkin pienten putoustensa ja särkkiensä yli vyöryen. Mutta siinä, missä ennen oli ollut kodin pyöreä, tumma ovi-aukko, oli nyt ammottava kolo tuoreessa punaisessa mullassa. Pesää oli kaiveltu pohjia myöten.
Ollen jonkin verran mietiskelijäkin nuorella tavallaan, jota ei lainkaan tunne häirinnyt, Punakettu valtasi uudelleen töyrään. Toistaiseksi se asettui pensaan alle töyrään huipulle, missä sen isällä oli ollut tapana nukkua. Se tiesi töyrään hyväksi paikaksi ketun oleskella, se kun oli lämmin, kuiva, eristetty ja helposti kaivettavissa. Hyvin suojaisesta paikasta toisen katajapensaan juurelta, töyrään äärimmäisestä alapäästä ja aivan poissa vanhan pesän näkyviltä se keksi toisen pesän talviasunnokseen.
Kokeileminen ja ruoan hankinta anastivat Punaketun ajan siihen määrin, ettei sillä ollut tilaisuutta tuntea yksinäisyyttä. Jokainen päivän tai yön tunti, jonka se voi säästää nukkumisajastaan, oli täynnä mielenkiintoa.
Suvi oli ollut lempeä, kaikille metsän asujamille suopea, ja nyt vilisi salaista elämää punaisissa ja sahraminkeltaisissa metsissä. Ruskeat oravat hyppelivät kaikkialla näreikössä isojen puiden alla valkoiset, untuvanpehmoiset hännät liepsahdellen pienten puuterihuiskujen tavoin. Somat metsähiiret, kepeinä kuin varjot, kiitivät vikisten ruskeitten puunjuurien lomissa, kun taas jokaisella ruohoisella metsäaukiolla tai ruskealla niittyviilloksella peltohiiret ja villit pienet päästäiset riensivät laumoittain. Peltokanapoikueet ryöpsähtelivät alas kullankeltaisen koivun kylkiä pitkin, ja niiden ruskeat, vahvat siivet pitivät iloista, mutta joskus pelottavaakin hälyä; ja synkkien mäntyjen latvoissa alempien peltojen reunamilla vaakkuivat varikset. Tässä väkirikkaassa maailmassa Punaketun oli niin helppo metsästää, että sillä oli aikaa yhä tutkia ja koota kokemuksia.
Tähän aikaan uteliaisuutta kiihottivat erikoisesti ihmiset ja heidän tapansa, ja suuren osan ajastaan se vietti maatalojen liepeillä katsellen ja tutkistellen. Mutta sen viisaat, nuoret aivot eivät milloinkaan unohtaneet eräitä tiettyjä varokeinoja. Sen jälkiä ei näkynyt lainkaan laakson peltojen ja mäenrinteellä olevan pesän välillä. Ennen kuin se laskeutui tasankomaille, sillä oli aina tapana kiivetä mäki, mennä erään vuorenharjanteella olevan kalliokielekkeen poikki ja kulkea sitten yli suuren kivikon, missä sen jäljet hävisivät ja laskeutuessaan näyttivät aina tulevan toisesta laaksosta Ringwaakin alapuolelta.
Lisäksi kun se saapui maatalolle, niin se päättävästi jätti huomioonottamatta ankat, kalkkunat, kananpojat, — jopa ylenpalttisessa viisaudessaan rotat ja hiiretkin, jotka usein oleskelivat pihalla ja aumoissa. Kuinka se saattoi tietää, että rotat, jotka nauttivat ihmisen heinäsuovan vieraanvaraisuutta, olisivat tälle vähemmän mieluisia kuin kananpojat, jotka asustivat hänen vajassaan? Sillä ei ollut aikomustakaan vetää kokemattomaan niskaansa sen olennon kostoa, jonka valtaa se ei vielä ollut oppinut määrittelemään. Siitä huolimatta, löytäessään puun alta hedelmäpuutarhan takaosasta joukon täyteläisiä madonsyömiä luumuja, se ei lainkaan epäröinyt herkutella noilla mehevillä makeisilla. Sillä sen aivoihin ei ollut vielä tunkeutunut ajatus, että ihminen saattoi välittää sellaisista elottomista esineistä.
Toinen tärkeä varokeino, jonka tämä nuori ihmisen ja hänen tapojensa tutkija hyvin huolellisesti otti huomioon, oli poissa pysytteleminen siitä talosta, missä keltainen sekarotuinen asui. Se oli pääasiallisin vaaran aihe. Suurta mustankirjavaa sekarotuista, jonka vainu ei ollut yhtä tarkka, se ei niin kovasti pelännyt. Mutta kun se näki noiden kahden koiran telmivän yhdessä, silloin se tiesi, että luonnollisin asia maailmassa oli jonkinlainen metsästysretki; ja silloin se lähti kiireen vilkkaa etsimään turvatumpaa ympäristöä. Koiria kohtaan yleensä sillä ei ollut oikein tietoista vastenmielisyyttä, sellaista kuin sen serkulla sudella; mutta näitä kahta koiraa se pelkäsi ja vihasi erikoisesti. Milloin se vain, katsellessaan jostakin noista lukuisista tähystyspaikoistaan tai vahtitorneistaan, näki nuo kaksi kiihkeästi nuuskimassa hänen vanhoja, kuluneita jälkiään — niitä oli hajallaan ympäri laakson — silloin suippo, tumma kuono heti meni kostonhalun ja ivan kurttuihin. Sen pettämättömään muistiin kasvoi kauna, joka jonakin päivänä tilaisuuden tullen oli vaativa ankaran korvauksen.
Niiden eläinten joukossa, jotka nuoren ketun mielessä liittyivät ihmiseen, oli vain yksi, jota se pelkäsi.
Kun se eräänä päivänä hiiviskeli puutarha-aidan varjossa, kuuli se aivan yläpuoleltaan terävän, ilkeän, sähisevän äänen, joka samassa hetkessä muuttui erittäin kostonhimoiseksi murinaksi. Kovasti pelästyen kettu hypähti taapäin ja katsahti ylös. Siellä aidan päällä hiiviskeli pieni, harmahtava, mustajuovainen eläin, jolla oli pyöreät kasvot, ympyriäiset, vihertävät, tuijottavat silmät, pitkä untuvanpehmoinen kaula ja korkeaksi kaartunut selkä.
Tuon ilkeän äänen kuullessaan ja nähdessään noiden raivokkaiden silmien tuijotuksen Punakettu muisti sen kauhean päivän, jolloin ilves oli hyökännyt hänen kimppuunsa tiheiköstä. Tämä sylkevä, uhmaileva eläin tuolla aidalla ei tietenkään ollut läheskään ilveksen kokoinen; ja Punakettu tunsi varmasti olevansa paljoa enemmän kuin tasavertainen vastustaja sille julkitappelussa. Kettua ei kuitenkaan haluttanut ryhtyä sitä koettelemaan. Jonkin sekunnin se seisoi silmäillen vierasta hermostuneesti. Silloin kissa, aavistaen sen tuumat, kulki hitaasti eteenpäin aidalla, sähisten vimmatusti ja naukuen mitä ilkeimmästi. Punakettu pysyi paikallaan, kunnes pelottava olento oli viiden tai kuuden jalan päässä siitä. Sitten se kääntyi ja livisti häpeälliseen pakoon; ja samalla hetkellä kun se oli mennyt, kiiti kissa päistikkaa taloa kohti, kuin olisi vihollislauma sitä ajanut takaa.
Niiden ihmisolentojen joukossa, joita Punakettu tähän aikaan huvikseen katseli, oli kaksi, jotka tekivät siihen erikoisen vaikutuksen ja jotka se tykkänään eristi mielessänsä kaikista muista. Toinen näistä oli isäntä, erämies Jabe Smith, jolla oli mustankirjava sekarotuinen, — hän, jonka harhahauli oli aiheuttanut Punaketun isän kuoleman. Tätä seikkaa Punakettu ei luonnollisesti tietänyt, eikä se todellakaan, se täytyi myöntää, olisi siitä suuresti piitannutkaan, jos olisikin sen tietänyt. Siitä huolimatta nuori kettu oivalsi oveluudessaan, että tämä Jabe Smith oli uutisasutuksen kaiken muun väestön joukossa erikoisen vaarallinen ja leppymätön vihamies — ihminen, jota piti uutterasti tutkistella, voidakseen häntä vältellä.
Juuri Jabe Smithiltä turkkiniekka nuori tutkija sai ensimmäisen käsityksen pyssystä. Se näki miehen tulevan ulos talosta pitkä musta keppi kädessään ja tähtäävän päänsä päällä lentelevää sorsaparvea kohti. Se näki punaisen liekin ja sinivalkoisen savun tuprahtavan mustan kepin päästä. Se kuuli kauhean ukkosenjyrähdyksen, joka pamahteli ja ulvoi kallioitten välissä. Ja se näki yhden sorsista kääntyvän ympäri lennossaan ja syöksyvän päistikkaa alas maahan.
Niin, ihan varmasti tämä mies oli hyvin vaarallinen. Ja kun kettu muutamia iltoja myöhemmin värin häipyessä kolealta syystaivaalta näki miehen sytyttävän tulen lastuista karjapihalla, keittääkseen perunoita sioille, kasvoi sen pelko ja ihmetys kymmenkertaiseksi. Punakeltaiset kielet, jotka hyppelehtivät ilkeästi mustan astian ympärillä — kauheat olennot, jotka ihmiskäden kosketus manasi esiin lastuista — olivat ilmeisesti sukua sille punaiselle, joka oli lennähtänyt kepin päästä ja tappanut matkaavan sorsan. Silloinkin, kun Punakettu oli poissa toisessa laaksossa pyydystämässä tai makasi kiemurassa turvallisena katajapensaansa alla töyräällä, sitä vaivasivat arvelut tuosta tulimiehestä. Se ei tuntenut olevansa turvassa koskaan muulloin paitsi silloin, kun se omin silmin näki, mitä tuo salaperäinen olento puuhasi.
Toinen ihmisolento, jota Punakettu kunnioitti mielenkiinnolla, oli Poika. Poika asui eräällä etäisemmällä maatilalla, joka oli suurimpia ja kukoistavimpia ja varustettu kaikella, mitä takalistotilalla pitääkin olla, mutta koiraa siellä ei sattumoisin ollut. Pojalla oli kerran ollut koira, hyvin viisas mäyräkoira, johon hän oli kiintynyt niin suuresti, että kun se kuoli, sen paikka pidettiin kunnioituksesta täyttämättä. Hän oli rohkea, vakavan reipas poika, joka oleskeli paljon itseksensä, leikki yksin ja piti uimisesta, kanootilla soutamisesta, luistelusta, ratsastuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä pani lihakset voimakkaaseen toimintaan ulkosalla; lisäksi hän tutki ahkerasti yhtä paljon kirjoja kuin lumoavaa erämaaelämää ympärillänsä. Mutta kaikista näistä hommista oli eränkäynti se, joka suurimmassa määrin anasti hänen mielenkiintonsa.
Hän liikkui metsissä yhtä äänettömästi kuin itse metsäeläimetkin, näki yhtä terävästi, kuuli yhtä herkästi kuin ne. Ja koska hän oli hiljainen eikä halunnut tappaa ja kun hänen siniset pojansilmänsä olivat niin luotettavat, niin monet metsänväestäkin rupesivat katselemaan häntä omituisen pelottomin silmin. Ei niin, että lauhkeimmat niistä olisivat hänestä vähääkään piitanneet, paremmin kuin kestään muustakaan ihmisestä; mutta päästessään suuresta pelostansa häntä kohtaan ne kävivät välinpitämättömiksi. Siksipä hänellä oli tilaisuus tarkata monia mielenkiintoisia elämän pikkuseikkoja hiljaisessa, väkirikkaassa, salaisuuksia kätkevässä salomaassa, joka ihmisestä yleensä tuntuu autiolta.
Pojasta tuli Punaketun mielenkiinnon esine lähinnä Jabe Smithiä. Mutta tässä tapauksessa oli tuskin ollenkaan pelkoa ja vihamielisyyttä. Se piti Poikaa silmällä silkasta uteliaisuudesta, melkein kuten Poikakin olisi tarkastellut sitä, jos olisi saanut samantapaisen tilaisuuden. Punakettu ihmetteli nähdessään Pojan kuljeskelevan niin hiljaa läpi metsien, katsellen, kuunnellen, odottaen kuin jokin metsän omista asukkaista. Ja yrittäen ratkaista tätä vaikeaa arvoitusta antautui se noudattelemaan varovasti Pojan jälkiä — mutta niin taitavan varovasti, ettei sen läsnäoloa aavistettukaan.
Viikkomäärin Punakettu tällä tavoin yhä tutki Poikaa, milloin sillä oli vain siihen tilaisuutta. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin Poika sai tilaisuuden tarkastella Punakettua. Se tapahtui kummallisella tavalla.
Eräänä iltapäivänä, jonkin aikaa sen jälkeen kun Punakettu oli keksinyt ja syönyt hyvällä halulla maahan pudonneet luumut hedelmäpuutarhassa, se löysi sattumalta metsäviiniköynnöksen laakson reunalta, ja se oli täynnä kypsiä hedelmiä. Viiniköynnökset olivat harvinaisia Ringwaakin seuduilla; mutta tämä, joka kasvoi suojaisessa ja hedelmällisessä sopessa, oli lajinsa herkullinen näyte. Se oli kutoutunut käärmemäisin kiemuroin parin kuolevan puun ylle, ja sen hedelmärypäleet olivat mitä houkuttelevimman purppuranpunaiset.
Punakettu katseli tätä tuntematonta hedelmää ja oli mielessään varma sen hyvyydestä. Se muisti luumut ja vesi herahti sille suuhun. Yhden pikku tertun, joka riippui matalalla kiertelevässä viiniköynnöksen vesassa, se otti ikään kuin näytteeksi. Se maistui juuri siltä kuin se oli kuvitellutkin. Mutta muut noista halkeavista, purppuraisista rypäleistä riippuivat saavuttamattoman korkealla. Vaikka kettu olisi hypännyt pystysuoraan ylös ilmaan jännitetyin lihaksin ja ahnaasti sieppaavin leuoin, ei se olisi voinut tavoittaa ainoatakaan viinirypälettä. Se kiersi kiertämistään mahtavaa viiniköynnöstä, etsien hyökkäyspaikkaa. Sitten se yritti kiivetä, mutta turhaan. Punaketun yritykset tähän suuntaan olivat yhtä turhat kuin sen hyppäyksetkin; ja viinirypäleet saivat olla rauhassa.
Punakettu oli neuvokas ja sitkeä; mutta on tapauksia, jolloin neuvokkuus ja sitkeys käyvät ansaksi. Kettu istahti takajaloilleen ja pohti perinpohjin tilannetta. Yhdellä kohtaa se oli huomannut voivansa kiivetä puun runkoa pitkin viisi tai kuusi jalkaa niiden kiemuroiden avulla, joita mahtava viiniköynnös teki tukipuunsa ympärille. Tämä näytti kuitenkin hyödyttömältä, kun sillä kohdalla ei ollut viinirypäleitä saatavissa. Mutta se huomasi vihdoin paikan, johon voisi hypätä kiivettyään ensin niin korkealle kuin pääsisi — paikan, missä viiniköynnösrykelmä soisi sille jalansijan ja missä herkulliset marjatertut riippuivat aivan sen pään päällä. Se ei enää hukannut aikaa miettimiseen, vaan kiipesi, asettautui huolellisesti tasapainoasentoon, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.
Punakettu putosi turvallisesti rypäleiden keskelle. Mutta se, mitä kettu ei ollut ottanut lukuun tai edes arvannutkaan, oli viiniköynnösten joustavuus. Ne antoivat myöten joka suunnalle varsin kummallisesti ja oikullisesti. Muutaman sekunnin ajan kettu ponnisteli raivokkaasti pysyäkseen paikallaan, tarttuen kiinni kynsin hampain. Sitten se hyppelehtien ja nolattuna vaipui alaspäin läpi viiniköynnösten.
Mutta onnettomuudekseen se ei pudonnut maahan asti. Varsirykelmät, jotka eivät halunneet sitä kannattaa, näyttivät yhtäkaikki päättäneen, etteivät päästäisi sitä käsistään. Itsepäinen köynnöskiemura kiertyi sen toisen takajalan ympärille nilkan yläpuolelle pidellen kiinni pää alaspäin roikkuvaa kettua.
Kovaonninen seikkailija kiemurtelihe, koettaen hampain vapautua tuosta kovasta otteesta. Mutta joustava viiniköynnös ei päästänyt sitä voitolle, ja jokainen ponnistus veti paulan vain kireämmälle. Kun kettu totesi pulmallisen tilanteensa, valtasi sen pakokauhu. Se rupesi rajusti potkimaan, rimpuilemaan ja keikkumaan. Tämä sai aikaan kovan kahinan lehdistössä. Sitä se teki muutaman minuutin ajan, kunnes lopulta ylen uupuneena jäi riippumaan liikkumatonna, keinuen ruskeanvihreässä varjossa, kieli surkeasti riipuksissa ja silmät puoliummessa.
Juuri tällä hetkellä saapui paikalle sattumalta Poika. Hänen herkkä korvansa oli jo etäältä kuullut lehtien tavatonta kahinaa hetkellä, jolloin kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Hän lähestyi hyvin hiljaa hiipien, jottei menettäisi mitään mahdollista nähtävää, ja saapui paikalle juuri silloin, kun ansaan joutunut näytti olevan kuolemaisillaan. Vielä yksi pelon aiheuttama ponnistus vavahdutti nuoren ketun jäseniä; sitten, huomattuaan tilanteen toivottomuuden, se heittäytyi näennäisesti elottomaksi, silmät suljettuna kapealle raolle kuin kuolleella.
Säälin valtaamana Poika hyppäsi paikalle ja irrotti kierteen, pahoitellen sitä, ettei ollut tullut ajoissa, pelastaakseen kauniin eläimen hengen. Hän tunsi erikoista mielenkiintoa kettuihin ja ihaili niiden viisautta ja mielenmalttia. Harmaissa silmissä säälin ilme hän nyt piteli velttoa olentoa käsivarsillaan ja silitteli sen loistavaa, kirkasta rehevää turkkia. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta tarkastella niin värikästä kettua. Arvellen lopuksi, että hän nyt voisi saada oivallisen ketunnahan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia, hän kääntyi kotio viskaten ketun ruumiin huolettomasti olkapäälleen, takajaloista kiinni pidellen.
Mutta tällä hetkellä, juuri kun hän oli lähtemäisillään, hänen sielunsa silmiin välähti kuva suurista purppuranpunaisista viinirypäletertuista, jotka hän oli nähnyt silloin, kun hänen mielensä oli ollut liiaksi muuhun kiintynyt niitä huomatakseen. Voisiko hän jättää nuo kypsät rypäleet poimimatta? Ei, totisesti! Hän kääntyi takaisin innokkaasti, viskasi kuolleen ketun maahan ja rupesi herkuttelemaan, kunnes suu ja sormet olivat aivan punaiset. Kun hänen ruokahalunsa oli tyydytetty, jopa kyllästymiin saakka, hän täytti hattunsa ja tyytyväisyydestä huoaten katsahti lopuksi ympärilleen ottaakseen ketun selkäänsä. Hetkisen hän tuijotti hämillään hieroen silmiään. Kettu, jonka hän huolettomasti oli viskannut maahan, oli näyttänyt niin kuolleelta kuin näyttää voi. Mutta nyt siinä ei ollut mitään kettua. Koska hän ymmärsi metsän eläimiä, selvisi hänelle salamannopeasti, kuinka ovelasti häntä oli puijattu. Itsekseen tälle hiljaa naurahdellen hän meni kotiin ilman muuta voitonmerkkiä kuin hatuntäysi metsäviinirypäleitä.
5. luku
PUOLISON VALINTA JA VOITTO
Rajattoman pöyhistyneenä onnistuttuaan voittamaan Pojan viekkaudella
Punakettu pani nyt itsensä hieman vaaralle alttiiksi, käyden
uhkarohkeaksikin ja arvostellen ihmisen ylemmyyttä liian vähäiseksi.
Onneksi itselleen se kuitenkin sai pian oivan opetuksen.
Salaa se hiipi eräänä raikkaana aamuna Jabe Smithin jäljissä, kun tämä oli ulkona pyssyineen peltokanoja etsimässä. Näkymättömien siipien suhinan saadessa Jaben muuttamaan yhtäkkiä suuntaa hän näki kirkkaanpunaisen ketun katoavan viidakkoon. Jabe oli nopea pyssymies. Hän nosti pyssynsä ja laukaisi paikalla. Hänen panoksensa oli kuitenkin peltokanoille aiottu, ja ampumamatka oli pitkä. Muutamat pikku lyijyhaulit sipaisivat Punakettua kylkeen. Ne eivät tunkeutuneet syvemmäs kuin nahan alle; mutta isku säikäytti ja haulit pistivät perin ilkeästi.
Hämmentyneenä ja peloissaan kettu hypähti ilmaan. Oikosenaan, vatsa maata viistäen, se sitten pakeni punaisena viiruna nuorten, valkoisten koivunrunkojen lomitse. Päiväkausia sitä kiusasi kyljessä kipu ja syyhy, jota mikään ei voinut lieventää. Ja viikkomäärin se pysyttelihe visusti poissa ihmisten ilmoilta.
Tähän aikaan nuori kettu sai muutamia yllätyksiä. Eräänä aamuna, kun se sukeltautui esiin katajapensaansa alta varhaisimpina kalpeanpunaisen aamunkoiton hetkinä, se huomasi ihmeellisen, ohuen, kimaltelevan kuoren kuolleilla lehdillä, ja ruskeat ruohot tuntuivat jäykiltä ja haurailta sen askelten alla. Suuresti hämillään se nuuski huurretta ja maisteli sitä, mutta huomasi, ettei sillä ollut antaa kielelle tai nenälle mitään muuta kuin kylmän tuntua.
Ilmakin oli käynyt tavattoman kylmäksi, joten sen ajatukset palasivat sen kaivamalle pesälle. Sekä pakkanen että kimmeltävä huurre haihtui auringon noustessa korkealle; mutta Punakettu ryhtyi siinä paikassa valmistamaan pesäänsä. Sen jälkeen se asusti siinä ja unohti tykkänään katajapensaan alla olevan asuntonsa.
Vähän aikaa tämän jälkeen se tutustui ensi kertaa jääihmeeseen. Eräänä raikkaana, puolihämyisenä aamuna, kun ylempi taivas paraikaa puki ylleen aamunkoiton ensimmäisiä ruusutäpliä, kettu pysähtyi pienelle lammikolle juomaan. Se hämmästyi, kun turpa joutui kosketuksiin jonkin kovan, mutta näkymättömän aineen kanssa, joka asettui kuonon ja veden väliin. Ensiksi se peräytyi varovaisen epäilyn vallassa ja vilkuili joka taholle ympärilleen, nähdäkseen oliko jokin muukin hullusti maailmassa. Sitten se nuuski jäätä ja nuoli sitä tunnustellen; ja lopuksi, käyden rohkeammaksi, se sysäsi sitä niin kovasti kuonollaan, että jää murtui.
Tämä näytti selittävän arvoituksen sen tyydytykseksi, joten se sammutti janonsa ja lähti pyydystelemään. Mutta myöhemmin päivällä sattuessaan juomaan jälleen samalla lammikolla se hämmästyksekseen huomasi, että tuo outo, kova, näkymätön, murtuva aine oli tyystin hävinnyt. Se etsi sitä kiihkeästi ja oli kuin umpikujassa, kunnes löysi muutamia vielä sulamattomia jäännöksiä. Sen jälkeen se oli taas tyytyväinen, näyttäen ajattelevan, että ilmiö oli saanut varsin riittävän selityksen.
Tämä huurteen ja jään ihmetteleminen ei kuitenkaan ollut mitään sen vaivaavan hämmästyksen rinnalla, minkä aiheutti ensi lumen tulo. Vaivaloisen metsästysretken jälkeen, joka oli vienyt alkupuolen yöstä, kettu eräänä aamuna nukkui ohi päivännousun. Sen nukkuessa oli tullut lumi, peittäen maan noin tuuman paksuudelta. Kun kettu pisti kuononsa pesästä, oli pyry jo melkein lakannut, siellä täällä vain jokunen kevyt, myöhästynyt lumihiutale vielä laskeutui hiljaa alas.
Nähdessään ensimmäisen kerran maailman, josta kaikki väri oli äkkiä pyyhkäisty pois, Punakettu peräytyi hätkähtäen — se katosi todella aivan pesänsä pohjille saakka. Häikäisevä ja selittämätön valkeus kauhistutti sitä. Parissa minuutissa kuitenkin uteliaisuus palautti sen rohkeuden, ja se tuli takaisin ovelleen. Mutta edemmäksi se ei uskaltanut. Pistäen varovasti päänsä ulos se katseli joka suunnalle. Mitä tuo valkoinen aines oli, joka peitti kaikki paitsi alastomat, ryhmyiset oksat? Ketusta se näytti höyheniltä. Jos niin oli, oli täällä varmasti ollut suuri metsästys. Mutta ei; ketun kuono ilmoitti sille pian, ettei ollut kysymys höyhenistä.
Nyt se otti sitä vähän suuhunsa ja hämmästyi huomatessaan, että se katosi melkein hetkessä. Viimein se astui ulos tehdäkseen tarkempia tutkimuksia. Mutta harmikseen Punakettu huomasi jalkojensa tulevan märiksi ja kylmiksi. Se kammosi jalkojen kastumista, joten se nopeasti pujahti takaisin pesään ja nuoli ne kuiviksi.
Tunnin tai runsaamminkin Punakettu jurotti ja kummasteli kuivassa pakopaikassaan. Kun sitten ilma leutoni, niin lumi suli paikotellen; kettu tuli ulos ja asteli arkaillen. Mutta aamukauden se oli niin ihmetyksissään, ettei voinut pyydystelläkään. Vasta myöhään iltapäivällä nälkä sai sen unohtamaan sen selittämättömän seikan, joka oli muuttanut maailman muodon, ja pakotti sen taas vakavaan toimintaan. Mutta kun noin kymmenen päivää myöhemmin lumi todella tuli jäisen huurteen kintereillä, oli kettu täysin sopeutunut siihen ja kohteli myrskyä ja pakkasta kumpaakin verrattoman välinpitämättömästi.
Koko tänä aikana Punakettu ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt emoansa tai siskoansa, vaikka se silloin tällöin oli kulkenut niiden jälkien yli, tuntien ne erehtymättä hajusta. Niitä jälkiä se nuuski aina mielihyvällä. Heimolaistensa tavoin silläkin oli halu välttää seuraa, joka helposti aiheutti eripuraisuutta. Sitä paitsi sitä ei lainkaan haluttanut houkutella asiaankuulumattomia alueelle, jota se nyt piti omana erikoisena piirinään. Niin nuori kuin olikin, se oli kuitenkin siksi voimakas ja kaunismuotoinen, että se hyvin kävi oivasta vuoden vanhasta eläimestä. Ja se oli varsin valmis taistelemaan luuloteltujen oikeuksiensa puolesta.
Mutta tämän rauhaisan vapauden saattoi tuskin olettaa kestävän niin, ettei siitä vaadittaisi maksua. Punakettu omisti jotakin, jota monet metsän eläimet kadehtivat — nimittäin pesän, joka oli turvaisa, kuiva ja lämmin. Ketun poissa ollessa olivat sitä tutkineet erilaiset hiipivät kulkijaeläimet — kärppä, murmeli, vesikko ja musta käärme — mutta ne olivat kaikki pitäneet huolta siitä, että olivat sieltä poissa ennen omistajan paluuta. Eräs vanha, äreä murmeli, taistelussa arvettunut veteraani, joka oli yhtä urhea kuin huonotuulinenkin, meni niin pitkälle, että asettui pesän suulle, aikoen taistella sen omistamisesta. Mutta Punakettu sattui olemaan poissa pitkällä metsästysretkellä toisessa laaksossa. Ja kun vanha murmeli oli odottanut parisen tuntia turhaan, niin sen rohkeus häipyi. Se muisti olevan toisiakin pesiä, ellei varastettavissa, niin ainakin kaivettavissa. Ja muisti lisäksi, että sodan seuraukset olivat epäillyttäviä. Se vaelsi alas lähimmälle naurismaalle, missä mustankirjava sekarotuinen sen ryöstöretkellänsä saavutti ja tappoi suurenmoisen tappelun jälkeen. Eikä Punakettu aavistanutkaan, miltä vakavalta taistelulta se oli säästynyt. Voimakas ja viisas kun oli, se epäilemättä olisi voittanut; mutta arpia se siitä olisi kantanut ruumiissaan.
Kun Punakettu eräänä päivänä juosta hölkytti kotiin tyytyväisenä peltokana hampaissaan, huomasi se toisen ketun veresten jälkien vievän ihan edellänsä suoraan pesälle. Nuuskien niitä se älysi, että vieras oli outo. Ja heti epämääräinen vastenmielisyys sai karvat nousemaan pystyyn ketun selässä. Sen mielestä jokainen vierailu oli ainakin tunkeilemista, ellei suoranainen hyökkäys. Se kiiruhti ylös katajapensaalle ja huomasi tungettelijan seisovan puoleksi pesän suusta ulkona, korvat humussa, hampaat näkyvissä, julkeata uhmaa kapeiksi siristettyjen silmien välkkeessä.
Punaketun sydäntä paisutti tähän asti tuntematon intohimo, jossa oli sekaisin loukkausta ja villiä raivoa. Pudottaen peltokanan suustaan se hyökkäsi hiljaa tunkeilijan kimppuun, joka kohtasi toisen kylläkin kernaasti juuri katajapensaan alapuolella. Ei siinä kinasteltu asemasta, vaan molemmat kävivät heti toisiinsa käsiksi, kumpikin hampain ja käpälin; ja punaisena, karvaisena pallona ne kierivät kolmen metrin verran rinnettä alas. Täällä ne iskeytyivät tuimasti kiveä vasten, Punaketun päällimmäisenä raadellessa pahasti vihollisensa kaulaa sivulta.
Kiveä vasten puristettuna oli kutsumaton vieras tappelussa aivan alakynnessä. Sen oma niin kuin vastustajankin veri vuoti silmiin, puoleksi sokaisten ne. Äkkiä se päätteli olleensa väärässä — ja katui nopeasti. Ankarasti läähättäen ja kiemurrellen se vääntelihe ylös, luikahti Punaketun takajalkojen lomitse ja puikki tiehensä. Punakettu kääntyi, katseli sitä hetkisen ja ryntäsi sitä kohti jälleen. Vieras ei pysähtynyt puolustamaan tai antamaan selitystä, vaan loikkasi suoraa päätä lähimmän pensaan yli ja laukkasi viidakon läpi vauhdilla, joka osoitti sen päätöksen vilpittömyyttä. Punakettu seurasi lähes sadan metrin matkan ja sitten, ylen ylpeänä voitostaan, palasi pesälle nuolemaan haavojansa.
Lähemmäs viikon perästä tämän yhteentörmäyksen jälkeen ilmestyi toinen vieras kettu. Punakettu oli juuri lähdössä iltapäiväpyydystelylleen, kun se näki vieraan pysähtyvän epäröiden viidakon laitaan noin kahdenkymmenen metrin päähän pesän alapuolelle. Sen karvat nousivat nopeasti pystyyn, ja sievästi se sipsutteli varpaillaan julman epäkohteliaana ja valmiina uuteen tappeluun. Mutta vieraan ryhdissä ei näkynyt minkäänlaista vihamielisyyttä. Se ilmaisi pikemminkin epävarmuutta ja paon aikeita.
Niinpä tapahtui, että kun Punakettu läheni sitä, hänen vihamielisyytensä alkoi lauhtua, kunnes hänen lähenemisensä johtui melkein yksinomaan halusta saada selville, mitä vieras tahtoi. Äkäisen pystyt harjakset niskassa ja harteilla painuivat alas ja vaarallinen välke hävisi sen vilkkaista silmistä. Varpaisillaan odotteleva vieras näytti koko ajan olevan aikeissa paeta, mutta se ei sitä tehnyt, vaan katseli yhä olkansa yli Punaketun lähenemistä.
Kun Punakettu huomasi olevansa kuuden metrin päässä arasta vieraasta, niin se pysähtyi ja istahti maahan, pää kenossa, suu puoliavoinna, kieli suusta riippuen, naama suopean, mutta innokkaan mielenkiinnon perikuvana. Vieras, naaraskettu, nähtävästi taas jonkin verran tyyntyneenä, uskalsi nyt itsekin istahtaa maahan, kääntyen niin, että oli Punakettuun päin. Tässä asennossa ollen ne silmäilivät toisiansa hiljaa minuutin tai pari hyväntahtoisina molemmin puolin. Sitten Punakettu hypähti reippaasti pystyyn, hölkytti vieraan luo ja nuuski sitä sydämellisesti. Molemmat näyttivät ylen tyytyväisiltä tapaamisen johdosta. Hypeltyään yhdessä muutaman minuutin ajan ja ajettuaan toisiaan ne kulkivat rinnatusten viidakon halki, nähtävästi haluten ruveta pyydystelykumppaneiksi.
Täynnä ylpeyttä ja riemua, joka oli aivan uutta Punaketun sydämelle, se juosta hölkytti eteenpäin katse kiinnitettynä vierellä kulkevaan hentoon toveriin, silmäkulmat rypyssä ja suu auki, typerää tyytyväisyyttä ilmaisten. Mutta nuori naaraskettu piti silmänsä ja ajatuksensa vireillä halukkaana pyydystelyyn ja silminnähtävästi välinpitämättömänä voitostaan. Milloin se hyökkäsi varomattoman, ruokaa etsivän hiiren kimppuun, milloin anasti vioittuneen pulmusen, kun lintu pakokauhun valtaamana hyppeli katajapensastiheikön suojaa kohti. Ja vihdoin, hiipien kuvaamattoman taitavasti suunnattoman suuren pyökkipuun ympärillä, se nappasi unisen kaniinin, jonka sen taitava kuono oli keksinyt.
Sen taito ja urhoollisuus ilahduttivat Punakettua ylen määrin. Ja kun nuo kaksi herkuttelivat yhdessä veren tahraamalla lumella, vahvisti niiden toveruuden pitkäkorvaisen saaliin veri.
Tämän saaliin saatuaan kettupari kääntyi takaisin kotiinpäin, tehden pitkän kierroksen, joka vei ne lähelle asutuksen liepeitä. Täällä kohtalon sallimasta sekasikiö metsäkoira keksi niiden verekset jäljet Tavatessaan laiskasti tietä myöten, mennen vierailulle toverinsa, mustankirjavan sekarotuisen taloon. Niin veres ja niin houkutteleva oli haju, ettei se malttanut odottaa seuraa, vaan päästi iloisen haukunnan ja ryntäsi metsään yksinänsä.
Punakettu tovereineen oli vähemmän kuin puolen mailin päässä tieltä, kun tuo pahaenteinen ääni kohosi kuulakkaaseen, kylmään ilmaan. Ne pysähtyivät heti, seisoivat kumpikin jalka koholla liikkumattomina kuin kuvapatsaat ja kuuntelivat arvostellen. Haukunnassa erottui vain yksi ääni. Ilmeisesti oli vain yksi vihollinen niitä takaa-ajamassa. Ne katsoivat toisiinsa kysyvästi ja näyttivät keskustelutta ymmärtävän toisensa. Sitten ne taas jatkoivat matkaansa juosta hölkyttäen kenties hiukan nopeammin kuin ennen, mutta ei suinkaan paeten. Punaketun hento toveri näytti kadottaneen luontaisen arkuuden, jota se oli osoittanut muutamaa tuntia aikaisemmin.
Kun ketut eivät pitäneet kiirettä, niin takaa-ajavan vihollisen ääni läheni nopeasti. Lopulta se kuului juuri nuoren kuusipuurivin toiselta puolen, noin neljäkymmentä askelta ketuista. Punaketun sydän jyskytti, mutta se ei ajatellutkaan pakoa. Se pysähtyi ja käännähti ympäri katsoakseen vaaraa silmiin. Sen näin tehdessä naaraskettukin kääntyi yhtä pelottomana. Sitten syöksyi äänekäs vihollinen esille, pannen kuusenoksat hiljaa rasahtelemaan.
Koira oli tullut puolitiehen, ennen kuin näytti huomaavan, että nuo kaksi kettua eivät paenneet, vaan odottivat sitä. Se hämmästyi ja pysähtyi paikalla, samalla kun sen korkealla liepsahteleva höyhenpehmeä häntä painui epävarmana alas. Tätä kesti kuitenkin vain sekunnin, pari, sillä mitä merkitsivät nämä kaksi heikkoa vastustajaa sen rinnalla? Jälleen haukahtaen se syöksyi eteenpäin. Ja ketut juoksivat vastaan, kimeästi, uhmaavasti äännähdellen.
Sekasikiön erikoisala ei nähtävästi ollutkaan tappeleminen, vaan vainuaminen; ja se hämmästyi noiden kahden ketun varsin odottamatonta ja säännöistä poikkeavaa käytöstä. Epäröidessään se yhtäkkiä huomasi olevansa pahassa pulassa. Raivokkaasti se tarttui suurine leukoineen petollisiin hätyyttäjiinsä, mutta onnistui saamaan vain muutaman suuntäyden pehmeitä karvoja — niin ketteriä ne olivat.
Sillä välin sitä purtiin kipeästi molempiin takajalkoihin, ja se sai viiltäviä haavoja niskaan ja kaulanahkaan, niin että veri vuoti virtanaan. Hyökkäykset takajalkoihin pelottivat sitä erikoisesti. Se pelkäsi reisijänteittensä rampautumista. Tämä pelko kasvoi hetkessä pakokauhuksi. Koko voimansa käyttäen koira ravistelihe vapaaksi. Häpeämättä pistäen ylpeän häntänsä koipien väliin se kääntyi pakenemaan kotiinpäin. Nuo kaksi kettua juoksivat jonkin matkaa sen jäljessä teeskennellen takaa-ajoa; sitten, määrättömän ylpeinä helpon voittonsa johdosta, ne lähtivät taas kulkemaan pesää kohti mäenrinteelle.
6. luku
POLTTAVA KANNUS JA SOKAISEVA KYNSI
Uusi tulokas suhtautui kuivaan, lämpöiseen pesään hyvin suopeasti ja ryhtyi heti suurentamaan sitä enemmänkin kuin Punaketun oma suoranainen tarve vaati. Mukavasti asetuttuaan asumaan nuo kaksi omistivat itselleen eri metsästysalueet. Punakettu pyydysteli alhaalla laaksossa ja itään päin alemmilla rinteillä, mikä tietysti oli vaarallisempaa seutua; puoliso taas otti turvallisemman piirin pesästä länteen, missä ei ollut asutuksia eikä koiria ja missä oli vain varottava vaarattomia, tilapäisesti leiriytyviä metsänhakkaajia. Ilveksiä ja karhuja oli tietysti lukuisammin sen alueella, mutta se tiesi hyvin, miten niitä oli vältettävä, eikä sillä vaivannut mieltänsä. Ihminen, ihmisen tavat, ihmisen liittolaiset ja seuralaiset, ne pitivät ketun ovelaa mieltä jännityksessä.
Alussa jatkui se runsaus, mikä edelliselle syksylle oli ollut ominaista. Mutta heti joulun jälkeen monet sankat lumipyryt ja sitten kauheat, hellittämättömät pakkaset tekivät metsänriistan hyvin niukaksi. Monet heikommat linnut ja eläimet kuolivat kylmään tai nälkään. Toiset pakenivat taatuimpiin suojapaikkoihinsa. Muutamat talvehtijat lintujen joukossa ajautuivat vastahakoisesti etelään vieraanvaraisemmille ilmoille, kun taas pohjoisesta päin tuli nälkäisiä käpylintuparvia ja suuria, tyhmiä, punapäisiä nokkavarpusia, seurassaan julmat ja tyydyttämättömät rosvot, napapiirin valkoinen haukka ja suuri valkoinen pöllö.
Nämä vaaralliset tungettelijat saivat alueella aikaan tuhoa kaniinien ja oravien, hiirien ja teerien sekä varisten keskuudessa, jotka kaikki olivat tottumattomia niiden hyökkäämistapaan ja helposti pettyivät niiden väristä. Niin niukka kuin saalis olikin kylmän tähden, ne tekivät sen nopeasti vielä niukemmaksi; ja ketut vihasivat niitä katkerasti.
Tänä laihana vuodenaikana Punaketun ajatukset kääntyivät kaiholla vaarallisten ihmisolentojen suojattuihin ja hyvin syötettyihin alamaisiin. Ei se kuitenkaan olisi suonut itselleen vierailua naapurilaakson kanaorsille. Se oli liian viisas houkutellakseen turmaa luokseen. Mutta se muisti, että Ringwaakissa päin, harjun toisella puolen, kilpailijaketun alueella, oli toisia kanaorsia ja ankankoppeja. Ja eräänä yönä kuun laskiessa se lähti myöhään kulkemaan harjun poikki, kun taas naaraskettu meni kaniineja pyydystelemään kuusitiheikköön luoteeseen päin piilossa olevasta hiljaisesta purosta.
Eräässä maatalossa, joka uinui sinivalkoisessa, kylmässä kuutamossa, Punakettu huomasi kanakopin pienen oven jätetyksi auki, huolimatta kovasta pakkasesta. Siinä talossa ei ollut koiraa ensinkään. Matalakattoinen, tilava suojus oli hiljainen, eikä valoa vilkkunut sen ikkunoista. Tallissakin oli äänetöntä, lukuunottamatta lehmien hiljaista märehtimistä kytkyessään ja levottomien hevosten silloin tällöin kuuluvaa töminää seimiensä äärellä. Suuri harmaja kissa, joka laiskasti asteli lumisen pihan poikki, huomasi hiiviskelevän, tuuheahäntäisen vieraan, ja pelästyneesti sähähtäen hyppäsi puuvajan katolle naukuen äkäisesti.
Punakettu silmäili kissaa hetkisen, päätellen, että se oli mitätön tekijä tässä asiassa, ja pisti terävän kuononsa varovasti sisään kanakopin pienestä ovesta. Sisältä tuleva lämpöisten, lihavien, hyvin syötettyjen ja tyytyväisten kanojen haju oli erittäin houkutteleva. Kettu ei voinut vastustaa herkullista houkutusta, vaan pujahti sisään.
Kuutamo virtaili leveänä, valkoisena juovana suuren, aivan orsia vastapäätä olevan ikkunan läpi. Punakettu huomasi hetkessä, että talonisäntä oli asettanut orret ottaen tarkoin huomioon ketun kiipeämistaidon puutteen. Kanat olivat lihavia ja painavia — enimmäkseen sekoitettua Brahma-, Cochin- ja Plymouth Rock-alkuperää — jonka tähden niiden omistaja oli asettanut ortta vasten pitkän, kaltevan poikkipuilla varustetun laudan, jotta ne voisivat hypätä orsilleen tarvitsematta lentää. Lisäksi itse orret olivat järjestetyt noin puolisen metriä leveän hyllyn yläpuolelle, joka oli suojaamassa alla olevia pesiä. Kaiken kaikkiaan se oli mitä uudenaikaisin vehje, siipikarjakirjojen hyväksytyn mallin mukainen. Mutta jos Punakettu itse olisi sen saanut suunnitella, ei se olisi voinut saada sitä täydellisemmin sopimaan omiin tarkoituksiinsa.
Pysähtyen heti oven sisäpuolelle pimeään varjopaikkaan se tarkasteli orsia huolellisesti ja arvioiden. Kanat nukkuivat kaikki, mutta kukko, varovainen nukkuja, oli hereillä. Se ei ollut kuullut hiiskaustakaan Punaketun salaisesta tulosta, mutta jonkinlainen tarkka vaaran tajunta oli sen herättänyt. Sen terävät, rohkeat silmät keksivät jotakin tavatonta tuolla varjossa. Kurkottaen kaulaansa ja hienoa, käärmemäistä päätään se päästi pitkän, varoittavan kysyvän kiekaisun.
Punakettu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota tähän hiljaiseen ääneen, joka ei pelottanut. Tehtyään päätöksen se hyökkäsi pelottomana ylös kaltevaa lankkua, juoksi korotettua lavaa myöten ja sieppasi neljännen kanan orren päästä, lihavan, houkuttelevan, taajahöyhenisen Brahman. Yksi nopea leukojen narskahdus uhrin kaulassa — eikä räpyttelevä höyhenkasa enää tehnyt vastarintaa.
Punakettu heitti saaliin hartioilleen, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti varsin tyynenä lankkua alas. Mutta puolitiehen päästyä sille tapahtui erittäin hämmästyttävä seikka. Sen verhosi yhtäkkiä, kuten näytti, pilvi lepattavia siipiä, jokin terävä ja ilmeisesti polttavan kuuma tunkeutui syvälle sen kaulaan, ja raskas, pehmoinen ruumis iski sitä niin tuimasti, että se heitti täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti lattialle, samalla kun saaliin retkottava ruumis vierähti ketun kasvojen yli sokaisten ja hämmentäen.
Kukko, joka oli valvonut valppaasti epäillen, ei ollut samaa rotua kuin kanat. Se ei ollut mikään kömpelö Cochin tai Brahma, vaan pitkäkannuksinen, lujahöyheninen, sileäpäinen ja puhdasrotuinen, mustanpunainen tappelukukko. Tämä oli Punaketun onnettomuus.
Kun hämmentynyt Punakettu tointui, lennähti kukko jälleen sen kimppuun, iskien sen päähän vahvoine nopeine siipineen ja työntäen toisen noista tikarimaisista kannuksistaan uudestaan ketun niskaan. Haava aiheutti polttavaa tuskaa; ja tällä kertaa se oli vaarallisen lähellä korvan juurta, mikä aiheutti Punaketulle pelontuskan. Mitä, jos tuo petollinen ase tapaisi silmän?
Raivoissaan kettu teki rynnäkön urhean hyökkääjänsä kimppuun. Mutta kukko oli valpas, tyyni ja älykäs. Kevyesti ilmaan hypäten se väisti ketun ryntäyksen, purjehti taitavasti sen pään yli ja antoi ohi mennessäänkin vielä tuollaisen pelottavan kannusiskun. Kärki vajosi syvälle vihollisen kuonon yläosaan tuuman verran alapuolelle silmää. Tuska oli ankara, mutta noiden iskujen pelko merkitsi Punaketulle enemmän kuin kipu. Se saattoi verrattoman rohkeana ryhtyä kukkoa rankaisemaan, mutta silmien menettämisen vaara täytti sen pakokauhulla. Se ei tahtonut olla enempää tekemisissä tämän kummallisen ja kauhean vastustajan kanssa.
Pää matalalla iskun uudistumista välttääkseen kettu syöksyi ulos pienestä ovesta. Poistuessakin pelottavat siivet läiskivät taas sitä selkään, ja molemmat kannukset vajosivat sen takapuoleen. Läpikotaisin pelotettuna se pakeni häpeällisesti pellon poikki metsään. Ja voittajan kimeä kiekuminen herjasi kettua kaikuen sen kintereillä satelevan lumikentän poikki.
Syviin varjoihin se pakeni, yli lumenpeittämän puron, pienten, loistavien metsäaukioiden poikitse, läpi sankkojen kuusikoiden, sotkuisen, lehdettömän alusmetsän, hiljaisten lehtojen eikä pysähtynyt kertaakaan, ennen kuin saattoi nähdä tutun pengermän mäenrinteellä ja katajapensaan, jonka takana pesä sijaitsi. Siinä se pysähtyi sekunniksi. Mutta samalla se näki töyrään harjalla pesän yläpuolella näyn, joka karkotti kaiken pakokauhun sen sydämestä. Unohtaen kipunsa ja vertavuotavat haavansa se päästi kimeän raivonkiljahduksen ja syöksyi eteenpäin vauhdilla, jota mikään pelko ei ollut kyennyt sen jaloille antamaan.
Sillä välin kun Punakettu kärsi urhoollisen tappelukukon siipien ja kannusten antamaa kuritusta, juosta hölkytti sen toveri kotiinpäin jokseenkin onnistuneelta metsästelyltä ylemmän harjun vierinkivien joukossa. Tassutellessaan hiljaa töyrään harjaa pitkin selkä kuutamon loistetta kohti se huomasi kärpän lähestyvän jonkin matkan päässä puunrunkojen keskitse. Kärpän eleistä älytessään, ettei se ollut häntä huomannut, se pujahti harvan pensaan peittoon, kyyristyi ja odotti kärpän käyvän turmaansa kohti. Lähemmäs, yhä lähemmäs se tuli, ja tiukemmaksi, yhä tiukemmaksi kävi väijyksissä olevan pyydystelijän ryhti, kun se pysyttelihe jännittyneenä loppuhyppyä ja hyökkäystä varten.
Sattuipa, että sillä välin yksi isoja, hiljaisia, valkoisia Pohjolan rosvoja lentää löyhytteli melua pitämättä avarain metsien halki, tuijottaen pyörein, kirkkain silmin, jotka olivat lasinkovat, joka pensaaseen ja piilopaikkaan. Se oli hirmuisesti nälissään. Kärppää, joka lähestyi puiden taittuneiden varjojen lomitse, se ei nähnyt, mutta se ei voinut olla huomaamatta pienen pensaan takana kyyristelevää kettua. Sen suurten, untuvahöyhenisten siipien suunta muuttui paikalla, ja se laskeutui pahaa-aavistamattoman ketun taakse leijailevan, valkoisen usma-aaveen lailla. Kärppä näytti juuri silloin olevan sopivan hyökkäysmatkan päässä, joten kettu loikkasi suoraan pensaan läpi. Juuri sen ollessa taivaan ja maan välillä pöllö iski siihen, niin että sen hirmuiset kynnet upposivat syvälle ketun kupeisiin ja selkään. Siipien voimakkaasti lepattaessa, hämmästyksen ja tuskan kiljahdusten kaikuessa molemmat painuivat yhdessä alas lumihangelle.
Monta kertaa ennen oli suuri valkoinen pöllö pyydystänyt kettuja ja voittanut ne ja ahmaissut suuhunsa. Mutta ne olivat olleet pieniä napapiirin kettuja, jotka eivät olleet niin voimakkaita, viisaita ja kesyttämättömiä kuin niiden punertava eteläinen suku. Nyt se huomasi joutuneensa vaikeaan seikkailuun. Huolimatta siitä hirveästä tuskasta, jota puristavat kynnet tuottivat, peloton pieni naaraskettu kiemurtelihe taapäin ja ylöspäin ja puri nopeasti näykkivin, viiltävin leuoin.
Kolmasti se koetti saada otetta, pelkäämättä suurten siipien iskuja, jotka pyrkivät, joskaan eivät siinä aivan onnistuneet, nostamaan sitä lumesta. Kolmasti se sai vain suuntäyden untuvaisia, kiinnitarrautuvia, tukahduttavia höyheniä. Kun kettu sitten tunsi kohoavansa maasta, tuli sen nopea äly sille avuksi; se kurotti ylemmäksi ja tarttui vihollisen siiven tyveen. Epätoivon vimmalla se jauhoi leukojansa yhteen, ja pian vahvat luut katkesivat narskuen. Heti se tunsi olevansa vakavasti lumihangella jälleen. Nousun jännitys lakkasi. Suuri siipi riippui hervottomana.
Raajarikkonakin Pohjolan rosvo oli uskalias. Tämä ei enää ollut pyydystelyä; se huomasi joutuneensa tappeluun ja kokeneensa lisäksi tavattoman, aivan odottamattoman tappion. Nyt se otti leikkiin voimakkaan nokkansakin, repien sillä raivokkaasti vastustajansa kylkeä. Mutta toimelias ja ovela kettu piti kiinni katkenneesta siivestä ja koetti pakottaa pöllöä selälleen. Tämän täytyi hellittää kynnet otteestaan ja räpytellä raivoisasti toisella toimivalla siivellään, estääkseen tämän turmiota tuottavan onnettomuuden. Mutta samalla linnun veitsireunainen, voimakas nokka, joka oli kaareva kuin sirppi sitkeiden nahkojen repimisen varalle, teki veristä työtä hennon naarasketun selässä ja kyljissä. Juuri tällä hetkellä — jolloin taistelun tulos vielä oli epävarma, ja olisi ollut vaikea päättää, kummalleko voitto kallistui — Punakettu syöksyi näyttämölle.
Se saapui taisteluun tappeluvimmoin, jota lisäsi häpeä äskeisestä tappiosta sekä rakkaus puolisoon. Hiirenhiljaa se syöksyi törmää ylös hypellen. Iso lintu näki sen ja tervehti sitä sokaisevin siiveniskuin. Mutta seuraavassa hetkessä Punakettu kantoi sitä poispäin, linnun kynsiessä rajusti turhaan ja räpytellessä. Tuhoisa nokka raateli yhä uudestaan Punaketun kylkiä. Sitten jälkimmäisen hampaat tapasivat vihollisen kurkun, ja yhden sydämenlyönnin aikana taistelu päättyi. Iso lintu makasi liikkumatonna, retkottaen selällään veren tahraamalla lumella.
Nuo kaksi kettua koskettivat toistensa kuonoja osaaottavasti ja rupesivat sitten nuolemaan toistensa haavoja. Hyvän puolituntisen ne tätä tekivät, osoittaen sitkeää kärsivällisyyttä, jota metsän heimolla on niin erinomaisen runsaasti. Lasikirkas kuutamo valeli kahta ystävähahmoa niiden seistessä siinä uutterasti toisiaan hyväillen törmän avonaisella yläreunalla. Lähellä olevasta turvallisesta piilopaikasta kärppä katseli niitä pitkän aikaa ihmeissään, vihaten niitä, mutta samalla iloiten ison pöllön kuolemasta, joka oli sille paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksikään kettu.
Kun haavat näyttivät olevan sopivasti lääkityt, hiipi Punakettu vihdoin alas rinnettä pesään, tunnollisesti välttäen pöllön ruumista. Tämä oli hänen puolisonsa saalis, eikä se tahtonut näyttää vaativansa mitään oikeuksia siihen. Mitä naaraskettuun tulee, käsitti se täydelleen oikeutensa. Iso, irtain, höllä höyhenkasa oli liian raskas sille tavalliseen ketun tapaan kannettavaksi, joten se laahasi sen ripeästi rinnettä alas pesän suulle. Vetäisten toisen siiven sisäpuolelle, jottei joku ohikulkeva metsävaras joutuisi kiusaukseen koettaa kähveltää sitä, se asettui makaamaan ihan pesän suulle ja lepäsi etukäpälät saaliin päällä, odottaen, kunnes he molemmat olisivat kyllin levänneet, ruvetakseen syömään sitä aamiaisekseen.
Vaeltava vesikko hiipi pesän ohi ja pysähtyi vihamielisen ihmetyksen vallassa katsomaan suurta, valkoista Pohjolan rosvoa, kuolleenakin kauheata. Mutta se tiesi terävien silmien vartioitsevan pesästä käsin, eikä sillä ollut halua likempään tarkasteluun. Se kiiti pois käärmemäisesti puroa kohti, missä sillä oli muutamia salaisia kulkuteitä jään reunojen alla, ja pakkasen kirkas kuulakkuus laskeutui vielä kerran metsän ylle.
7. luku
SATIMIEN SOTKIJAT
Eräänä yönä heti näiden tuskallisten välinäytösten jälkeen, kun kuutamo vielä valaisi kimmeltävää erämaata, nuo kaksi kettua leikkivät yhdessä loistavalla polulla, jonka puron lumipeitteinen uoma muodosti läpi metsän. Haavat olivat vain vähän vaivanneet niiden karaistuneita, terveitä lihaksia. Ketut olivat saaneet runsaasti saalista alkupuolella yötä. Ne olivat nuoria, erittäin tyytyväisiä itseensä ja toinen toiseensa. Ainoa homma, joka niitä miellytti, oli ajella toisiansa yltympäri pienissä ympyröissä, hypätä toistensa selkään ja joskus painiskella takakäpälille nousten ja purra toisiaan kurkkuun, kaikin tavoin julmuutta teeskennellen.
Päinvastoin kuin koirat ne eivät melunneet leikkiessään, lukuunottamatta kiirehtivien ja töykkivien jalkojen aikaansaamaa hiljaista kahinaa ja tassutusta sekä aika-ajoittaista rapinaa pensaissa, joita ne telmiessään koskettivat.
Yhtäkkiä törmätessään toisiinsa kierroksellaan ne pysähtyivät, aikoessaan juuri ruveta painiskelemaan ja seisoivat hiiskahtamatta, tuijottaen outoon jälkeen. Se oli lumikengillä kulkeneen ihmisen jälki. Kettujen ahnaasti vainuavat kuonot vakuuttivat niille heti, että jälki oli monta tuntia vanha. Sitten ne ottivat sen erittäin ihmettelevän ja tutkivan tarkastelunsa alaiseksi. Varmastikaan ei heidän erämaassaan voinut asustaa olento, jolla oli noin suunnattomat jalat. Mutta jos sellainen siellä olisikin, olisi heidän saatava selville kaikki, mikä sitä koski, varmemmin välttääkseen törmäämästä yhteen sellaisen hirviön kanssa.
Näiden isojen jälkien ympärillä ja varsinkin jokaisen jäljen keskikohdan paikkeilla, missä suurin syvennys oli, ilmeni voimakas ihmisen haju, joka hämmästytti kettuja sitä enemmän, kun ne tiesivät, etteivät ihmisen jalat tehneet sellaisia jälkiä. Punakettu tunsi hajun vielä tarkemmin, todeten sen erikoisen vastenmielisen henkilön hajuksi, pelätyn tulen, melun ja kuoleman aiheuttajan, Jabe Smithin. Tämän jälkeen se totesi, että jättiläismäiset jäljet oli tehnyt jokin, joka oli kiinnitetty Jabe Smithin jalkaan. Sitä Punakettu ei voinut käsittää, mitä tarkoitusta tai tarvetta varten ihminen noin suurensi jalkansa. Mutta se tiesi, että ihmiset olivat aina salaperäisiä, ja se tyytyi selittämään asian vain siten. Kysymys, joka nyt kiinnitti molempien kettujen mieltä, oh: minne jäljet veivät? Mitä asiaa ihmisellä oli tänne heidän metsiinsä?
Jätettyään nyt leikin ajatuksetkin syrjään ne ottivat jäljen päästä kiinni ja seurasivat sitä varovasti joka aisti herkkänä. Jälki vei ketun alueen etäisimpään ja jylhimpään osaan. Vihdoin se päättyi paikkaan, missä kohtasi naarasketun oman, selvästi merkityn kulkutien. Lumi oli sotkettua ja pöyhittyä tällä kohdalla, ja juuri tässä, missä ketun kulkutietä kavensi tiheä pensas kummaltakin puolen, makasi kananpojan jäätynyt pää ja kaula. Punakettu, luontaisesta varovaisuudestaan huolimatta, lähestyi tutkistelemaan saalista; mutta sen puoliso, joka jollakin tavoin oli jonkun verran oppinut tuntemaan satimia, työnsi sen syrjään niin töykeästi, että toinen oivalsi oudon vaaran läheisyyden. Silloin ja vasta silloin se huomasi, että sillä paikalla, kananpojan pään ympärillä ja alla, ei näkynyt ollenkaan ketunjälkiä. Ne ilmeisesti oli peitetty lumella. Sillaikaa kun kettu aprikoi tätä pahaenteistä seikkaa, sen kumppani liikkui eteenpäin äärimmäisen varovasti, askel askeleelta nuuskien lunta. Suurella mielenkiinnolla uros tarkasteli naarasta, todeten, että se tiesi jotakin, josta hän itse, kaikesta oveluudestaan huolimatta, oli tietämätön.
Tuokion tai parin perästä naaraskettu pysähtyi ja alkoi haistella joka puolelta sitä paikkaa, mihin oli pysähtynyt. Sen osoittama huolekkuus kasvoi arkuudeksi ja vakuutti Punaketulle sitä, että jotakin hirmuisen vaarallista oli kätkettynä lumen alle. Jonkin hetken perästä varovainen tutkija alkoi kaivaa, kuopien tassullaan lunta kevyin, siroin, pinnallisin vedoin; ja pian se sai esille pienen, tumman, uhkaavan näköisen esineen, joka oli tehty samasta kovasta, kylmästä aineesta, josta Punakettu oli huomannut monen ihmiselle kuuluvan työkalun tehdyksi. Satimen keskellä olevaa lunta pieni viisas naaras ei uskaltanut koskettaa, ja pontevasti se ehkäisi läheisen tutkimuksen Punaketunkin puolelta. Mutta se antoi hänen ymmärtää, että tämä oli yksi ovelimpia ja vaarallisimpia kaikista keksinnöistä, joita tuolla käsittämättömällä olennolla, ihmisellä, oli tapana käyttää metsän heimoa vastaan. Ja se sai puolisonsa myöskin oivaltamaan, että odottamattomat antimet kuten kananpojan pää tai muut harvinaiset herkut, joita oli ripoteltu metsätielle, jalomielisesti muka, jokseenkin varmasti antoivat ilmi ainakin yhden satimen läheisyydessä. Jättäen tuon petollisen esineen paljaaksi, jottei se narraisi ketään muuta metsän asujainta, ketut palasivat jälleen paulanpanijan jäljille, saadakseen selville, mitä muita salajuonia hän oli punonut metsän väkeä vastaan.
Ne olivat kulkeneet vain vähän matkaa eteenpäin, kun kiistelyn ja tappelun mekastus aivan vastapäätä sai ne äkisti pysähtymään. Ääni oli salaperäinen ja pelottava, kuin jotkut voimakkaat olennot äänetönnä olisivat taistelleet henkensä puolesta. Ketut hiipivät eteenpäin äärimmäisen varovasti lumikengänjälkiä pitkin ja joutuivat yhtäkkiä katselemaan kauhistuttavaa näytelmää.
Tänne oli ansojen virittäjä pannut lujan kuparilankapaulan ja asettanut siihen syötiksi kuolleen kaniinin, joka kyyristeli luonnollisessa asennossa juuri sen takana pensaan alla. Suuri ilves hiipi nälän ajamana ohi ja näki kaniinin. Suoraan läpi ansan se huomasi tuon ilmeisesti tuhmanrohkean saaliin, mutta se ei nähnyt ohutta, kirkasta kuparilankaa, joka heikosti kimmelsi viheriäisten kuusenoksain lomasta. Hiipien varkain, äänetönnä kuin varjo, litistyen maata myöten, isot, pyöreät silmät kylmästi liekehtien, se ryömi eteenpäin hyppäysmatkan päähän. Sitten mahtava, paikalleen osuva loikkaus! Sen suunnattomat käpälät, kaikki kynnet ojossa, tarttuivat kuolleeseen kaniiniin. Mutta samalla hetkellä se tukahduttavana tunsi kurkussaan kauhean otteen.
Saaliinsa unohtaen iso kissaeläin hypähti rajusti syrjään, päästäen sähisevän kauhun kirkaisun. Ensi hyppäyksellä se ei nähnyt merkkiäkään vihollisestaan, vaikka ote yhä pusersi sen kurkkua. Sen luontainen rohkeus masentui hyökkäyksen salaperäisyydestä. Mutta toistamiseen loikatessaan se tunsi kaulassaan rajun nykäisyn, ja ote kiristyi niin, ettei se enää voinut kurkusta päästää ääntä, ja vihollinen tuli näkyviin hypäten sen kimppuun. Otuksen kauhuksi se olikin vain viattoman näköinen valkoisesta koivusta tehty keppi, jollaisten se oli monen monta kertaa nähnyt viruvan metsänhakkaajien leirien ympärillä. Se ei voinut tajuta pelottavaa ja kiukkuista vihamielisyyttä, jota keppi nyt osoitti häntä kohtaan.
Se koetti aluksi paeta, mutta hyppien seurasi sitä keppi, puristaen sitä kovemmin, mitä hartaammin ilves pyrki pakoon. Pelkonsa vimmassa peto pyörsi ympäri ja hyökkäsi kepin kimppuun kynsin hampain sitä raastaen. Keppi oli kylläkin hiljaa tämän hyökkäyksen aikana, tekemättä mitään huomattavaa vastarintaa, mutta onnistuen kaiken aikaa jollakin kauhealla tavalla pidättämään puristusta otuksen kurkussa. Ilves istahti maahan, tuijottaen silmät pullollaan päässä, punaiset leuat ammollaan, koettaen saada vedetyksi henkeä.
Juuri tähän aikaan ilmaantuivat ketut, kyyristellen pensaan takana, kirkkain silmin vahtien ja ihmetellen. Ne vihasivat ilvestä; mutta tämä selittämätön hyökkäys sen kimppuun pelotti ja kammotti niitä sellaisen vihamielisen voiman ilmaisuna, jota ne eivät voineet käsittää.
Hento juoksupaula kiristyi nyt syvälle ilveksen turkin sisään sen leukojen taa, ja puristus voitti pedon villin viekkauden. Ilvestä viisaampikin eläin olisi tuntenut viisautensa loppuvan moisessa pulmassa. Siitä huolimatta se epätoivoissaan ajatteli ryhtyä johonkin muuhun, tehden innokkaasti suunnitelmia. Ehkäpä keppi oli koiran kaltainen eikä osaisi kiivetä puuhun. Se juoksi lähimpään puuhun. Mutta keppi seurasi mukana tiukentaen, yhä vain tiukentaen tuota tukehduttavaa puserrusta sen kaulassa. Se ryömi isolle oksalle ja näki kepin heiluvan alapuolellansa.
Talvinen maailma, kuutamo ja lumi sekä puiden mustat rungot pyörivät nyt ilveksen silmien edessä, ja sen pöhöttynyt kieli työntyi esiin leukojen takaa. Rajattoman kauhun vallassa se katsoi vielä kerran alaspäin tanssivaan keppiin ja hyppäsi sitten ulospäin toiselle puolen oksaa.
Ilveksen hypätessä keppi ponnahti rajusti ylöspäin. Se tarttui oksan alle ja piteli kiinni hetkisen, ehkäisten saaliin hypyn kiristäen juoksupaulan äärimmilleen. Potkien ja kiemurrellen onneton eläin viskautui kauas oksan toiselle puolelle ja taas takaisin. Tuon paluuheilahduksen huippukohdalla keppi pujahti oksan yli ja molemmat putosivat lumelle yhdessä. Keppi putosi ilveksen ruumiille. Ja muutamien suonenvedontapaisten nykäysten jälkeen ilves makasi siinä aivan hiljaa.
Vasta sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkän aikaa ja kuu alkoi painua puiden latvain taa, ketut rohkenivat tulla esiin tutkiskeluille. Paikalla ne huomasivat tyydytyksekseen, että ilves oli kuollut. Nuuskien sitten viisaasti juoksupaulaa ja köyttä ja keppiä, joissa kaikissa oli vahva ihmisen haju, ne saivat aika selvän käsityksen asiasta. Tämä oli ilmeisesti toinen ansalaji, toinen ihmisen väsymättömän ja väistämättömän vihamielisyyden ilmenemismuoto. Se oli molemmille ja varsinkin kaikkea tutkistelevalle Punaketulle verraton opetus väsymättömään valppauteen.
Pari kolme tuntia ketut vielä pysyttelivät ansojen virittäjän jäljillä. Vastenmielisyys Jabe Smithiin sai Punaketun vieläkin enemmän suutuksiin, ja se oli innokas vastustamaan häntä niin usein kuin mahdollista. Milloin ne vain tulivat paikalle, mihin lumikengän jälki oli pysähtynyt, siinä ne varovasti vainusivat ansaa, olipa syöttiä näkyvissä tai ei. Neljä sadinta ne vielä löysivät ja jättivät ne paljaiksi kuten ensimmäisenkin, niiden petoeläinten ivattavaksi, jotka mahdollisesti kulkisivat siitä ohi. Ja erään ansan ne vielä löysivät, mutta eivät tietäneet, mitä tehdä sille. Ne pelkäsivät lähestyä sitä; niinpä ne tyytyivätkin vain sotkemaan ja tuhrimaan lumen sen ympärillä niin pahasti, että se oli voimakas varoitus jokaiselle eläimelle, joka ei ollut toivottoman tylsä.
Nyt ne olivat taas nälissään, ja naaraskettu oli valmis lähtemään pyydystelylle. Mutta lumikenkäjälki vei yhä eteenpäin syvemmälle erämaihin. Ja Punakettu oli haluton luopumaan siitä. Sen tahto voitti, ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa.
Mutta seuraavalla satimella koirasketun sitkeys sai palkkansa. Sadin oli asetettu avonaisen lähteen viereen, jonka loriseva vesi uhmaili pakkasta. Satimeen oli tarttunut vesikko molemmista etujaloistaan. Vanki oli vielä hengissä ja paljasti ketuille hampaansa katsellen pelotonna surmaansa silmiin. Mutta eivätpä ketut olleet suopeita toisia eläimiä kohtaan; niiden vihamielisyys paulainpanijaa sekä yleinen myötätunto petoeläimiä kohtaan niiden taistelussa paulainpanijaa vastaan ei suinkaan saanut niitä hempeämielisiksi, kun ne tapasivat vankan aterian noin valmiina. Aidon mielihyvän tuntein ne hyökkäsivät onnettoman vesikon kimppuun, joka ei kyennyt ryhtymään taisteluun. Ja muutaman minuutin kuluttua ei ansainvirittäjällä ollut siitä jäljellä muuta kuin häntä ja koivet.
Petoeläimet — niinkin viisas kuin kettu — ovat säännöllisesti taipuvaiset oikullisuuteen eivätkä kauan jaksa pitää kiinni samasta asiasta. Nyt oli Punakettu melkein kadottanut halunsa lumikenkäin jälkien seuraamiseen. Illastettuaan kunnollisesti se kyllästyi tutkisteluihin ja sen mieli rupesi tekemään kotiin töyräällä olevaa pesää kohti. Se ei huolinut neuvotella puolisonsa kanssa. Mutta tämä seurasi sen päähänpistoa paikalla ajattelemattakaan vastustella tai oikkuilla.
Tähän aikaan kuutamo vaihtui kylmäksi keskitalven päivänkoitoksi. Ja tuona kylmimpänä vuorokauden tuntina puitten oksat katkeilivat herkästi kovan pakkasen kourissa. Ketut palasivat entisiä jälkiänsä nopeammin ja vähemmän varovaisina kuin olivat tulleet, ottaen tarkoin huomioonsa jokaisen paljastamansa satimen ja niitä huolellisesti vältellen. Mutta kun ne saapuivat kuolleen ilveksen luo, pysähtyivät ne äkkiä, peräytyivät syyllisen näköisinä ja poikkesivat pois jäljiltä. Siellä tuon kokoon lyyhistyneen, onnettoman ruumiin vieressä seisoi toinen suuri, harmaa, synkeän näköinen kissaeläin, joka tuijotti kettuihin sähisten äkäisesti. Ne eivät lainkaan halunneet uhmailla vierasta, vaan tekivät laajan, kunnioittavan kaarroksen ja osuivat jälleen jäljille satasen metriä päässä siitä.
Ja nyt ne lähestyivät ensimmäistä sadinta. Ne tahtoivat katsella sitä jälleen tuolla puoleksi halveksivalla, puoleksi pelokkaalla mielenkiinnolla, jonka öiset kokemukset niille olivat opettaneet, ja sitten kapaista kotiin lyhintä tietä nukkuakseen aamun valkenevat tunnit. Mutta ne huomasivat, että eräs toinen metsäneläin oli mieltynyt tuohon satimeen. Iso piikkisika seisoi aivan niiden edessä.
Piikkisika vilkaisi kettuihin pilkallisesti tanakoiden puolustusvehkeittensä alta, nosti piikkinsä pystyyn merkiksi siitä, että kettujen oli paras hoitaa omia asioitaan, ja ryhtyi jälleen sadinta tarkastelemaan. Ketut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat sekaantuneet piikkisian asioihin, vaikkakin ne hiukan halveksien pitivät sitä tuhmana narrina, joka varsin todennäköisesti pani itsensä paulaan. Ne istahtivat häntäinsä päälle kymmenkunnan askeleen päähän ja katselivat tyynin mielin mitä tapahtuisi.
Paheksuvana ja uteliaana ja äkäisesti muristen piikkisika nuuski sadinta yltyleensä, jo oli onnen kauppaa, ettei se sitä laukaissut. Vehkeen tärkein osa oli tietysti sen keskellä, minne ketut olivat jättäneet lumipeitteen. Lumi ei herättänyt piikkisiassa mielenkiintoa, joten se, omaksi onnekseen, ei sitä tutkistellut. Jos se olisi sen tehnyt, olisi se tarttunut kuonostaan noihin voimakkaisiin teräsleukoihin ja saanut surkean lopun. Nyt se vain nuuski esillä olevia osia. Ne eivät olleet hyviä syödä, joten ne olivat sille hyödyttömät. Se pyörsi pois halveksivan näköisenä ja ivasi hyödytöntä kapinetta sitä hännällänsä huiskaten.
Nyt sattui niin, että tuo liian voimakas häntä, joka oli mitä tepsivin puolustusase, iski aivan satimen keskustaan, joka laukesi paikalla. Teräsleuat kävivät kiinni juuri hännän keskikohdalta puraisten läpi karvojen ja piikkien aivan luuhun asti.
Päästäen kauhun kiljahduksen piikkisika hyppäsi ilmaan, mutta sitkeä häntä piti kiinni. Kauhu sai hetkeksi sen piikit laskeutumaan latteilleen, kunnes eläin tuntui kutistuneen puoleen kokoonsa, ja näytti siltä, kuin se olisi ollut liotettu ja vedetty solmun reiän läpi. Sitten se nosti taas piikkinsä pystyyn yhä kirkuen tuskasta ja vihasta ja rupesi puremaan vimmatusti tuota julkeaa vehjettä. Mutta mitä puremiseen ja purtaviin esineihin tulee, niin siinä suhteessa piikkisika oli asiantuntija, paras koko metsässä. Niinpä se huomasikin pian, ettei ollenkaan hyödyttänyt purra esinettä, joka piteli sitä hännästä. Sen jälkeen se alkoi haalata sitä pois. Sadin antoi perään ja liikahti muutaman askeleen verran; sitten se päättävästi pysähtyi. Se oli kiinnitetty erään pensaan juureen.
Mutta piikkisika on itsepintaisin eläin, ja kun se kerran oli lähtenyt liikkeelle, ei sitä helposti voinut pysähdyttää. Jos sen häntä koetti sitä siihen taivuttaa, sen pahempi hännälle. Piikkisika kaivoi voimakkaat kyntensä lumeen ja kiskoi ja nyki ja ponnisteli, kunnes häntä lopuksi heitti taistelun ja lähti irti. Piikkisika ponnisti eteenpäin kuono maata kyntäen ja kiljahti tuskasta, jättäen ison tupsun karvoja ja piikkejä törröttämään satimen leukoihin. Pahoin pelästyksissään, masentuneena ja nöyryytettynä se kiiti kiireimmiten lähemmän kuusen luo kipeä hännän tynkä pystyssä perässään. Kiireesti se kapusi ylös puuhun kynsien pahasti rapistessa kovaa, suomuista kuorta vasten, ja koetti peittää häpeätänsä korkeimmassa puun haarukassa.
Hyvin uteliaina ja samalla myös kiihtyneinä nuo kaksi kettua olivat hypänneet esiin, kun piikkisika nykäisihe irti, ja seuranneet sen kintereillä, kunnes se kiipesi kuuseen. Ne eivät kumminkaan uskaltaneet koskea siihen, eivätpä edes tulla parin kolmen askeleen päähän siitä: niin kovasti ne pelkäsivät sen piikkejä. Kun ne seisoivat katsellen piikkisian verta vuotavaa, mutta hullunkurista ruumista sen kiivetessä, kuulivat ne kulkusten heleää kilinää puitten lomitse ja livistivät muutamien tiheiden pensaiden taakse katsomaan, mitä oli tulossa.
Tapahtui, että tuona aamuna, varhaisimmassa hämärässä, Jabe Smith oli lähtenyt reellä ja valjakolla viemään vähän ruokavaroja — ruisjauhoja ja vehnäjauhoja ja suolaista sianlihaa ja kuivattuja omenia — eräälle metsänhakkaajain leirille laakson pohjukkaan. Hän oli ottanut matkaansa Pojan, koska tämä oli hauska seuralainen. Pojalla ja Jabe Smithillä oli suuresti eroavat mielipiteet siitä, mitä tulee petoeläinten oikeuksiin ja tunteisiin. Mutta he harrastivat molemmat suuresti eränkäyntiä, ja heitä huvitti huomioittensa vertaileminen.
Poika sanoi Jabe Smithiä "julmaksi" ja Jabe Smith nimitti poikaa "pelkuriksi". Mutta siitä huolimatta he olivat sangen hyvät ystävät. Itse asiassa ei kumpainenkaan syytös ollut tosi. Sillä Jabe ei ollut julma, olihan vain innokas ja taipumaton metsästämisessä, kun hänen verensä oli kuohuksissa. Hänen metsästyshimonsa oli alkuperäistä, häikäilemätöntä. Ja eläimiä kohtaan, joita hän ei pitänyt riistana, hän oli kylläkin suopea ja sääliväinen. Mitä toiselta puolen Poikaan tulee, niin hän oli myötätuntoinen eikä mitenkään tahtonut tuottaa kellekään tuskaa; mutta arka hän ei ollut, eikä koko hänen käytöksessään ollut pelkuruuden hiventäkään.
Yhtäkkiä kulkusten kilinä taukosi, ja kuuntelevat ketut kurkistivat piilopaikastaan kaksin verroin huolestuneina. Hypätessään reestä ja kiinnittäessään parihevosia puuhun Jabe Smith virkkoi: "Minulla on yksi satimistani aivan täällä lähellä! Mennäänpä katsomaan sitä!"
Mutta Poikapa ei pitänytkään satimista; uteliaisuus kuitenkin voitti vastenmielisyyden. Ripeästi hän hyppäsi reestä ja Jaben esimerkkiä noudattaen pujahti lumikenkiinsä. Höristelevät ketut kuulivat heti lumilakeuksien erikoisen, pehmeän, tasaisen narinan lähestyvän puiden lomitse. Kun ne näkivät kahden ihmisolennon tulevan kohti, kasvoi niiden levottomuus ja ne pujahtivat takaisin vielä varmempaan piilopaikkaan. Mutta koska uteliaisuus ei ollut vähempi kuin kaikkien noiden uusien lumikenkien, ansojen ja satimien aiheuttama pelko, niin ne pitivät huolta siitä, etteivät menneet pitemmälle kuin että voivat selvästi nähdä, mitä hyvänsä tulokkaat tekisivätkin. Mitä Punakettuun tulee, niin sen vaistomainen pelko tuota pitkää metsämiestä kohtaan lieveni, kun se näki hänet Pojan kanssa.
Niin pian kuin metsämies näki satimen ja huomasi siinä törröttävän typerän karva- ja piikkitupsun, kirosi hän harmistuneena.
"Senkin tuhoeläin!" murahti hän. "Pistää nenänsä sinne, missä sitä ei tarvita! Siitä se saa luodin pöllön päänsä läpi! Tarvitsenpa joka tapauksessa muutamia piikkejä!" Ja hän lähti eteenpäin, etsien pakolaisraukan jälkiä.
Mutta Pojan vilkas mielikuvitus kuvasi hänelle heti eläinraukan kärsimyksen punaisine, katkottuine, kipeine hännäntynkineen.
"Seis, Jabe!" huusi hän. "Ettekö luule sen saaneen kyllin kovan rangaistuksen tuolla tavoin menettäessään häntänsä? Ja mitä muuten hyödyttää ajan hukkaaminen vanhan piikkisian tähden?"
Samassa hänen tarkat silmänsä, jotka olivat paljon taitavammat havaitsemaan kuin Jaben, olivat nähneet piikkisian kyyristyneenä kuusen korkeassa haarukassa. Puhuessaan hän riensi eteenpäin ja sotki pakolaisen jäljet, jotka veivät puun luo, ja pysähtyi siihen.
"Kyllä minä sen opetan sotkemaan satimiani!" huusi Jabe, metsästäjäkiihkon kuumana kohistessa hänen suonissaan, niin että hän oli kipeä tappamishalusta. Hän syöksyi innokkaasti eteenpäin piikkisian ja noiden kahden ketun sotkuisia jälkiä pitkin, sivuutti tuon selittämättömän sekamelskan kuusen juurella ja seurasi sen takana näkyviä kaksin kerroin sotketuita ketunjälkiä. Poika seisoi tarkaten häntä suurin, viattomin silmin ja mieli tyytyväisenä. Hän tunsi kyllä ystävällisyyttä kettujakin kohtaan, mutta hänen mielestänsä ne voivat varsin hyvin olla itse varuillaan ja käyttää hyväksensä erämaata hänen puuttumatta asiaan.
Mutta ketuilla ei nykyisessä mielentilassaan ollut lainkaan halua seikkailuihin. Kun ne näkivät Jaben todella olevan heidän jäljillään, oli uteliaisuus tipotiessään. Vatsa lunta vasten litistettynä, punainen häntäsuti vaakasuorana takana viistäen ne kiitivät tiehensä epätoivon vimmalla — eivät tietenkään kotiin päin, vaan ylöspäin kallioisia harjuja kohti, missä ne tiesivät parhaiten voivansa välttää takaa-ajoa. Ne pitivät huolellisesti pensaat takanaan yhtä linjaa vihollisen kanssa; mutta Jabe näki ketut niiden syöstessä pakoon ja ampui kiireisen laukauksen niiden jälkeen. Kuula viuhui herhiläisen tavoin aivan Punaketun korvien juuressa ja vuoli valkoisen laikan ruskearunkoisen vaahteran kylkeen niiden edessä, ja pakolaiset riensivät entistä hurjemmin.
"Tämä päivä ei näytä olevan teille onneksi, Jabe!" sanoi Poika vakavan ivallisesti.
Ja Jabe, unohtaen kaunansa kovaonnista piikkisikaa kohtaan, latasi hiljaa pyssynsä uudelleen ja viritti satimen jälleen kuntoon.
"Minä tahdon vielä saada toisen noista lurjuksista!" mutisi hän, tietämättä lainkaan, mitä osaa ne olivat näytelleet hänen suunnitelmiensa paljastamisessa.
8. luku
MUUTAMIA LUMEN PIKKU ASUKKAITA
Tämän ansakokemuksen jälkeen sekä Punakettu että sen puoliso harrastivat suuresti ansain virittäjäin puuhia, missä hyvänsä huomasivatkin niistä jälkiä. Jos ne löysivät tyhjiä satimia, niin ne panivat parhaansa saadakseen ne laukeamaan tai tehdäkseen ne jollakin tavoin niin silmäänpistäviksi, ettei mikään metsänasujain niihin takertuisi. Jos ne löysivät saalista satimista, niin ne paikalla kävivät työhön ja vapauttivat otuksen surkeudestaan, tehden samalla itselleen mieluisan palveluksen ja luultavasti saaden osakseen uhrien kuolemanjälkeisen kiitollisuuden. Mutta jos saaliina sattui olemaan ilves, niin ne siinä tapauksessa noudattivat varovaisuutta ja pidättyivät sekaantumasta asiaan. Mutta pauloja tavatessaan ne joutuivat ymmälle ja tunsivat pelkoa. Ne eivät käsittäneet noita melkein näkymättömiä kuolemankojeita ja pelkäsivät mennä liian lähelle niitä tutkiskelemaan.
Lopuksi kuitenkin Punakettu itse pudisti yltään tämän käsittämättömän pelon lumouksen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä kuuttomana yönä, kun se juosta hölkytteli kotiinpäin ääneti metsän kimeltäviä käytäviä pitkin, se kuuli heikkoa taistelun ääntä ja pysähtyi paikalla. Hiipien syrjään paksujen kuusenoksien alle se näki edessään matalain pensaitten välisen polun keskellä valkoisen kaniinin riippuvan ilmassa hiljaa sätky telien. Taisteleva hahmo liikkui hiljaa ylös ja alas, milloin hipaisten lunta, milloin runsaasti neljä jalkaa sen yläpuolella, sitä mukaa kuin se nuori puu, johon ansa oli ripustettu, kevyesti keinui ja heilahteli. Paikalla Punakettu käsitti tilanteen, ja sen ensimmäinen halu oli hiipiä varkain tiehensä. Mutta kurkisteltuaan ja nuuskittuaan yltyleensä se tuli siihen uskoon, ettei tässä lähistöllä ollut mitään muuta sadinta tai paulaa, ja päästi silloin mielenkiintonsa täysin valloille. Hiipien lähemmäksi yhä pienenevissä ympyröissä se vahti uhria, kunnes tämän ponnistelut päättyivät. Kun se oli aivan hiljaa, tuo pehmoinen pieni olento, joka liikuttavasti oli vastustanut tuhoansa, riippui se juuri noin kolmen jalan päässä lumihangelta. Punakettu nousi kevyesti takakäpälilleen, tarttui hampaillaan sen jalkoihin ja veti sen alas. Kun kettu hetkeksi hellitti otteensa, hyppäsi kaniini ilmaan jälleen kuin olisi ollut elävä. Ja kettu, suuresti säikähtäen, hypähti taaksepäin viitisen metriä. Lähes minuutin ajan tuo kuollut kaniini keikkui ylös ja alas, sillä välin kun Punakettu istui takakintuillaan, tarkaten sitä levottomana. Kun se taas oli hiljaa, meni kettu nykäisemään sen alas jälleen. Sitten taas se päästi sen irti, jolloin se jälleen hypähti keikkuen ja pyörien ilmaan. Ja uudelleen kettu hyppäsi säikähtyneenä taaksepäin.
Tämän se toisti neljä tai viisi kertaa kärsivällisesti, kunnes näytti ratkaisseen tuon kummallisen arvoituksen omaksi tyydytyksekseen. Sitten se vielä kerran harkitsevasti veti alas ruumiin ja piteli sitä lujasti etutassuillaan, samalla, kun koetti pureskella poikki sen kaulassa olevaa kuparilankaa. Huomatessaan tämän tehtävän hampailleen liian vaikeaksi se ratkaisi pulman jyrsien kaniinilta pään poikki ja antaen sen lentää ilmaan takaisin ponnahtavan metallilangan mukana. Sangen tyytyväisenä hommaansa se sitten viskasi päättömän ruumiin selkäänsä ja tassutteli kotipesälle.
Ei tarvittu montaakaan tämänlaatuista tapausta herättämään suurta hälyä kaikissa uutisasutuksissa. Ja vaikka Punaketun puoliso ei suinkaan näytellyt mitätöntä osaa hävityksissä, joutui kuitenkin Punakettu itse silmiinpistävän kokonsa ja värinsä puolesta saamaan osakseen vaarallista huomiota. Monet sukkelat satimet asetettiin erikoisesti sen pään menoksi, ja uutterin tässä hommassa oli Jabe Smith. Mutta Punakettu väisti viekkaasti ne kaikki ja halveksi niitä ilkkuvan varmana. Ja kaikki, jotka koettivat voittaa sen viekkaudella, saivat palkaksi vaivoistaan, ei vain epäonnistumistaan, vaan myöskin Pojan vakavan ja hiukan ylimielisen ivan, hän kun viinipensaan luona sattuneen kohtauksen jälkeen oli pitänyt viisasta eläintä ikään kuin omanaan.
Vaikka talvi oli ankara, puutteen ja kärsimyksen talvi kaikille metsän asujamille, niin Punakettu puolisoineen tuli toimeen sangen hyvin. Mitä suurempi puute, sitä taipuvaisempi oli metsän väki nälän ajamana menemään satimiin, ja sitä paremmin voivat sen nojalla nuo kaksi viisasta kettua. Siitä huolimatta nekin tilapäisesti tunsivat nälän ahdinkoa niin suuressa määrin, että se terästi niiden älyä. Mutta sellaisissa tapauksissa Punakettu aina oman viisautensa avulla toimeenpani uusia sotajuonia ja ratkaisi uusia pulmallisia kysymyksiä. Kun tämä kerran oli tehty, oli sen puoliso altis ja taipuvainen seuraamaan sen johtoa.
Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä, julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia, vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa. Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan, varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.
Kettu tiesi — kenties emonsa varoituksista — jo pentuna ollessaan, että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan — aivot tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet — silloin hyvästi lumiset metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!
Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan, että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys. Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.
Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa, vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa, Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä, ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.
Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän. Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran, antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen. Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.
Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.
Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi eivät hiiretkin?
Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin. Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä, oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä, joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys, salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa, mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.
Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut. Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti yrityksen sikseen.
Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.
Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.
Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen. Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn, toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut suoda sille toista enää samana yönä.
Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.
Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi — ja sen leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa, tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.
Pitkän talven lähetessä loppuaan tuli eräänä yönä sade, joka vähitellen kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.
Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää, kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-, ruusun- ja helmenvärinen hohto.
Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.
Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa. Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana, jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa. Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.
Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi, mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä. Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä lähemmäs toisiansa.
Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat. Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi, että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.
Kuljettuaan kymmenkunnan jalkaa se ällistyi, kun ei nähnyt, kuullut eikä haistanut riistaa, jota ajoi takaa. Se jatkoi matkaansa hiukan edemmäksi varmana siitä, ettei ollut voinut erehtyä. Sitten se alkoi epäillä ja muutti suuntaa. Se muutteli sitä yhä uudelleen kiertäen sinne ja tänne päin, mutta ei hajun hiventä tai untuvaistakaan ollut tavattavissa. Vastenmielistä oli nyt huomata, että tuossa oudossa ympäristössä hänen aistinsa ja vaistonsa pettivät kumpikin. Sillä ei ollut aavistustakaan, minne päin kulki.
Tämän tosiasian selvetessä se teki äkillisen liikkeen ylöspäin aikoen murtaa jään ja päästä taas vapaaseen ulkoilmaan, missä aistit eivät sitä enää petkuttaisi. Mutta sen hämmästykseksi jää ei antanutkaan myöten. Pikemminkin väistyi pehmoinen lumi se alla. Uudelleen ja yhä uudelleen se syöksähti ylöspäin kaikin voimin; mutta ponnistukset olivat turhia, se oli joutunut outoon vankilaan, kun hauraannäköinen maidonvalkea jäälautta oli teräksenkova. Tuntien äkillisen pelon aiheuttamaa pahoinvointia se totesi, että ensi kertaa eläissään oli eksyksissä — vieläpä omissa metsissään. Lisäksi se oli todenperään vankina, käynyt sellaiseen satimeen, josta ei milloinkaan ollut uneksinutkaan.
Sen valoisassa sopessa oli tietysti runsaasti ilmaa, sillä lumi oli täynnä sitä. Jään läpi päänsä päällä se saattoi nähdä epämääräisiä, tummia varjoja välkkeen keskellä ja tiesi niiden olevan lähimpien puiden hahmoja. Seisten hetken aivan hiljaa se arvioi huolellisesti tilannetta. No, tietysti piti ulospääsytien olla tuolla, missä varjot olivat tiheimmät ja mustimmat. Tämä johtopäätös karkotti pelon tykkänään.
Huolellisesti tarkaten merkkejä, jotka tosin vain hämärästi näki, se päätteli, että varjot näyttivät lupaavimmilta aivan suoraan edessäpäin. Suoraan eteenpäin se siis raivasi tietään, pitäen selkäänsä aivan jääkuoren alapintaa vasten.
Ystävälliset varjot häämöttivät pitempinä ja selvempinä. Kettu oli jo niiden äärellä, kun huomasi, että hän ei ollut ainoa terävä-älyinen otus metsän heimon joukossa. Se vainusi äkkiä peltokanan hajun, joka ilmeisesti etsi samaa ulospääsypaikkaa kuin hänkin. Pakenevan linnun jäljissä lumi oli tallaantunutta, joten kettu kykeni syöksymään eteenpäin nopeasti, kuten se tekikin, toivoen saavansa tappionsa korvatuksi viime hetkessä. Haju tuntui voimakkaana ja tuoreena. Kettu kuuli räpyttelyä aivan edessään. Rajusti loikaten se sai yhden ainoan pyrstöhöyhenen hampaisiinsa. Sitten kuului kovaa siipien suhinaa, ja kettu ryntäsi ilmoille nähdäkseen voitokkaan, mutta pahasti pelästyneen linnun lentää löyhyttelevän pois tiheiden oksien alitse.
Pahasti suutuksissaan kettu tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia kieli suusta riippuen ja naama lumilaikkojen tuhrimana. Sitten se pyörsi pois kohtaloonsa alistuen ja ryhtyi varkain hiipien vainoamaan kaniinia kautta kristallimaan.
9. luku
SEKAROTUISTEN PETKUTTAMINEN
Varhaiskevään suojasäinä Punaketulla oli melkein pelkkää kiusaa ja levottomuutta. Se inhosi märkyyttä ja yhteen kasautuvaa lunta, ja pyydystely oli pikemminkin vaivaloista työtä kuin iloa. Lisäksi pian poikiva puoliso ei ollut halukas leikkimään, painimaan ja juoksentelemaan kilpaa kuten ennen. Se pyydysteli lähellä kotia, mutta kallioiden keskellä tietysti eikä milloinkaan alhaalla laaksossa päin. Ja Punakettu toi sille kotiin suurimman osan omasta saaliistaan. Omasta puolestaan se kävi nyt erikoisen varovaiseksi eikä mennyt koskaan alas uutisasutukselle. Mutta sille tuli tavaksi tehdä pitkiä, vaivaloisia matkoja harjun yli alas lähimpään laaksoon ja korvata ylimääräiset vaikeudet ottamalla pientä tullia karjapihoilta Ringwaakin juurella. Se arvioi mielessään, ettei näitä ryöstöjä milloinkaan pantaisi ketun laskuun, joka asui näin kaukana kuin hän.
Mutta kävi ilmi, että se tässä asiassa teki arvioita ottamatta huomioon maineikkuuttansa. Se loukkasi omaa mainettaan. Kun Ringwaakin juurella väestö alkoi tuntea erikoisen uskaliaan ja ovelan vihollisen hyökkäyksiä, niin he heti ajattelivat naapurilaakson isoa kettua, jonka urotöistä olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja. Tiedusteltaessa naapurilaaksosta saatiin kuulla se tosiasia, ettei siellä viime aikoina ollut lainkaan nähty tai kuultu tuota etevää rosvoa. Tästä oltiin valmiit päättelemään, että se oli vaihtanut piiriä.
Sen jälkeen tehtiin monta yritystä kulkea rohkean ryöstäjän jälkiä sen pesälle. Mutta jäljet katosivat aina kallioiden, kuilujen ja sotkuisten viidakkojen joukkoon, ennen kuin päästiin harjun huipulle.
Satimia ja ansoja viritettiin tietysti kymmenittäin, mutta ne saivat aina osakseen ivallisen halveksivaa kohtelua tai kettu pysyttelihe niistä loitolla. Niinpä loppujen lopuksi viereiseen laaksoon lähetettiin sana, että maanviljelijät pyydystäisivät tuon vaivaloisen, turkkiniekan henkipattonsa tai ainakin pidättäisivät sitä kotosalla.
Uutisasutus otti hiukan ylpeänä vastaan tämän kunnianosoituksen, joka näin tuli Punaketun urheuden osaksi. Mutta samalla sovittiin siitä, että jotakin oli tehtävä. Poika hymyili viekkaasti ja sanoi, että mitä hyvänsä tehtäisiinkin, niin ei Punakettu olisi niitä miehiä, jotka surevat. Mutta Jabe Smith otti mennäkseen metsälle kaksi koiraa apunansa, ja tämän retken piti koitua Punaketulle lopulliseksi tappioksi, tahi kettu saisi ainakin aimo läksytyksen.
Jostakin selittämättömästä syystä juuri tällä ratkaisevalla hetkellä Punaketun levottomuus ja pelko eneni hämmästyttävästi, Oli kuin jokin terävä kaukonäköinen voima olisi ilmaissut ketulle vihamielisyydestä alhaalla laaksossa tai kuin jokin utelias sininärhi, joka oli kuullut Jabe Smithin suunnitelmista, olisi tuonut salaperäisellä tavalla Punaketulle viestin tuhosta, jota sille suunniteltiin. Olkoon edellinen selitys tieteilijälle, jos hän sitä haluaa, ja jälkimmäinen satujen ja tarujen suosijalle. Tai ehkäpä lähestyvän isyyden vastuunalaisuus teroitti ketun muistia, niin että sen mieleen johtuivat ne surulliset tapaukset, jotka olivat pakottaneet hänen emonsa pakenemaan pesästään päivänpaisteiselta töyryltä.
Miten sen asian laita nyt olikaan — eräänä iltana se tarkoituksettoman levottomuudenpuuskan jälkeen juoksi ja nuuski tutkistellen vanhan pesän sisäänkäytävän ympäristöä katajapensaan alla. Jokin siellä näkemänsä sai sen tekemään päätöksen. Palattuaan sitten omaan pesäänsä se puoleksi pakottamalla, osittain hyväilyillään sai ajetuksi sieltä pois puolisonsa, jonka aika oli nyt hyvin lähellä ja joka oli sangen vastahakoinen luopumaan siististä asunnostaan. Kun tämä temppu onnistui, vei se naaraansa päättävästi pois vuorenharjanteen yläreunalle, jonkinlaiseen pieneen, vaatimattomaan luolaan, jonka oli löytänyt kallioisen kuilun kyljestä. Kun tämä oli tehty ja Punaketun puoliso — se kun ei heikkoudentilassaan voinut vastustaa toisen ylivaltaa — nähtävästi leppynyt, hävisi levoton pelko, ja Punakettu tassutteli yksin takaisin töyräällä olevalle pesälle ja odotti nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Se oli nyt huolettomampi metsästysmaittensa puolesta ja antautui rohkeudessaan vielä kerran kuljeskelemaan alemmilla rinteillä ja asutuksen liepeillä.
Kun Jabe Smith oli valmis lähtemään suurajoonsa, muisti hän vanhan pesän mäenrinteellä, mistä kettuperhe edellisenä vuonna oli "kaivettu" ja ajettu pois kodistaan ja konnustaan. Hän ei ollut ajatellut tätä paikkaa ennemmin, koska tiesi, että sellainen surullisen tappion ja tuhon paikka olisi vihoviimeinen, missä tavallinen kettu haluaisi asua. Mutta nyt pälkähti hänen päähänsä, ettei Punakettu ollutkaan mikään tavallinen kettu, vaan voisi olla kyllin ovela pitämään sellaista asuntoa kaikista turvallisimpana pakopaikkana. Mukanaan Poika arvostelevana ja epäuskoisena, mutta hyvin huvittuneena katselijana ja kaksi nuorta maanviljelijää apulaismetsästäjinä sekä entiset kaksi koiraa varsinaisen työn suorittajina Jabe Smith kulki oppaana yksinäiselle pesälle, joka oli töyräällä kaukana ylhäällä mäen rinteellä.
"Ette te sitä ikinä sieltä löydä, Jabe", ilkamoi Poika kiusoittavasti silloin tällöin.
Ja Jabe, jolla oli asiasta omat epäilyksensä, piti yllä sotataidollista hiljaisuutta.
Mutta sadan metrin päässä töyräältä koirat, jotka olivat penkoneet pehmeätä, vajonnutta lunta joka taholta, päästivät äkkiä yhdessä kiihtyneen ärinän ja haukunnan. Ne olivat löytäneet ristiin rastiin käypiä ketunjälkiä. Jabe Smithin laihat kasvot venyivät iloiseen irvistykseen, ja kääntyen Poikaan päin hän huusi voitonriemuisesti:
"Katsos nyt, mitäs minä sinulle sanoin?"
Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.
Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut. Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:
"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on Punakettu!"
"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.
Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.
"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut, koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran. Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain pahanhajuisia savupilviä.
Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."
Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan karkulaisen jälkiä.
Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa. Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä ponnistuksia.
Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä, ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.