language: Finnish

RAKKAUDEN KIROUS

Romaani

Kirj.

HARRI KANGAS [Toivo Tervas]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1921.

Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme, köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta, köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä.

Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava, mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut, murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni Punahilkkani. —

Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen, josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren omaisuutensa.

Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta. Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys, sillähän ajatteli vain minua.

Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.

Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme, isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.

Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa, isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen jälkeen.

Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan, että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä. Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä, että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää, oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.

Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.

— Missä on sormus?

— Poissa!

Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain, vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että minua melkein alkoi pelottaa.

— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat! Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa naimisiin?

— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?

— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!

— Minua?

— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse voisit auttaa itseäsi ja isääsi.

— Ja millainen se keino olisi, Herbert?

Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani. Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus. Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena, ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.

Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä, joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky: isä ja suuri Rex!

Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus: "Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!"

Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi, ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.

Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla. Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa, tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.

Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä, mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan kallionkielekkeen kulmaukseen.

Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni. Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.

— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.

— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.

Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.

— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa, esimerkiksi „Continentalissa”.

Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä, niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi? Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti. Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.

Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt huonompi!

Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen halveksimaan itseäni.

Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten kauhusta hypähdin syrjään.

— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko teitä?

— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä säikähdin… — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa jyskytti.

— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia. Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut kivipatsaaksi.

— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun jo lähenimme sanatoriorakennuksia.

— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia.

— Mitä tarkoitatte, tohtori?

— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko matkan ollut niin surullinen.

— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! — Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään, pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään.

— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka… Mutta miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi suostumustanne katumaan.

— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne?

— Niin juuri.

— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta.

— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen.

— Kuinka niin?

— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa.

— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne tahdotte minua vaimoksenne?

Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään.

— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel.

— Se ei ole totta, tohtori.

— Voitteko siis keksiä paremman syyn?

Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani. Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää, missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.

Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?

Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. — Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.

Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.

Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?

Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli. Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen, ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu kuin tohtori Dahl.

— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.

— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen pian. Kiitoksia vaivastanne.

Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua? Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!

Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen luona olevaan korituoliin.

Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen, harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja miten tuli minun nyt menetellä?

Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään. Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.

— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni.
Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.

Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä metallisointu.

— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen, olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.

Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin, pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä, ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu! Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä valkoinen parta.

Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa. Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja, iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien "sairaita" ja "lepoa etsiviä".

Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä, että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.

Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi. Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa, punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia ei näkynyt missään.

Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni odottaen vuoroaan.

Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin. Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan, niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. — Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea "grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.

Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni, kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.

— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä, tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne, että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa, ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.

Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä, ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho oli tumma, ikäänkuin ruskettunut.

Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät silmäripset.

Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin, että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen hänelle.

— Tätäkö etsitte, comtesse?

— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville, hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.

— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies! Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä esitän hänet, aivan heti, kultaseni!

— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.

— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni.
Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne.
Näkemiin, ystäväni, näkemiin!

Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka, kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen säätynsä mukaista seuraa!

Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —

Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti. Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus tuotti minulle mielihyvää.

Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — — — peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.

Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.

Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.

— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.

Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!

— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? — Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.

En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.

Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.

Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.

— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!

— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.

— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai mitä, neiti Punahilkka?

Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori
Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin,
veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua.
Kapteeni seurasi katsettani.

Kuka hän on?

— Ei kukaan.

Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.

Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen, joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.

— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä? Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te pääsitte siitä selville?

Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?

— En!

— Minäpä en sanokaan!

Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää häntä.

Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!

Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.

— Saanko todella tulla?

Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa, jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja melkein pakotti minut seuraamaan itseään.

— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka?

Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen käsivarttaan vastaan.

— Neiti Behringen?

— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!

Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi. Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni, täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja minun, hänen ainoan tukensa!

Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan lehdellä.

Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.

Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.

Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.

Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella katsellen alas laaksoon.

— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.

— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän runolliseen yksitoikkoisuuteen.

— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — – –

— Mitä sitten?

– Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne,
Punahilkka.

— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni, yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla! Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin. Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan rakastunut?

Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.

— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?

— Alastoman totuuden, kapteeni.

— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.

— Se oli suuri synti se, kapteeni!

— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin häntä suuresti!

— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli toisen vaimo.

— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.

— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin olemaan minun paras ystäväni.

— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?

— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa ystäväni vaimoa.

— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta asiasta.

Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet maasta.

— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.

— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.

– En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä teenkin, ja juuri nyt!

— Ei, sitä te ette tee.

— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te olette gentlemanni.

— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt, neiti Punahilkka, tulee susi!

Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni, luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna kummallakin puolellani, alas vain, alas…

Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas sanatorioon.

Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan, joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen yllättävää esiintymistä vastaan.

Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.

He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti. Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä. En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin, mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä, jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen, sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.

Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä. Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.

Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä, höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.

Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle, oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä omaa lämpömittariaan.

Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.

— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!

Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako?
Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar.
Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!

— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä tänään!

— Todellako?

Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.

Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia. Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.

Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan, taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin hän kävi yhä puheliaammaksi.

Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi juttelemistaan.

Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja vapautuneesti! Olinko minä voittanut?

Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori Dahl!

Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.

Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.

— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?

— Pahako?

— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.

— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?

Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.

— Häiritsemmekö me?

— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.

— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla. Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.

— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi. — Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.

Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä lähden!"

— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla tavalla nuorta tyttöä.

Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia, kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen. Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat, mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:

Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin korkeimpaan ylhäisöön.

Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen. Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka hänellä onkin punainen tukka!

— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla todella morsian Pietarissa?

— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin, tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin! Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —

— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä tulisi onnellinen aviopari.

Joku naurahti.

— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille, ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä. Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa — Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.

Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin, hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että hän rakasti minua, minua!

Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön. En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!

Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?

Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin. Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria onnea ei voinut tulla minun osalleni.

Ja nyt, mikä minua nyt odotti?

Työni.

Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi hyvä tilaisuus, huomenna… niin niin, huomenna! Mutta nyt oli tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.

Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!

Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.

Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.

Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa.

Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin.

Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!

Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.

Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?

Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa.

Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. —

Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.

Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon? Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen?

Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään!

— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?

Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.

— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?

— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni.

— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?

— Kiitos. En kaipaa mitään.

Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä jos hän sattuisi koskettamaan niitä!

— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen, ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?

— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.

— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan! Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten käytävään.

Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen käsilaukkuuni.

Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.

Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa, ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.

Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me, jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en jaksanut pitemmälle.

— Käännytään jo, minua väsyttää.

Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.

— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.

En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en olisi niitä koskaan kuullutkaan.

Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat petollisia.

Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.

Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.

Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.

Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua kulkusten kilinää ja tie kääntyi.

Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — — —

– Rakkaani, rakkaani!

Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.

— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!

Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot kumartuivat huolestuneina ylitseni.

— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.

Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle…

— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?

— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa, kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta minun suruni oli rajaton.

— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys, tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä, että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus, kuolema… Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?

Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni. Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään vasten, suudellen minua silloin tällöin.

Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä. Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus oli ovella.

Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.

Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu, mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.

Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi ei kukaan ryhtynyt mihinkään?

Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet, minä en ymmärtänyt sanaakaan.

Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja… Kaksi valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän ei olisikaan kuollut.

Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen sisään ja sulkivat oven jälessään.

Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; — hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen…

Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.

Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut kuollut. Lääkäri luuli hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti pois.

Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. Istahdin matalaan lepotuoliin.

Lääkäri luuli hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni vain.

Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun sairaanhoitajatar poistuu.

Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.

Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä ruhtinaan ovi vain auennut.

Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt salaisuutena.

Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.

Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.

Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan käytävässä.

— Sisar, miten sairas voi?

— Hän nukkuu.

— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?

— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.

— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?

— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.

— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin teen sen kernaasti.

Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.
Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.

— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas voi herätä!

— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut! Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin vuoteen ääreen.

Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei tule niiltä.

Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin, jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen edessään.

— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän… uskottehan, minä vakuutan sen, minä vannon sen!

Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi. Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi antoa.

— Vakoojatar!

Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois. Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja minä kimmahdan pystyyn.