PERMALAISTEN USKONTO

Suomensuvun uskonto 2

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914-15.

SISÄLLYS:

Johdanto. Vainajainpalvonta. Kuala-palvonta. Lud-palvonta. Kylien yhteinen uhripalvonta. Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta. Luonnonhaltiat ja niiden palvonta. Maanviljelysjuhlat. Taudinhaltiat ja tietäjät.

Johdanto,

Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi. Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026 tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat, osoittaa siinä mainittu Jomalin kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu kuin suomalainen jumala.

Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista, tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen "taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa, jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan, ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat, että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto, että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.

Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen uskontoon.

Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin (k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot miltei tykkänään sen muistista katoavat.

Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen. Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat. Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V. Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij (1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903), useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann, unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov, jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa. Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.

Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti säilyttänyt pakanuutensa.

Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.

Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin. Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon. Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657 jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja. Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti, että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon. Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki. Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin, missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia. Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella, toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet, kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja, jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen käsityskannan vaikutuksen alaisina.

Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala Inmar muistuttaa enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien mytologiaan.

Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla. Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan lopun.

Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla pakanoilla.

Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.

Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja. Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6) kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä. Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten votjakkien vainajainpalveluksesta.

Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.

Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista. Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä, osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A. Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.

Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V. Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin (1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin (1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886 ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856) sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A. Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900) kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista. Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I. Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja koskevat vähäiset kyhäykset.

Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita, minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan, mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat, joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.

Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat, lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N. Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).

Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V. Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N. Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.

Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M. Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.

Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.

Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja Kasanin läänin votjakkeja.

Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.

Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana antanut.

Vainajainpalvonta.

Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan näkymättömät osat, henki lul ja haamu urt. Myöhempinä aikoina on ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin vaikutuksesta astunut etusijalle. Urt sanan vanha merkitys sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman lul nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin urt sanaa.

Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa urt nimitys esiintyy ja jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa: urtez koshkem ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt, sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä urt-kuton ("sielun etsintä").

Urt-kuton nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä tekemisissä ihmisen nimi ja urt ovat toinen toistensa kanssa. Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua toimitusta myös lul-uttshan ("sielun etsintä"), mutta viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.

Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi urt irtautua ruumiista ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin, tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä, että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa. Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät, että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". — Jollei urt ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.

Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä, valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu. Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että kun urt ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä. Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon, vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan, onko vangittu sieluperho todella sairaan urt. Toimitus, jota nimitetään urtse kistalon "sielun valaminen", tapahtuu siten, että sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle, vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä, että sairaan urt on löytynyt. Tinakuvio urtkuton uzves ("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen kaulaan.

Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät. Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti lul perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään, etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". — Sieluperhoa nimitti sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti lul sanaa sielun nimityksenä, nimellä urt-bugl'i ("sieluperho"). Mainitun perhosen hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.

Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.

Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä vastaavat syrjänien lol (myös lov ) ja ort. Heilläkin on lol nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun ( lol ) kanssaan aterioimaan. Että lol meidän aikoihimme asti on säilyttänyt alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita Nalimov mainitsee, että nim. lov syrjänien käsityksen mukaan asuu pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn muodossa.

Lol saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa kerrotaan, miten lol erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla. Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko, joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä, tavataan myös germaneilla.

Lol nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin ort säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa ort pikemmin ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov kertoo jokaisella ihmisellä olevan ortin, joka oleskelee aina sen ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov mainitsee, että lapsi saa ortin syntyessään, josta asti se seuraa ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät lisäksi, että ort on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se ilmaantuu joko sinisenä liekkinä ort-bi ("ortin tuli") tai itse asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä. Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin piirin votjakeilla.

Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on ort tykkänään eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa kääntää ort nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys, harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat ortin asuvan tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen ort asettuu asumaan lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä. Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien sielulintu-käsityksestä.

Vaikkakin syrjänien ort nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa merkityksessä kuin votjakkien urt, on siihen liittyvissä käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin piirteitä, jotka viittaavat ort sanan alkuperäiseen "haamusielu" merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että ihmisen sielu (arvatenkin lov ) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että kuollut ja ort sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa myös Kandinskij lausuessaan, että ort ilmaantuu kuolleen haahmossa vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita ortin ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".

Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat urt ja lul alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin urt ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa, pysyy lul sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa. Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. Lul sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä verrannut suomenkielen löyly sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota votjakit kutsuvat lul-polon ("hengenlähtö") jättää lul ikiajoiksi ihmisen ruumiin.

Lul lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä lul ja minne se menee, sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa (tietenkin lul ) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön" tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.

Yhtä jäljettömiin kuin lul ei haihdu urt ihmisen kuollessa. Se säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti ymmärrettävissä, kun tiedämme, että urt on juuri kuolleen haamu- eli varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan urt jälkeläisten palvonnan esineeksi.

Samoin kuin votjakkien urtin on myös syrjänien ortin laita. Popov sanoo, että syrjänit palvelevat ort nimellisinä esi-isien henkiä, jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.

Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät so dünne ("tuo maailma") tai sopal dünne ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa Inmar, taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko, jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto ( shai ) on vainajien yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta ( gu "kuoppa") on hänen itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.

Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja ruumisarkkua samalla gort ("talo") nimityksellä. Heidänkin alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava itseään tangolla.

Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän hautaamismenoissaan.

Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin lul on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on vainajasta lähtenyt.

Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa, silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.

Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin, käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna vainaja asetetaan arkkuun ( koros ), mikä entiseen aikaan veistettiin puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves, veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta ( muzem kerlim ), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi shaitanin (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava sentähden, että tämä on kauan elänyt".

Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen, lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet: "tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".

Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa, lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun hyvästellessään sitä.

Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä, kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s. "kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut, pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta, Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa, joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi. Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka, mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.

Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.

Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa. Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko, minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen reikä, jotta kuolleen urt voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi urt vellon pas ("sielun kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon, haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan: "samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin, samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun ( urt ) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen suojakatto lipet.

Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin, lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista, mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan. Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.

Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi. Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään. Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle". Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha, jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin arkkuun myös ruokaa ja juomaa.

Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi toimestaan.

Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja, myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla. Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla. Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma, yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita, osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.

Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina, kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen. Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli. Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.

Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta seurasta.

Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista, että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua. Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta, asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys kir-kujan ("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja, lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään, enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan kir-kujan paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut. Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa" olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita, niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa, jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa elämässä mitään puuttuisi".

Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava. Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät kalmistoon.

Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista, etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin, asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.

Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia, lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.

Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita". Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina, menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.

Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa, siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.

Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa. Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien vainajain kunniaksi viettämissä muistojuhlissa.

Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä vainajaa erikoisesti muistellaan.

Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus ja vainajain kestitseminen.

Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin muodoin samalla peijaisateria.

Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita ( tukmat'si ). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla. Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele. Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on tiron ("maksu").

Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu: "vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.

Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia muistellaan.

Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija, panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon. Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle, kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa kanssa.

Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta. Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä, hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja — ennen kaikkea — kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He, tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m. sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme, paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä! Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"

Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.

Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.

Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa, itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.

Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia, munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa kuopataan multaan.

Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim. Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.

Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa tulla sitä noutamaan.

Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä loukkaantua.

Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä, 40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin venäläinen rahvas.

Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan. Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä kuin üi ("kolmas yö"), 7:nnen sizim üi ("seitsemäs yö"), 40:nnen nil'don üi ("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat ares kiston ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin, ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta ( vir-kiston ) ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.

Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä (1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa. Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen Inmarin suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois, ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat murhemielin koteihinsa.

Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti ovat valmistetut.

Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon, joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia. Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"

Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan, paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.

Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan, kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.

Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras, sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle, sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa, maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä joskus kanssaan saunaankin kylpemään.

Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset kelan, jolloin vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.

Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten, että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään pesästä otetussa tuhassa.

Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan, syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan sielua ( lol ) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö. Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla, kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo, veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.

Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä tai hevonen.

Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".

Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan "vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös kuollutta varten.

Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.

Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa, munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen, joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.

Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.

Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen tienristeykseen saakka.

Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua, sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa, lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.

Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta, vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä omaisten seurasta, jossa tämän urt siihen asti on oleskellut ja viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan, pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.

Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista, etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava tiron. Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka, puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.

Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä, miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan. Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.

Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on sieluperhon ( urt-bugl'i ) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa ikkunaan.

Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen, 10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen olevan kymmenen vuotta.]

Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä val-suan ("hevos-häät") tai kulem-murt suan ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne, lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.

Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän, torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. kir-kujan paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään li-kujan (luiden heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen d'ir-pid soton ("pään ja jalkojen anto").

Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa. Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: tshök peresjosli (vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää, jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä part't'shaskis, s.o. paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia, heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa, jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään. Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa, millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!" Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla muistellaan vainajia.

Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee kir-kujan inti. Muutamin seuduin kuljetetaan val-suan-luut itse kalmistoon.

Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty, kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset, ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet, asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:

"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia, nyt me niistä yhden viemme. Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet, menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"

Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.

Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat miehet, jos naista, naiset etualalla.

Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.

Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:

Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle, sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.

Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia. Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak. 22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset tulis-kiston ("kevät-vuodatus") ja sizil-kiston ("syys-vuodatus"), joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia muistojuhlia.

Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa. Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.

Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa. Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se, että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä muodostuu useita pieniä seuroja.

Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt, jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet nauttia.

Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla bel'ak, ja kertoo, että määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä, kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia. Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan, vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon. Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.

Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.

Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän gurto kalike-kiston. Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla. Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä. Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."

On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.

Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia, kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin. Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien kohmelonparantamista varten ( makmir veskaton ).

Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme, varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."

Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he, niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen, syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat: "Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako, karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja." Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.

Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin, kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin kyynärän pituinen "muistotolppanen" ( d'ibo ) tai "merkki" ( bilgi) kir-kujan paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on pystytettävä, "jotta vainajan henki ( lul ) saapuisi kotikylään". Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.

Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia ( semik ) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset Tsherdinskin piirissä tulivat semik juhlana sukulais-vainajiensa haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!" Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.

Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais- kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi. Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin, votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä venäläisten taholta.

Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin kulem-poton üi ("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille. Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta tuhoilta.

Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä, kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli perheväki perätysten hyppii lausuen: " Inmar antakoon terveyttä". Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään muistojuhlia.

Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä. Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: " osto Inmar!" Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot, jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle, joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.

Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan, että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa. Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja putshi shukkon (pajulla lyöminen).

Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään. Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan. Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys. Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä. Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään paholaista karkoittamaan.

Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on meno saanut nimen t'shokmor ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon (1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin "vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla, sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen "verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin kiirastorstaina.

Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika. Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen semik -juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista, sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia, joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille, osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.

Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille, tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat, kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille, omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä, johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa, mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka" sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole omaperäisiä.

Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät ennenvanhaan noudattaneen.

Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu. Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla urt maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan sijalle.

Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa, vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään. Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."

Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan vainajista, on sairaus ( kulem-murt-mizh ). Se on jonkin velvollisuuden laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut kuljetetaan kir-kujan eli li-kujan paikkaan, tai tapahtuu koko toimitus viimeksimainitussa paikassa. Kir-kujan uhreista on huomattavin n.k. ber-ves ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.

Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat. Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.

Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.

Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja henkiolentoja.

Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.

Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä, missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim. elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin. Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä. Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään. Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa, maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä. Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia keväällä kylvön jälkeen vietetyssä tulis-sur ("kevät-olut") nimisessä juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset, isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon. Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat täydellisesti yleistä muistojuhlaa.

Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e., mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä. Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon. Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät muistajaisia syöden erikoista t'shomor nimistä muistajaisruokaa, joka valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten. Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä oleskelevat.

Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse toimitus muistuttaa täydellisesti val-suan menoja siinäkin suhteessa, että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti li-kujan paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.

Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen, vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti haluaa lapsen luokseen.

Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia, joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia "katurukouksia" ( uram-ves ), joita toimitetaan syksyllä myöhään, useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio, jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään li-kujan paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla. Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä ser sures ("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi. Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat, etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat, tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.

Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä. Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala Inmar monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään käytä sanaa vesaskini ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa jibirtini ("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien "pakanuuden linnoitukseksi".

Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa vainajien rinnalle.

Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen kuuala -palvonta.

Kuala-palvonta.

Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus, jonka nimikin kuala eli kua on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa suomenkielen kota sanaa.

Kuala on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija, jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun. Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta. Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä, joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina, jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa asuinrakennus.

Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten. Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti, muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi — sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.

Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä, että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun ( belak ) kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä. Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. mozhga, kaksa, kuija, turja j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä esim. mozhga -sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa, olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan lääneissä.

Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia. Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s. materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta. Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa. Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.

Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä muiden vastoinkäymisten kohdatessa.

Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki ( podem pus ), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat, merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla. Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.

Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian ( kualaut'is ) viran, jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle.

Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" ( pokt'shi kuala ). Vähäisiä rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.

Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä, mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin. Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa. Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo: mozhga-kuala, utsha-kuala j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia sukunsa mukaan mozhga-pijos (m.-pojat), utsha-pijos j.n.e. Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana. Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi ( budzim kuala ) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi ( gurt-kua ), sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa. Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.

Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi, ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut. Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin, n.s. "kualan perä" ( kua-berka ). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov, että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä, että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene. Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen sisälmyksiä, sulkia ja luita.

Mamadyshin piirin Staraja Jumjan budzim kualan rakennus sijaitsee kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa. Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta, joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen. Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta. Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa ( l'ugez ) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu, mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat, joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.

Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua. Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.

Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly ( dzadzi ) tavallisesti rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa vile mit'son pul (uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o. lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.] Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly. Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin vile mit'son sumik, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen vile mit'son tusti kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" ( shud vordis eli vorshud ) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita, nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. Vorshud -vakkaa ei ole kuka hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien ( kuriskis ) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan korjaus.

Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.

Nykyaikana vorshud -vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat, varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat vorshud -vakoissa nähneensä monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja, lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä, vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija. Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin, sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan). Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa 18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia vorshud -vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että votjakit ottivat sen vorshud -vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä. Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa. Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli. Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät dendor. Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät vorshud -nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi (1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä, jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.

Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää, etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia. Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin puettuja puunukkeja ( mino ) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".

Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen (pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta, että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia". Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.

Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä vorshud -vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa — uhrihyllyllä kyllä toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole — sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä, jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. modorin, joka ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin oletus, että votjakkien vorshud -palvonta uhrihyllylle asetettuine vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä palvoivat puita sellaisinaan.

Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla, yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin. Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin, joutunut oven puolelle.

Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä, n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman vorshudin eli onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun vorshud-kualan vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi ( ter-pukis ). Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita kestittyään alkaa ter-pukis vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia itselleen vorshudin, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa, käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan, suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla vorshudin saattajat soittavat ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle, jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain siunauksena vorshudin. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen juhlaisännän teren, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri, Teren haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista teren tointa hoitamaan. Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma tere, joilla molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä. Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle terelle, joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä vorshudin ja tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy vorshudin puoleen seuraavin sanoin: " oste vorshud, lähde meidän kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o. taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa teren kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen vorshudin puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.

Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä koskeva tiedonanto, että nim. vorshudin kuljettaja ei saa jalkaansa laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan kulkea maahan pantuja lautoja myöten.

Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja. Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä muistuttava tapa, että nim. vorshud noudetaan kuten morsian parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa naiset ovat puettuina hääpukuun budzim dis. Että votjakit itse pitävät vorshud -juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse juhlan nimitys mudor-suan (mudor-häät).

Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että vorshudin ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä kulkemiseksi ( perge vetlon ), palatakseen jälleen takaisin juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.

Tärkein toimitus vorshudin saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka. Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään, paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä pidetään suurena rikoksena: " vorshudin olo tulee raskaaksi." Ilman syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin. Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle. Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen: "siunattu vorshud, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo, suoraan hyvän pöydän ääreen."

Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta, asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla kansoilla.

Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen, myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa korka-suan ("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy ter-pukis. Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana. Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta ajoilta.

Venäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan toimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että samoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään vorshud -juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään varsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen kota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin hyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen asuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan useilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan kansoilla.

Vorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin mudorin ottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse juhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana mudor oikeastaan tarkoittaa, siitä ovat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat votjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov kirjoittaa: " Modor saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole muuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta, jota myös sanotaan modoriksi." Miheev, joka itse on votjakki, väittää mudorin olevan uhrivakkasen, jossa asuu mudor eli vorshud niminen olento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat mudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa. Kasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta piha-kualasta mudor-kualaksi ja sen vartiaa nimityksellä mudor-ut'is. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin parhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää yllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa, sillä nimi mudor sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja vastaa äänteellisesti suomenkielen "manner" sanaa.

Että mudor -häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin edelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs Aminoffin arvokas tiedonanto: "Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa oman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä multaa sekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten kodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin". Samanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin tunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: "Vielä nykyään jokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta kourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä vapauttaa hänet kotiseudun kaihosta". Nykyisenä aikana, jatkaa kirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa johtuu.

Varhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän kodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä luonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät samoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä syystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti käyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla olemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata tuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika erotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan sisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on valmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa vanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee myöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua vorshudin viedessään: "pienemmän otan, isomman jätän". Gavrilov mainitsee, että vorshudin saaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos isä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna tälle vorshudia, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos poika silloin isälleen vihastuneena lausuu vorshudin ottaessaan: "vähemmän jätän, isomman otan" on siitä seurauksena, kuten tietäjät asian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman vorshudin ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi isäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee vorshudia, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.

Mudor -häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu vorshud ja siitä päivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen sukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä pyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen mukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä varmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa, miten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet mielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian vaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu se siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan uudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä vorshud -vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan. Pervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa muutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin astioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö aiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan patsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle alalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi vartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä. Sama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa pääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta lähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin kiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala muutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin piiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen mukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi uusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.

Miheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja lahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää, sillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi. Kirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu hävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka ympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa uhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee seuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen sijalle aitan, mutta mudorin ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran meni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat kuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas ihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse sinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin mudorin. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan, jonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.

Tämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus nähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta Miheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli asetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön paikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi itselleen asuntoa. Vorshud -vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin oli eräässä "vähässä" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota palvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä säilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus rakentaa itselleen uusi rukous-kuala.

Siihen nähden, että vorshud nimi votjakkien uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun nimeen, kuten mozhga-vorshud, utsha-vorshud j.n.e., näyttää siltä kuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei kuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan esi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että suomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän arvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät votjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka, että vorshudeja ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä Aminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin vorshud nimi monikossa, mikä siis osoittaa, että vorshudeja oli monta, joista poika sai yhden. Käsitys useammasta vorshudista yhdessä kualassa ilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs votjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse kualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä vorshudit alkoivat häntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas kivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan tulivat vorshudit kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies päätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan. Puoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa, ensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo partahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä ja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan muuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean taudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.

Mainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja samassa rakennuksessa, viittaa myös vorshudien inhimilliseen alkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien mielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että vorshud palvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen muotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että venäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien kuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit väittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä vielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden sikseen, hän heitti laatikon, jossa vorshud asui, jokeen. Votjakki näki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen käsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka vorshudia palvelleet.

Joskus, vaikka harvoin, vorshud saattaa ilmaantua muussakin kuin ihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien kertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla olleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat, karkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat hävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.

Uuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo vielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa. Ensiksimainittu on toiseen verraten "vähä kuala", samoin toinen kolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on "suur-kuala" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen kuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka, etteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että kyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla päässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit kuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan sukuun ( badzim kuala vizi ) ja vähän kualan sukuun ( pit'si kuala vizi ). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri sukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama votjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä kualassa ( pokt'si mudor-kuala ), joka sijaitsee hänen pihassaan ja jonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman veljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa ( vizi mudor-kuala ), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut kylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla tahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä lähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta Oshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat syntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa ( budzim mudor-kuala ) palvovat paitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi kaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina ovat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet saapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.

Sukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan ole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin useita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria votjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään tapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa uhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala.

Votjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein siirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa osaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan kotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa asuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan Vjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän suur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat mudor mukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin ovat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat uhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan kantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien kuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset rukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa vain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen saattaa yhdessä kylässä olla useampia. Mudor -häät tapahtuvat näin ollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä uutisasukkaina uuteen.

Arvoeroitus, joka on olemassa "suuren" ja "vähän" rukous-kualan välillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä, joissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään kyläpapiksi ( gurt pop ), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin kuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti sukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan määrätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä kuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu olemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut tavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin kautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin votjakeista, että suku valitsee uhripapin ( zek pop ) keskuudestaan. Jelabugan piirissä määrää tietäjä ( tuno ) uhripapin eliniäksi. Sarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai pitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että tuno (tietäjä) aina määrää suur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti 12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.

Perhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän avustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä tarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin apulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan heidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo samannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että tuno valitsee kuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. "kainalosta pitäjän" ( kunul kutia ) sekä "kuppien ja lusikkain pesijän" ( tusti-duri-miskis ). Sarapulin piirissä on kaksi kualapappia: utis ja tämän apulainen tere. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa teurastajia ( part't'shas ). Joskus on vielä n.s. tilas (savustaja), joka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa uhriantimet tulessa.

Pervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista siinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen virkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena paitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään votjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun lisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka muistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu kyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu. Päähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin pituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat uhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina votjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä emme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että suur-kualan uhripapit, niin hyvin utis kuin tere, usein seisovat lakki päässä pyhän toimituksen aikana.

Ennenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä mainittava eräs kuala-laji, n.s. ser-kuala ("takainen kuala"), jota myöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten laajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata päättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa koskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on ser-kuala uhripyhäkön nimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin piirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia. Niin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella uhripaikka, jota kutsutaan ser-kuala inti (ser-kualan paikka), mutta itse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja sitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan kyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden kylien laita, joissa ser-kualan muisto on säilynyt. Matkoillani Kasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa. Ser-kuala täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja osaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.

Mikä merkitys ser-kuala -palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien uskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole mahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että ser-kualassa entiseen aikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty määräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet uhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei ser-kuala koskaan sijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.

Yleisiä määräaikaisia kualajuhlia, jolloin ei palvota ainoastaan perhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun verran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän kuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen (21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Jelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon kualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.), laskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan vietetään joulukuussa sizil-juon ("syys-juomingit"), laskiaisena vei-juon ("voi-juomingit"), pääsiäisenä akashka-juon ("akashka-juommgit") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7 v.l.) guzhem-juon ("kesä-juomingit"). Sarapulin piirissä kertoo Buch juhlittavan kylä-kualassa jouluaattona tol-juon ("talvijuomingit"), laskiaisena vei-dir ("voi-aika"), palmusunnuntaina budzim nunal juon ("suuren päivän juomingit"), Pietarin päivänä kuar-su ("lehti-olut") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin mainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan (1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee Sarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän kevättouon jälkeen tulis kuala piron ("keväinen, kualaan meno") eli tulis-sur ("kevät-olut") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi Pietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset määräaikaiset sukukuala-uhrit akajashka -juhlana ennen kevätkylvöä, Pietarin päivänä zek gerber sekä syksyllä talvikylmien alkaessa kuala piron. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa keväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa ulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin votjakit kuala-uhreja.

Useimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet kristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää varsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on saavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut olla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä voineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on vietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja tarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme, nim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat votjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat, niiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta ajalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän satunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia oksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä kuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä. Olisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla viimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff mainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. tulis-sur ("kevät-olut") ja sizil-sur ("syys-olut") ja Wichmann kertoo perheuhreja toimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, nim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi, että samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään muutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen kuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun koivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat varisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle koivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.

Määräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain vähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus lähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön. Palvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri votjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia lukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten rukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat. Kasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen jälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo, että esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja sen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan palvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä palvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna suur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää juhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen päätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan. Samasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.

Muutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu puhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä kertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse uhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi menevät zek-kualaan palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa koti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin satunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa jonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa enimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat kertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus iltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä. Suurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus kolmekin päivää.

Vanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin alueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka heillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan, jonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat. Uhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.

Samanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin kuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija mainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä ennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan kualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut, asettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa pöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle hyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen asettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia uhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä käteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta juhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä pyytäen vorshudilta onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa y.m.

Jonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan piispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee Multanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat mukanaan vorshud-kualaan kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa, kumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa, jumalankuvan ("idol") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja niiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat toimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat ainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin päälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia rukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus on päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai kaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi kelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat paloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä, päästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa, johon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi, alkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen toistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen kolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja kumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan luut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan. Rukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä, sellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja edistäisi viljan kasvua.

Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset uhripapille ( vesas ), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen, joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää, naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt, vorshud!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia. Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja ( ves-gur ). Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:

"Me rukoilemme, jotta suuri invu ottaisi vastaan rukouksemme."

Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä tere ja hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä. Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle, naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa vorshud -hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt; alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.

Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä "lehtimajan" juhlaa nimityksellä kuar-sur ("lehti-olut"). Nykyään sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen "lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä siroittanut kualan uhrihyllylle.

Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä, lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen mudor -juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan (kutscha), joka asetettiin mudor -hyllylle "korkeaksi uhriksi". Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy, uhrataan metso vorshudille, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista. Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä, villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä etupäässä tietäjän ( tuno ) määräyksestä.

Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi. Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä, mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata vorshudille hanhi tai sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää vorshud -juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa kuamin ar vesaskon ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa, jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari. Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.

Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa uhriantimista ( vile mit'som ) ja osa polttaa tulessa ( tilaskon ). Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle, joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää. Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit vorshud -hyllylle toisinaan myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa. Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle vile mit'som -lihana siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi, jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.

Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä, ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä kua-berkalla varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.

Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.

Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia, alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut, ilvekset, oravat — kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa. Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki tulessa. — — Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".

Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät l'uqez. Niiden säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka; juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun, jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään. Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat tarve-esineet ynnä uhriteuraat.

Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa. Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä ( tuno ) on ilmoittanut taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista ( budzim kuala miz ). Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin votjakkien uhraavan budzim kualassa silmätaudin vuoksi metson tai teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia. Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana, että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee ut'is huomauttaen vorshudille, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille. Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän ( tuno ) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan ( tsuzh-murt kuala ) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen elämässään kuala-uhri, joista kaksi budzim kualassa. Uhriteurasta tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.

Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas. Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.

Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän palvovan vorshudia perhe-kualassa n. 60 kertaa vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena, kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä. Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti. Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja, vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita, muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset" rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla, jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty. Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät nimellä aibat-inti tai taza-inti ("terve" tai "puhdas paikka").] Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta, jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.

Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta. Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno ( geri-potton )-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla, ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan; luut poltetaan metsässä.

Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita toimitetaan tietäjän ( tuno ) määräyksestä taudin tai jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen rukous-kualan haltioista, nimitetään pokt'si kuala miz. Sitäkään ei voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille. Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus ( siziskon ). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten, että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se varojen puutteessa vielä uudistetaan ( vil'diskon ) ennenkuin varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.

Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein vieläkin salaa sairauden sattuessa.

Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös vorshudeja niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia, rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa uhreja niille.

Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä, vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin, kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan, metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja runsaampia uhreja.

Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä vil'-ves ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän asettaa vaimon sulik nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta. Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään. Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s. li-kujan-inti ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".

Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy vorshud - ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa esi-isienpalvontaa vorshudin läheinen suhde kualassa palvovaan sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava on myös, että votjakit kääntyvät vorshudin ja vainajain puoleen aivan samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin suvun vorshud ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista. Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä palvoivat kualassa vorshudin ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä, jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, Inmar, kildisin ja kuaz, sekä vorshud udja, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!" Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.

Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme, että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia, varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren" kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle. Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.

Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin vorshud ("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle. Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on verrattain kaukana, todistaa vorshud -palvonnan yleisyys kaikilla votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.

Viime aikoina on itse taivaanjumala Inmar tullut kuala-palvonnan esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin votjakkien rukouksissa vorshud nimen rinnalla. Kolmas kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen invu, jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä. Rukouksista, jotka alkavat sanoilla " inevue, vorshude ", näkyy, että invu on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen nähden, että invu nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa, että invu nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se, ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe, mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet sellaiset kuin vorshudinvu ("onnensuojelija-invu") tai budzim-kuala invu ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän tai vähemmän paikallinen merkitys.

Lud-palvonta.

Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua luidenheittopaikkaakin ( li-kujan-inti ).

Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä, jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa. Edellisiä votjakit nimittävät lud, jälkimäisiä budzim kuriskon-inti ("suuri palvontapaikka").

Sana lud merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller, joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa, varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit nimittävät niitä lud nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla, usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon taivaltajaa.

Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla. Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri, sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa. Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi ja lehmus.

Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia puita.

Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi, ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat; puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija, joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi. Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä, joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli, vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin. Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun, syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan. Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan. Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen. Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa. Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten. Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten. Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi. Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä. Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria, tuli hänen jäädä esiaitaukseen.

Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi. Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan uhripapit astua.

Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä. Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.

Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina. Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä palvontapuiden ympärille.

Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat lud-kualaksi. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä (keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m. uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain, pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut, joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.

Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen, ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.

Mainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin kuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä isältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan toisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle perheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai useammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja, on sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä Mamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä, kuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta myöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin Kushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan yksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia ollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat palvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät aina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen palvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin piirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa ludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään perusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin metsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden uhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen sisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka monesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.

Jos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla, kuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja erotukseksi muista sitä nimitetään nimellä budzim-lud ("suuri lud"). Siinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden kylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös ollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut tapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia myös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan vuzh lud ("vanha lud"), toista vil' lud ("uusi lud"). Useimmiten lud kuitenkin saa nimen vartiastaan tai perustajastaan.

Itäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin kuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä suku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset kuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä: mozhga-lud, sat'sa-lud j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne muuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma suku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat myöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen suvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash nimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa kaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo erikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.

Useat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen toistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa kuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä kuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä votjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät ne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti aina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on yksi budzim-kuala, mutta ludeja, kuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman suur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on asianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij Sarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi. Purgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi kuala-suku.

Kuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että viimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on lud-ut'is ("ludin-vartia"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä tapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa, joka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan suvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että kun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen taikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka tietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä virka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole perillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen sukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien keskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen tieto, hän sanoo näet, että samoin kuin tuno (tietäjä) tainnoksiin asti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään. Myös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota virastaan kääntyy tietäjän ( tuno ) puoleen, joka loitsimalla antaa hänelle vastauksen.

Viimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä ottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. ludut'is, tere ja part't'shas. Lud-ut'is on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on panna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan ja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä rukoilee. Tere on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla uhri-isäntänä. Part't'shas teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja muullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat uhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla ei ole erityistä tereä olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian apulaisina pari, joskus useampiakin part't'shasia.

Mitään erityistä virkapukua ei lud-ut'isilla ole. Kuitenkin häneltä vaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas. Vereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi olla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja jaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan myös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon ole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan, lud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.

Ludin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo, että lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että vapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä kerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä syystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon perustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla herättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun paikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan uutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin, jotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy hankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan sen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo Sarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla valittava. Tuno astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen milloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa tällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit kuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule olemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev samasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij tietää, määrää tuno tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin valitsemansa palvontapaikan ympäri.

Uudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on tuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla tavalla kuin mudor -häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että heidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat mukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että kun tuno on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne juhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta rukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle. Keremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös Ostrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti. Ukot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli ikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat erään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin päivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten helistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue ajoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja herkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o. hääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen turvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt. turvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn tapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]

Niin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa vuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan, vaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo, että vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat edelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä lud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja vaateliaana henkenä.

Ludissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä. Yleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on lud-kuzo ("lud-isäntä") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä lud-asaba ("lud-herra"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla hengellä olevan sama ( lud ) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan votjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä "keremetiksi", mutta tätä nimitystä ludista. ei heillä milloinkaan ole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa palvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä invua. Georgi sanoo, että votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä "Saltan djes" ("hyvä Saltan"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan kirjailijat häntä nimitettävän: "Dzets Sulton", joskus myös "Sultan". Viimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien lud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä paholaisen nimityksillä lud-shaitan ja lud-peri, mutta ymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet lud-haltiaa palvoessaan.

Viimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että lud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo Shestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin mainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät lud nimellä pahaa jumaluutta. Bogaevskij sanoo, että lud on hirveä ihmisten kiusaaja. Myös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit toimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan "rukouksissa ei muistella jumalaa".

Viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud votjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha olento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta korkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla toisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin aikoinaan huomauttaa, että "keremet" on "jumala" ja ettei sitä mitenkään saa sekoittaa shaitaniin. Samoin väittää Jelabuzhskij vastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin pitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit nimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet kirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa ja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä, joskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää uhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: "Dzets Sulton otti vastaan meidän uhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme". Lisäksi viitattakoon itse "dzets Sulton" (hyvä Sulton) nimitykseen, joka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa tuottavasta haltiasta voi olla kysymys.

Lud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset votjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa, uskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin ääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka ympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen olopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten ilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen muotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja naispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne ilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin, ennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se kuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo erään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa tuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista tataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon läpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen kaikilla votjakkialueilla.

Muutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa myös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä myöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että votjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn kuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen siitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei jumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että niitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään hävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä uhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen teuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta 1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta uhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen karvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on pyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia votjakkeja, että itse "keremet" on tilkun sinne asettanut. Vereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.

Mainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen, onko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne todellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten luultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten kaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet uhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat ylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta käsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten vaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi jollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema Sarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä votjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä, että he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi päättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta kuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat uhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan toteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä se johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi kauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.

Samoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista syistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä lud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä uhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij, jota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun 8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan syksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen heinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin keremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien menevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää lud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi kertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa; Vereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen jälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden päätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan kerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi kertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi lumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä uhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse päivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen päätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä olleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden päätyttyä.

Satunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden, varsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä ( tuno ) ilmoittaa aiheutuvan siitä, että lud-kuzo haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann, että ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan taudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit etsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin tuno ilmoittaa, millainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev votjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten sairauden sattuessa, jolloin tuno ilmoittaa, mitä keremet vaatii. Miropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa, että joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää lisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös karjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin vielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin uhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin tuno voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen lähettämä, nimittävät lud-mizh ("lud-tauti").

Erilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit ovat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin satunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa uhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä, että Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin kertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut päivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on kuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen puoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch Sarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös Gavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit aloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan. Olisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut vain uhritoimituksen salaamisen halusta?

Kun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään juhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja pukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne kaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.

Uhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu. Bogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan aattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä asuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo mukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista valmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat ludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin kerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan siten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa palvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen järjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin maksettu rahamäärä.

Mamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin palvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden mukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet, valmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja kääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: "veljet, onko teillä lupauksia ludille; jos niin on, niin antakaa!" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat tehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun, jota lud-ut'is kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat, vaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat kerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen koota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia tai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua puistattaa, niin votjakit uskovat, että lud-kuzo odottaa uhria. Sen jälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän käteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin leipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin: " osto Inmar, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia…" [Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle, mainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin suosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa aterioida. Kerätyt rahat ( l'ugez ) tulevat sekä ludin että sen vartian hyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien tarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.

Gavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian tuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse uhrilehdossa.

Kun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin. Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä, lud-ut'is itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä, mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita, lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille. Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.

Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät uhrilehtoon ainoastaan lud-ut'is ja part't'shasit ynnä ne henkilöt, joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.

Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus. Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton, virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä, että uhri on lud-kuzolle, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on käytännössä myöskin tshuvasseilla.]

"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu, nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.

Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri tavalla. Osa heitetään tuleen ( tilaskon ), osa asetetaan sellaisenaan jumalien saatavaksi ( vile mit'son ).

Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan, ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona" ( tuno ) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne Inmarille ". Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai kuusenhavujen läpi.

Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös vile mit'son uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää nimitettävän vile mit'son dzhek. Aminoff sanoo ludissa olleen "ylösojentamislaudan" ( vile mit'son pul ), jolle asetettiin koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja ( dzhek ), jotka kesällä katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati. Joskus asetetaan vile mit'son uhri maahan valkoiselle liinalle.

Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita. Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys, oli vile mit'son antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan osia uhrialttarille asetettiin.

Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään vile mits'on uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä, keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on shat'shi-her, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli varresta ja tere niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama entisinä aikoina.

Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista. Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä vile mit'son-ner (vile mits'on-oksa ). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.

Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä, joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri kattilassa, vile mit'son lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti, että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että vile mit'son lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville. Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun yhteisaikana.

Entiseen aikaan ovat vile mit'son antimet varmaankin jääneet koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.

Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan vile mit'son anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa, ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan vile mit'son uhria, vaan ainoastaan tilaskon. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa. Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin ludin-vartian sovi astua.

Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat part't'shasit lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä tere, on tapana, että ut'is, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia, kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun pöydän ääressä. Tere ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen part't'shasit jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.

Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo, että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista, myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen, jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja suojele meitä".

Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin, kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa, tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet, että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".

Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan "Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin votjakeista.

Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana Birskin piirin Mozhgassa.

Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään, jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet, vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa. Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat kuuluvat: " lud-asaba on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa". Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin päivää.

Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki, mitä on keitetty, loppuisi.

Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana omaisuutena seuraavaan juhlaan.

Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja, jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään. Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka tere muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.

Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut niitä varkailta.

Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa; sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä, johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se, mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä tämän olopaikkaan.

Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista, että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev, kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa joka kuuden vuoden päästä kuat' ar vesaskon nimistä lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.

Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet tuno. Vjatkan lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua, ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se tapahtuu siten, että tuno käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen: "näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen: "hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että "keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta markkinoilta ostettava.