language: Finnish
HEINÄRANNAN OLYMPIALAISET
Kyläkuvaus
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.
I
Sunnuntai oli, lämmin oli. Ojalaisen pihalla, nurmella loikoili kyläläisiä aamupäivän lämpöisessä paisteessa. Siinä mikä vatsallaan, mikä kyljellään ja mikä selällään köllötteli, silmät puoliummessa maailman asioista haastellen. Oli mukavaa ja lämmintä siinä makailla. Pihan nurmi oli pehmeä ja tuoksui väkevältä vihannalta, päivä paistoi, ja pääskyset visertelivät pihan poikki ja halki lentäessään.
Vanhemmista miehistä oli joku nukahtanutkin selälleen, ja suu oli jäänyt auki. Mutta nuoremmat juttelivat vilkkaasti paperossia poltellen. Vanhemmat kuuntelivat ja vain väliin jonkun sanan virkkoivat.
Oli luettu suurista Tukholman olympialaisista kisoista, ja siitä juttelivat. Oli jo tullut tieto, että Hannes Kolehmainen oli juoksussa voiton vienyt.
Ja siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta oli eri mieltä kuin oli päätäkin.
»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla semmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja maratonjuoksu…»
Kaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa- ja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt kansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.
»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat pitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se, joka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, — joka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi niittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja arvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä juoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu…»
»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset vanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin… Olisivat siinä saaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen…»
»Mitä joutavia», panivat nuoremmat vastaan.
Mutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan ja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja kiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:
»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena miehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel on… Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut, olkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin…»
Mikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että lähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret vilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta…
»Kyllä taitaa vaari panna omiaan», sanoi Mäenpään poika.
»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään kuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut yhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun pimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi ehti riiheen silloin kun toisetkin…»
»Venejärvessä asti…!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät että eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko yhä enemmän.
»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu ori… Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan Tukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa… Herrala näkee, että Salomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon juoksijaksi tiesi… niin kiinnittää… kiinnittää oritta juoksuun… ja naureskelee… Salomo lisää myöskin vauhtia… Pian juoksee Herralan ori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät saakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti… Mutta juoksijaoriin rinnalla vihmoo Salomo… Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja mainittiin…»
Joku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja vakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.
Mutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.
»No, herättäkää Salomo… tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen
Mikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette…»
Nurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies vatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.
»Salomo hoi! Nukutko sinä?» huusi Mikko hänelle.
Puhuteltu nosti päätänsä merkiksi, ettei hän nukkunut.
»Nousehan selittämään näille nuorille miehille… ja todista äskeiset puheeni todeksi… Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit kilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa…»
»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella, ja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija kuuluu olevan se Kolehmainen… Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen… Eikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa…»
Salomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat tietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.
»Olivatpa nuo tosia tai ei… sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista miehistä olisi silloin minun perääni ollut… Kolmannellakolmatta olin silloin, hulluimmillani juoksemaan…»
Salomo oli noussut seisomaan ja sytytteli piippuaan puhellessaan.
»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin eihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi Mäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:
»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin sukkelaan…»
Alkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta
Varpumäen Mikko kivahti:
»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään ottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä… Näin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon riihtä sammuttamaan…»
Hietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli suu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen, varsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui sittenkin, että hän nyt vielä… vanha, harmaapäinen mies jo…
»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten pisteliäästi:
»Melkeinpä lupaan toisella jalalla, kuukkaamalla, lähteä kilpasille…»
Mutta silloin kuulivat he äänen selkänsä takaa:
»Jopa menit hupsuja lupaamaan!»
Ja kun katsoivat sinnepäin, näkivät he Ollin-Mikon saapuneen siihen pihalle ja naurusuin ja asiasta huvitettuna kuuntelevan. Piippuaan poltellen oli siinä seisonut pitkän aikaa ja kuunnellut.
»Kas, siinäpä Ollin-Mikko, joka tietää», innostui Varpumäen Mikko.
»Mikko tietää… on itsekin ollut juoksija aikoinaan… Puhu, Mikko!»
Asiasta innostuneena kävi Ollin-Mikko miesjoukkoon ja äskeisen sanansa sanoi, Alkottiin katsoen:
»Jo menit hulluja lupaamaan…!»
»Ole nyt siinä!» pani Alkotti.
»Ole sinä!» tulistui Ollin-Mikko. »Paremmin minä tiedän, joka nähnyt olen… Kerrankin eräänä syysyönä, kun läksimme Sipillan kylään yökenkään… niin jo sitä sinäkin yönä… jo se taival katkesi…»
Ollin-Mikko puhui vakavana ja totena asiasta.
»Ettäkö sinäkin olisit ollut juoksija!» pilkkasi Alkotti.
Ollin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan
Salomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:
»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun
Mikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt…
Muistatko, Mikko, niitä aikoja!»
»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan
Salomon kiitoksesta.
Nyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat Hietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja vakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin juoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.
»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin…! Siinä on murtomaajuoksua… Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi Varpumäen vanha Mikko.
Ja yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita pihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.
Rantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut osaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata metriä vain.
»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli
Hietalan Salomo.
»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin tästä maantiehen?»
»Ei läheskään.»
Alkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin monessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.
Ja yhä tingattiin. Ollin-Mikko muisteli:
»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla sunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin poikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta niinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen istuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko sattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina oli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun hevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa…' Toinenkin siitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa… Ja Salkko lähti juoksijan kanssa kilpaa… ja voitti kuin poika… ja annettiin olutta meillekin…»
»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti
Ollin-Mikon selityksen.
Mutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen tinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:
»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä — tästä miesjoukosta!»
Mäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana kunnianloukkauksena ja tivasi:
»Koetetaan! Minä olen se poika, joka uskallan!»
Nähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi, sillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti juoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa:
»Ei muuta kuin yrittää! Sen minä sanon, että jälkeensä jättää Salkko vielä räkänokat… Askel on hyvä ja pitkä… Salkko! Elä anna perään! Ei muuta kuin yrittäkää…»
Kaikki muutkin innostuivat. Nekin, jotka vielä olivat pitkänään pihalla, nousivat ylös, ja yksimielisesti toivottiin, että Salkko ja Mäenpään poika yrittäisivät.
»Saman tekee», suostui Salomo, nostellen jo jalkojaan.
»Missä yritämme?»
Kirkon aika tosin oli ohi, mutta Mäenpään poika esitteli, että juostaisiin maantiellä kello kuusi illalla. Hänen täytyi vaihtaa voimistelupuku ja kengät… Siihen suostuttiin.
»Mutta missä juostaan? Ja kuka kelloa katsoo!»
»Ei siihen tarvita kellon katsojaa», sanoi Ollin-Mikko. »Ei muuta kuin pankaa niin, että tästä Ojalaisen tienhaarasta mutkin Haapalan kilometritolpalle…»
»Se sopii», myönsivät kaikki, ja yksimielisesti suostuttiin Ollin-Mikon esitykseen.
Ja juoksuinto nousi niin, että kaikki puhuivat ja olivat hossissa, toiset nauroivat, että olisi tuo kummaa nähdä. Vanhat miehet olivat yhtä innoissaan kuin nuoretkin. Ollin-Mikko pyörähteli miesjoukossa ja jutteli nauraen, kuinka he ennen Salkon kanssa, kun Sipillan kylässä kävivät yöjuoksussa… Ja muisteli erästä tapausta, jolloin hän ja Salkko olivat perävilkkasilla…
* * * * *
Nopeasti levisi tieto ympäri kylää, mitä miesjoukossa Ojalaisen pihalla oli tuumailtu. Pikkupojat innostuivat niin, että hyppelivät hyvillään. Ihmeteltiin ja mainottiin. Vanha rovasti oli asian kuultuaan ensin rypistänyt kulmiaan, mutta hetken päästä oli hän, vaikka vasta oli kirkosta tullut, ratkennut yksin kansliassa istuessaan suureen nauruun… niin että rovastinna oli juossut katsomaan, mikä kohtaus ukolle oli tullutkaan…
Mutta Ojalaisen vanha emäntä, joka oli totinen kristitty, nosti hirmuisen elämän talossa. Nuorimmat pojat katosivat kuin saukot jään alle, muorin pitäessä ankaraa saarnaa maailman syntisyydestä. Ja kun isäntä, Iisakki, joka oli pihalla kuunnellut miesten puheita, alkoi siivosti tuumailla, että eihän se nyt kummaa, jos nuorilla pojilla mieli tekeekin katsomaan kilpajuoksua… että… että mielellään sitä vanhempikin katsoo, käänsi emäntä saarnansa miestään, Iisakkia, kohti ja läksytti Jumalan nimessä semmoisesta synnillisestä ajatuksesta.
Iisakki, rauhallinen kristitty hänkin, kuunteli emäntänsä voimallista saarnaa äänettömänä, tietäen, ettei maksanut vaivaa väitellä vastaan…
Mutta vihdoin, kun emännällä tuli asia kesänavetalle ja Iisakki jäi yksin, otti hän vallan nopeasti sunnuntaitakkinsa naulasta ja lähti aika vauhtia maantielle päin…
Sinne olikin jo kokoontunut paljon väkeä, niin että Ojalaisen tienhaara ja maantien molemmat pientareet olivat mustana. Ja toisia yhä karttui.
Hauskaa oli. Kaunis ja tyven oli sunnuntainen kesäilta ja luonto kukkeimmillaan. Ja poutaisena, vaaleana oli taivas, ja joen pinta kuin kultainen kuvastin.
Rintelän Alkotti oli kuin johtaja, selitellen ja viittoen. Pikkupojat jo juoksivat kilpaa, Ojalaisen tienhaarasta lähtien, ja kynsivät menemään Haapalan kilometritolpalle asti, jotta pöly pilvenä nousi heidän perässään.
Joukkoon oli tullut kansakoulunopettaja, herra Jatko, ja hän jutteli, että olisi perustettava tällekin paikkakunnalle urheiluseura, että kyllä täältäkin miehiä löytyisi, kun oppisivat…
Molemmat kilpailijatkin olivat jo paikalla. Mäenpään poika oli pukeutunut voimistelupukuun ja mataliin lipposiin. Hän herätti pikkupoikain jakamattoman kunnioituksen, ja vanhat miehet arvelivat, että kuinka käynee… vanhaksi taitaa jo lukea Hietalan Salomon… Kuka tietää, minkälainen mato se on Mäenpään poika juoksemaan…
Rantalan Alkotti veti vankalla seipäällä viivan someroisen tien poikki. Siinä oli viiva, jonka kohdalta molempain tuli lähteä. Ja semmoinen määrä oli, että kun herra Jatko lukee kolmeen, niin silloin saivat lähteä, molemmin yhtaikaa. Ja oli juostava Haapalan kilometritolpan kohdalle ja pyörrettävä takaisin lähtöpaikkaan, tien poikki vedetyn viivan kohdalle…
Ennustettiin, että Hietalan Salomo joutuu tappiolle, ja jotkut vanhemmat jo esittivät, ettei Salkon lähteä ensinkään, että juoskoot nuoremmat. Mutta Ollin-Mikko, joka pyörähteli joukossa kuin sukkula ja oli kovasti hossissa hommasta, kehoitti Salkkoa: »Yritä vaan, Salkko! Ei tee kummia Mäenpään poika sinulle… Eihän tuo riittänyt minullekaan viime keväänä, kun myllyyn mennessä läksi juoksemaan perääni…»
Salkko näytti kuitenkin olevan kahdella päällä. Muita ulkonaisia juoksijan merkkejä ei Salkossa näkynyt kuin se, että oli riisunut sukkasilleen, heittänyt paksun takkinsa tienposkeen ja kiristänyt solkivyötään…
»Heitä lakki myöskin pois!» kehoitti Ollin-Mikko. Mikon sydämellisestä kehoituksesta innostui Salkko uudelleen ja kirosi:
»Vaikka hiiteen menisi, niin yritän minä!»
»Se on oikein!» huudettiin.
Jännitys kasvoi ja kova oli poru ja melu maantiellä, ja väkeä mustanaan koko Ojalaisen tienhaara kahtaalle päin. Ja nyt korotti Rantalan Alkotti äänensä ja huusi, että hän menee Haapalan kilometritolpan luo vahtimieheksi, näkemään, että kilpailijat käyvät kumpikin tolpan kohdalla ennenkun takaisin lähtevät.
Hänelle, Alkotille, kumppaniksi lupasi lähteä Ollin-Mikko. Ja vauhdissa oltiin.
Kilpailijat, Mäenpään poika ja Hietalan Salkko, seisoivat jo paikoillaan kumpainenkin äsken poikki tien vedetyn viivan kohdalla. Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti olivat lähdössä Haapalan kilometritolpan luokse ja opettaja Jatko seisoi tienlaidassa, keppi pystyssä, valmiina lukemaan kolmeen…
Silloin kuului kuiske:
»Vallesmanni ajaa ruunallaan alhaalta päin!»
Jännitys taukosi, ja muutamat vanhemmista miehistä siirtyivät tieltä pois. Jotkut aikoivat jo juosta tiehensä. Mutta Ojalainen arveli:
»Elkäähän nyt hätäilkö! Kuulkaahan, mitä sanoo! Ei se vallesmanni ennen ole leikkiä kieltänyt!»
Odotettiin jännitettyinä, mitä vailesmanni arvelee, kun tämmöinen väenpaljous on keskelle maantietä kokoontunut. Hietalan Salkko ja Mäenpään poika siirtyivät pois keskeltä tietä, ja opettaja Jatko laski keppinsä tavalliseen asentoon.
Ruunallaan ajeli vallesmanni tulemaan, ja kurtussa olivat kulmat. Mutta kuta lähemmäksi pääsi, sitä mukaa silenivät kulman kurtut, ja vihdoin, kun oli kohdalla, kysyi:
»Mitä tässä hommataan? Minä jo luulin ja pelästyin, että tässä on joku onnettomuus tapahtunut…»
Hän katseli naurusuin miesjoukkoa ja odotteli vastausta. Sillä ei ollut hän tottunut Heinärannan maantiellä väkijoukkoa näkemään. Mutta eivätpä tahtoneet viitsiä vastata. Ojalainenkin vetäysi muiden taakse, ja opettaja punastui.
»Mikä helkkarin homma tässä on?» nauroi vallesmanni. »Vanhoja miehiäkin kun on joukossa…»
Vieläkään ei vastattu. Mutta jo kuului pikkupoikain joukosta naurun tirskunaa, ja joku sanoi:
»Hietalan Salkko ja Mäenpään poika juoksevat kilpaa…»
Vallesmanni ratkesi nauramaan, ja opettaja Jatko kertoi »valituin sanoin», mitä oli tekeillä ja mistä oli innostuttu tähän kilpajuoksuun.
»Saakeli vieköön!» nauroi vallesmanni. »Minäkin jään katsomaan! Kuka pitää hevostani…»
Uusi into nousi. Vallesmannin hevonen talutettiin Ojalaisen riihen luo ja pantiin kiinni.
»Olen minä kuullut, että tuo Salkko on mainio juoksija», sanoi vallesmanni, ja huvitettuna asiasta kehoitti hän muitakin yrittämään.
»Kerranhan se sai tämä Salkko juoksulla kiinni sen suurrosvon
Mattsonin…»
»Mutta Mäenpään Arvi on juossut palkinnonkin», huusivat pikkupojat.
Ollin-Mikko, joka oli vallesmannin kanssa hyvä tuttava, jatkoi yhä enemmän innostuen:
»Aivan oikein… aivan oikein, vallesmanni! Muistaahan vallesmanni, että minä ja Salkko sen Mattsonin perään läksimme!…»
»Joo, joo… Mikko oli Salkolla kumppanina», myönsi vallesmanni.
»Juoksija se on tämä Mikkokin, vaikka se on noin lyhytjalkainen…
Peijakas, kun se vierii kuin kerä… Joko ollaan valmiit?»
Vallesmannin kiitoksesta kiihoittuneena pyörähteli Mikko ja komensi
Alkottia, että nyt lähdetään Haapalan tolpalle.
»Reilaan kaikki!» komensi nimismies, koettaen olla juhlallisena. »Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti paikoillenne sinne kilometritolpan luo…»
»Jo me menemme!» huusi Mikko.
»… ja opettaja paikoilleen… Pois pikkupojat viivalta!… Eikä saa häiritä juoksijoita! Sissoo! Kaikki kuntoon! Pois keskitieltä, pojat!»
Innostus, joka äsken oli alkanut laskea, nousi nyt kolminkertaisella voimalla. Mäenpään poika nauhoitti kenkänsä uudestaan, ja Hietalan Salkko kiristi suolivyötään.
»Näytä sinä, Salkko, että sinä vieläkin olet sama Salkko, joka kolmattakymmentä vuotta sitten juoksulla sait varas Mattsonin niskasta kiinni!» kehoitti vallesmanni.
Salkko sylkäisi kämmeniinsä, ja molemmat kilpailijat seisoivat toinen jalka viivan päällä. Opettaja kohotti keppinsä ilmaan.
»Yksi… kaksi… ja kolme», sanoi hän harvaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt kolmea täyteen sanoa ennenkuin Mäenpään poika jo ammahti juoksuun, loikaten monta metriä…
»Salkko! Salkko!» kuului huutoja.
Vihaisesti potkaisi Salkkokin matkaan, mutta Mäenpään poika oli jo monta metriä edellä ja juoksi vimmatusti…
»Salkko! Salkko! Kiinnitä, kiinnitä juoksua!» huusi vallesmanni nauraen.
Mäenpään poika oli jo puolivälissä ja meni kuin riivattu, mutta pitkään astuen taivalsi Salkko…
»Salkko hoi! Polje tiheämpään… tiheämpään!» huudettiin.
Muutamat pikkupojat yrittivät perään, mutta heidät komennettiin tieltä pois.
Keskellä tietä Haapalan kilometritolpan luona seisoivat Ollin-Mikko ja
Rantalan Alkotti ja viittoivat ja huusivat ja kehoittivat kumpikin,
Ollin-Mikko kiihoittaen. Salkkoa, Alkotti Mäenpään poikaa…
Ja huutoja ja kuhinaa kuului Ojalaisen tienhaarastakin. Paksuna pilvenä nousi tomu tieltä, ja jännitys oli katsojissa hirmuinen…
»Jo pienenee väli… Salkko saavuttaa!»
»Ei lyhene väli vielä… Mäenpään Arvi on heti kilometritolpalla!
»Jopa alkaa Salkkokin polkea taajempaan… jo iskee jalkaa niinkuin ennenkin…»
»Hyvä on askel vielä», sanoi Herrala, hevosmies.
»Ja puhtaasti juoksee!» kiitteli vallesmanni.
»Kuinka käynee?… Kuinka käynee?»
»Niin. Saapi nähdä…! saapi nähdä…!»
Kilpailijat lähestyivät vihaista vauhtia määräpaikkaa, mutta kuta lähemmäksi kilometritolppaa saapuivat, sitä likemmäksi Mäenpään poikaa Salkko ehti, ja kun juuri olivat tolpalle saapumassa hurautti Salkko eteen ja ehti pyörähtää jo paluumatkalle.
»Sillä lailla… sillälailla, Salkko!» kiitteli Ollin-Mikko naurusuin ja kiiluvin silmin. »Onkos varaa parantaa? Kiinnitä, helvetissä, loppumatkalla!»
Mäenpään poika kuului kiroavan ja lähti riivatun kyytiä paluumatkalle, mutta Salkko oli ehtinyt jo muutamia metrejä edelle.
Nyt alkoi tuima ottelu, sillä kumpainenkin pani parastaan. Huutoja kuului ja hoilotuksia. Ollin-Mikko huusi ja nauroi, Alkotti kirosi, kun näki, että yhä enemmän jääpi Mäenpään Arvi Salkosta…
Vihaisesti juoksi nyt Salkko, askel oli vieläkin pitkä, mutta nyt niin nopea, että hirvitti; tie pölisi ja Salkon pitkä tukka hulmusi kuin varpuluuta pystyssä. Mäenpään Arvi koetti kiinnittää, kädet huitoen molemmin puolin, mutta välimatka piteni pitenemistään…
»Hurraa!» huusi jo vallesmanni, vaikkei Salkko vielä ollut perilläkään.
»Enpä minä olisi uskonut, että tuo Salkko vielä on noin nopea!» sanoi
Ojalainen.
»Johan minä sanoin», virkkoi vallesmanni.
»Se on sitkeä kuin kuivaliha», sanoi joku.
Ja jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan kaikki kokoontuivat keskelle tietä.
»Pois viivalta!» muisti opettaja viime hetkellä huutaa.
Ja siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi ja hihkaisi kuin nuoret pojat…
»Hurraa!» huusi vallesmanni ja heilutti lakkiaan, ja muutkin hurrasivat.
Salkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta luonnoltaan nolompana.
Mutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin on Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta… kyllä kannattaa hurrata». Ja niin hurrattiin Arvillekin.
Mutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä olleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja lähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon päin… Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin… Ollin-Mikko oli siepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja juostessaan porisi:
»Et saakeli soikoon jätäkään… jos olisin avojaloin… paksut kengät, sukat ja heinät…»
Eikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat rinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että Salkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin ja vilahti sivu Alkotin kuin varjo…
Ja kun miesjoukkoon pääsi, niin hyppäsi ja hihkaisi…
»Sillä lailla, Mikko!» kiitteli vallesmanni. »Ei olisi, näemmä, näistä nuorista miehistä rosvo Mattsonia kiinni ottamaan…»
Mutta innostus oli niin suuri, että nyt rupesivat pikkupojat kilpaa juoksemaan. Opettaja katsoi kelloa ja Ollin-Mikko oli sinä miehenä, joka kolmeen asti lukien lähtömerkin antoi.
II
Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kilpajuoksulla oli merkillinen seuraus.
Juoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin perustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli etelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa ranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun lahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka sunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt pikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä innokkaammiksi kaikki kävivät.
Ja kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra Romsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin suurenmoinen päätös.
Päätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin mahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja ruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja anteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi, joita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen markkaa kukin ja merkitsivät listaan.
Ja aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin voimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen yötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen takavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan puhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa ollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin olivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.
Pian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai yhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään, niin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan oli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta sellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu ainoatakaan penniä.
Ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä.
Kerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat ovat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna rajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta huono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja monta, ja puhdasta rahaa!
Niin kerrottiin.
Hietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan osaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan palkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän ne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin ja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia. Heinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita muunpaikkakuntalaisista.
Semmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu, että nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja heidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin ilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka juoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä tullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan Alkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli Frans Penjami livistänyt.
Ja niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli, mutta juoksuhenki yhä kasvoi.
Mutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi kasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei sekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen sotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan saarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain hommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille…
Mutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut puolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka oli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä eikä tätä.
Eräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja alkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei ollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että jotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä iltamyöhällä.
»Hyviä poutia pitelee», arveli Salkko puheenaluksi.
»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle tuumasi:
»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä aikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»
He juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa loppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt, hampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:
»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu, monta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja…»
»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin tusinatravarit talon väliä… Kas sepä oikea tuuma… Missähän pitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.
»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… eli tämän Repovaaran ja Jannenmäen välissä…»
»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon, arvasivatkin parhaan paikan…»
»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta. Ovat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja kuuluu tulevan painiakin…»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että eläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti…!»
»Niin kertoi Romsi. Ja kovasti kehoitti minuakin juoksemaan…»
»Mitä sinä?» kysyi Mikko.
»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi Romsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka muistat…»
»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme takaa-ajamaan.»
»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta, kehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet vielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä juoksukilpailuun hyvänsä…»
Mikkoa nauratti, ja hän virkkoi:
»Ei tuo kummia taitaisi tehdä, vaikka yrittäisi…»
»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää sinunkin tulla…»
Ja vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he molemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi tapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet taivaltamaan.
»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko. Ja myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin harjoittelemaan.
Mikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja ilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat pian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon päin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu suussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa nukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.
»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti pirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.
Mutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että hän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset vielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä! Vaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan Alkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan… Vaan jo minä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään… Keitä kaikkia tulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen menijä…
Vihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia kiinnipyytämässä… Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän koki kynsiä niinkuin voi… ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi nyrkkinsä seinään…
Aamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä paisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja arvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.
Heinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos ja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos puserosillaan.
Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.
»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.
Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan, mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi Jannenmäkeen päin.
Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että vielä oli jaloissa jäntevyyttä.
Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.
— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.
Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.
Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.
— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän ja meni päästämään vieraat sisälle.
Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».
»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.
»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… Kuulehan, Mikko, kun luen…»
»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli suupielessä.
»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja», sanoi hän.
»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.
Ja Mäenpään Arvi luki:
Heinärannan urheiluseura toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen, ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet palkintotuomarit.
Aukusti Herrala, Robert Romsi,
talokas metsäherra
Alfons Gullstén, Ernst Ropsu,
vallesmanni eläinlääkäri
»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.
»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:
Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä. Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja…
»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —
Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan
paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin
Karungin kirkontapuli.
No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.
»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.
He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki
Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.
»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.
»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika…»
»Jo minä arvasin… Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.
»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.
He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi, jos kiven päältä katsoisivat!
»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo Välijänkkä on vetelää suota… Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu…»
Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.
Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä, lähti hän.
Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä, varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.
»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.
»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa, edellä kävellen.
Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.
Mikko nauroi ja huusi:
»Teepäs testamenttisi…»
Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:
»Tämä on kamala jänkkä… tätä ei juoksua mene kukaan…»
»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella olevan vastusta… Kerrankin narrasi…»
Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon silmälleen, niin…
»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.
Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi…
Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta »vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata metriä.
He kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.
Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä lähteestä.
Ojalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.
Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin, näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen keskeltä…
Minkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:
»Aiotko yrittää, Mikko?»
»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan», vastasi Mikko.
»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.
»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin…»
Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:
»Mitä sieltä haette?»
»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.
Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain… näin sunnuntaipäivän kuluksi…
Mutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.
* * * * *
Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä. Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat… Hän ihmetteli, mikä maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika, mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:
»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan tienhaaraan!»
Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen ja veti kengät jalkaan.
»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!» höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:
»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»
Silloin Mikko ehti ulos ja sanoi:
»Kotona minä tässä…»
Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa, suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä toinen…
Mikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.
Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi kepit pystytettiin.
»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa tulee tehdä… Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku ja lippu päähän.»
»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.
»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.
»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu pitkin maantietä?»
»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.
»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat liukkaat kuin munakka jää…»
»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.
Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi uteliaana perässä.
»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.
»En minä tule… tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi
Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset…»
Vallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi vitjamiehille:
»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»
Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää, jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan Jannenmäkeen.
Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.
III
Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie, sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.
Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat kaikki.
Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle, myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää, silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella, oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle, johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui matka sinnepäin.
Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri. Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.
Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.
Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.
Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen…
Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat, tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista keikahtaisi…
Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä kukaan jaksaisi yli päästä… Rantakivet molemmilla törmillä olivat märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen. Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata…