OLLIN-MIKKO, AAPON-ULLA JA ULLAN-EINO

Kertomus kylän takalistolta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1910.

I

Kevät oli ollut pitkä.

Panteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihen aikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaa hypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkin Repovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaa veden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässä ja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.

Mutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisi voittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevät edistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Mutta varhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevan myllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan. Eipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jo kaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtava pauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikko puuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävää elämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkin Repo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa oli nähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisina tulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseen ojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievän myllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojan partaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin oli hauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväin käyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokin elatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämää kuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut. Miettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, että kyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamulla varhain. Muisteli Mikko erästä kevättä — hän oli silloin nuorena poikana — jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanan kesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättä tapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.

Ei ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyt talviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhot olivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähin naapurista, Apunlaaksosta, lainatakin…

— Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän kaksi sataisi vettä, — mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka, johtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihen istahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelän rinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkin tapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala yli koko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangen peittämälle joen uomalle.

— Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, — ennusteli hän. — Saattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta poissa… Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän… Herralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun…

Mutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiin lemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laski suuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savuja lyhytvartisesta, isokoppaisesta piipustaan.

Siinä aivan lähellä, kyläläisten myllytien vieressä, oli Mikon pieni pirtti, jonka mäen ja rannan puolella, kiviraunioiden ympäröiminä, olivat hänen molemmat peltotilkkunsa. Siihen oli pienen pirtin salvanut ja kivikkoon peltoa tehnyt. Siinä se sitten olikin näkösällä kaikki, mitä oli puuhannut. Pelloista sai hyvinä vuosina tynnyrin ohria, eikä halla koskaan ehtinyt tänne lämpöiseen Repovaaran laitaan viljaa pilaamaan. Mutta talvi oli niin pitkän pitkä… loppuneet olivat jauhot…

Aikansa istuttuaan myllynportailla Mikko nousi ja läksi astumaan. Ohi mennessään hän poikkesi Apunlaaksoon, joka oli Mikon lähin naapuri. Siitä olivat miehet tukkimetsällä vielä ja vaimo kahden nuorimman lapsensa kanssa vain kotosalla.

Tiedusteli Apunlaakson emäntä Mikolta, joko Repo-ojaan tuntui vesi lisääntyneen, ja kummaili samassa tätä pitkää kevättä.

"Jopa kuului Herralan myllyntokeessa niinkuin vähän virkeämpi veden juoksu", sanoi Mikko. "Kun päivänkin oikein suveaisi… mutta mitäs kun ei käännä tuulta etelään…"

Tuumaili Apunlaakson emäntä, jotta eikö joutaisi Mikko hänelle pilkkomaan vähäisen keittopuita…

"Joutaapa nyt vielä… vaan kyllä tässä taas tulee semmoinen kiire, ettei ole yötä eikä päivää… Tulevalla viikolla luulen jo, että Herralan mylly käypi… Pannetta alan tänä päivänä jo sysiä…"

Mikko katseli vesissä suin mitä emäntä hommaili. Näytti toimittelevan Mikolle einettä. Ja kun oli perunat, leivät ja kastikkeen pöydälle pannut, niin Mikolle virkkoi:

"Haukkaa nyt tuosta vähän einettä, vaikka lienet jo einehtinytkin, — mutta hyvä syönyttä syöttää, sanotaan."

"Jo minä söinkin, vaan jospa häntä vähän haukkaakin", arveli Mikko, ja hänen tyhjä vatsansa mourusi.

Itsekseen Mikko mietti, että jo on hyvä ihminen tuo Apunlaakson emäntä… Mutta ääneen ei mitään puhunut eikä ollut hopussa syömään, vaan sai emäntä toistamiseen pyytää. Mutta sitten kun istui pöytään, alkoikin eväille lähtö tulla.

"Mennä vuonna jo tähän aikaan myllyt kävivät", sanoi emäntä.

"Jo toki. Ja sulana oli koko Repovaaran etelänpuolinen rinne", vastasi Mikko, suu täynnä perunoita.

"Minulla vihloo rintaa niin kummasti ja karvastelee… jos entiseksi on, niin suvi tästä tulee ja raskas vesisade", ennusteli emäntä.

"Samaa ennusti Ullakin tässä aamulla, kun Ojalaiseen läksi lampaan keritsemiseen."

Niin siinä Mikon aterioidessa keskustelivat ja kevään tulevan toivoivat.

Ja Mikko, puhdistettuaan kaikki, mitä emäntä oli hänen eteensä latonut, pani piippuunsa ja lähti notkeana ja virkkuna miehenä pihalle puita pilkkomaan.

Ja sieviä pikku puita Mikko pilkkoi ja sievään, taiteelliseen kasaan ne asetti. Ei kukaan pilkkonut puita niin hyvin kuin Mikko, eikä kukaan niin sieviä pinoja laittanut.

* * * * *

Ei ollut Apunlaaksosta Mikon mökille kuin syltä kymmen. Naapureita yhdisti kesäisin ja talvisin kinttupolku, jonka Mikko pyryjen perästä loi auki.

Mutta kahvit keitti vielä Apunlaakson emäntä Mikolle. Ja Mikko, juotuaan monesta aikaa kolme kookasta kupillista, läksi tyytyväisenä miehenä mökilleen. Porstuan oven säppiin oli tuominen tikku pistetty — se oli merkki, ettei ollut ketään kotona, — muuta lukkoa ei ollutkaan.

Pirtti oli pieni niinkuin pienintä lajia sauna, ja pienoiskokoa oli mökin sisustakin. Oven puolella, sivuakkunan luona, oli Mikolla itsellään paikkansa. Siinä oli lyhyt penkki, joka samalla oli Mikon sänky. Seinällä oli sitten minkä mitäkin työasetta, mutta ihan katonrajassa kolme puista naulaa rivissä vierekkäin. Ne naulat olivat myllynavaimia varten: ovimmaisessa Mikko piti myllyn jauhatuksen aikana Ojalaisen myllyn avainta, keskimmäinen naula oli Herralan myllyn avainta varten ja laidimmainen pappilan.

Karsinan puoli pirttiä kuului Ullalle, Mikon vaimolle, ja Einon paikka oli kangaspuitten ja uunin välissä.

Raukaisevan tuntui Mikkoa. Olisi ollut paikattava nuo Ojalaisen piian kengät, mutta eipä tuntunut olevan työlahjoja. Siitä työstä olisi saanut sen verran lantteja, että olisi kyennyt särpimen ostoon.

Piippuunsa Mikko pani ja mietiskeli. — Mihinkä lie mennyt taas se pojan hunttiokin? Äitinsä sitä ruokkii laiskana, mutta eipä liikene minulle suupalaa leipää, vaikka kyllä tietää, että minulta ovat jauhot kaikki… Vaan liekö itselläänkään enää monta leipomusta!

Mikon teki mieli kiivetä ullakolle katsomaan, minkä verran Ullalla oli ruokavaroja, mutta kun ei koskaan ennen ollut sitä tehnyt, niin tekemättä jätti nytkin.

Peräakkunan luona oli pöytä, ja pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä. Tuo, joka oli isoin ja keltaiseksi maalattu, oli Mikon, pienin, maalaamaton oli Ullan, ja vanhin ja kulunein oli Einon, joka oli sen saanut kumminlahjaksi Piikkarien Soilalta, naapurimökin emännältä.

— Kumma, ettei Ulla ottanut piimäpyttyä matkaansa, kun Ojalaiseen läksi lampaan keritsemiseen, — mietiskeli Mikko. — Niin, mutta se ottaakin rahassa ja käy kauppiaasta kahvia, jota ei ole näkynyt keittävän viikkokausiin…

Mikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen peltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran laidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt ja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui Mikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää mitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä laakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa käyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä vieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen vähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa nimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.

Tuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava Repo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja kotoinen kylä, kirkolta alapäähän, — siinä se maailma, jonka Mikko tunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään tehnyt.

— Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa — joka haaralla, — mietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. — On sitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat… jos lie totta mitä kansakoululapset puhuvat… On maita ja meriä ja puolta korkeampia vaaroja kuin tuo Palovaara…

Ojalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli pohjassa suuri reikä.

— Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi tehdä vedenpitävät! — ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla, paikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.

Kyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin talvea, mutta harvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun ei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin silloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin lujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin, ettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan kylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina olevan muita kiireitä.

Eikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian kengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli juuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta loppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.

— Ullalla niitä on vielä perunoita, — mietiskeli Mikko. — On tässä omassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä Apunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että vaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään perunaa… Vaan odotappas aikaa… pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja silloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän… ja silloin taitaa Ullallakin vesi suuhun laskea… luulen…

Ja päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan kiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan irvistykseen vääntäen.

Johtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin. Miten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana, kun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita… Mutta viisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan vihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen naitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo äpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät. Mutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin on kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon pirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi Ullan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja puhdistaa pirtti silloin tällöin.

Siihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli varovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: "Muistat kai välipuheemme?" Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli, ja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin, johon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.

Sitten vihittiin.

Mikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.

— Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, — jatkoi Mikko äskeisiä ajatuksiaan. — Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta silloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi… ja hoitaa on saanut… en ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan…

Tämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin tahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin. Ojalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli syksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään kolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja vannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda lanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti…

Ei kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen maksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa hänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi… Sai mennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän useimmiten olikin…

Muut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja särvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa maksamassa…

Mutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei saatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille. Sillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka olikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko… Kerran oli Ojalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon ulkoniitylle… Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella Iso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä, niin kesken päivän väsyivät… Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että eipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi niittäjäksi…

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten kenenkään heinäntekoon enää lähtenyt…

Eikä lähde…

Hän sai Ojalaisen piian kengän korjatuksi. Viimeisteli sitä vielä kämmeniensä välissä ja oikaisi käyristynyttä kärkeä…

Mutta sitten laskeusi pitkäkseen lyhyelle penkilleen ja painoi mustatukkaisen päänsä paikkaiseen sarkatakkiin, jonka oli käärinyt päänpohjaksi.

II

Mikko ehti juuri parahiksi vaipua unen helmaan. Hän heräsi kuitenkin siihen, että joku raivasi pirtin ovea lujasti kiinni.

Herralan vanha isäntä seisoi keskellä pirtin lattiaa ja hommaili tupakkaa piippuunsa.

"Jokos Mikkoa raukasee?" sanoi hän, ja kun oli piippunsa sytyttänyt, niin lisäsi:

"Sateen edellä se painostaa."

Jo nousi Mikkokin istumaan, haukotteli ja arveli:

"Teidän tulonne edellä se tässä minua niin painosti."

Herralan isännällä oli jo myllyturkki yllään. Siinä näkyi vielä menneensyksyllistä jauhonpölyä meitotun lampaannahan poimuissa.

"Lähdin tässä joutessani kävelemään ja otin tuon myllynavaimenkin jo valmiiksi tänne", sanoi Herrala ja kaivoi taskustaan ison rauta-avaimen.

Mikko virkosi aivan hereilleen.

"Pannaanpa se paikoilleen, ettei jää kulkeumaan", sanoi hän ja pisti Herralan myllynavaimen keskimmäiseen puunaulaan, jossa sen paikka oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta.

"Myöhäiseen menee nyt kevään tulo", alkoi Herralan isäntä puhua ja tarjosi tupakkakukkaroaan Mikolle. "Mennä vuonna jo tähän aikaan kävivät kaikki Repo-ojan myllyt… Vaan niin minä uskon, että kun nyt suojaksi kääntää, niin ylen äkkiä ovat vedet liikkeellä. Muistan minä erään keväimen, kun Olli-vainajan kanssa menin myllylle — ja silloin oli Vapunpäivä — eikä veden lirinääkään kuulunut ja panteet olivat paljon paksummat kuin nyt. Mutta silloin teki viikossa täyden kesän…"

"Niin voipi nytkin käydä. Jo minä tänä päivänä ajattelin lähteä pannetta sysimään…"

Mikko veteli oikein aimo savuja, sillä lujaan hän oli ison piippunsa täyttänyt Herralan isännän kukkarosta.

"Jauhot tässä loppuvat meilläkin", puheli Herrala. "Jos ei vaan viikon päästä ala mylly jauhaa, niin on hätä kädessä… Kuinkas Mikolla on jauhoja?"

Mikko ei huomannut sitä veitikan katsetta, joka Herralan silmissä ilmeni sitä kysyessä.

"Onpa niitä oleskellut, ja kohtapa tässä saadaan vereksiäkin jauhoja", valehteli Mikko.

"Jauhojen puutetta kuuluvat pitkin kylää valittelevan… Missä tästä Ulla on ja Eino?"

"Ulla tuo aikoi Ojalaiseen lampaita keritsemään. Mihin lie poika mennyt…"

"Etkö sinä sitä poikaasi antaisi ensi viikoksi töihin… Olisi siellä meillä päreenhöyläystä ja minkä mitäkin… omalle väelle avuksi…"

"Sillä on rippikoulu keskissä eikä ole semmoisia kenkiäkään… ja mitä sanonee itsekin, Eino…"

"Kyllä nyt jo Einokin saisi ruveta totuttelemaan työhön. Mies jo alulla kolmattakymmentä… renkinä saisi jo hyvän palkan ja vaatteet päällensä…"

"Ei se ole oikein tervekään koko poika", puolusteli Mikko. "Kerkiää se vielä maailmanrannalla lopunkin terveyttään menettää…"

"Työhön minä kyllä kärkehtisin, jos minun poikani olisi… ja mies parhaassa iässä ja terve kuin pukki", sanoi Herrala.

"Tehköön tahtonsa… saatanpa minä puhua", vastaili Mikko.

Kun Herrala vielä oli muistuttanut panteen sysimisestä, läksi hän kotiaan päin kävellä juppaisemaan, lyhyt, päällyksetön myllyturkki somasti heilahdellen ja piippu suussa sauhuten.

— Mitä se tuokin Herrala tahtoo pojan töistä ja kantaa vaaria, tekeekö vai onko tekemättä…? Eipä kulje kerjuulla eikä toisen omaa himoitse, vaikka kultaläjän viereen maata pantaisiin, — aprikoi Mikko.

Sitten katseli Herralan myllynavainta. Otti sen naulastaan ja tutki… Olivatpa antaneet hiukan ruostua…

Mikko hankasi tuhalla ruostepilkut pois ja asetti sen sitten naulaansa… Siinä se oli jo Herralan myllynavain… pian siihen tulee pappilankin ja Ojalaisen avain, joka on kaikista pisin…

Hän katseli miettiväisenä nauloihin. Mennä vuonna siihen ensiksi pantiin pappilan myllynavain — nyt Herralan. Saapa nähdä, kenen avain ensi keväänä ensiksi naulaan joutuu… Taitaa pappilan joutua… Ojalainen oli aina hitain. Heräsi vasta silloin kun muiden myllyt jo pyörivät että vilkkui…

Mikko läksi ulos. Pirtin päässä oli sievä pino tasaisiksi sahattuja pieniä halkoja ja pinon vieressä hongan oksista pirstottuja keittopuita. Mutta siitä pari syltä Apunlaakson ja Mikon rajassa oli laudoista tehty, teräväkärkinen kota, käymälä. Sinne Mikko pistäysi.

Hän käveli sitten eteläiseen pirtin päähän, jossa jo oli täplä sulaa maata nurkan juuressa, ja siinä vasta pisti leveän, nahkaisen tuppivyönsä kiinni. Katseli kylälle päin, pitkin myllytietä, joka mutkikkaana kulki vainioiden poikki ja Männistön aitan pohjoispuolella yhtyi valtatiehen. Siellä näkyi Männistön aitan sivulla Herralan isäntäkin mennä juppaisevan, likaisen valkoinen myllyturkki yllään…

Hevosia siellä ajoi tiellä kahakäteen, tiu'ut soivat ja kulkuset helisivät… Näkyi Ruotsin puoleltakin joku ajavan pitkin linjasuoraa, viitoitettua tietä…

Julman lämpimästi nyt päivä paistoi ja etelän taivas lienteli, ja Mikko tunsi, että karvas vesi nousi vatsasta suuhun, — se aina ennusti ja tiesi sadetta…

Hän palasi pirttiin ja alkoi paikata kintaitaan, sillä hän päätti lähteä pannetta jyystämään Herralan myllyn edestä…

— Jotta saapi ovenkaan auki, — hän arveli.

Mutta juuri kun hän sai langan punotuksi, saapui Einokin kotia, takin alla kainalossa käärö.

Einoa ei koskaan Mikon-Einoksi sanottu, vaan syntymästä asti hän oli Ullan-Einona ollut. Mutta kovin oli isänsä näköinen tämä Eino. Samanlainen lyhyt ja leveä vartalo, ruskeat, kiiltävät silmät ja tukka musta kuin suutarin piki. Hyvin oli isänsä luontoinenkin, melkein laiskempi vielä. Ei ollut vielä täyttä päivää työtä tehnyt, vaikka oli jo alulla kolmattakymmentä, ja rippikoulu oli vielä keskissä.

Mutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän alta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi syömään.

Ei virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja koetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut… Kun vain ei olisi varastanut…! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että Ullan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin — olivat aina Mikolle sanoneet.

— Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi kuulua, — mietti Mikko. — Varkaalle minä olen vihainen kuin helvetti… Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota kuuluu nuorempana harjoitelleen…

"Tapasitko Ojalaista?" kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa saanut paikatuksi.

Eino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi ja toisella suupielellä vastasi:

"Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä."

"Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja ympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa… Lähtisitkö sinä toiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?"

Taas vastasi Eino toisella suupielellä:

"Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä…"

"No en minä kesken syöntiäsi… ja keskissä tässä on vielä kintaanpaikkaus minullakin…"

Siihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee kumppaniksi urakkaan.

Kun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä paikoilleen — leivästä ei jäänyt muruakaan —, alkoi hän kopeloida tupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa oli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin laiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä pivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.

"Pane tuosta minun kukkarostani", tarjosi Mikko.

Sanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.

Samassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.

"Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä", sanoi Mikko.

Piika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän korjannut.

Ja Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.

Mutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta pyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän, pikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin ammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso rulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja sianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja nosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja tulitikkupaketin vieressä.

Ja sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan rautapikka kummallakin olallaan.

Akkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän ja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.

* * * * *

Myllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli Ojalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen oli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei ollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi kädessään.

— Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, — sanoi itsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin silmäämään.

Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla, laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin… Känä suussa hän nytkin kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään ansaitsemaan… Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä enimmäkseen.

— Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään talvena, — mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen. — Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä kuppaamisella olisi saanut… Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin… ei jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa… nälkää on kurrannut monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia keittää…

— Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta… Nyt se kyllä taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja omasta vainiostaan keräilee…

Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa…

Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa…

Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.

— Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa kahvini juoda… Eino pahuskaan… että kerrankaan toisi äidillensä kahvipivon…

Hän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun lähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että mäiske kuului.

— Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä tulisi vielä saamapuolelle… Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä pari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään… Jos ei poika olisi syömässä… mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri… niin etteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa… Eikä Mikkokaan vaan työhön komenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan… Ja olkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko… Paras elättäjä! Kumman sitkeässä sillä on henki… kun ei nälkäänkään kuole…

Niin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula ja mäiskähtelivät kaiteet…

* * * * *

Mutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta myllyn ympäriltä ja alta sysien.

"Mistä sinä leivän sait?" tiedusteli Mikko.

"Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi… Pyysi vielä toistakin tekemään, vaan en viitsinyt…"

"Olisit tehnyt toisenkin…"

"Enpä mie", arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.

"Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän, niin annan maistaa", houkutteli Mikko.

"Tässä tulee niin palavakin, että…"

"Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin saatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa…"

"Taidan lähteä tukkijoelle", sanoi siihen Eino.

Mikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan laskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.

"Jokeen putoat ja hukut… tottumaton olet tukillaolija… hyhmäveteen… ja kylmät yöt sitten", pelotteli Mikko.

Eino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli. Paraskin tukkipoika!

Ja Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan puheli.

Mutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois, havaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu…

Mikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli kahvia.

"Jopa sitä nyt on sysittykin", sanoi Eino.

"No joo… ja huomenna lisää", myönsi Mikko.

Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään, Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.

Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat, kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat…

III

Tämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko oli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että kantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen majaillut kylän takalistoilla.

Hänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja paksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä oli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton laiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.

Siinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja myllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli monta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana myllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka toimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan myllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja Ojalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon myllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko myllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi, niin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua valkoiseksi kinokseksi.

Eiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka vesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä teroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa apuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja, milloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.

* * * * *

Viikon päivät oli sataa vihmonut vettä öisin, ja päivin paistoi ja lämmitti aurinko.

Kuin taikavoimalla alkoi kesä lähestyä ja kinokset alentua. Repo-ojaan alkoi vesi tuossa tuokiossa lisääntyä, ja pian kohisi rännien päällä valkoisena vaahtona kirkas kiveliönvesi. Veden kohina kuului jo selvästi Mikon pirtille, ja oven suuhun jo näkyi, kuinka jokaisessa myllynrännissä vesi räiskyi ja vaahtona kahden puolen ränniä pauhasi alas jäiseen panteeseen…

Hyvillään kulki Mikko edestakaisin pirtin ja myllyn väliä, hossissa ja hopussa jo oli. Myllytieltä oli jo lumi sulanut, ja korkean Repovaaran laidassa näkyi suuria, paljaita, kanervaisia päiviä.

Joka hetki lisääntyi vesi Repo-ojassa, koskena jo pauhasi jyrkintä rinnettä ja kiersi iloista vauhtia Metsämaan myllyä, joka oli päällimmäisenä ojan niskalla…

Kirkkaana aamuna nousi Mikko penkiltään hyvin varhain. Aurinko oli vielä korkean Repovaaran takana, Mikon pirtti, muut mökit ja koko Repovaaran kylki vielä varjossa, mutta lännen alla oleville vuorten huipuille jo päivä paistoi…

Koko Repovaaran laita ja ympäröivä metsä raikui lintujen laulusta, ja kevään suloinen lemu hajoitti Mikon mielestä unen jätteet… Repo-ojan pauhu oli kovennut ja vesi lisääntynyt yön aikana tavattomasti. Myllytien ojissakin pauhasi pikkukoskia, ja aivan pirtin editse vihkaisi vesi valkoisena vaahtona.

Kevät oli tullut!

Notkeana miehenä oli Mikko, ja keveästi, näppärästi hän liikkui. Hän palasi pirttiin, jossa Ulla nukkui kangaspuiden vieressä lattialla ja Eino kuorsasi uunin laidalla. Vikkelästi Mikko naulasta otti Herralan myllyn avaimen ja riensi ulos. Ja niin nopeaan kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, lähti hän myllyille päin astumaan.

Myllynjauhatuksen aikana oli Mikolla tapana pitää lippalakkiansa siten, että lippa oli niskan puolella. Ja siitä tiesivät kaikki, että nyt oli Mikolla kiire ja hoppu semmoinen, ettei mihinkään muuhun hommaan joutanut. Silloin oli hänen käyntinsäkin nopeampaa ja puhe lyhyttä ja katkonaista: ei ollut aikaa pitkiin selityksiin.

Jo oli heräilty muissakin mökeissä.

Apunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri kädessään…

"Jo on myllyvettä", hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja vauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.

Virnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä tuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään. Siihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa pyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat…

Mikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut kivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut jäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin oli jo eilen toriin säkistä löysännyt — ja nyt oli myllyvettä karttunut yön aikana aivan yllin kyllin…

Mikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten nostamaan tampulaa rännistä… Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää ränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven seisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven pintaa…

Se oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia… tämä vesien vallaton pauhu ja sauvakan hauska hyppely… Hän riensi myllyyn.

Kivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä kivenlautemille…

"Onpa vettä… terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan… jopa hikkaa kaunan, ettei silmä erota… jo saapi, saakuri soi, Herrala taas semmoisia jauhoja, ettei vertaa", hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan jauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko kourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.

Tyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja helisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan…

— Hei vaan! Kevät on tullut… Kylmä ja nälkä loppuneet!

Hän otti toisen kourallisen jauhoja suuhunsa ja hieroi koko tumman naamansa jauhoihin.

Virnemäen Heikkikin, kuultuaan että jo sauvakka helisteli Herralan myllyssä, käveli katsomaan…

Mikko pyörähteli kuin peikko kiven lauteimilla, milloin nosti, milloin laski kiveä, milloin jyvän varistusta lisäsi, milloin vähensi ja tunnusteli jauhoja, jotta tulevatko hyviä… ja hossissa ja ylpeänä pyörähteli, ei Virnemäen Heikkiä ollut näkevinäänkään…

"Taitaapa olla vettä!" huusi Heikki ovelta.

Mutta vaikka Mikko kuuli, niin ei ollut kuulevinaan. Vesi pauhasi, kivet kalisivat, ja sauvakka hyppeli kuin tulisten hiilten päällä…

Melkein ylenkatseellisesti Mikko silmäsi Heikkiä, joka ei myllyn hoidosta mitään ymmärtänyt, ei enempää kuin tuo maakivi tuossa myllyn edessä…

Mutta Heikki kumartui kuitenkin matalasta ovesta sisälle ja kävi tunnustelemaan jauhoja.

"Kylläpä tulee mieleisiä jauhoja", hän kehui.

"Mikäs on tullessa, kun mylly oikeaan reilaan laitetaan", sanoi Mikko, äänessään ylpeä sointu. "Nyt on parhaiksi jyvän varistusta, ja nyt ovat kivet sommilleen ihollaan", hän virkkoi sitten ja läksi ulos.

Silloin hän näki Ojalaisen tulevan rannasta päin pellonpiennarta pitkin aika vauhtia Virnemäkeä ja Herralan myllyä kohti…

"Nyt se heräsi Ojalainenkin vasta… olisi ollut aika takoa kivet ja muuten mylly valmistaa käyntikuntoon, mutta sillä miehelläkös sitä tulee huolehdituksi", porisi Mikko Heikille.

Ja Männistön aitan luona näkyi kaksi myllymiestä tulevan myllytietä pitkin… Olivat kai alapään isäntiä, Metsämaa, jonka mylly oli korkeimmalla vaaran niskalla, ja Torikka, jonka mylly taas oli ihan Herralan myllyn vieressä. Lyhyet, valkoiset lampaannahkaturkit näkyivät olevan yllä.

"Jopa alkavat myllymiehet heräillä", tuumaili Mikko. "Viheliäisen laiskat, eivät viitsi aikoinaan tulla pannetta sysimään… nyt saisivat myllynsä jauhamaan… Mutta sen minä sanon, etteivät jauha tänä päivänä muiden myllyt kuin tämä Herralan… Saapi Ojalainenkin sysiä ja jyystää tämän päivää ennenkuin tukki panteesta irtaantuu… ja sama työ on papinkin myllyssä… Kuka senkin sysinee…"

Heikki kuunteli Mikon puhetta avosuin, tyhmän näköisenä, ja sillä äänellä Mikko Heikille puhui, että "sinä myöskin olet mies, joka et ymmärrä myllynhoidosta et kärpänhäntää".

Kylmästi tervehti Mikko Ojalaistakin, vaikka Ojalainen naurusuin puhutteli ja tuumi, jotta "jopa on vesi lisääntynyt viime yön kuluessa…"

"Kummakos se nyt on, kun eilen semmoinen paiste oli, ja kuuma tulee päivä tänäänkin", sanoi Mikko ja pyörähti myllyyn takaisin.

Ojalainen meni perässä.

"Kylläpä saapi Herrala komeita jauhoja… No, niin se on… kun on mies, joka osaa myllyn hoitaa… Kun Herrala itse on myllärinä, niin tulevat jauhot karkeita ja kaunat ovat suuria kuin vareksen siivet…"

Osasi Ojalainen Mikolle mieliksi puhua, kehui yhä Mikkoa, sanoipa viimein, ettei toista semmoista vesimyllyn hoitajaa ollut tässä eikä toisessakaan seurakunnassa.

Jo lämpeni Mikkokin, hyvänä piti Ojalaisen puheen ja kiitokseksi virkahti:

"Pian kai teidänkin myllynne rupeaa jauhamaan… Eipä siellä näkynyt myllyn alla enää paljo pannetta olevan…"

"No, sitä minä tässä juuri… ja toin minä vähän tupakkaa myllärille", sanoi siihen Ojalainen ja ojensi Mikolle aika käärimän lehtitupakkaa.

Hyvilleen Mikko tuli, vaikka ei tunteilleen valtaa antanut; hymähti vähän, mutta ei kiittänytkään.

"Tässä olisi avain", sanoi sitten Ojalainen.

"Käyn tässä katsomassa, kun ehdin", lupasi Mikko.

"Minä lähden tästä jyviä myllylle hommaamaan."

Mutta kun Mikko oli saanut hyvään käyntikuntoon Herralan myllyn, läksi hän, rennosti kävellen, lippa niskan puolella, naama ja entiset myllyvaatteet jauhopölyn peittäminä, Ojalaisen myllylle, johon piti kulkea Virnemäen pihan poikki. Myllyn avainta hän heilutteli kädessään ja astui uljaasti. Kun Virnemäen emäntä mainitsi, että taisivat tulla Mikolle kevätkiireet, niin yli olkansa Mikko vastasi:

"Niin on hoppu, ettei tiedä kenen myllylle ensiksi ehtisi…"

Ojalaisen myllyn alta oli vesi leikannut panteen, niin että tukki ja siivet olivat puhtaina. Rännistä roivi vesi tampulaa vastaan, kahden puolen valkoiseksi vaahdoksi haaraantuen…

Suvea tietää, kun näin pian vesi pannetta leikkaa, arveli Mikko itsekseen, avasi myllyn oven ja kävi sisälle. Reilassa siellä olivat paikat. Mikko oli itse syysjauhatuksen loputtua myllyn siistinyt ja kaikki kompeet pannut paikoilleen. Eipä siinä ollut muuta nyt ensiksi kuin teroittaa kivet…

Ovelle silmätessään hän näki pappilan rengin seisovan ulkopuolella, pytty toisessa kädessä, toisessa valkoiseen liinaan kääritty… mitä lie ollut.

"Jopa on nyt vettä Repo-ojassa", kummaili renki.

"Vastakos sen nyt näet", ärähti Mikko ja oli jotakin hommaavinaan myllyssä.

Näki renkikin, että tässä oli tosi kysymyksessä, ettei tässä saanut ruveta joutavia rupattamaan. Äreänä näkyi olevan mylläri.

"Rovasti lähetti terveisiä ja pani mukaan… tässä on viilipiimää ja tässä limppu ja silavaa", selitti renki asiaansa.

"Vai terveisiä! Mutta miksei pidä huolta, että aikanaan panisi pannetta sysimään… Lähettikö edes myllyn avainta?"

"Jo toki. Tässä se on!"

"No sano sitten, että iltapäivällä saavat tuoda käytteitä, kun ehdin myllyn saada reilaan… ja kivetkin taitaa täytyä takoa… Tässä taas on minulle kolme myllyä hallussani, ja toisia kärttävät… en minäkään joka paikkaan repeä…"

"Sen arvaa, kun eivät muut osaa myllyä hoitaa…"

"Saavat hoitaa… vaan sahanpuruja ne jauhoikseen saavat… Tuokin Metsämaa ja Torikka, jotka tuossa näkyvät kiipeävän myllyilleen…"

"Vai eivät osaa teroittaa kiviä!…"

"Harva tämänaikaisista miehistä enää myllynkivet oikein takoa osaa… Toissa keväänä, kun sairastin jalkaani ja tämän pappilan myllykin oli suntion, Männeliinin, hoidettavana, niin kun viheliäinen oli takonut kivet niin pilalle, etten syysjauhatuksen aikana tahtonut niistä kunnon kalua saada, en takomallakaan…"

"On sanottu, että Ullan-Einokin on jo hyvä kivien terottaja…"

"Lapseksi se lukee vielä Einonkin, vaan kun minä myötäänsä olen neuvomassa, niin ei saa pilata…"

Nähtävästi Mikko ihastui rovastin lähetyksistä, puheliaammaksi tuli ja ystävällisemmällä äänellä renkiäkin puhutteli. Mutta ei vaan tuliaisista mitään maininnut, ei käskenyt rengin sanoa edes kiitoksia.

Mutta iltapäivällä toki sai tuoda käytteitä.

Mikko kävi nyt pappilan myllyn luo, joka oli ensimmäinen Ojalaisen myllystä. Rennosti aukaisi oven, konttasi myllyn alle, tukin ja siivet katseli… kunnossa olivat (oli jo ennen siellä kontannut). Kun myllyn alta tuli, niin nosti tampulaa… kunnossa oli… kiinni painoi…

"Hyvä on!" sanoi hän.

Hän oli nuortunut tänä aamuna taas kymmenen vuotta, sen hän tunsi. Ja kyllä sen näkivät Virnemäessäkin ja muissakin mökeissä.

Lukkoon pisti Mikko pappilan myllyn, samoin Ojalaisenkin. Otti pytyn ja nyytin ja käveli mahtavana Virnemäen pihan läpi Herralan myllylle, jota vielä katsoi, että tekikö kelvollisia jauhoja… Hyviä teki… ja nopeaan. Oli jo vajaassa parissa tunnissa tehnyt puoli säkkiä… Mutta molemmat parit olivatkin käynnissä, ja vettä riitti rennosti…

Aurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että kaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa. Herralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin lämpöisesti, että hikeen löi…

Jo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi eikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen huipuilla…

Onnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut. Ruokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat… Hei vain!

Jo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat tulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä purossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli lapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia, joihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.

Ojalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut enää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta lapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän poikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti leikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä. Pojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli ammatissaan.

Siinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.

"Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!" huusivat Virnemäen pojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.

Ja kävi Eino heitäkin opastamassa.

Mutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen mökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa kädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen avaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa…

Kolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.

Ulla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä hiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan puhuttu.

Mikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa asetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen Herralan ja laidimmaiseen pappilan.

Siinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi liikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen pappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.

Avaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta aikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta kuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista jauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus kevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli…

Mikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale valkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja tyhjensi siihen pappilan viilipiimän… ähkäili siinä ja pyörähteli toimessaan…

Unehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki viekoittelevan silavakimpaleen…

Mikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein purematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:

"Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista…"

Hän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää…

Ullan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että piti sylkäistä.

"Anna nyt minullekin murunen maistaa", hän pyysi rukoilevasti.

Mikolla oli suu niin täynnä, ettei saattanut vastata heti, mutta kun sai palan niellyksi, vastasi:

"Annoitko sinä minulle kahvikuppia, kun pannetta tulin sysimästä… ja oletko antanut yhtään perunaa, vaikka on Apunlaakson kellarissa… häh?"

Siihen ei ollut Ullalla mitään sanomista.

Ja Mikko söi miehen lailla vatsansa täyteen ja sakeaa piimää ryysti palan paineeksi.

Mutta syötyään hän veti puukollaan merkin silavakimpaleen jäännökseen, niin ettei siitä taitavinkaan varas osaisi niin viisaasti maistaa, ettei hän sitä huomaisi. Vei sitten limpun jäännöksen ja silavan porstuaan vanhaan arkkuun, jossa hän leipänsä säilytti ja muunkin ruokatavaran, kun osui olemaan.

Alkoi sitten tupakkaa leikata ja röyhteli siinä ihan Ullan korvan juuressa ikäänkuin kiusalla.

"Syönyt mies on aina syönyt mies!" sanoi hän.

Kun hän paraikaa pienensi tupakkaa, tuli Metsämaan isäntä sisälle. Täytyi kumartua melkein vinkkeliin, ennenkuin mahtui matalasta ovesta pirttiin.

Nöyränä oli Metsämaa. Hyvää huomenta toivotti ja virkkoi:

"Olipa täällä isäntä kotona."

Mikko tunsi Metsämaan entisestään suureksi kiusantekijäksi ja vastasi karskisti:

"Ei tämmöisissä mökeissä ole isäntää."

"Mikäs muu! Isäntä se on talossaan, oli talo iso tai pieni", koetti Metsämaa olla kohteliaana. "Mutta jo nyt hopusti kesän teki… ei sitä olisi uskonut", hän sanoi sitten, kun Mikko ei mitään puhunut.

Mutta Metsämaa tunsi Mikon ja niin juohevasti osasi jutella, että jo ratkesi Mikko raikkaaseen nauruun ja lupasi tulla Metsämaankin myllyn laittamaan käyntikuntoon.

"Minulla on tässä niin helvetin hoppu", hän selitteli. "Herralan mylly jo jauhaa, Ojalainen tuopi pian käytteitä, ja kohta on pappilankin kuorma myllyn edessä… Ei tässä taas ole lepoa yöllä eikä päivällä…"

Hän otti myllynavaimet nauloistaan, helisteli yhteen ja sanoi:

"Lähteä pitää… ei ole aikaa istuskella… Ison veden aikana ovat myllyt ylen tähdelliset hoitaa…"

Metsämaa seurasi perässä ja varoiksi Mikolle puhui:

"Jos sinä sitten, Mikko rakas, olisit niin hyvä… sitten kun vähän lomaa saat… että tulisit tuota minunkin myllyäni laittamaan… Peukalo siinä tulee keskelle kämmentä viisaammillekin miehille kuin minä… joka myllyn oikeaan kuntoon saapi…"

Siitä puheesta Mikko piti, tulla lupasi, mutta vielä muistutti:

"Panne pitäisi myllyn alta aina sysiä hyvissä ajoin… Mikä sen sitten jyystää, kun vesi lisääntyy…"

Ja keveästi, näppärästi ja taajaan hän astui, lippa niskan puolella.

Eino siinä puuhaili Ojalaisen pojille myllyjä. Muistakin taloista oli kokoontunut poikia hauskan mäen rinteelle myllyjä katsomaan ja itselleen tekemään…

Yhä useampia myllymiehiä alkaa tulla. Mikko näkee täältä korkealta mäeltä, kuinka alempana olevien myllyjen luo ajaa jyväkuormia ja vilahtelee lyhyitä myllyntukkeja. Siellä on alempana vielä kymmenkunta myllyä, muutamat melkein vierekkäin…

Koko Repo-ojan varsi on iltapäivällä myllymiesten hallussa, ja myllyjen ympärillä on vilkas liike… Yhä lisääntyy ojissa vesi, ja pauhu enenee. Sauvakat takovat kilpaa, huutojakin kuuluu, iloisia lasten ääniä, ja Repovaaran kupeelta lintujen laulua…

Niin muita ylpeämpänä liehuu Mikko myllystä toiseen, jauhoissa kuin peikko ja suupielet taikinassa, liehuu ja kiroilee, kun häneltä hyviä neuvoja tullaan pyytämään… Einokin maleksii myllyltä toiselle, ja joku isäntä saapi hänet, kun siivosti puhuttelee, kiviä teroittamaan.

Illalla kävelee pitäjän herrasväkikin Repovaaran laitaan, Repo-ojan juhlallista pauhua kuulemaan ja somia myllyjä katsomaan. Mutta Mikko liehuu myllyltä myllylle, suu jauhoja täynnä ja lippa niskan takana. Ei ole näkevinäänkään, vaikka rovastikin myllylleen kävelee, on hopussa vain. Herralan myllyssä hän nostaa kiveä, Ojalaisen myllyssä lisää jyvänvaristusta silmään, ja viuhtoo sitten pappilan myllylle. Hyvään iltaan kuitenkin vastaa, kun rovasti myllynsä luona tervehtii.

Kun Mikko menee sisälle, tirkistää rovastikin, kumartuneena, myllyyn, jossa kaksi kiviparia pyöriä vihkaisee ja jauhot pölisevät ympäri…

Hymysuin siinä katselee, kun Mikko hommaa lisää varistusta toiseen pariin, mutta toista kiveä, joka tuntuu alkavan kuumeta, nostaa hiukan, moukarilla kiilan päähän kerran kaksi paukauttaen.

"Taitoa tuossa kysytään", huutaa rovasti.

"Joo. Ja pitää näin runsaan veden ollessa melkein lakkaamatta olla kiviä asettamassa… Kuumuvat pian, ja silloin jauhot imeltyvät… tai on liian paljon jyvänvaristusta… niin silloin täyttää kiven silmän ja lyö taikinaan…"

"On se", ihmettelee rovasti. "Montako myllyä Mikolla nyt on hoidettavana?" hän sitten kysäisee.

"Kyllähän ne niitä minun hoitooni jättäisivät vaikka jokikinen, vaan määrä se on, mitä yksi mies kerkiää… Kolme näitä on nytkin… tämä, Herralan ja Ojalaisen niinkuin ennenkin… vaan kahdessa olisi kylliksi, kun yötä päivää myllyt käyvät ja tämmöinen veden paljous on…"

"Minä arvaan", sanoo rovasti.

Mikko silmää vielä kerran myllyyn sisälle, paiskaa sitten oven kiinni, ottaa avaimen lukosta ja pistää taskuunsa. Sitten lähtee tepsuttamaan taas Herralan myllylle…

Ja niin Mikko uljaana myllärinä hommailee, niin edestakaisin myllyjen väliä hossissa ja ylpeänä kävelee…

Ja päivä paistaa lämpöisesti Repovaaran laitaan, vesi pauhaa ja vaahtoilee, linnut laulavat ja sauvakat kilvan hyppelevät. Pikkupojat leikkivät sahamatteineen, ja kaiken yli raikuu riemuinen huuto:

— Kevät tullut en!

IV

Mutta kevät kului, kiveliöiden ja erämaiden lumet olivat kirkkaina vesinä valuneet alas vaaroja ja vähenivät hiljalleen.

Vähennyt oli jo Repo-ojassakin vesi, mutta myllyt vielä käydä vihkaisivat, vaikkei sauvakka enää niin nopeaan tatistellut eikä tukki pyörinyt niinkuin kirsiveden aikana.

Kylvönkin aika lähestyi. Myllymiehiä näkyi yhä harvemmin ja harvemmin, ja pienet syrjäpurot, joissa Virnemäen ja Ojalaisen poikien pienet ja sievät myllyntukit olivat pyörineet, olivat aivan kuivuneet.

Mutta vielä käytti Mikko pappilan myllyä, ja Herralan myllyssä saivat nyt mökkiläiset ja joku toisenkyläläinenkin jyvänsä jauhoiksi, jos osasivat Mikolle mieliksi olla.

Mikko oli näinä viikkoina ansainnut hyvin, ja Einokin oli ollut apuna kiviä teroittamassa. Leivän ja keitoksia olikin Mikko koko jauhatuksen ajan Einolle antanut, mutta särvintä sai poika hakea mistä tahtoi ja sattui saamaan. Ulla oli kutonut Metsämaan kankaan valmiiksi ja siirtänyt jo kangaspuunsakin Apunlaakson halkovajaan, jossa oli hyvä, vedenpitävä katto.

Mikko oli pannut ansaitsemansa jauhot porstuan loukkoon suureen tynnyriin, joka nyt oli aivan täynnä; sitäpaitsi oli kaksi viidenkymmenen kilon säkkiä täytettyinä jauhoilla, tynnyriä vastaan nojallaan…

Oli leipää tiedossa! Ei tarvinnut ketään palvella eikä kumarrella!

Näin runsasta kevättä ei ollut Mikolla ollutkaan pitkään aikaan. Jauhoja oli kuin pienessä talossa ja sitäpaitsi vielä puhdasta rahaa rovastin takana toistakymmentä markkaa, säästönä kansakoulun puiden pilkkomisesta. Oli jättänyt viimeisen kvarttaalin (sillä kvarttaalittain hän oli tahtonut palkkansa "nostaa") ottamatta, vaikka nälkä oli kiljunut ja hätä huutanut. Eikä aikonut ottaakaan ennenkuin juhannukseksi.

Hätäkös oli elää ja olla! Pois alta vain!

Kylvöhommiin rupesi Mikkokin, sillä myllynjauhatukseltakin alkoi nyt joutaa. Kevätkylvöjä tehtiin joka talossa, ja kiire oli. Vähän oli väkeä kaikilla, sillä kaikki miesväki, joka kynnelle kykeni, oli mennyt tukkijoelle. Ulla oli Ojalaisen peltoon jo perunansa istuttanut, ja vuokra oli määrä maksaa pellonleikkuulla. Ja peltotöissä kulki hän Ojalaisessa joka päivä, mutta yötä kotimökillä kävi olemassa.