HARMAALAN EMÄNTÄ

Kyläkertomus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

1.

Huhtikuun hanget kantoivat.

Harmaalan nuori isäntä valjasteli ajokkiaan, aikeissa lähteä Hautalaan, puolenkymmenen kilometrin päässä olevaan morsiamen kotitaloon.

Aurinko oli äsken noussut ja kimalteli kuuraisella pihamaalla, navetan ja aittojen katoilla. Tuvan savupiipusta tuprutteli savua ja isäntä arvasi vanhan Leenan, äitinsä, nousseen aamukahvia valmistelemaan.

Harvoinpa sitä näin aikaiseen noustiinkaan Harmaalassa. Iltaisin tuli aina valvotuksi myöhempään kuin muissa taloissa ja aamulla nukutti.

Iltaisin pelattiin tuvan pöydän ääressä ja siinä tapasi hyvin usein yö. Vanhan isännän kuoltua oli tämä tapa tullut käytäntöön, eikä siitä luovuttu, vaikka vanha emäntä töikseen siitä valitteli.

Markku sai valjaat kuntoon ja silitteli oriinsa kiiltävää kaulaa ja taputti lautasta. Vauhkona odotti ajokas lähtöä.

— Kahvi on valmis.

Vanha Leena siitä tuli portaille sanomaan. Näytti olevan mielessä muutakin sanottavaa, mutta epäröi, sanoisiko vai jättäisikö.

Poika lähti hakemaan morsiantaan paikkakunnan vanhan tavan mukaan taloa katsomaan ennen kihloihin menoa, ja malttaisiko olla nytkään sillä matkalla maistamatta?

Oli viinoihin menevä tämä talon ainoa perillinen. Osti kun sai ja keitätti omista rukiista. Isä oli ollut samanlainen, ja poika seurasi isänsä polkuja.

Emäntä palasi portailta tupaan allapäin. Olisi pitänyt sanoa, muistuttaa, mutta se taas siitä suuttuu, niinkuin aina ennenkin.

Markku ryysti kahvia. Näytti olevan kiireissään.

— Käyhän toki vaihtamassa takkisi puhtaampaan, sanoi vanha Leena.

Sen povitaskussa pollotti..; pullo varmaankin, ja se ei sitä jättäisi muuten, jollei takkia vaihtaessa sattuisi unohtamaan.

— Eikä nuo tuntene minua tälläkin… virkkoi Markku ja nousi lähteäkseen.

— Ottaisit kuitenkin… Kerttukin saattaa pahastua, kun työtakilla…

— Eihän tämä työ… pyhäpäiväinen toki.

Markun ääni tuntui lauhkealta ja emäntä uskalsi sanoa:

— Ja tuo pullo joutaisi myöskin pois tällä kerää. Jätä hyvä mies se kotiin.

— Noo, mitäs te tyhjiä… aina minä osaan itseni hoitaa.

Markku meni. Vaihtoi takin, mutta emäntä näki pirtin ikkunasta, että vasen povi oli taaskin täyteläisempi. Se ei sittenkään hennonut sitä jättää.

Huhtala oli pitäjän suurimpia taloja ja vanhin tytär, Kerttu, oli pitkän miettimisajan jälkeen suostunut lupautumaan Harmaalan emännäksi. Harmaalan maine ei ollut parhaimpia; ja sen vuoksi Kerttu oli siirtänyt päätöksensä aina tuonnemmaksi.

Harmaalan vanha isäntä oli ollut vanhuuden päiviin asti markkinahuijari ja ryyppymies. Kun ei enää jaksanut viimeiseltä itse hääriä viinatrokarien jäljillä, piti pojan hänelle viinoja kuljetella.

Harmaalan ympäristö, koko kylä, viljeli viinoja. Sotavuosina luovutettiin vain osa viljasta ja kaikki syömäviljasta tähteeksi jääpä poltettiin Maahiskorvessa, joka oli ollut jo viinan vapaan kaupankin aikana kotoisen polton tyyssijana.

Harmaala oli hyvämainen, voimakasmultainen talo, mutta velkaa oli vuosien kuluessa vain lisääntynyt.

Työtä tehtiin, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Markku kuljeksi markkinoilla ja kylissä, teki kauppoja ja hävitti. Rengit saivat laiskotella ja verotyöläiset unohtuivat väliin koko rupeamaksi latoon, kun kerran isäntä ei ollut töitä valvomassa. Markku oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja lauhkea, ja niinpä tyytyikin tällöin vain murisemaan työläisilleen, eikä sen sanottavampaa toimimaan.

Markku kiihdytteli ajokastaan hurjaan vauhtiin. Oltiinhan menossa
Huhtalaan, komeaan taloon, komean tyttären luokse.

Kerttu perii puolet Huhtalasta, ja se kauppa kannattaa. Perinnöstä ei mene puoltakaan Harmaalan velkoihin, lopuilla saa rakentaa kaksikerroksisen asuinrakennuksen ja uuden aittarivin entisen vanhan ja puoleksi lahonneen tilalle.

Se rakennus olisi oikeastaan pitänyt saada jo ennen Kertun tuloa, mutta ahdas raha-aika teki sen saannin vaikeaksi.

Markku oli jo sitä varten kuulustellut lainaa pankeistakin, vaikka tuloksetta. Täytyy saada Kerttu suostumaan ja luovuttamaan rahat.

Markku otti pullon taskustaan ja harkitsi, voisiko tyhjentää loput sen sisällöstä, aiheuttamatta haittaa asialleen.

Taskusta löytyi neilikoita,.. ei muuta kuin puru suuhun viinaksien päälle, ja Kerttu ei tiedä mitään.

Pullo tyhjeni ja lensi kilahtaen veräjän kylkeen tien viereen. Ohjakset kiristyivät ja välähtelevän musta ajokki lensi huohottaen ja korskuen kylän läpi.

Ei sitä ollutkaan sellaista ajokkia muilla kuin hänellä. Kerttukin oli sitä ihaillut ja taputellut sen siloista kaulaa.

Heloitetut valjaat ja uudet kääsit oli hän tuonut pääsiäismarkkinoilta. Niitä ei ollut Kerttu vielä nähnytkään. Ensi kertaa olikin Musta näissä valjaissa.

Markku sitoi oriin Huhtalan tallin seinään. Sitoessa meni aikaa tavallista kauemmin. Ohimoilla tuntui viinan kihelmöinti ja keuhkoihin oli vedettävä syvin ottein raikasta ilmaa, ettei Kerttu tuntisi.

Kerttu tuli pihamaalla vastaan. Poskilla oli raikas punerrus ja
Markulle tarjottu käsi oli lämmin.

— Aikaiseenpa sinä olet liikkeellä. Tule nyt sisään… Minä olenkin melkein yksin kotona.

— Missä sitten… muut ovat?

Eipähän toki Kerttu taitanut tuntea, että hän oli maistanut. Tuntui povessa salainen syytös siitä maistamisesta, katsellessa Kertun raikasta olemusta.

— Lähtivät kirkkoon.

— Näin aikaiseen.

— Niin.

Kerttu naurahti… Markusta näytti, niinkuin väkinäisesti. Vanhuksille oli heidän puuhansa vastenmielinen, ja nyt kun tiesivät hänen tulevan Kerttua hakemaan emännän paikkaa katsomaan, lähtivät pois kotoa, muka kirkkoon, kun oli lauantai.

Selvä juttu.

Se vähän harmitti…

Markku istuikin vierashuoneessa hetkisen äänetönnä ja mietteissään. Mitäpä oikeastaan tarvitsi häntä huolettaa Kertun vanhempien vastahakoisuus, mutta tuntui sittenkin vähän ilkeältä. Olihan hän mies kuitenkin, joka tiesi asiansa eikä elänyt kenenkään omista…

— Mitä sinä siinä mietit?

Kerttu tuli vierashuoneeseen kahvitarjottimineen, virkeänä ja puuhakkaana kuten ainakin.

— Enpä niin erityistä. Kai sinä joudut pian lähtemään?

— Eihän nyt niin kiirettä…

Kerttu järjesteli huoneessa. Markku katseli hänen liikkeitään, joissa oli tarmoa, mutta samalla miellyttävää sulavuutta.

Olisiko hän ottanut Kertun, jos tämä olisi ollut köyhä mökin tyttö? Varmasti. Jo kauan, poikavuosista asti oli hän pitänyt Kerttua parhaimpana ja miellyttävimpänä tyttönä.

Nyt oli Kerttu aikuinen, täyteläinen, voimakasrakenteinen nainen, jonka suosiota monet tavoittelivat, mutta joka ei sitä liioin kenellekään tuhlaillut.

Hänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti, niinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä oli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati häntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku selitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu kamariin suuttuneena.

Nyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi hänelle aamiaista.

Muutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti tutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä menettänyt iloisuuttaan.

Kaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.

— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.

Markku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin ruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin vetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta ajattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.

Tytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään käänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.

Markku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu oli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai tuskaa?

Kerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.

— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää…

Markku aikoi valehdella. Sanoa, että oli lääkinnyt hammastaan… jotakin, mitä tahansa, mutta ei voinut tuon tytön vuoksi siinä hänen edessään. Hänelle ei voinut valehdella.

Tuskallinen tuokio. Kertun silmäkulmissa näkyivät kyynelet.

Markku seisoi allapäin ja toisteli:

— Anna anteeksi.., annathan minun heikkouteni anteeksi.

Kerttu näytti miettivän. Kohta hän läheni Markkua ja laski kätensä tämän käteen.

— Kyllä, jos lupaat, että se oli viimeinen kerta.

— Minä lupaan sen.

* * * * *

Ateria jäi melkein koskemattomaksi. Markku lähti päästelemään hevostaan ja odottelemaan Kerttua.

Kohta notkahtelivat kääsit kylätiellä ja Markku koetti puhua suunnitelmistaan yhtä ja toista.

Pian oltiinkin jo Harmaalassa.

Vanha emäntä oli Kerttua portailla vastaan ottamassa. Hän oli pelännyt, ettei Kerttu lähtisikään Markun mukaan.

— Vie, äiti, Kerttu sisään, minä tulen täältä pian.

Markku oli reippaalla tuulella ja vanha Leenakin ilostui.

— Tulehan tänne… kamariin.

— Mennään tupaan, täti, siellähän olette kaikki enimmät ajat.

— No sen minä sanon, ettei ole Huhtalan tyttäressä herruutta, virkkoi
Leena hyvillään.

— Pitäisikös olla, kun tässä kerran emännäksi…

Vanha Leena oli siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle. Keskipäivän valojuova väreili valkeiksi pestyillä palkeilla. Työväki oli metsässä, palvelustytöt karjakartanolla. Vanhan kellon verkkainen käynti vain rikkoi hiljaisuutta.

— Tällainenhan tämä meidän tupa, niinkuin muutkin huoneet, jotka olet nähnyt, aloitti Leena esitellen. — Markku on jo puhunutkin pitkän aikaa uuden asuinkartanon rakentamisesta.

Leena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan Huhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja saanut tottua.

— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä riittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein arvokas.

Markkukin tuli tupaan.

— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.

Markku istahti Kertun viereen.

— No, mitä sinä sanot?

— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana, jouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä tämmöiseenkin.

— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä vain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia. Varsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta sellaista sekalaista muistuttavia…

Onhan se niinkin… hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa, sanoi Markku.

Hän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi
Kerttua niitä katsomaan.

Markku avasi sommitelmansa kamarin pöydälle. Niissä oli kokeilua kaikista nähdyistä rakennuksista, mutta ei mitään yhtenäistä tyyliä ja tottuneen suunnittelijan käsialaa.

Kerttu katseli ja vaikeni. ‘Näytti niinkuin olisi hymyillyt hieman epäilevästi.

Markkukin sen huomasi.

— Sinua ei miellytä nämä, sen näen. Teetetään sitten vaikka kaupungin arkkitehdillä.

Ääni kalskahti hieman kovana, kun Markku pani pois suunnitelmansa.

— Ne kyllä ehtii saada… minusta ei asialla olisi vielä mitään kiirettä, arveli Kerttu.

Vanha emäntä vei vieraansa navettaan.

Siellä pilkisti puutteellisuus joka nurkasta silmään. Leena tiesi sen, mutta tahtoikin puhua siitä, tietäen Kertusta saavansa auttajan rappiolle menneessä karjataloudessa.

— Navetta on hyvä, niinkuin näet, mutta karja on melkein kokonaan uusittava. Siitä on puhuttu Markun kanssa, mutta on päätetty, että sinä sitten kävisit tähän käsiksi, kun tulet. Eihän se tulosikaan ole kai ollut vielä Markulle niin varmaa, mutta on vain toivottu sinun tulevan Harmaalaan. Katsohan näitä nuoria hiehoja. Niistä ei tule muuta kuin teuraskarjaa. Eikä tämäntalvisista vasikoistakaan. Piiat eivät nyt kerta kaikkiaan osaa hoitaa vasikoita… eikä muutakaan.

Navetan nurkissa oli kaikenlaista kamaa. Leena oli käskenyt piikojen siistiä navettaakin vieraan vuoksi, mutta nämä olivat unohtaneet sen tekemättä.

Joku heistä pilkisteli nytkin rehuladon suulta, ja Leena ei malttanut olla sanomatta:

— Ethän sinä, Mari, puhdistanutkaan navettaa.

Hiehojakin on käsketty pesemään, mutta siinä ne ovat kikkareissaan.

Kerttu vertaili Harmaalan eläimiä Huhtalan karjaan. Ero oli liian suuri. Huhtalan karja oli viimeistä myöten jalostettua, puhdasta, hyvin hoidettua. Täällä olivat eläimet laihoja ja takkuisia. Rehuja oli sotkeutunut eläinten alle, ja nurkissa oli tosiaankin tyhjiä astioita, seipäitä ja kaikenlaista kamaa.

Vaikutus oli aivan masentava. Totisesti täytyisi kaiken muuttua… hänen taloon tultuaan.

Vanha emäntä ei oikein tietänyt, mitä Kerttu ajatteli. Näytti hieman neuvottomalta.

Jospa ei Kerttu tänne tultuaan halunnekaan navettaan, auttamaan eläimiä ja poistamaan tätä kurjuutta. Kunpa hän itse vielä jaksaisi…

— Eihän sitä tietysti itsensä tarvitseisi tehdä täälläkään, aloitti vanha emäntä kuin sovitellen. — Katsoisi vain, että kaikki tulee oikein tehdyksi.

— Kyllähän täti tietää, että minä käyn itse käsiksi kaikkeen, uskallan tehdä mitä vain, sanoi Kerttu. — Kerran nyljin vasikankin Huhtalassa, kun ei sattunut miehiä seutuville.

Molemmat nauroivat. Emäntä oli hyvillään siitä, että Kerttu ei näyttänyt aikovan kamariemännäksi Harmaalaan.

Markkukin oli tullut navettaan.

— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin taitavat.

Sepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät palvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli Markussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei jaksanut katsoa enää kaikkea.

Sikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko porsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa vahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei varmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.

— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen täytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana. Siinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.

Kerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne istuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi hänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.

Vanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli todellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja ryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään kirstujen ja vasujen päällä.

— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut muutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi Leena. — Minä en enää tarvitse mitään.

Emäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa pulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne nähtyään.

Leena huomasi sen.

— Siinä on vielä… vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa siitä rauniolle, vaan jäivät… Kai lienet kuullut, että meidän isäntä oli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta…

Emännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi osanotolla hänen puhettaan.

Nielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:

— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet. On siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On semmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten sukuperintö… siinä on voittamista.

Leena tarttui Kertun käteen.

— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.

— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää kohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.

— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos niille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa ollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.

Leena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän
Kertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja
Harmaalan taloudesta mitään.

Miehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä törrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.

Markku vei Kertun keittiöön ja esitteli morsiamenaan pöydän ympärillä aterioiville miehille ja palvelijoille.

Kuului hyväksyvää murinaa partaisista suista. Huhtalan Kerttu tunnettiin koko pitäjässä hyväksi tytöksi, joka kohteli työväkeäkin ihan vertaisenaan.

Hetkistä myöhemmin otti Markku kamarinsa kaapin laatikosta sormuksen ja vapisevin sormin sijoitti sen Kertun nimettömään.

— Minä luulin, ettet sitä milloinkaan ottaisi minulta.

— Ja minä luulin, että sinä annatkin sen muille etkä minulle, pilaili
Kerttu naureksien.

— Minun ja Harmaalan kohtaloita ohjaa tästä lähtien hyvä ja hellä käsi ja…

— No mutta, älä nyt ole noin kauhean juhlallinen, tokaisi Kerttu. —
Mennään katsomaan, joko Ristiina on saanut emakkonsa porsimaan.

2.

Kertun häitä vietettiin Huhtalassa.

Keväinen lauantai-ilta ja komeat häät olivat houkutelleet melkein koko pitäjän väen liikkeelle. Karjakartanon pihamaa oli täytenään ajoneuvoja, ja kuitenkin oli suurin osa hääväestä tullut jalkaisin ja veneillä.

Luontokin oli koettanut jouduttautua juhlapukuun. Äsken lehteen puhjenneita koivuja oli kannettu pihamaalle. Keltaiset kullerot loistelivat maljakoissa ja morsiusparin huoneeseen oli siroteltu sinivuokkoja.

Molemmissa isoissa tuvissa tanssittiin. Parhaimmat viuluniekat vieraista pitäjistä oli kerätty koolle ja Markku oli heitä salaa. viinoitellut. Käyrät lensivät ja pihamaalle tulvehti avonaisista ovista ja ikkunoista vuoroin iloiset, vaihteeksi valittavat sävelet, joita vanhempi väki nurmella istuen kuunteli.

Näki, että muutamat olivat maistaneet viinoja, omista eväistään, kun kerran ei pidoissa tarjottu.

Sen huomasi Kerttukin ja tuli alakuloiseksi. Miesväki todellakaan ei osannut enää hävetä. Tullaan omine viinoineen toisen häihin.

Joku isäntämies tarjosi myöskin Markulle ja kehui sitä kotonaan poltetuksi.

— Näes, metsästä saattaa joku nuuskia, mutta kun laittaa karjakeittiöön…

Markku tunsi, miten himo poltti suonissa, mutta ei ryypännyt.

— Pianpa Kerttu sai sinusta tohveliniekan, pilkkasi toinen.

— En minä sen vuoksi, mutta muuten.

— Noo, pikkuisen edes.- Ei siitä kukaan huomaa.

Tarjooja oli hyvä ystävä. Saattaisi pahastua, jos ei sen mieliksi…

Markku nosti pullon huulilleen.

Polttava jano sai tyydytystä, mutta häpeä painoi. Nyt pitäisi varoa
Kerttua, ettei tietäisi.

Maahan katsellen astui Markku pimeästä vajasta pihamaalle ja tupaan.

Kun olisi päässyt johonkin niin, ettei Kerttu näkisi.

Muuan vieras sanoi lähtevänsä kotiin, rantaan venheelleen. Markku lähti saattamaan. Siellä saisi haihtumaan viinanhajun keuhkoistaan.

Rantatien kahden puolen levisivät laajat vainiot, joilla vihoitti lupaava oras. Vieras katseli vainioita ja ihaili niitä. Kehui Markun naimaonnea.

— Sinusta tulee nyt rikas. Kertun osarahoilla saat maksaa velkasi ja laittaa Harmaalan hyvään kuntoon. Vielä jääkin.

Markku kuunteli hyvillään. Hän ei tosin ollut rahojen vuoksi ottanut Kerttua, mutta hyvää teki omaisuuskin, josta nähtävästi ei Kerttu pitänyt suurtakaan lukua.

Käet kukahtelivat ja metsä tuoksui. Toukokuun yö alkoi hämärtyä.

Markun povessa sykähti.

Hän saa tänä yönä Kertun kokonaan. Tämä yö maksaa hänelle monivuotisen odotuksen ja ikävän.

Onko hän tätä ansainnut?

Omatunto sitä kysyi.

Jaa, ettäkö ansainnut? Eihän hän ole pahimpia ollut, vaikka on väliin maistanutkin ja muutakin… jota nyt lienee melkein jokaisella nuorella miehellä.

Yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Varmasti. Älä yhtään siinä kysele. Ei kai sitä ihmisen tarvitse niin helvetin hyvä ollakaan, ei ainakaan enkelin lainen. Kunhan…

Toveri kaivoi pullon taskustaan.

Markku hymähti, samalla kun hänen ajatuksensa keskeytyivät.

Tuollakin on sitä. Taitaa olla melkein jokaisella. No, kun sitä melkein joka kylässä keitettiin.

— Tulehan ryypyille. Ei tässä nyt ole väliä, miltä puolen tarjotaan, kun kerran ei näkynyt sinullakaan.

— … tullut sitä puuhatuksi, kun Kerttu on siitä vähän vastaan, sanoi Markku.

Toinen välkytteli siinä helmeilevää pulloaan laskevaa aurinkoa vasten.

— Ka, mitä arvelet. On kai tämä sinulle ennen kelvannut.

Markun mielestä ei sopinut ystävän tarjousta hyleksiä, ja ehtisihän viinan haju kyllä ennen yötä haihtua keuhkoista.

Mennessään pihaan rannasta tunsi Markku äskeisen ilon haihtuneeksi kuin tuuleen. Viina kyllä kihelmöi verissä, mutta pelko ja paha olo puistatti toiselta puolen.

Ei, totisesti hänen täytyy jättää koko ryyppääminen. Sen suoma nautinto oli niin lyhytaikainen..

Kun olisi päässyt tämän illan, ettei Kerttu huomaisi.

Markku riipoi männyn kerkkiä ja pureksi niitä, huuhteli suutaan ojavedellä ja sytytti sikaarin.

Kerttu oli häntä portailla odottamassa.

— Missä sinä viivyit… minä niin odotin. Mennään tanssimaan.

Markun päätä melkein huimasi.

Kerttu pyysi tuossa häntä tanssimaan. Hän ei ollut tanssinut kuin kerran Kertun kanssa koko iltana. Oli odottanut häntä, ja hän oli juomassa, Kertun hääpäivänä.

Kerttu kävi hänen kainaloonsa, aikoen tupaan.

— Minun kivistää niin päätäni, valitti Markku. —? Jos minä ensin lepäisin kamarissa, jossakin…

Kertun tutkiva katse viipyi hetken Markun punoittavalla naamalla.
Sitten se painui. Hän oli nähnyt, mikä Markkua vaivasi.

Kerttu poistui nopeasti ja meni kamariinsa. Markku seurasi, mutta ovi oli lukossa ja avain poissa.

— Kerttu, laske minut sisään, että saan selittää, pyyteli Markku oven takana.

Sisältä kuului hiljainen nyyhkytys.

— Kuule, rakas tyttö, laske minut sisään. Minä vielä kerran koetan luvata..

Ei kuulunut huoneesta muuta kuin se pohjia myöten raastava ja syyttävä nyyhkytys.

Sitä ei jaksanut kuunnella.

Markku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen poikki metsään, mitään määrää vailla.

Eikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut miehuutta yhtään?

Että hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja omaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin kuvitellut ja odottanut.

Nyt hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei hän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.

Markku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa hänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu kävi yökasteesta voimakkaammaksi.

Talosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin hänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta kertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut sitä pitää edes hääpäivänään.

Olisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.

Jos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin enää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.

Markku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi omissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Häävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja koetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.

Kohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen tyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi kamariinsa.

Kerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.

Markku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin olisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.

Katuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa: katkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt hillitä pahoja henkiä sisässään.

— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä tahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen. Sen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua vastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.

Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun kiusaaja vietteli?

Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.

Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.

— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?

— Kyllä.

— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?

— Niin.

Kertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli luottamuksensa tyystin menettänyt.

Markku nousi, aikoen poistua huoneesta.

— Mihin sinä menet?

— En tiedä. Salin sohvalle tahi… kävelemään. Hyvää yötä.

— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki painava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken unohtaen.

Kerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan yli metsätielle.

3.

Kevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä keskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.

Kasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu siihen käsiksi.

Yhdessä Markun kanssa se muokattiin.

— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.

Kerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta vaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut, ettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli syötettävä eläimille.

Muussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka haaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin ohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.

Mitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi alussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä määrääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei pienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun keksimiksi.

Keväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein liian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden, kuin saatiin suoritetuksi.

Työväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa. Verotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät töitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta alaspäin.

Muutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.

— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia, sanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.

— Sitä olen ajatellut minäkin.

— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.

— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.

Kerttu hymähti.

Mutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään työtä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..

* * * * *

Lauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.

Emännälle siitä vihoiteltiin.

Hakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.

Kertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja hoitoa pelattiin kiroten ja meluten.

— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.

Markku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.

— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.

— Eikö sinussa ole miestä siihen?

Kerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.

— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku miehille.

Nämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten pöytään.

— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka lauantai-ilta tässä on istuttu…

Kerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon avonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.

— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat nyt lähteä.

Kerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli niin suorasukainen.

Miehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.

Yksi miehistä uskalsi vain kysäistä:

— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?

— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä kirotaan ja vannotaan.

— No se justiin, kun ei osata kauniisti…

Näki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos vasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.

Ja olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun vain kehtasi niitä lueksia.

* * * * *

Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti oli melkein jokaisella.

Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut kotona, vaikka tarjottiin.

Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.

Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.

— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä voittajaksi, sanoi Kerttu.

— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.

— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.

— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.

— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia alaspäin aineellisesti ja henkisesti.

— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.

* * * * *

Harmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran iltamiin puhujaksi.

Pyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.

— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä sitten muka puhujaksi.

Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.

— Onhan se… tahtoo olla harrastuksen puutetta… näissä paremmissa ihmisissä.

— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. — Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin kuuluisa viinoistaan?

Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara.
Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.

Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin. Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan milloin mistäkin.

— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.

— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata. Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin iltamiin ja kokouksiin.

Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.

— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu vieraalta.

— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin…

— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen siellä oikein viihtynyt.

Naapuri nousi lähteäkseen.

— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?

— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.

Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.

— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku