PIHAMAA JA TAKALISTO

Eläinsatuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Pekka ja Puputti.
Uusilla olinpaikoilla.
Uusi toveri.
Vanhan Puputin jouluyö.
Vanhan Puputin kuolema.
Vappu ja Heikki.
Riekon rihmat.
Julie Jutustaisen viisaus.
Saunan haltija.
Repolaisen hernekeitto.
Mirriläisten käräjät.
Nalle vasikkahaassa.
Kiekujaisen pidot.
Hukka Hujulainen ja Tahvo Tasulainen.

PEKKA JA PUPUTTI.

Pekka laitteli jänislankaa ladon kupeelle ja päätteli itsekseen, että kyllä se nyt siihen käy, ei sitä auta mikään. Sanoipa ääneensäkin: »Kyllä käyt… aamulla tulen sitä siitä hakemaan».

Pekka ei tietänyt, että oli laittanut langan haltijajänikselle. Vanha Puputti, salon haltijajänö, oli kyllästynyt entisillä olinpaikoillaan ja lähtenyt muutamana talvipäivänä laukkailemaan lystikseen ja osunut talon niitylle, jossa oli monta latoa ja paljon pajupensaita.

Ihastui siihen niittyyn, kun ympäristökin näytti rauhalliselta, ja alkoi katsella olinpaikkaa itselleen.

Kaikista vanhimman ladon valitsi ja sen seinustalla olevaan tiheikköön laittoi pesänsä, vanhan näreen juurelle.

Ladossa oli juuri semmoista heinää, jota hän halusi ja jota ei ollut enää siellä entisillä olinpaikoilla. Oli käyty kerran jo ladolla, ajettu hevosella, mutta mitäpä hän siitä. Talojen ajokithan olivat hänelle vanhoja tuttuja.

Seuraavana yönä oli kirkas kuutamo, ja Puputti oikein nautti, saadessaan laukkailla ristiin rastiin niityllä tutkimassa joka pensaan ja aidan nurkkauksen.

Sinä yönä ja seuraavina tuli tallatuksi ladonkin kupeelle ihan kova jälki. Hevosmies kävi ladolla ja katseli jälkiä. »Onpahan siinä jussukka tepertänyt», kuului sanovan ja meni menojaan.

Seuraavana päivänä sitten ilmestyi lanka ladon kupeelle.

Se oli se Pekan lanka.

Puputti nauroi pyydykselle ja sen laittajalle. Kovinpa langan laittaja oli luullut jänöjusseja typeriksi, kun pisti langan siihen semmoiseen paikkaan, jossa ei laukata, vaan kuukitaan. Ja sitten lankakin haisi ihan pitkän matkan päähän lampaanvillaiselta lapaselta.

Puputti otti kepin, jossa oli lanka, ja muutti sen toiseen paikkaan.
Heitti vielä kapulan silmukkaan ja nauroi: tuoss’ on saalis!

Aamulla tuli Pekka katsomaan lankaansa. Jo kauaksi niitylle näkyi, että lanka oli muutettu toiseen paikkaan.

— Kuka minun lankaani on käynyt viskelemässä, sanoi Pekka ja oli kovin harmissaan. Tallirenki ladolla käydessään oli varmaankin sen tehnyt.

Pekka laitteli langan uudestaan ja pyyhki sen nyt havuilla, niinkuin oli neuvottu tekemään.

Kyllä se nyt jo siihen käy, päätteli lähtiessään ja hiihteli kotiin aamua odottamaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Pekka jo aamuhämärässä pyydystään kokemaan.

Mitä ihmettä? Jussi heittiö kepsakehteli vain ladon suulla, eikä lähtenyt häntä pakoon. Vipelsi suuhunsa hienoa heinää ja näytti katselevan Pekkaa kuin sanoakseen: jos minua varten lankasi viritit, niin suottapa viritit! Siellä se on pyydyksesi.

Nyt näki Pekka jo, että pupu ihan selvään nauroi hänelle.

— Mitä sinä naurat, sitäkö, kun et lankaan käynyt? kysyi Pekka.

— Eikö siinä ole kylliksi nauramista. Laittaa lankansa ladon kupeelle, eikä aidan rakoon. Kuka sinua neuvoi niin tekemään?

Puputti loikkasi askeleen lähemmäksi, istui etukäpälät torpallaan ja katsoi Pekkaa silmiin.

— Kukahan lie neuvonut, virkkoi Pekka vähän hämillään. Olipas tämä aika rohkea jussi, kun uskalsi tulla niin lähelle. Isokin oli ihan kuin vasikka.

— Eikähän haltijajäniksille lankoja laiteta, eikä loukkuja viritetä, sanoi Puputti ja kepsakehti ladon ovella.

— Mikä se on haltijajänis? kysyi Pekka.

— Etkö sinä vielä sitäkään tiedä. No, se on sellainen kuin minäkin, tällainen vanha jänöjussi, joka on määrätyt vuodet osannut välttää kaikki vaarat. On laukannut lankojen ohi, eikä ole pistänyt päätään loukkuihin ja on syksyisellä salolla eksyttänyt koirat kintereiltään. Nämä vaarat kun osaa varoa vuosia viisi, niin pääsee haltijajänöksi, ja metsänväki pitää komeat kruunajaiset.

— Oletko sinä sitten haltijajänis? kysyi Pekka.

— Olenpa niinkin, ja siellä, mistä tulin, ei minulle enää kukaan lankoja eikä koukkuja laitellut. Sain vapaasti laukkailla missä vain, päivisinkin, kaura-aumoilla ja talojen pihoissa.

— Eikö teille haltijajänöille saisi sitten lankoja laittaa? uteli vielä
Pekka ihmeissään.

— No johan sen kuulit, ettei saa, eikä saisi muillekaan jussukoille… emmehän mekään teitä ihmisiä vainoa.

— Mutta kun jänöpaisti maistuisi niin hyvältä, sanoi Pekka.

— Heh, vai hyvältä, nauroi Puputti. — Syökää heinän ja kauran helpeitä niinkuin mekin. Emmehän mekään syö lihaa milloinkaan, ja selkä on noin norja, katsohan.

Puputti heitti kuperkeikkoja ladon ovella, ja Pekkaa jo nauratti tämä jussihupelo, joka osasi niin puoliaan pitää.

— Mutta jos isä nyt olisi tässä ja sillä olisi pyssy, niin se ampuisi sinut, vaikka olisit kuinka haltijajänis, arveli Pekka.

— Ei ampuisi. Koiratkaan eivät aja minua, vaan ovat hyviä ystäviäni kaikki.

— Etköhän sinä nyt… pääsi Pekalta. — Vai että koiratkin…

— No niin, ja ihan kaikki muutkin nelijalkaiset.

— Pitäisiköhän sinua uskoa, arveli Pekka.

— Kyllä pitää uskoa, vakuutti Puputti ja aikoi loikkia pesäänsä, mutta
Pekka ehätti sanomaan:

— Kuulehan, sinäkö se siellä tallin takana ja pihamaalla olet käynyt, koskapa eräänä aamuna näkyi jälkiä?

— Jos lienen käynyt. Käyn minä väliin talojen pihoissa ja vanhojen hevosien puheilla kuutamoöinä, kun niitä ei nukuta.

— Mitä sinä hevosien luona käyt, etkä käy nuorien, kuin vanhojen vain? uteli Pekka.

— Mitä niistä varsahupeloista. Vanhat tammat ja ruunat osaavat tarinoida ja kertoa elämästään. Tallissa on niin hupaisaa, kun kuu paistaa ikkunasta parteen ja havut tuoksuavat ja torkkuvaa hepoa saa nykäistä käpälällään lerpattavasta alahuulesta, että »jätkähän taas sitä tarinaasi».

— Osaavatko sitten hevosetkin kertoa elämästään? kysyi Pekka ihmeissään.

— Osaavat ne, minulle ainakin. Eivät ne puhu, ne vain huokailevat.

— Mitä ne huokailevat? kysyi Pekka.

— Kun ihmiset ovat niille hyvin usein pahoja ja hoitavat huonosti.

Pekka oli niin ihmeissään, ettei vähään toviin osannut sanoa mitään.

— Mitenkä sinä pääset talliin? kysyi Puputilta.

— Kyllä haltijajänis aina pääsee. Siitäpä sen näet, ettei lankoja tarvitse meitä varten virittää.

Puputti pujahti ladon taakse ja sieltä niitylle. Lumipilvenä näki Pekka haltijajänön viilettävän korpeen. Lanka oli siinä kepissä sykkyrällä, kuin ilkkuen Pekalle pyyntipuuhastaan.

UUSILLA OLINPAIKOILLA.

Ilta hämärtyi ja kiiluvaiset syttyivät taivaalle. Puputti laukkaili niityllään illallisen haussa ja ihmetteli, miten kuiviksi hänen ruokailupaikkansa olivat käyneet.

Ladossa oli vielä eilen ollut heinää, mutta nyt se oli tyhjä. Hevosmies oli kai tänään vienyt viimeiset. Rippeitä vain oli jäänyt, hänelle kai jätetty, mutta hänpä ei niistä, tähteistä, kun ei kerran kannattanut kokonaista tukkoa heittää.

Laihohalmeelle oli tuiskuttanut niin vahvat kinokset, ettei yrittämistäkään niitten alta illallista. Ka, eikös ollut jo kaurapieleskin viety. Muutama jyvänen vain jäänyt.

Puputti silpasi ne siitä suuhunsa ja kuukki pesälleen. Pesän seutuvilla oli käynyt eilen talon mies puita kaatamassa, ja se olikin kaikista pahinta. Ainahan sitä ruokaa olisi löytänyt, mutta kun tultiin pesärauhaa häiritsemään… Joku puu oli kaatunut melkein pesän suulle ja hän silloin säikähtänyt ja pakoon pötkäissyt.

Nyt kävi, kun ne sakeimmat näreet kaasivat, kylmä viima pesän suulle ja siellä tuntui olo muutenkin turvattomalta.

Kuu nousi metsän takaa ja taivas peittyi hienoihin untuvapilviin.
Tipahteli vitiä, vaikka pakkanen tuntui lauhtuvan.

Taisi tulla oikein sopiva hyppykeli, laukkailuilma, ja kuin häntä varten laitettuna.

Metsäkin oli kauneimmassa puvussaan, oksan vesat vahvassa huurteessa.
Ihan vetämällä veti metsään.

Sipaistuaan käpälillään silmänsä puhtaiksi, lähti Puputti niityltään. Jos sattuisi löytämään uuden olinpaikan itselleen, niin jäisikin tälle tielleen.

Ja olihan aikaa etsiä tänä yönä, koskapa kuukin noin korkealle nousee eikä matalittain kierrä metsän rantoja.

Hei, miten hauska oli hypätä, kun hankikaan ei upottanut! Sai pujahtaa oksaholvien alle ja taas takaisin aukealle, mihin vain hauskin varjo näytti vetävän. Saa se nyt repolainen ihmetellä hänen pitkiä hyppyjään.

Ka, oliko siinä niityn aita? Eikös ollutkin, ja niityn takana näytti olevan talo pihamaineen ja aittoineen.

Puputti haki kolon ja pistäytyi niitylle. Kapsahti istumaan, paremmin seutua nähdäkseen ja tunnustellakseen.

Jopa näytti mukavalta tämä niitty tässä ja talo tuolla. Heinälatojakin oli useita ja kaurapieles niityn laidassa.

Puputti laukkaili niityn poikki ja pitkin. Ei näkynyt muita jälkiä kuin kärpän ja metsähiiren… Jussukoita ei kai tienoolla ollutkaan. Muuten olisivat kyllä jälkiä tepertäneet tällaisena yönä.

Ovat jättäneet tämän tienoon tästä hänelle, haltijajänikselleen.

Talo tuolla vähän ylempänä näytti kutsuvan luokseen. Olikohan talossa talli ja siellä sellainen vanha, lerpattavahuulinen ruuna, niinkuin oli ollut sielläkin, josta lähti? Sen kanssa oli mukava kuutamoöinä haastella, kun pujahti sinne lämmittelemään. Pitääpä lähteä katsomaan.

Riihen luona seisahti Puputti ja oven raosta haisteli savuista ilmaa. Siihen oli jäänyt kauralyhdekin, olipa kokonainen auma niitä riihen nurkalla.

Varovasti puikki Puputti pihaan ja kaivon kupeella kapsahti istumaan. Mikä se oli tuo tuolla, pyöreä kivikö? Ka, vesisammio, ja jäinen reki, ei muuta — ja hän oli semmoista säikähtänyt. Mitä? Eikö ollutkin kolo tallin ovessa ja siellä kuului hevonen purra rouskuttavan.

Ei näkynyt mitään peljättävää, ja Puputti pujahti talliin, ruunan pakeille.

Kuu paistoi tallin ikkunasta sisään. Ruuna lopetteli ilta-apettaan.

— Ka, mistä sinä siihen…? kysyi Puputilta.

— Tulin katsomaan, onko täällä tuttavia.

— Lienee tuota joskus tavattu kesälaitumilla. Taidat olla se Puputti, haltijajänis?

— Se minä olen, ja sinun nimesi taitaa olla Polle.

— Niinhän se… oho, kun raukasee. Sai taas koko päivän raskaita kuormia vetää.

— Kuulehan, — Puputti kosketti käpälällään Pollen lerpattavaan alahuuleen — meistä kai tulee hyvät ystävät! Minä näes muutan tähän talon läheisyyteen.

— Tule vain. Onhan siinä niitty, jossa on hienohelpeistä heinää, ja kaurapelto ja laihohalme on aina lähettyvilläsi.

Ruuna torkahti taas, eikä Puputti hennonut häiritä, kun kerran Polle oli niin väsynyt. Aikoi pujahtaa ulos, mutta talon mirri tuli ovikolosta talliin ja oli vähällä sattua Puputin kanssa vastakkain.

Säikähti ja sylkäsi.

Puputtia nauratti.

— Etkö ole ennen tällaista elävää nähnyt? kysyi mirriltä.

— En ole sattunut näkemään. Mikä peto sinä olet?

— Enhän minä toki peto, kun jänöjussi vain… kävin tämän Pollen, tuttavani, luona vierailemassa.

— Ei tänne kartanolle saa tuommoiset pitkäkoipiset tulla, murisi mirri ja hiipi pimeimpään nurkkaan.

— Kyllä meistä vielä tuttavat tulee, kun joutuu, sanoi Puputti ja pujahti ulos. Olipa se mirri kovin vähän maailmaa nähnyt, kun ei vemmelsäärtä tuntenut.

Puputti tepasteli pihamaalla. Löi leikiksi varjonsa kanssa ja lähti etsimään sopivaa pesänpaikkaa itselleen. Niityn laidasta, tiheästä näreiköstä se löytyi.

Vanhasta olinpaikasta oli vain muisto jälellä.

UUSI TOVERI.

Seuraavana iltana oli jo Puputti kotiutunut kokonaan uudelle olinpaikalleen. Pilveen verhottu kuu valaisi yhtä hauskasti kuin edellisenäkin iltana, ja illastettuaan talon laihohalmeessa jouti hyvin taas käymään talon pihamaalla ja ehkäpä tallissakin.

Riihen raollaan olevasta ovesta pullahteli höyry ilmaan ja pihalla oli purkamaton heinähäkki.

Tepastellessaan vesireen luona säikähti Puputti tuvan ovesta tulevaa olentoa ja lähti kapaisemaan suorinta tietä niitylleen.

Riihen luona kuitenkin jo sopi katsoa jälelleen.

Mitä ihmettä? Sieltähän kuukki toinenkin jussukka ja huomattuaan hänet kapsahti istumaan.

— Ka, Puputtihan se…

— No, eikö olekin Jussi! Taidat olla tämän talon pihajänis?

— En minä vielä, mutta sopisihan jäädä, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan.

— Jää vain. Onhan tässä tilaa kahdellekin liikkua, eikä ruokapaikoistakaan tule puutetta, sanoi Puputti.

— Minulla on lämmin pesä tuolia niityn laidassa. Tulehan katsomaan, pyysi Jussi.

Lumipilvenä pölistivät toverukset niityn laitaan ja Jussi näytti pesänsä.

— Pakkasöinä voit tulla tänne lämmittelemään.

— Katsohan Jussia, kun on vuorannut pesänsä oikein sammalilla ja lumella. Sinä taidatkin olla viisas Jussi.

— Olenhan minä, sanoi Jussi ja heitti kuperkeikan. — Tulehan, niin mennään katsomaan talon koiraa. Se on semmoinen pieni retus, ja väliin minä sitä narrailen huvikseni, varsinkin näin valoisina öinä, kun ei tahdo unikaan tulla.

Laukattiin talon pihaan. Jussi kuukki kuistin kupeelle.

— Tulehan Moppe tänne, minulla on vieras. Saat nähdä oikein haltijajäniksen.

Moppe, pieni pihakoiran retus, tuli ulos kolostaan. Se värisi viluisena, niin että hännänpää tutisi.

— Minkä haltijajäniksen? urahti Moppe. — Jussi kuin Jussi, vaikka taitaa tuo sinun kaverisi olla jo vanha veitikka, koskapa pää on harmaa.

Puputtia nauratti.

— Ja kun tuo turpakin on noin paksu, lisäsi Moppe. — Ihan kuin hieho vasikalla..

— Älä sinä Moppe puhele noin paksusti, sanoi Jussi. — Suuhan meillä on ja nenä niinkuin sinullakin.

— Kuonopa se on vain meillä koirilla, ja varsinkin tällaisella rakilla.

— Voi, sinua poloista, kun palelet, sanoi Puputti. — Mene veikkonen tupaan lämmittelemään!

— Hoo, ei se vetele. Minun pitää vahtia kartanoa öisin.

— Onpa tässä sitten kartanon vahti, nauroi Jussi niin, että hartiat nytkivät.

— Tällaista Jussiakin sinä jo pelkäät.

— Häh, muka vemmelsäärtä, koipeliinia, murahti Moppe, selkä vilusta koukussa.

— Lähde nyt lämpimiksesi laukkaamaan, muuten sinut hukka perii, kun leukasi noin lotisevat, sanoi Jussi.

— Peitetään se lumeen, että tarkenee vahtia kartanoa.

Ja Jussi alkoi syytää lunta Mopen ympärille.

Moppe puisteli ja päristeli.

— Nyt minä jo taidan ruveta haukkumaan sinua, ärähti.

— Annahan kuulua, ilvehti Jussi.

Moppe haukahti ja Jussi tuppasi lunta hänen suuhunsa. Moppe kakisteli ja puistelihe. Koko kiusankapine tämä Jussi, kun ei antanut rauhaa yhtenäkään yönä.

— Ellette nyt lähde, niin haukun oikein kovasti ja haen isännän. Se kun roiskauttaa pyssyllään, niin…

— Eihän sillä ole pyssyäkään, nauroi Jussi.

Kuutamossa kuppelehtiessa oli yö kulunut aamupuoleksi ja talon renki tuli tuvasta, mennäkseen talliin, laittamaan aamuapetta ruunalle.

Jänöjussit oikasivat yhtenä pyrynä ulos pihasta ja Moppe nauroi.
Karkasi vielä jussukoiden perään ja haukahti.

Niityn laidassa erosivat toverukset kumpikin pesälleen. Seuraavana iltana luvattiin tavata kaurapieleksellä.

Puputti oli saanut uuden toverin itselleen.

VANHAN PUPUTIN JOULUYÖ.

Puputti oli elänyt salollaan niin vanhaksi, että pääkin oli jo harmaantunut. Haltijajäniksenäkin oli saanut olla jo niin monet vuodet, ettei sitä enää muistanutkaan.

Oli nähnyt monenlaisia jouluja, hyviä ja hupaisia, jos väliin ikäviäkin.

Nytkin oli joulu tulossa, ihan ovella, ja Puputti mietti, viettäisikö sen niinkuin ennenkin, vai keksisikö jotain uutta vaihteeksi.

Kömpi pesästään ulos ja jäi katselemaan taivaalta putoilevien lumihiutaleitten leikkiä.

Taisi ollakin jo iltapäivä, koskapa nälkäkin alkoi jo tuntua, ja niitty pensaineen ja taloineen näytti hämärtyvän.

Mitähän, jos kävisi talon ruunan puheilla tämän iltapalaa haukatessa? Saisi kuulla, miten tämä aikoi joulunsa viettää ja kävikö jouluaamuna kirkolla niinkuin aina ennenkin.

Puputti lähti loikkimaan niityn poikki laihohalmeelle, johon oli edellisenä iltana laittanut ruokapaikan itselleen. Kaivanut kuopan lumeen ja löytänyt sieltä mehevää laihoa.

Puputti silpoi laihoa suuhunsa ja katseli lumikuopastaan sinertävällä taivaalla syttyviä tähtiä. Yöksi tuli taas pakkanen, taisi tulla tavallista kovempi, koskapa metsässä oksat risahtelivat.

No nyt! Puputti loikkasi pitkällä hypyllä lumikuopasta ja pyyhkäsi käpälällään partaansa. Nyt sopi lähteä talon talliin, ruunan luokse.

Lumisen tiheikön läpi kuukki Puputti talon kartanolle ja kapsahti pihamaalla istumaan nähdäkseen ikkunasta, vieläkö valvoivat tuvassa.

Vielä valvoivat, mutta Pekka oli käynyt jo tallissa illastamassa hevoset, koskapa tallin ovi oli linkussa.

Puputti työnsi käpälällään linkun syrjään ja raotti ovea.

— Kuka siellä? hörähti vanha ruuna, Polle.

— Minä täällä vain, virkkoi Puputti ja kuukki talliin..

Polle torkkui parressaan ja näki unta joulusta. Puputin täytyi nykäistä käpälällään ruunaa lerpattavaan alahuuleen ja kysäistä:

— Mikä sinua niin raukasee?

— Ka, kun ihan torkahdin. Sepä se nukuttaa, kun saa päivän raskaita kuormia vetää. Joko siellä salolla valmistutaan joulua vastaan ottamaan?

— Eiköhän vain, vastasi Puputti. — Tulin kysymään sinulta, menetkö taas sinne joulukirkkoon?

— Enhän minä sinne kirkkoon asti ole vielä kertaakaan päässyt, sanoi Polle. — Kirkon aidan luokse vain, ja niin sanoi Pekka äsken apetta tehdessään, että »syöhän nyt, että jaksat huomenna heiniä vetää ja jouluyönä kirkolle lähteä». Kai ne minulla taas lähtevät, kun niin sanoi. Ja milläpäs muullakaan lähtevät, kun ei ole muita hevosia.

— Minunkin mieleni tekee joulukirkkoon, sanoi Puputti. — Etköhän ottaisi minuakin mukaan?

— Kyllähän minä ottaisin mielelläni, mutta Pekka saattaisi nauraa, jos sinä tulisit mukaan pyrkimään, sanoi Polle. — Pääsethän sinä sinne itsekin yhtä nopeasti kuin minäkin. Niityn laidasta lähtee maantie, ja sitä kun noudattelet, niin varmasti osaat.

— Hauskempi olisi yhdessä kulkea, virkkoi Puputti.

— Niin olisi.

Ruuna torkahti taas ja Puputin piti nykäistä hänet käpälällään hereille.

— Kuulehan. Kun kuulen tiukujesi helisevän, kapaisen minä jälkeesi ja loikin tien vieressä mukanasi kirkolle asti, sanoi Puputti.

— Siitä tulee varmaankin hauska matka!

Lämmiteltyään vielä hetkisen, lähti Puputti tallista ja lyhyessä laukassa puikki pesälleen.

Jouluaaton iltana puhdisti Puputti turkkinsa moneen kertaan ja asettui aikaseen levolle, että jaksaisi lähteä kirkkomatkalle. Pian kuluikin yö aamupuolelle ja Puputti laukkasi niityn laitaan odottamaan.

Sieltäpä ruuna jo tulikin ja helisteli tiukujaan. Pekka istui kuskilla suuressa turkissaan ja Pollelle oli pantu uudet valjaat joulun kunniaksi.

Puputti loikki maantien vierustaa ja ihmetteli hevosten paljoutta ja tiukujen moniäänistä soittoa. Kirkonkylään tultaessa erosi Puputti tiestä ja loikki metsän läpi ja joutui tapulin luokse.

Vanha suntio oli tapulin portailla menossa joulukelloja soittamaan ja huomasi Puputin.

— Ka, eikö ole jänöjussikin lähtenyt liikkeelle. No mitä sinä nyt siinä…?

— Tulin joulukirkkoon, sanoi Puputti ja loikkasi muutaman askeleen lähemmäksi.

— Vai joulukirkkoon! nauroi vanha suntio. No, odota siinä, kun minä käyn ensin soittamassa joulukelloja, niin näytän sitten kirkon sinulle.

Puputti säikähti kellojen ääntä, mutta rauhoittui, kun näki, ettei siinä mitään pelättävää ollut. Pian tuli suntiokin alas ja sanoi Puputille:

— No, tulehan nyt, vanha hupelo, niin näytän sinulle joulukirkon.

— Minäpä en olekaan mikään hupelo, vaan oikea haitijajänis. Mitä ne nuo tuommoiset ovat? kysyi Puputti ja osoitti käpälällään hautausmaalle.

— Ne ovat hautaristejä, mutta tulehan nyt pian, ennen kuin ihmisiä tulee, kiirehti suntio.

Mentiin kirkkoon ja suntio sytytti pitkällä puutikulla kynttilät.

Puputti katseli ihmetellen kaikkea näkemäänsä komeutta.

— No miltäs näyttää? kysyi suntio. — Onko siellä salolla tällaista?

— Kyllähän sielläkin kaunista on, mutta ei ole muita valoja kuin kuu ja tähdet, sanoi Puputti.

— Nyt sinun pitää tulla tänne lukkarin muorin penkin alle ja olla siellä hiljaa, niin kauan kuin ihmisiä on kirkossa, sanoi suntio ja vei Puputin piilopaikkaan.

Kohta tulikin ihmisiä kirkko täyteen ja urut alkoivat soida.

Puputista ne äänet olivat kovin ihmeellisiä ja hänen teki mieli katsomaan, mistä ne tulivat. Kaunista oli salolla tuulen soitto, mutta tämä taisi olla vieläkin kauniimpaa.

Puputti nukahti siihen soittoon ja heräsi vasta, kun suntio kopaisi häntä kepillään kylkeen.

— No, jussukka, tulehan, niin lasken sinut ulos, että pääset salolle, ennenkuin päivä valkenee.

— Etköhän, haltija, ensin näyttäisi sitä kujetta, josta lähti niin mahtavia ääniä, pyysi Puputti.

— Niin urkujako? Saatanpa näyttää, mutta sitten sinun on mentävä.

Puputti kapusi suntion perässä urkuparvelle ja suntio käski Puputin istumaan urkujen ääreen.

— Minä menen polkemaan ensin ilmaa ja näytän sitten mistä äänet lähtevät, sanoi suntio Puputille.

— Jopa ovat ihmeelliset! Eiköhän noita valkoisia palukoita saisi vähän koetella käpälällään?

Puputti painoi näppäimiä ja säikähti ääntä, joka niistä lähti, ja se vanha, hyvä haltija nauroi hänelle.

— No, mene nyt kertomaan näkemiäsi toisillekin jussukoille, sanoi suntio ja vei Puputin ulos.

Keränä vieri Puputti kirkon portaita alas ja lumipilvenä painalsi hautausmaan poikki metsätielle, yöllisille jäljilleen. Päivä jo hämärsi ja pilvistä putoili pehmeitä lumihiutaleita. Maantiellä ei näkynyt enää kuin jokunen ajava ja sekin pian hävisi kuulumattomiin. Pollekin lienee mennyt jo kotiin Pekkoineen.

VANHAN PUPUTIN KUOLEMA.

Tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä niityn laidassa, näreikön kupeessa, jossa Puputilla, vanhalla haltijajäniksellä, oli pesänsä. Syksyinen tuuli kohisi kolkosti yli aukean niityn ja varisteli puista yhä lisää kellastuneita lehtiä. Niitä olikin joka polulla ja tien käänteissä. Ne kahisivat jaloissa ilkeästi, kun niille astui.

Ennen hän oli nauttinut siitä, kun lehdet putoilivat puista. Leikkinyt niillä aikansa kuluksi ja kerännyt niitä pehmeäksi katteeksi pesänsä pohjalle.

Nyt ne suhisivat surullisesti hänen korvissaan, yhtä alakuloisesti kuin syksyinen tuulikin.

Tästä käsitti Puputti, että hän oli tullut jo vanhaksi, ja kuolema, joka oli niin monet vuodet väijynyt erämiehen ansoissa ja pyssyn tulessa, tuli nyt kuitenkin hänelle.

Syyskesällä hän oli jo sen tulon tuntenut. Koettaessaan kuperkeikkaa oli koskenut selkään, ettei paikaltaan päässyt heilahtamaan, ja takaset olivat jo silloin jäykät ja nyt vielä sitäkin jäykemmät.

Ruokakaan ei enää maistunut. Eilen oli hän käynyt maistelemassa laihohalmeessa ja silpaissut ladon suullakin muutaman kukkaisen korren, mutta siinäpä se olikin ateria, jos lie ollut jo hänen viimeisensä… Tänään ei hän ollut vielä maistanut mitään. Sipaissut vain vähän vettä ojasta kielelleen.

Ilta hämärtyi ja tuuli kohisi yhä rajummin ja kolkommin. Puut huojuivat ja valittivat ja vilu puisti hänen vanhaa ruumistaan.

Ei voinut ottaa laukasta lämmintä, niinkuin oli ennen tehnyt. Jäykisty vain tähän kylmään ja viluun!

Tuuli lennätti muutamia valkoisia hiutaleita siihen pesän suulle, jossa hän kyyrötti, pää käpäliin laskettuna.

Ehkäpä nuo valkoiset hiutaleet olivat ensi lunta, josta hän aina ennen oli niin kovin iloinnut. Aamulla saattaisi olla maa valkoisena ja sitten olisi hauska tehdä jälkiä ja teperrellä hohtavassa lumessa.

Nyt ei kuitenkaan jaksaisi.

Ja sitten tulisi sitä lunta yhä enemmän, hiude hiuteelta, ja maa ja metsät saisivat sen jokatalvisen kauniin puvun, josta vain hän, seudun haltijajänis, osasi oikein iloita.

Nyt ei siitä enää olisi hänelle iloa.

Pakkasesta, vitilumesta ja kuutamoöistä, keväisistä kantavista hangista.

Miksei hän jo kuollutkin nuorena erämiehen lankaan, pistänyt päätään houkuttelevaan loukkuun? Miksi hänestä tuli haltijajänis, jonka pitää elää näin vanhaksi ja avuttomaksi?

Tuuli tyyntyi, ja lunta tipahteli yhä tiukemmin, sakenevammin. Metsänväet, nallet, hirvet, puputit ja muut lähtivät liikkeelle, ensilumesta iloitsemaan, omiaan ja toisten jälkiä tarkastelemaan.

Löysivät Puputin, hyvän haltijansa, kuolemaa odottelemassa pesänsä suulla.

Nalle tulla löntysteli ensiksi ja kuultuaan Puputin kohtalon sanoi tälle:

— Elähän vielä, kuoma, kuole! Tekee mielelleni niin kovin pahaa, kun sellaisia haastat. Eletään yksissä kevääseen ja kuollaan sitten kevät-iltana, kun käki kukahtelee ja lehti on hiirenkorvalla.

— Sitäpä minä en enää näe, kevään iloa. Parasta se on nyt, kun lunta lauhasti liipottelee peitteeksi, sanoi Puputti.

Tulivat siihen toisetkin metsänasukkaat hirvestä pikku hiireen asti ja valittelivat ystävän kohtaloa.

— Jää vielä meille, sanoi isä-Hirvi. — Jos jalkasi puutuvat hankia hypätessä, kannan sinua selässäni.

— Ja minä kyllä tuon sinulle pesäsi eteen ruokaa, sanoi Mikko
Repolainen.

— Ja minun majassani saat lämmitellä, lupasi Hukka Hujulainen.

— Minä tuon sinulle urpuja niin paljon kuin vain haluat, esitteli emo-teeri; ja koppelo lupasi kantaa haavoista hienoimmat varret Puputille, jos tämä vielä jäisi metsolan iloksi ja haltijaksi.

— Vik, vi—iii, piipitti pieni metsähiiri, joka asusti Puputin läheisimpänä naapurina ladon alla. — Minä valikoin ladosta hienoimmat ja tuoksuvimmat heinät ja kannan sinulle.

Puputti pyyhkäsi käpälällä silmiään, jotka olivat kostuneet. Kovin pahalta tuntui jättää metsänväet, mutta eihän hän sille mitään voinut. Se, josta hän ei mitään ymmärtänyt, ei muuta kuin aavisti vain, teki tuloaan yhdessä ensilumen kanssa.

— Mielelläni jäisin, mutta minkäpä minä sille voin, että vanhuus tuli ja sen mukana kuolema. Tulehan tänne, Jussukka, vanhin jänöläisten joukosta. Jätän sinulle nyt pesäni ja tämän seutuni ja saat olla minun jälkeeni haltijajäniksenä.

Jussukka kuukki silmät hämärinä Puputin luokse ja syleili vanhaa ystäväänsä.

— Nyt en enää näe talon vanhaa ruunaa, enkä saa käydä hänen luonaan tallissa lämmittelemässä. Vie sinä, Jussukka, ruunalle terveiseni ja käy häntä puhuttelemassa kuutamoöinä, niinkuin tein aina minäkin.

Lumihiuteet putoilivat verkalleen. Niitä oli jo kerääntynyt hienoiseksi vaipaksi mättäille ja poluille, puiden oksille ja Puputin turkille ja käpäläin päälle.

— Suostuvatko metsänväet siihen, että Jussukka jää haltijajänikseksi? kysyi Puputti.

— Suostumme kyllä. Jussukka saa pitää haltijapolkunsa mistä vain tahtoo, sanoivat Hukka ja Nalle yhteen ääneen.

Puputti heitti hyvästinsä, koskettaen käpälällään, jonka vaivoin sai enää nousemaan, jokaista vuoronperään. Sitten poistuivat metsänväet ja Puputti sai jäädä yksin pesänsä suulle.

Aamuhämärässä, kun metsähiiri hiipi katsomaan, nukkui Puputti pää käpälien päällä, peittona talven puhtoinen ensi lumi.

Vanhasta Puputista oli enää vain muisto jälellä.

VAPPU JA HEIKKI.

Kuu paistoi sisään tallin ikkunasta. Vanha tamma, Vappu, oli lopettanut illallisappeensa ja aikonut laskeutua pitkäkseen tuoksuville havuille, mutta takasia kun pakotti päivällinen kuorman veto, jäikin siihen seisomaan ja torkkumaan.

Vappu oli seisonut ja torkkunut, maannutkin välillä, jo monet talvet siinä parressaan. Varsana oli tuotu taloon, tämä torpan Matti kuljetti, ja kun sai mieleisensä, ei hennonut muille antaa. Kesällä kynnettiin ja karhittiin Matin kanssa ja talvella ajettiin mitä milloinkin, puita, heiniä ja lantakuormia. Käytiin joskus hankeajossakin, rahtia ja tukkeja vetämässä.

Viime talvenakin käytiin, ja silloin tuntui ensi kerran jäykkyys nivelissä, josta arvasi, että oli tullut vanhaksi.

Ihan huomaamattaan.

Mistäpä sitä olisi ennen huomannut, kun työ oli helppoa ja kuormat keveitä.

Vastamäkeä vetäessä oli kompastunut ja Matti ohjasperillä röpännyt lautaselle, ikäänkuin leikillään. Mutta kun kompastui uudelleen, niin otti tiepuolesta vatvakan ja vetäisi kupeeseen: »Mitä se siinä kompuroi, vanha koni»!

Siitä oli Vappu hätääntynyt, koettanut ottaa laukan, mutta länget olivat olkapäitä kipeästi riipaisseet, että oli takasilleen suistua.

Kotiin ajellessaan oli Matti vielä sanonut: »Ei sinusta enää mihinkään… markkinoille on vietävä».

Oli kuitenkin silloin jäänyt viemättä, mutta nyt varmasti viedään. Tänään oli hän sen saanut tietää. Naapurin Mikko oli tullut häntä katsomaan, ostaakseen. Nostellut jalkoja ja katsonut hampaita ja Matti läjäyttänyt kämmenellään lautaselle: »osta pois Vappu. Vielä se sinun töissäsi kestää useita vuosia». —

— Vie vain koni markkinoille, en minä hänestä…» oli Mikko sanonut ja Matti siihen jatkanut: »Markkinoille se on vietävä, ei se jaksa tukkeja vetää».

Heikki, Matin poika, oli hänen hyvä ystävänsä. Jo pienestä pojasta alkaen oli ollut. Toi suoloja ja leipää kourassaan ja silitteli kaulaa ja sanoi omaksi Vapukseen. Viime kesänä kuljetti hakaan ja haki sieltä, ja hän laski päänsä alhaalle, että sai suitset suuhun. Olisi kulkenut ilman suitsiakin, jos olisi arvannut. Kun selkään nousi, niin kärsivällisesti kuunteli kylkeen törmimiset ja tasaisesti kuljetti, ettei vain putoisi. Tänä talvena oli Heikki ensi kertaa joulukirkossa ja hän kuljetti sitä sinne ja sieltä pois parhainta raviaan. Joulun aattona oli Heikki käynyt hänen kanssaan heinillä ja haloilla ja antanut talliin pantuaan valkoista leipää ja lisännyt isältään salaa joulukauroja soimeen.

Niitä ei usein annettukaan, kauroja. Karkeata apetta vain, johon Matti hennoi panna kovin vähän suurusta, ja sitten niitä pahanmakuisia suoniityn heiniä, joita Matin eukko ei syötä lehmilläänkään.

Vappu huokasee raskaasti parressaan.

Milloinkahan se sitten vie sinne markkinoille ja minkähänlaiseen paikkaan sitä joutuu?

Joutuisi vanhalle mökinmiehelle, joka vain omia ajojaan ajaisi, eikä raskaita rahtikuormia vedättäisi.

Ei tiedä mihin kuljettavat.

Ilma ulkona on leutoa ja jää tallin ikkunasta on sulanut. Sieltä näkyy sileä pelto, järven ranta, josta lähtee viittatie lahden yli. Näkyy sauna ja lato pellon laidasta. Siitä ladosta haettiin Heikin kanssa heiniä. Sauna on illalla lämminnyt ja ovesta nousee vielä huurua ilmaan.

Tallin ovi avataan hiljaa ja Vappu vähän vavahtaa. Kuka se sieltä näin myöhällä?

Ka, Heikkihän se.

Vappu nostaa päätään ja koettaa hörähtää, mutta ääni on painunut ja sieraimet vain liikkuvat.

Heikki antaa suolaista leipää kädestään ja kavahtaa sitten Vapun kaulaan.

— Nyt ne sinut vievät pois minulta, sanoo Heikki.

— Vai nyt ne vievät… varmaankin sinne markkinoille?

— Niin, isä sanoi, ja minä pyysin, ettei Vappua vietäisi, mutta se nauroi ja sanoi tuovansa paremman ja nuoremman…

— Niin, nuoremman se kyllä saattaa tuoda, mutta saaneeko parempaa. Olisin minä vielä monet vuodet jaksanut kyntää ja kotikuormia vetää, mutta kun se niitä tukkejaan…

— Minä kun kasvan vielä vähän isommaksi, niin en aja tukkeja milloinkaan. Haen sinut takaisin markkinoilta ja sitten minä en sinua annakaan vieraille.

Vapun silmät kostuvat ja hän asettaa päänsä hellävaroen Heikin olkapäälle.

— Et sinä sitten enää minua löydä markkinoilta. Olen ehkä jo silloin kuollut ja kuopattu.

— Niin, mutta minä tulenkin oikein pian isoksi ja haen sinut sitten heti, etteivät ehdi kuopata, sanoo Heikki.

— Ei sitä tiedä… ja saatat sinä hyvästyä siihen uuteenkin, jonka isäsi tuo. Sattuisi hyväluontoinen, ettei potkaseisi sinua.

— Kuulehan, Vappu!

— No?

— Kun tulee kesä, niin tule käymään täällä minun luonani. Sinä paremmin osaat tänne, kuin minä sinun luoksesi. Mennään sitten yhdessä hakaan ja sinne hiekkarannalle, jossa minä olen sinua uittanut.

— Ei tiedä… jos sattuu niin lähelle.

— Pääsethän sinä aitojen yli?

— En minä korkeista… ja ne ehkä ottaisivat kiinni välillä ja veisivät takaisin, huokaa Vappu.

— Sanot niille, että käyt vain Heikin luona ja tulet sitten takaisin.

— Ei ne sitä ymmärrä, vaikka sanoisinkin. Joko ne aamulla lähtevät?

— Mihin?

—- Sinnepä markkinoille. Kuului isäsi illalla laitarekeä kolisuttavan kartanolla ja laittoi tämän loimen selkääni. Korjaappas sitä, ettei putoa.

— Kyllä kai ne lähtevät, koska isä sanoi.

Heikin kurkkua kouristi itku ja uudelleen tarttui hän Vapun kaulaan ja puristi sitä.

— Kun saisin edes tulla sinne asti mukaasi, sanoi Heikki.

— Ei se isäsi ota… tulet sitten peltoveräjälle asti saattamaan, jos vain et satu nukkumaan silloin kun lähtevät.

— Minä en nuku koko yönä. Toisin kokonaisen leivän erojaisiksi, kun saisin.

— Kyllähän minä sen tiedän, että toisit, hörähtää suullisesti Vappu, jota ystävän suru säälittää.

Kuun valojuova on kääntynyt vinoon tallin lattialla ja Vappu torkahtaa taas parressaan. Heikki silittää vielä kerran Vapun kaulaa ja pujahtaa sitten ulos. Vappu jää sinne yksin omine mietteineen. Jää aamuun asti, jolloin Matti lähtee vanhaa ajokastaan markkinoille viemään.

Aamulla, kun Heikki heräsi, oli Vappu jo valjaissa, valmiina lähtemään. Hörähti Heikille, joka toi nyt viimeistä kertaa leipää hänelle. Heikki ei osannut sanoa mitään. Siveli vain kädellään Vapun päätä. Vappu hyväili vuorostaan Heikin niskaa huulillaan.

— Kun tulet suureksi, Heikki, niin ethän vie ajokastasi markkinoille?

— En vie, minä pidän sen aina ja…

Heikin ääni katkesi. Isä hyppäsi Vapun rekeen ja lähti ajamaan.
Näkisikö hän vielä joskus Vapun vai eikö enää milloinkaan?

RIEKON RIHMAT.

Alakuloisena Pekka palasi niityltä, jonka ladon edestä oli haltijajänistä langoillaan pyydystänyt. Mitä hän nyt oikein tekisi, kun Puputti oli kieltänyt lankoja pitämästä.

Jos se oikein tosissaan kielsikään. Taisi vaan pitää narrinaan.

Pekka koetti kuvitella, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos pantaisiin semmoinen lanka kaulaan ja vedettäisiin oikein kireälle.

Ei, ei tuntunut hyvältä.

Pekan latu kulki vielä toisenkin niityn poikki ja muutaman pajupensaan vierestä pyrähti metsäkanoja lentoon.

Kiersivät kaaressa niityn ja laskeutuivat toisen pensaan taakse. Niillä oli aamiaistunti parhaillaan.

Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!

Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän ruokailupaikoille!

Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin, ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.

Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.

Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona. Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen niistä riekon rihmoja.

— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari
Pekalta.

— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.

Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.

Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.

Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.