POIKIEN KIRJA

Kirj.

Veikko Korhonen

Helsingissä, Kustannusliike Mattila & Kumpp, 1924.

SISÄLLYS:

Jonni-sedän luona.
Punikki ja porvari.
Lokkiluodolla.

JONNI-SEDÄN LUONA.

1.

Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa hellalla.

Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä, ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin yhdessä.

— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta vuotta nuorempi veljeään.

— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.

— Minulla on enemmän läksyjäkin.

— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.

Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle ja jäi siihen.

Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.

— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin….

— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.

Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.

Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika. Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea, teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä keväänä kokonaan luokalleen.

Niin surullisesti olivat asiat.

Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa. Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään kiusottelemaan:

— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa, seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.

— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena kuin veljensä, hyvin edistynyt.

Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi. Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten… sitten…

Värikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.

Portaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.

— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi hän heti pojille.

— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.

— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.

Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin äidillä.

Pian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:

— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat

— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —
Sanohan sitten meillekin.

— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii, niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.

Sain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi kotiinsa.

— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan kesälomalla.

— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.

— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.

— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä tarvitsette.

— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa, miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.

— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä, sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan pääelinkeinoa.

Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.
Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.

— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo hypähdellen innoissaan.

— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.

— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö sitä nyt tiedä, äiti.

— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.

Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle muutostaan toisille tovereille.

— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.

— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.

— Olemmeko me rottia, hä?

Kinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan sannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia hyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei pihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään mutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:

— Siitä saa lukkarin Sami tortun.

Poika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän kotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin. Veljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin korville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.

Äiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen heidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.

Tuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin urhoollinen olevinaan.

— Mitä luulet äidin sanovan? arveli Paavo veljelleen.

— Tietysti niitä tavanmukaisia neuvojaan latelee, sanoi Heikki.

Paavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut siitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:

— Niitähän se aina…

Äiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen seikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.

Paavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanut
Heikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.

Se olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo vuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi sellaisia anteeksi pyytämään.

Mutta hän ei saanut rauhaa.

Samapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se ollut oikein.

— Kuule äiti. Annatko minulle anteeksi vielä toisenkin asian.

Se tuli tuskin kuuluvasti Paavon vuoteesta.

— No, mitä se olisi?

Äiti kumartui Paavon vuoteen yli.

— No kun minä tulin sanoneeksi halveksivasti sinun neuvoistasi, äiti

Paavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi vain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni, mutta ei kuitenkaan kehdannut.

— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi äidin neuvoja.

— En milloinkaan.

Kun äiti poistui huoneesta, kivahti Paavo veljelleen:

— Miksi et tunnustanut sinäkin äidille?

Heikki nauroi vuoteessaan.

— Eihän olisi ollut pakko sinunkaan..

Se tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono omatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.

Se suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu äidille oli kiellettyä.

Heikki tuntui kuitenkin pian unohtaneen koko asian.

— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja ongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.

— Hyh… vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin laiskotella!

— No ei se ainakaan kintuilla hyppää, se on varma.

Tulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä härkää ja puskettaa pässiä.

— Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua, virkkoi Paavo.

— Se ei vetele Jonni-sedän luona. Ja sitäpaitsi se ei olisi oikein tehty.

Heikki hohotti ja se kiukutti helposti kiivastuvaa Paavoa.

— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton päivä.

— Mitä luulet siitä tappelusta tulevan? kyseli Heikki.

— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja päiväkirjaan tulee harakan varpaat.

— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt sinun tähtesi rangaistuksen.

— Paremmin sinä sen ansaitset kuin minä. Tämänkin iltaisista puheistasi.

Heikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut kuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin päänpohjiin.

Heikki pakeni huutaen keittiöön. Äiti tuli hätään.

— Mitä se sellainen… eikö tappelu jo mielestänne riittänyt?

Paavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo, ja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen keittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:

— Kyllä minä sen vielä maksan.

Äiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin suunniteltuaan kesän viettoa maalla.

2.

Kuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt matkalla Jonni-sedän luokse.

Kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat jo edeltäpäin matkastaan.

— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi varmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.

— Minullahan on täällä lehmäni ja toimeni. En minä koko kesäksi jouda.

— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi velvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.

— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä. Kaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä muistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.

Pian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä matkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä maisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.

Jonni-setä oli tullut itse asemalle.

— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla kiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.

On, on. Siellähän saa uida ja onkia, vai miten, setä? sanoi Heikki.

Setä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja melkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti Heikille leikillisesti hymyillen.

— Sinustahan on taitanut paisua jo aikamies.

Siinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas käyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.

— No ainahan sitä… sanoi hän.

— No, no… kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika, kunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin kuvittelet olevasi aikamies?

— En minä vielä, sanoi Paavo hämillään ja setä nauroi.

Setä oli jo kääntänyt maantielle hevosen ja mentiin hyvää kyytiä.

— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan, mutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä kohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia ominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran. Nyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.

Ja setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja sydän alassa viilsi niin somasti.

— Enkö minäkin saa joskus ajaa? kysyi Heikki.

— No tahtooko Paavokin…? kysyi setä.

— Kyllähän minä mielelläni…

Setä nauroi ja sipaisi kädellään Paavon poskea.

— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin maalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.

— Minä varmasti, kerskui Heikki.

— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan antaa sen noin tulla kuuluville.

Heikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka tiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta kokonaan.

Mutta Paavo puheli jo innostuneena sedän kanssa, voitettuaan ensin ujoutensa.

— Joko ahven syö onkea? kysyi hän.

— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No, onhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että saat varoa, etteivät mukanaan vie.

— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi kaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut sanotuksi edeltäpäin ajattelematta.

Setä ihan hohotti.

— No jaksoiko pieni ressu semmoisen kalan kantaa kotiin?

Paavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän pisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.

— Ei ole toki Paavo parka nähnytkään sellaista ahventa.

— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin hirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka vivahtaisi valheelta.

Siinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat. Työväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten haihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.

Setä selitti.

Heikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin nyt hänelle:

— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan suunnattoman hauskaa.

Taas nauroi setä.

— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.

Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.

— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.

— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.

Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.

— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille naurettiin molemmille.

— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi
Heikki terästäen ryhtiään.

Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.

Tätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:

— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana… no se on hyvä. Sitten saatte kahvia.

Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki virkkoi toimekkaasti:

— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?

— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä
Laila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.

— Kättä… nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin sanota.

— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.

— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin, arveli Heikki.

— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.

Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja sanonut, että te olette tyhmiä.

Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti Laila tarjoili kahvia.

— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi Laila.

— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei pitänyt edeltäpäin mitään kehua.

— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat vakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.

Niilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä saattamaan rantaan.

— Osaatko sinä uida? kysyi Paavo topakkana tytöltä.

Laila nauroi niin, että valkoinen hammasrivi välkkyi.

— Kuka tuota nyt ei osaa. Olen minä uinut tuon salmen poikki, sanoi hän.

Heikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi loukannut serkkua.

— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoi
Laila, että sittenpä saataisiin nähdä.

— Kyllä kai noin pitkillä säärillä jaksaa potkia, arveli hän,

Heikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin pitkät sääret.

Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.

— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.

Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot, nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti heidät tänne ja vielä koko kesäksi.

Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä, joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata. Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli sukkeluuksiaan.

Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun he olivat jo vuoteissaan.

— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.

Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä vaatimaan.

— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan sen teille.

Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti lähestyttävä Korkeinta.

Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen. Ja se tuntui nyt pahalta.

— Minä kirjoitan tästä äidille, sanoi Paavo.

Heikki, vaikeni. Mitä hän mietti?

Viereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän iltarukoukseensa toivomuksen:

— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä en jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan illansuussa ison laiturin päähän.

Heikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan jotain kaunista.

3.

Heikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui suloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla maalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa vapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi vielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!

Sitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa, Heikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään pielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.

Ja jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut oikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia ääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä niin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.

Paavo nukkui vielä. Poskilla oli raikas puna.

Heikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi iho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan sellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin pahalta ajatella, että hän oli sellainen.

— Hei, hei, hyvää huomenta, unikeot.

Laila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman, kun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin naisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista. Eihän maalla oltu kaupunkilaisia.

Paavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.
Tyttö sukaisi häneltä peitteen pois.

— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei ole hyväksi.

— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka valkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka oli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli avojaloin.

Heikki katseli hänen jalkojaan.

— Sinulla on sievät jalat, Laila, sanoi hän.

— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos tarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista liian paksut.

Ja tyttö nosti kolttunsa helmoja niin, että pyöreät polvet näkyivät.

Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.

— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.

Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla ja vetivät ahneesti henkeensä.

Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan. Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.

Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.
Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.

— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?

— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.

— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille. Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari, muistakaa se, pojat.

— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.

— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.

Niilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten puheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti illansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.

— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi hieman arastellen serkkuihinsa.

— Kolmisen viikkoa, pojuseni. Ja sitten sitä jo päästään uimaan.

— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen "tulee olemallaan".

Aamiaisen jälkeen otti setä pojat mukaansa kasvitarhaan.

— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä suurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä kehittyvän, vai mitä?

— On kyllä.

Kuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat ja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.

— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on kesä.

Hii, kun tuntuu somalle jalkaan lämmin ja pehmeä multa.

— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoi
Paavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.

Lailakin tuli yhteen joukkoon, ja työ alkoi sujua suuremmalla vauhdilla.

— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.
— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.

Setä toimitti lohkomisen ja Laila sanoi hiljaa Paavolle:

— Minä autan sinua. Työ kyllä sujuu minun käsissäni.

Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.

Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan
Lailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.

Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat jäivät kahden.

— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.

— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun puolestani minne hyvänsä.

— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.

— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.

— Hyvä poika hän on.

Heikki nauroi.

— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.

— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja opettajia enemmän.

— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.

— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.

Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta leikkitoverin itselleen.

Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin uusia ihmeellisyyksiä.

4.

Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään, että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.

Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.

Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.

Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.

— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo
jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.
Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.
Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.

Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee jo askeleista.

Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti jo huomata jotain.

— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.

— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.

Paavo aukoili silmiään.

— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.

Poika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.

— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no, housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa. Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan kynsiä myöten.

Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia valaistavana.

— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.

Aamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.

— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa… sanoi hän.

— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.

— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on mentävä. Yks' kaks'!

Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat pomppailivat korkealle.

Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.

— Senkin koikalesääri…

— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän kasvitarhassa.

Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.

Aamiaisen jälkeen sanoi setä:

— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla heinäpellolla ja niityllä.

Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli ilosta.

— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.

Laila näytti vakavana sormea.

— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.

— Anteeksi, neiti.

Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta saikin kädestä korvilleen.

— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään, varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.

Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain tärkeätä sanomista.

— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.

— No voi sinua ressu… pidänhän minä toki sinusta paljonkin.

Ja Laila suuteli pikkuserkkua suulle.

— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran…

— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä silmissään oli lämmin loiste.

— Mutta älä sano vain Heikille… se sitten minulle junkuttaa, pyysi
Paavo.

Lailan kirkas nauru kajahti.

— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni, mutta sinusta minä enemmän pidän.

— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.

— Vai oli se… no, senpä näkee… eikö sinua sitten ole kukaan ennen suudellut? kysyi tyttö.

— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.

Paavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.

Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt sisko ja se oli niin… niin…

Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.

Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona, mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.

— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.

— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.

Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.

— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.

Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa
Paavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.

Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä
Laila kiusotteli Heikkiä.

5.

Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden ja näytti sitä pojille.

— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se on oikein täydessä kukassaan voimakas.