RÄMEKORVEN VIINAKUNINKAAT

Kuvaus korvesta

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Äsken on helmikuinen myrsky pyörittänyt valtavia kinoksia Rämekorpeen. Aaltoharjaisina ne sukeltavat rämeisiin ja puskevat sieltä päätään mahtavasti nostaen, ja missä iso möykky, hiidenkivi on sattunut vastaan, siinä monimutkaisena aallokkona hajoavat viimein sileään kumpuun.

Kiljuva pakkanen on vielä sitä sitten naulinnut ja kiilannut, kettua ja jänöjussia kantavaksi kanneksi.

Rämekorven mökkien ja torppien kattoja näkyy vain vähän lumen sisästä, missä myrä on pahimmin lietsonut. Lapioitu ura johtaa hataralle porstuan ovelle, ja ikkunat ovat nekin puoleksi lumen peitossa.

Minkä myrä kokoo, sen suvi-ilma hajoittaa. Äsken vielä lumi kiehui ja kihisi tuulen kynsissä, nyt sateen piiskaamana sulaa näkösilmässä. Illansuussa kellottaa maaliskuu taivaalla lupaavana, ja ensimmäinen pihkan tuoksu hengähtää korvessa.

Korpi alkaa herätä talvisesta unestaan.

Seuraavana päivänä paistaa jo päivä lämpimästi ja lumi katoaa puitten oksilta. Hanki kantaa varjossa vielä keskipäivällä, ja aamuisin soi ja helisee, kun mökkien miehet vetävät puita kelkkoineen.

Ja sitä seuraavana aamuna on jo korvessa kuin puhtaan vaatteen tuoksua ja alkuasukas tuntee vapauttavan sykähdyksen povessaan. Ei jaksa sitä pidättää, vaan hihkasee niin, että kaiku jostain kaukaa vastaa. Äänen kuulee toinen, ryteikössä penkomassa oleva naapuri, ja huutaa hänkin, toinen ja kolmas, koko asukasparvi, lapsineen ja akkoineen, ja sittenpä sitä jo onkin ääntä korvessa.

Mutta sitä sopii. Taivas on jo korkealla, niin korkealla, että sen sini silmiä huikasee. Honkien latvoissa soi kevään humina ja kiihoittaa huutamaan ja huhuamaan. Mitäs muusta, kun on taivasta ja humisevaa korpea mielin määrin ja pihkantuoksua.

Päivemmällä, kun lumi sulaa auringossa ja korven henki herää yhä voimakkaammin, nousee Jussi Turakka havuvuoteeltaan, jossa on lepäillyt, ja tutkii tiheän kuusikon juurella olevia rankkisammioita, hämmennellen niitä ja haistellen.

Jussi Turakka, monen pitäjän yhteinen ja kuulu viinamestari, on laittanut tällä kertaa Rämekorpeen rankkinsa happanemaan, ja kun rankin loppukäynti on tärkeä asia viinan valmistuksessa, jäänyt vuorokaudeksi vahtimaan sammioita.

— Ää, kun ihan pistää nenään, sanoo Turakka. — Se on tämän keväisen ilman ansio, että rämekyläläiset saavat nyt hyvää viinaa. Illalla pitää laittaa tippumaan.

Sattumalta on Turakka hiihtänyt tähän korpeen ja ihastunut paikkaan, ja kun saavit toimitettiin auliisti paikalle, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että laittoi suurukset, Asari Hiertiäisen antamat, likoon.

Ja nyt haisee jo jumalanvilja semmoiselta, että sitä sopii panna pataan,

Asari Hiertiäinen on jo tuonut padankin, ja muut vehkeet ovat Syllykän, viinaliehtarin, mukavan muijan, mökillä.

Jussi Turakka on pitkä, harteikas mies, ja sukimaton tukka ja parta antaa karkeahkoille kasvoille melkein villin ilmeen. Iloiset silmät ja nauruun yhtämittaa visahteleva suu tekevät miehen jotakuinkin hauskan näköiseksi. Visainen on mies. Ei saa poliisi eikä nimismies hänelle mitään, vaikka kuinka koettaisivat.

Ja jos ei vanha ja hyväluontoinen nimismies koettanekaan tosissaan, poliisi Benjaami Hörödiin mieliksi vain on jahtaavinaan ja juoksuttaa Hörödiitä Turakan kintereillä.

Turakka hymähtää ja silmänurkassa välähtää. Kyllä hän nimismiehen tietää. Lentsusta on jo kaksi kertaa hänen viinansa ukon pelastanut, ihan selvästä kuolemasta. Piruuttaan juoksuttaa Höröläistä, ja kylien pienet pojat hokevat sille: tii, tii, hörö, hörö.

Turakka nousee suksilleen ja sujauttaa kantavaa hankea pitkin muutamilla ravakoilla työnnällyksillä Syllykän mökille.

Syllykkä, Rämekorven ruma olio, nelikymmenvuotias akan rupelo, puhaltaa tuvassaan pannunsa alle ja kääntää kiiluvat silmänsä ovesta tulijaan.

— Ka, Turakka. Joko tulit vehkeitä hakemaan?

— Elä sinä akka muuta kun puhalla pannusi alle, niin että poro kiehuu.
Kahvin nälkä siellä korvessa tulee.

— Pahahenkikö lienee pannun sisässä, kun ei kiehu! tuhisi Syllykkä.

Turakka oikasi penkille ja suu mutuillen katseli akan puuhailua.

Rumapa on räähkä, tämä Syllykkä, ei sitä ennen ole tullut huomanneeksikaan. Mutta hyvä on kehtaamaan isännille viinoja. Ei sen hännälle Hörödii potkase.

Syllykän mökki oli pahainen mäkitupa Rämekorven laidassa, jonka aikoinaan oli rakentajansa jättänyt sen vuoksi, että pakkanen söi joka kesä ohrat ja perunanvarret, kaiveli potuntaimetkin ihan maan sisästä. Syllykkä, ristimänimeltään Sylvi, pienipuinen vanhanpiian käkkänä, osti mökin Asari Hiertiäiseltä kokonaisella kolmellakymmenellä markalla ja antoi hallalle lähtimet. Kuivasi mökin vieressä olevan suo-norelman, kaivamalla kesäkauden viemäriä korven poikki Rämelampeen. Ja kun leikkuun rinnassa sai työnsä valmiiksi, löi reiteensä ja kirosi:

— Nyt lähit, piru, perunanvarsiani kaivamasta.

Seuraavana kesänä sai Syllykkä ohristaan ja perunoistaan täyden sadon.

Syllykän tupa oli syltämittainen. Pieni neliruutuinen ikkuna jäätyi talvella, mutta asukas oli tottunut niin pimeänhämärässä tuvassa liikkumaan, ettei valoja liioin kaivannut. Hieroja kun oli, näki kyllä Rämekorven ukkojen ja akkojen kipeitä paikkoja keplotella pimeässäkin, ja sarvet vedettiin saunassa, pienen kitupiikin valossa.

Sänky, penkki ja pöytä, siinä tuvan kalustus. Astiahylly ja sarvisäkkilauta uunin kupeella ja peräseinällä vanha öljyväripainos esittäen pirua, joka kiusasi pyhimystä.

Sängyn alla oli Syllykän aarrearkku, pieni raudoitettu lipas, ja siinä Syllykkä säilytteli viinan liehtaamisella ja sarvien vetämisellä saatuja markkoja. Joskus liikeni lippaaseen peruna- ja ohramaankin tuloista. Paljonkopa sitä yksi Syllykkä kerkesi syömään.

* * * * *

Turakka oli nukkunut penkille, ja Syllykkä repi häntä hihasta hereille.

— Nousetko siitä kuorsaamasta… kahvi jäähtyy. Pitääkö sinulle hakea se puteli?

Turakka haukotteli ja örisi.

— Kevätilma niin raukasee… elä tuo putelia. Lämmin viina on sitten parempaa korvessa.

Hörpittyään kupin jäi Turakka mietteisiinsä ryntäillään maaten tuijottamaan siltaan. Tuntui olevan semmoinen painostava olo. Se tuli väliin, vaikka olisi kuinkakin viinalla itseään voidellut, ja painoi mielen mustaksi. Tämä yhtämittainen ammatti ei enää huvittanut. Jos olisi joskus vain omaksi tarpeekseen lirauttanut pullon, pari, mutta kun piti koko läänille valmistaa. Sotavuosina se oli kaikista ilkeintä, kun nälkä ahdisti sydänmaitten vähäväkisiä ja isännät kantoivat korpeen täysinäisiä jauhosäkkejä…

— Elä kaada lisää, en minä juo.

Syllykkä jäi ihmetellen katsomaan Turakkaa. Mikä häntä riivasi? Olihan mies niinkuin selkäänsä saanut.

… ja sitten jos mökinmies meni lisäleipää pyytämään taloista, niin sai tylyn vastauksen ja tyhjänä takaisin.

— Mikä sull' on? Kun on kuin nielty ja oksennettu, sanoi Syllykkä.

— Piruako se sinua liikuttaa! ärjäsi Turakka.

— … siunaa, kun on pahalla päällä.

— Mitäs utelet. Saattaa ne minullakin olla huonot tuuleni. Hae vehkeet, että mä pääsen tästä korpeen.

Syllykkä toi jäähdytysastian, pitkähköt metallipillit ja kannen.
Turakka näytti katuvan tylyyttään. Syytönhän akka oli siihen, että
hän viinaa koko läänille valmisti. Huomattavasti jo muuttuneena sanoi
Turakka:

— Käy sitten korvessa lämpiäisillä.

— Kyllä, kyllä. No nythän se jo taas haastaa kuin ihminen, mikä lie ollut riivaajaisensa. Tuonko minä sinne sinulle kahvit ja keitot niinkuin ennenkin?

— Tuo vaan, ja jos saisit sanan Hiertiäiselle, että nyt sitä saa.
Laitat vaikka Harakka-Antin sanomaan.

* * * * *

Turakka pisti vehkeet säkkiin ja nousi lähteäkseen.

Kovin vaikealtapa se nyt tuntuikin. Mikä piru häntä oikein riivasi? Mitään pelkoa se ei ollut. Hän vähät välitti poliiseista ja nimismiehistä, laista ja muusta. Muuten kyllästytti tämä turaaminen toisten hyväksi. Keittäisivät, saatana vie, itse viinansa.

Iltapakkanen oli jo jäätänyt hankea, ja se karahti ja soi suksen alla. Korvessa tuntui vielä päivälliseltään voimakas pihkan tuoksu, jota oli mukava hengittää.

Mieli alkoi jo tuntua keveämmältä. Mitäpä tarvitsi turhia miettiäkään. Olivat sellaisia kuin olivat ja omillaanpa pelasivat. Keittelee tässä vielä jonkun vuoden ja ostaa sitten mökin ja asettuu siihen asumaan. Talvet pyytää oravia ja jäniksiä ja kesät kalastaa. On oma herransa, jonka ei ole pakko tehdä talollisten töitä.

Turakka nosti suksensa pystyyn puuta vasten ja alkoi laittaa tulisijaa. Pata nostettiin rautajaloille ja rankkia sisään. Hiertiäinen oli jo pilkkonut puutkin valmiiksi, ja saatuaan kaikki kuntoon viritti Turakka tulet padan alle.

Toinen pienempi kuparinen kasari laitettiin viereen odottamaan vuoroaan. Sen pienestä piipusta lirittäisi se kirkas ja makea.

TOINEN LUKU.

Rämekylässä on kolme taloa, Hameniemi, Kenkkula ja Tanula. Laajamaisia, varakkaita taloja, jotka aikoinaan ovat hyötyneet metsän myynnillä ja nyt viime vuosina viljan ja voin hinnoilla. Ei ole isännillä huolta huomisesta. Käy aamuin pirtissä ärjäsemässä rengeille ja monivuotisille, talon töihin tottuneille päiväläisille ja verontekijöille, että "alkakaa siitä jo nousta haisemasta", ja sitten sujuu kaikki päivän pitkään itsestään. Rengit painelevat töitä kuin hurjat, kun saavat väliin viinaryypyn, ja tekeväthän mökkiläisetkin, jos ei muuten niin kun sanoo niille, että alkakaa laputtaa mökeistänne, silloin pää kolmantena jalkana menevät.

Viljaa tulee niin että hinkalot vieryvät, ja kun laskee lajittajan kautta jyvänsä hinkaloon, saa viedä perät leipälautakunnalle. Hitsiläinenkös niille niin halvasta oikeita jyviä antamaan.

Oli neuvottu naapurikylienkin isännille, että mitä pirua te niitä oikeita jumalanviljoja… viekää semmoisia kuin mekin. Eipä taitanut apua tulla, koskapa kuuluivat vain Rämekylän isännille naureksivan.

No, nauruhan ei pahaa tee. Varsinkaan jos on pieni pisara viinaa suonissa kiertämässä, niin nauru kutittaa ihan kuin sulalla vetelisi selkää.

Hameniemessä asusti viisikymmenvuotias, kuivahko äijän käppyrä, Asari Hiertiäinen, vaimonaan tuikea ja toimekas Tiina Loviisa, omalta suvultaan Kupiainen. Asari rakasti yli kaiken unta, kirkasta korpiviinaa ja sianlihaa ja sen jälkeen vasta, milloin sattui tarvitsemaan, vaimoaan. Kenkkulan laajoja vainioita hallitsi Aatami Arvonen, paksuvatsainen jumalanmies, joka ennen oli pitänyt talossaan seurat joka sunnuntai, mutta maallisen viettelyksen vetämänä oli jättänyt sen tavan ja hoiteli omin päin uskoaan ja maistoi väliin sänkykamarissa kirkasta ja makeaa ja oli päivät päästään hyvällä tuulella. Tanula, kylän keskellä kyyhöttävä harmajaseinäinen taloröttelö, oli isäntineen joutunut siihen niinkuin ahdistukseen. Etelästä katseli Kenkkulan iso ikkunarivi ja pohjoisesta paistoi Hameniemen korkea tuparakennus, ja näissä kumpaisessakin oli isännällä, Harakka-Antilla, joka aamu pientä silmänvaivaa, kun ensi kertaa meni ulos käymään.

Hameniemestä kuului emännän kimakka komentelu rengeille ja piioille, ja Kenkkulassa heiluivat jo rengit kuin hurjat pelloilla, ja hänen talossaan maattiin.

Eihän tuota ollut paljon väkeäkään. Yksi laiha akan kuipelo, joka purpatti päivät kuin papupata, mutta ei jaksanut, raukka, nousta aamuisin kahvia aikanaan keittämään, kun kolmivuotias Anna-Liisa oli taas repinyt kaiken yötä rintoja niin että mahaa jo kouristi. Vaivainen ja vähäjärkinen rengin ruipelo ei taas noussut, jos sitä ajelikin. Jos oli selvällä päällä — ryyppäsi näes hänkin joskus viinaa — niin ähkäsi kuin äkäinen hevonen, kun meni ylös ajamaan.

Kakaroita oli kaksi sängyllistä. Lukumäärästä ei kohta ollut itsekään oikein selvillä. Jussi, Lassi ja Akseli olivat jo melkein aikamiehiä, ja sitten oli äitinsä puolta jo seitsemäs synnyttäjänsä rintoja repimässä. Kustaava ei uskaltanut heittää Anna-Liisaa imulta, kun olisi taas tullut raskaaksi, ja hän ei sanonut enää jaksavansa kolmattatoista lasta tehdä, kun kerran oli jo saanut tusinan täyteen ja niistä oli Herra viisaudessaan kaksi poikaa korjannut omaan talteensa. Ei, ei jaksanut, vaikka olisi mitä tehty. Anna-Liisa, lihava paakero, oli jo muutenkin hänet niin kuivaksi kiskonut, ettei ollut muuta kuin löksöttävät nahkat jälellä.

Antti oli pieni, mutta terävä, jos sille päälle sattui. Silmäluomien yli oli laskeutunut nahkat viistoon, joten silmät näyttivät viistoilta kuin kiinalaisen, mutta kun niistä silmistä välähti, ei ollut silloin hyvä mennä Anttia nykimään. Otti naulasta hevospiiskan ja kurautti sillä niin että silmät iskivät tulta. Renki-Joopi oli saanut jo muutaman kerran maistaa sitä ja tunnustanut sen ansiot, voitelemalla tentulla siiman synnyttämiä makkaroita selässään.

Antti oli joskus saanut keväisiä korpivesiä rämpiessään reumatin jalkoihinsa, ja se hirtehinen oli vääntänyt ne ulospäin kiveriksi, että näytti kauempaa, kuin olisi kaksi luokin paininpuuta kävellyt, milloin ukki köpitti pihamaataan tahi kyläpolkua. Terävä, ulospäin työntyvä leuka ja hampaaton suu lisäsivät vielä erikoisuutta. Luonto oli hänellä semmoinen, että väliin laukesi, mutta sitten pitkät ajat lotkotti kuin sammakko ojassa, ja silloin kykeni Antti vain pienellä murheella toteamaan, että hänen talossaan oli väki semmoista jonninjoutavaa, laiskana aamut makaavaa ja työssä hiljalleen hissuttelevaa, ärevää ja purevaa, jos jostakin muistutti.

Eikähän Antti huolinut muistuttaakaan. Kun luonto nousi, niin että silmien päällä lupottavat nahkat punertuivat, kirosi ja kääkersi kamarin kaapille ottamaan peukalonpiäkön verran kuusenkyyneleitä.

— Pentele, koko hoito menee hiisilöihin!

Tuikku hiveli rintaa ja kiersi mukavasti sydämeen, joka heti asettui ennalleen, ja luonto kohta taas oli kuin säyseän lampaan:

— Jos nyt Joopi jo nousisit, kun kello vihlasee kahdeksatta. Eihän tässä makaamalla… loppuu viinat ja syömiset.

Ja vielä hellemmin Kustaavan sängyn laidalla:

— No nousehan nyt jo pötköttämästä, kun on kohta kellonkin viisarit pystyssä. Voi raukka, kun olet laiha, ei muuta kuin luuta, koetti sitten mistä paikasta tahansa. Pojatkin, peijakkaat, taitavat olla juoksussa… no aukase nyt jo noita silmäräpylöitäsi… kahviakin tässä pitäisi saataman.

Tanulassa on iso punaisenkirjava kukko, ja hänpä tietää tämän epäjärjestyksen talossa ja joka aamu tulee tuvan portaille kiljumaan. Renkiä se suututtaa, ja hän heittää sitä saappaalla, kiululla ja mitä käsiin sattuu. Kukko tulee uudelleen, ja itse isäntä lähtee sitä torumaan:

— Vai sinä… siihen paskille… ää… etkös tottele!

Kukko lähtee kartanolle, ja Antti painautuu vielä pehkuun, vaikka toisissa taloissa jo liehutaan pelloilla.

Pojat, aikuisiksi tulevat, vielä ripillä käymättömät, koluavat öisin tyttöjen luhdeissa. Sepä onkin Antista ihmeellistä, kehen pojista sellaisia tyttövouteja on tullut. Hän ei ennen käynyt tytön vieressä eikä uskaltanut kädelläänkään koskea heihin, huikottelijoihin. Halu kyllä asui ruumiissa, mutta arkuus esti lähentymästä naisväkeä. Kaino ja kokematon oli Kustaavakin naimisiin mennessä. Riiteli vielä vihkimisenkin jälkeen monta aikaa, ennenkuin suostui täyttämään aviovelvollisuutensa.

Niin sitten pojista tämmöisiä hameväen jälessä juoksijoita, perhanoista. Satutaan vielä lapsia laittamaan siinä puuhassa. Työmiehiä ei heistä ole tullut tekemälläkään. Hänen näkyvissä ollessaan vähän venkuloidaan, mutta sitten kun ei ole kintuilla, niin metsään kortille tahi kylään laiskottelemaan.

Semmoisia nämä Jussi, Lassi ja Akseli. Pienemmistä, Beatasta, Justiinasta, Joosehviinasta, ja mitä heidän nimensä kaikkien lienee ollutkin, näytti tulevan äitiinsä. Kesällä juoksenneltiin paitasillaan heinikoita sotkemassa ja loikoiltiin siinä kaikkien katseltavina, vaikka Joosehviina ja Justiina olivat jo isoja vonkaleita. Talvella pyllyilivät uunin päällä ja riitelivät keskenään.

Kyllä oli huolta Antilla. Siksipä ei pahaa tehnytkään, jos väliin peukalonpiäkön verran, niinkuin Antti sanoi, otti sitä kirkasta ja makeata.

KOLMAS LUKU.

Hameniemi oli saanut siitä nimensä, että Asarin isän ajoilla jo hallitsi hamevalta talossa. Hiertiäinen tuli isäänsä, ja ohjissa oli nyt terhakka Tiina Loviisa. Kerran hujutuulella ollessaan sattui Asari käymään pappilassa ja muutatti talon entisen nimen, Koivuniemen, Hameniemeksi kirkonkirjoihin. Mitäpä siitä, jos rovasti vähän naureksien vastusteli, kun kerran Hiertiäinen sai mitä päähänsä, piti sen tapahtua, jos ei vallan vuoria ollut vastuksina.

Kotiin tultuaan kertoi Asari nimenmuutosta eukolleen:

— No nyt on sekin asia järjestyksessä.

— Että mikä? kysyi Tiina Loviisa.

Taas piti ukolta lypsää asiata niinkuin maholehmää.

— Että Hameniemi on nyt tämä talo kirkonkirjoissa. Muutin sen pappilassa.

— Haista sinä mikä ei hyvältä haise, kivahti emäntä.

* * * * *

Talossa oli laajat vainiot, ja töitä johteli Tiina Loviisa niin, että pian alkoi talo rikastua, varsinkin kun sota-aikana sai hyvän hinnan viljalla ja muulla tavaralla. Mikäpä oli Asarin kellotellessa. Silloin kun ei nukuttanut kamarissa, muutaikse pirttiin, ja kun ei sielläkään nukuttanut, loikoi sängyssä silmät puoliavoimina ja seuraili naisväen puuhia ja kuunteli väliin Tiina Loviisan äkäilyä.

Niinpä nytkin, maaliskuun aurinkoisena päivänä, kellotti Asari sängyssä ja suu vinossa kuunteli emännän porailua. Piippu oli sammunut ja putosi sormien välistä lattialle, mutta Asari ei viitsinyt nousta sitä ottamaan. Olkoon piippu siellä, kerkiääpä sen… Oli sattunut niin mukava asento, ettei sitä hennonut muuttaa.

Tiina Loviisa oli papattanut jo pitkän tovin ja kysyi Asarilta:

— Nukutko sinä, kun et sano mitään?

— Enkä…

— … että voi hyvä jumala, kun sinä olet laiska, aloitti Tiina Loviisa, kun kerran kuuli, että Asari on valveilla. — Menisit edes puita liiteriin pilkkomaan, jos et muutakaan. Luulisi mokomalta ronkkien märkänevän, kun ei muuta kuin aina syrjällään. Sitten siltä vielä puruvesi juoksee pitkin poskia. Pyyhkisi suunsa edes.

— Etpä sinä enää välitä niistäkään pusuista, olipa tuo suu vaikka p—ssa.

Asari hörähtää nauramaan ja kääntää kylkeä.

— Sialle suuta semmoinen rupakuono! Laita luusi hakemaan öljyä, näkyy lopussa olevan. En minä joka paikkaan jaksa enkä ennätä juoksemaan. Reiteenikin työntää ajoksia, mikä pahalainen työntänee, ettei enää yölläkään niiltä saa unta.

Asari ei sano mitään, vaikka hyvin kuulee. Painostaa, mikä painanee, niin ettei silmäluomia saa auki. Vesisade taitaa olla tulossa. Pitäisi savut vetää ennenkuin nukkuu, mutta ei jaksa nousta. Tiinankin papatus kuuluu jo sekavana korvaan.

Tanulan Antti on nöyrä tekemään Turakalle vaikka mitä palveluksia. Vaikka sääriä vääntäisi reumatismi kuinka kipeästi, on silloin lähdettävä, kun Turakka sanan laittaa. Tänä aamuna, kun vihdoinkin on saanut Kustaavan kahvit keittämään ja renkikönsikän työhön, on Syllykkä tuonut Turakan sanomat, että mennä käymään Hameniemessä sanomassa Asarille, että valmista on, ei muuta kuin tulee lämpiäisille.

Asari kuorsaa sängyssä, kun Antti tulee tupaan.

Asialla olisi kiire, että päästäisiin yhdessä Rämekorpeen, mutta nyt kun se on nukkunut, ei sitä saa hereille.

Antti istuu sängyn laidalle ja vanuttaa Asaria:

— Nousehan… Turakka on sanat laittanut… lähtään maistamaan.
Päiväkin siellä rellittää niin että luut lämpenevät.

— Mm, maistamaan… häh? Joko se Turakka sai sen juoksemaan?

Asari kapsahti harvinaisen ketterästi istumaan.

— No niin sanoi Syllykkä, että pitäisi kiireesti joutua. Jos häntä minäkin voiteleisin tätä reumatismia. Se sisästä voitelu kuitenkin näyttää tehokkaammaksi.

— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari piippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran semmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran saunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja sitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja sisästäni.

— Iii… vai matoja.

— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja puuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia niitä matoja, vorninkaisia…?

— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan, niin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.

— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina lämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi. Kestät sinä litran verran kai sitä moskaa.

— Kyl-lähän sitä nyt litran…

— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.

Asari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.

— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.

— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon sinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään kenellekään, kun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja Asari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään tulevat.

Tiina Loviisa hämmästyi.

— Elä… että ihanko sormet poikki tuikataan?

— No niin.

— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.

— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.

Tiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina mukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.

— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.

— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän väkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa…

— Saattaisihan henki haista vaikka mille… ihan vaikka huusinaluselle, sanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!

— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista se.

Miehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä sen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että paremmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan, ja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka tipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut, eikä mies ole ollut siitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja ihmeitä puhunut, ei muuta.

— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.

— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä, hevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä kiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä Asarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta, kun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on oikein niitä repostellut.

* * * * *

— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta passaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien lomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin voidetta?

Turakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla loimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.

Pihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja tippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.

Molemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja hyvätuulinen.

Niin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta välähtää melkein kuin nuoren miehen katse.

— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo kielen päälle.

— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja sitten vasta maistella. No haista.

Turakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.

— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?

— En ole haistanut Helesingin mamsseleja… heh… aina se tuo Turakka keksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.

— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen resitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin Käkkä-Antti tästä toisesta pullosta.

— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.

— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti- ja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen pirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.

— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.

Turakka istuu kannolle, katsottuaan ensin, että jää riittää jäähdytysastiassa, ja sanoo sitten:

— Kun otat varia lehmän lantaa ja laitat siitä kääreet noihin paininpuihisi, niin se on paras keino. Viinaa sitten sisään sen kuin sietää ja varin saunan lauteille. Lehmän lanta on parempata kuin pirunpikelit ja muut. Eikös olekin tässä hyvä maku?

Turakka maistelee tuohilipistä viinaa.

— On, on, kiertää suonissa kuin mahlaja.

— Hahhah, Antin suonissa kiertää vesi yhtä hyvin kuin viinakin. Sanoisit paremminkin, että noissa paininpuissasi kiertää korven makea mesi, hörötti Turakka ja pisti tuohilipin hankeen. Istuttiin sitten kolmisin havuläjälle, jonka Turakka oli kantanut vuoteekseen, istuttiin kuulostamaan, miten korvissa alkoi somasti sihistä ja pihistä.

Aurinko oli jo korkeimmillaan taivaan keveässä sinessä. Korvessa humisi etelätuuli, kinokset alenivat. Kohta on suopursujen lomissa vain ruskeavetisiä lätäköitä, ja silloin ei käy istuminen havuläjällä maistelemassa lämmintä viinaa.

Mutta nyt käy. Turakka imeksii silmät autuaallisessa sirrissä tuohilipin reunaa ja hohottaa väliin isoäänisesti. Mille, siitä ei ole toisilla tietoa. Asarin mato- ja reumattilääkkeelle vaiko Antin vorninkaisille, jotka työnsivät kuin seipäällä. Yhtä hyvin saattaa Turakka nauraa oman luontonsa pakosta, ei viinan nostamana, auringon paisteesta ja kevään tulosta. Onhan niin mukava kuvitella kesää, kun saa paistaa rannalla kalaa ja ryypätä palan painikkeeksi pienestä taskumatistaan. Kellahtaa sitten kalliolle tahi kanervikkoon ja nukahtaa. Ei enää edes muista, minkälaista huoli on. Jos sattuu jotain puuttumaan, niin menee isäntien luokse. Rahaa tahi tavaraa, ei ole kielteessä. Eikähän mitään puutukaan. Kukapa on hänen taskunsa nähnyt tyhjinä. Rahapussi pollottaa aina kuin kerä housun takataskussa.

Harakka-Antin suu oli venynyt kovin leveäksi siinä istuessa. Mitäs tarvitsi yhteen menoon kiskoa puolen litran pulloa nahkaansa. Nahkalämssät silmien päällä ovat ihan tummanpunaiset, ja silmistä näkyy vain pienet pisteet, niinkuin naskalin reiät.

Asari istui polvet pystyssä ja hihitti väliin. Teki sydämelle niin hyvää, että piti hihittää. Voi hyväinen ihme, miten maailma oli mukava. Ensi viikolla pitää käyttää iso imisä karjun luona, että Tiina Loviisa saa oikein kauniita porsaita hoitaakseen. Niistä saa sitten sitä kiljunpintaa ensi syksynä. Ja rukiita pitää jauhattaa nuorelle tammalle, että saa ajaa lihavalla ja hihkaista ajaessaan. Kyllä Luoja on hyvä, kun antaa ihmiselle kaikkea, mitä sen sydän halajaa. Tuotakin aurinkoa se rupeaa taas antamaan, hellittääpä jo ihan pihkat irti naamasta.

Turakka muutti uudet pullot pillien alle ja lötkähti havuille.

— Miltäs tuntuu? kysyi ukoilta.

— Suonet soutaa niin somasti ja sydäntä panee niin mukavasti. Ihan kuin tähkällä kutkuttaisi. Montakohan li—hitraa tu—huosta jää mi—hinulle?

— Senpä sitten näkee. Kunhan tuo Käkkä-Antti ensin pumputaan täyteen, että lurikat lähtee sen sisästä. Pitää Syllykän lämmittää sauna ja hakea sitä lehmän ainetta.

Antti hekatti. Se tuo Turakka on mies… se on tuossa ihan kuin joku keisari, suuri ja mahtava. Antaa viinaa kelle antaa. Ei anna kaikille, vaikka talonsa antaisivat. Minulle antaa, vaikka käkkänäksi haukkuu, se on sen leikkiä, eikä siitä saa suuttua. Kappas, miten päätä nyt alkaa nytkyttää. Eihän se ennen sen vertaisesta. Tänä iltana annetaan vorninkaisille lähtimet.

Syllykkä tulla kynttäsi, selässä iso tuohikontti. Siinä oli Turakan eväät, ja akka lateli ne kannon nenään asetetulle laudalle.

— Kuuluu taas Hörödii olevan pitäjällä vainua vetämässä, missä Turakan jälki haisisi, paapatti akka ja pälyi viinapulloja. Eikö se ryökäle kiirehtinyt ryyppyä antamaan, vaikka tälle sai tässä eväitä raahata.

— Siinä on sikaa ja tässä madekukkoa, jos nielustasi semmoinen läpäissee. Ja suutari Kekäleen akan käskin viemään semmoisia terveisiä Hörödiille, että haistaa p—nsa eikä aiokaan tulla näille maille, muuten saa sen kulmikkaan kallonsa halki. Uskallan minäkin napistaa, vaikka olen akka.

— Nyt sinä akka pahus suorastaan hälyytit Hörödiin näille maille, kivahti Turakka, kiirehtimättä tarjoamaan Syllykälle lämpimäisiä.

Antti oli nukahtanut havuläjälle, mutta Asari torisi vielä nikotellen:

— Vi—hiedään se saunaan ja annetaan semmoinen löyly, ett'on pi—hinta niinkuin vanha pa—halttina.

Turakka haukkoi nälkäisenä, ja akka kiukunkiehuvana odotti ryyppyä.
Jopa kimahti:

— Etkö sinä sen vietävä anna minulle tippaakaan. Kun ihan kieli tarttuu kitalakeen.

— Mitä antamista siinä, muuta kuin kisko turpaasi. Hälyytit sen
Höröläisen.

Akka nauraa virnotti.

— Pelkääkö Turakka Bennu Höröläistä?

— En, mutta tässä olisi ollut vielä mukava toisenkin kerran turauttaa.
Nyt on vehkeet kiireesti korjattava, kun suurus loppuu.

Hiertiäiselle tuli hätä. Pääkin vähän selvisi.

— Voi perhana, jos tulee ja pörrittää se hörrikkä, niin viinat menee. Anna sinä Syllykkä konttisi, niin vien sillä vähän Tiina Loviisalle… napsua… että jaksaa paremmin suutaan laksattaa.

— Vie, vie, viinoja sillä on ennenkin hyysätty ja kuljetettu. Parasta on korjata tavarat talteen ja jättää tulisijat Hörödiille.

Hiertiäinen lähtee könttämään täysi viinakontti selässään, ja Anttikin koettelee paininpuitaan. Eivät kannata. Hankeen lupsahtaa mies perälleen, ja kolmikulmaiset silmäkolot jäävät avuttomina tuijottamaan Turakkaan.

— Taisi tulla huonous? nauraa Turakka.

— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään, valehtelee Antti ja pitelee mahaansa.

— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.

— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa, kun juuttaista jänteet katosivat.

— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo Turakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai pitääkö auttaa?

Antti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti ihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti omia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti korvallisiin.

NELJÄS LUKU.

Kenkkulan Aatami loikoo sängyssään ja miettii kaikenmoista, enimmäkseen jo monia kertoja ennen mietittyä. Miehet ovat menneet aamiaisen jälkeen työhön, ja isäntä on ottanut tavanmukaiset ruokaunensa. Ei jaksa kuitenkaan koko päivää maata, ja aika tulee pitkäksi, kun ei kykene töihinkään. Eipä sillä, että terveys olisi huono, maha on vain kasvanut niin suureksi, että sen liikuttelemisessa on kylliksi työtä. Ja sitten kun sen mahan kanssa on tottunut laiskottelemaan, ei käy enää yrittäminenkään.

Eikähän se isännille muutenkaan olisi sopivata. Sitä kun on työtä siinäkin, että miettii, miten nyt laitat sen ja sen paikan. Mihin kylvät kaurat ensi kesänä ja mistä olisi paras ottaa kesäpuita. Ja on siinä monta muutakin… Täytyyhän jonkun olla akkaväenkin kanssa suuravia pitämässä, jos niinkuin sattuu sille päälle, että kehtaa herjojen kanssa suutaan vaivata. Se on tosin hedelmätöntä, mutta aikasi kuluksipa sitä joskus heidän kanssaan suutasi läpätät.

Emäntä, Karuliena, ei tosin ollut suustaan liika avara, mutta olihan piikoja ja muita, joidenka kanssa sai velloa, jos halutti. Riehaantuihan Karulienakin joskus, ja silloinpa olikin ääntä pirtissä.

Kuuluupa se nytkin pampattavan piioille tuvan puolella, mistä pauhannee. Pitäisiköhän kuunnella.

Aatami vääntäytyy istumaan ja tarkistaa kuuloaan. Keittiön ja tuvan ovet ovat välillä vähän raollaan.

Ka, kun tansseissa käynnistä puhuu. Piiat ovat taas olleet yöllä juoksussa. Se synti ajaa itsekutakin omalla tavallaan, mitä mitenkin. Piikojen ja poikien pitää käydä tanssimassa ja sitten loppuyö viettää lihan nautinnoissa… sepä syntinen liha kun vetää ja viekoittaa.

Ohhoo, jos pistäisi tupakan.

Niin, niin, henki olisi altis ihmisessä, mutta liha on heikko, tahi oikeastaan niin vahva, että tekee mitä lystää. Panee jalat tanssimaan ja sitten kävelemään toisen sängyn viereen. Jos heissä piioissa sitä hengen puolta lieneekään. Eivätkö liene niinkuin vasikat metsässä. Eipä sitä nämäkään tyttäret, omat enempää kuin vieraatkaan, viitsi kuunnella saarnaa pyhäisin, eikä veisata. Jos sanomisen paljoudella saa tuvan penkille tahi sängyn laidalle istumaan lukuajaksi, niin kohta vihollinen painaa niin, että ei muuta kuin silmät kiinni. Tytöt torkkuvat ja rengit kuorsaavat ja väliin poksauttelevat äkeissään suuruspommeja, jumalattomat.

Nytpä sieltä pirtistä ei enää kuulukaan mitään. Taisivat mennä navetan puolelle. Siellä olisi ulkona nyt aurinkoinen päivä, jos kehtaisi lähteä jaloittelemaan.

Aatami ottaa muutaman verkkaisen askelen kamarinsa lattialla, oikein tietämättä, mihin päin lähteä, kääntyy sitten kaapilleen ja ottaa sieltä pullon.

Eipä siinäkään ole mitään. On näes tämä Aatami pitänyt aina sairauden ja muun semmoisen pienen taudintapauksen varalta korpiviinaa kaapissaan, joka nytkin taas tautisena aikana on ehtinyt antaa hänelle monta apua ja lievitystä.

Jopahan on näemmä tyhjä tuo pullo, huokaa Aatami. — Taisikin eilen siitä viimeinen tulla napsituksi. Se kun ei tämmöiseen ruhoon edes vähä riitäkään.

Aatamin pitää istua ikkunapöydän ääreen miettimään sitä pullon tyhjenemistä. Siinä on samalla ne alinomaiset syntiasiatkin mielessä, niistä kun pitää joka päivä itselleen tiliä tehdä, herjoista.

Kun sitä ihmisen, näes, pitää kilvoitella, loppuun asti, ihan siihen, kun viimeinen henki kurkussa korahtaa. Sittenpä se reuhtominen lakkaakin ja alkaa se toinen elämä, hyvä tahi paha, kuinka kulloinkin osaat kilvoitella ja tämän maallisen juoksusi ja kouhotuksesi päättää.

Ja siitä päättämisestäpä se riippuukin kokonaan, vaikka moni ei sitä tiedä. Kun osaat tehdä oikealla ajalla sovinnon ja omistaa sen, mitä pitää ja sana sisältää, niin eipä ole silloin hätää. Pötkäytät vain itsesi sinne parempaan paikkaan, vaikka olisit kuinka synnissä rypenyt täällä matoisessa maailmassa.

Se pullo on tyhjä, ja se on toinen asia.

Aatami kävi katsomassa toista pulloa, olisiko siihen mitään jäänyt, mutta ei siinäkään muuta kuin sen verran, että kieli kastui ja pahemmin vain tautinen ruumis rupesi sitä ainetta tahtomaan.

Hitsiläinen, kun loppui nyt pahimpaan aikaan, eikä taida olla tekijää tiettyvillä.

On se sekin, kun lopetetaan tämmöisenä tautisena aikana nämäkin väkevät. Ei ihme, että ihmisiä kuolee ja pötkähtää ennen aikojaan kohta joka talossa. Ja jos ei kuolla, niin ainakin sairastetaan. Ne jotka osaavat tätä ainetta — Aatami pyöräytti tyhjää pulloa kädessään — varata, säästyvät potemisesta ja rutkottamisesta.

Sängyn päälle se olisi vääntänyt jo aikoja sitten hänetkin, jos ei olisi ollut aina puteli kaapissa. Eikä ainoastaan tämä tauti, niitä on monta muutakin, hänessäkin. Sydänalusvika, joka vaatii kovanpuoleiset aamumaistot, ja sitten repijäinen nivelissä.

Kun hänellä välistä ottaa se repijäinen niin lujalle, että pitää istua, olipa paikka mikä tahansa. Sillekin kun on antaa ajallaan ja tarpeellisen määrän, ei kuulu eikä näy koko repijäistä.

Ja onhan niitä muitakin. Reumatti yksi hyvä. Siinä sivussa saa sekin voiteensa, vaikka pitääpä sitä senkin varalta aina lisätä annosta, ja kun nämä nykyiset putelit ovat niin pieniä, kun ovat nekin pienentäneet, niin tietää sen, että loppuu.

Nyt tässä tulee kohta pahat, jos ei vaan heti saa. Alkaa jo repijäinen nytkyttää niveliä, pahan tauti, mikä lienee sekin, ihmisten vitsaus.

Eikä saanut sydänalakaan tänä aamuna enää täyttä määrää. Tässä saattaa kohta tulla pahat olot.

Sattuisiko tuota olemaan poikien kaapissa?

Aatami nytkyttelee verkalleen poikien kamariin ja aukaisee kaapin, kun sattuu kerran avainkin semmoinen olemaan.

Heh, heh, niitä poikia, kun ovat sinne pistäneet ihan täyden pullon. Ja se on pistetty sinne ihan äskettäin, koskapa on vielä päältäkin märkä.

Mitä ihmettä? Vastatehtyä!

Aatami maistelee ja haistelee ja muhoilee. Tämä onkin tavallista parempaa ainetta, eikö liene Turakan tekemää. Eipä sitä muut sellaista…

Aatami on kahden vaiheilla, jättääkö pullon poikien kaappiin vai ottaisiko sen mukaansa.

Syntiä siitä tosin ei tulisi. Saisihan sen maksaa toisella kertaa pojille. Ja mitäpä ne terveet miehet sillä… Nautitaan vain huvin vuoksi. Se juomishimo näet ajaa näitäkin hänen poikiaan, vaikka isä ei milloinkaan vielä himon vuoksi ole putelia kallistanut. Heikko terveys on sitä teetättänyt ihan poikasesta lähtien. Kerran nuorna miesnä ollessa sai renkilöiltä, kun mahaa puri, ja kun huomasi sen terveelliseksi itselleen, on aina sitä pitänyt, mutta ei milloinkaan vielä juonut. Ei ainakaan niin, että juomiseksi olisi toinen pystynyt sanomaan. Jos on ryypännyt, niin se on ihan toinen asia. Ryypätäänhän sitä muutakin rohtoa, eikä sitä kiellä raamattukaan lääkkeenä käyttämästä.

Ovi käy jossain, ja Aatu sujauttaa pullon taskuunsa ja lähtee poikien kamarista.

Repijäinen on taas tipotiessään, eikä sydänalakaan kaiva enää paljoa.

Kun ottaa sikarin kaapista ja istuu siinä ikkunapöydän ääressä, on mukava miettiä niitä syntiasioita.

Niihinpä se aina mietteet vetää, kun sitä ihmisen, oikean ihmisen näes, pitää miettiä autuutensa asiaa.

Aatami ei malta olla. Pitää käydä ainakin haistamassa, siinä kun oli semmoinen mukava haju. Mitä yrttejä sotkenee se Turakka viinaansa.

Ke, ka, kun repäisi toisesta polvitaipeesta. Etkö sinä sitten herkeä kiskomasta, kitkuttajainen, pahalainen.

Aatu ottaa oikein pitkän sille ryökäleelle, joka ei anna rauhaa hänen nivelilleen.

No nytpä sitä onkin jo aamupäivän tarpeeksi. Kunhan eivät pojat vain kaipaisi pulloaan. Se on Jooseppi kova mies, isälleenkin, ja jos arvaa, nostaa taas möläkän. Sitä kun nykyiset lapset eivät muista neljättä käskyä, niinkuin tämäkin Jooseppi. Piruko tuon sikarin sisässä on, kun ei lähde yhtään savua.

Jopa sieltä tuvan puoleltakin kuuluu liikettä ja naisväen ääniä.
Taisivat tytöt tulla päivälypsyltä.

Niin, se naisväki, se olisikin sitä semmoista vetävää ja viettelevää. Jos vaikka kuinka koetat olla heitä katsomatta, niin näkyvät silmääsi kuitenkin, hameen hulmahdus tai muu semmoinen mukava paikka.

Aatami hymähtää. On se sekin, nainenpa, koko rustinki. On laitettu siihen kaikki paikat semmoisiksi, että niihin ei kyllästy. Muutamata vetää vielä vanhanakin niihin paikkoihin, niinkuin nyt häntäkin tahtoo riipoa.

Sepä se synti kun on niin makea. Ja vaikka kuinka vastaan haraat, niin ei muuta kuin lankea pois, kun se aika sattuu.

Mutta siinähän se onkin uskon viisaus, että langennut voi nousta jälleen.

Ja sitten vielä sekin, että jos ei olisi syntiä, niin ei olisi anteeksiantoa. Se on tärkeä pykälä. Mistäs nousit, jos et langennut, retkahtanut. Ihminen siten tulisi niin hyväksi ja vanhurskaaksi, että ei tarvitseisi niitä uskon asioita ensinkään, ei pelastusta eikä muuta, mikä siihen kuuluu.

Ja lankesihan se Paavalikin. Ja moni muu. Entäpä Taavetti ja sekin kuningas Salomo. Kun herjalla oli niin paljon ihan oikeita vaimojakin.

Ne semmoiset paikat ovat mukavia raamatussa. Niissä on niin ihmeen mukava hautoa ajatuksiaan ja kuvitella, miten ne miehet rellestivät, Taavetit ja muut.

Ja sitten nämäkin nykyajan miehet. Sekin saarnaaja Tittulieri, kun piti semmoisen tyttöhepsanan mukanaan ja sanoi hänelle, ystäviä ja uskottuja kun oltiin, että ei jaksa lihaa vastaan tapella, täytyy olla kaikki tavarat mukana.

Se tyttö olikin hyvä veisaamaan. Aloitti joka paikassa seurat veisuulla ja lopetti. Jopa oli kerran saarnannutkin. Lienee hepsake saanut sitä Tittulierin henkeä.

Jaa, jaa. Niitä ei ole enää nykymaailmassa seurojakaan. Vallattomuus ja kaikkinainen paha saa vallan.

Jos tästä sitten lähtisi tuvan puolelle, koskapa siellä tytötkin niin iloisesti kikattaa.

Ensin on kuitenkin käytävä haistamassa sen Turakan viinan ihmeellistä hajua. Missähän se sitä keittänee, kun pojatkin ovat sitä saaneet? Pitäisikin lähteä haistelemaan.

Aatami tuli tupaan. Tytöistä joku kehräsi ja muutamat liikkuivat muissa askareissa. Iloisia olivat ja naureksivat. Kenkkulassa ei nähtykään milloinkaan vakavia tyttöjä. Semmoisia lipattajia sattuivat aina kaikki.

Sattuuhan ne kun satutetaan. Aatami ei mitenkään voinut vihata iloa eikä nauravia tyttöjä, vaikka olikin niissä oikeissa asioissa kamppaileva mies. Valikoi melkein aina itse yhdessä tosin emännän kanssa piikansa, mutta kirkonmäellä katsoi tarkkaan, millä oli minkinlainen naama ja nauroiko usein. Muutenkin piti olla kokoa ja paikat semmoiset, ettei silmää haitannut.

Se mistä lienee semmoinen vaativainen silmä ollut hänellä. Kaikki olisi sen mukaan pitänyt olla niin mallikasta ja mukavaa. Se muuan akronohvi, joka kerran kesällä kävi, sanoi, että se on semmoista taiteellisuutta.

Mitä joutavaa. Sitä syntiä ei hänessä ainakaan ole, se on vissi.

Ja onhan se siinäkin, jos oikein tosissa sen tunnustaa, että syntiselle mielelle on mukavaa katsella semmoisia pyöreitä ja punakoita tytön pallukoita.

Semmoinen se oli ennen Karulienakin, lihava ja pehmeä, ja punaa oli poskissa niinkuin pensselillä olisi vedetty.

Se oli sitä aikaa ja nyt on toista. Karuliena on käynyt liikaakin lihavaksi. Ja muuten semmoiseksi mietoveriseksi. Yöt makaa ja kuorsaa ja illalla kääntää heti selkänsä. Eikö häntä sitten syntinen lihansa milloinkaan kiusanne.

— Missä emäntä on? kysyy isäntä ja kellahtaa kyljelleen siihen pirtin sänkyyn.

— Taisi mennä kylään, sanoo joku tytöistä.

Omiaan siinä sitten tytöt puhuvat ja tirskuttelevat ja häilähtelevät lyhyvissä, polviin asti ulottuvissa hameissaan. Se kun nyt on semmoinen tyyli, sanotaan. Ei siinä muuta, kuin että saa näytellä pyöreitä pohkeitaan ja sillä tavoin vetää miehiä puoleensa. Tietää ne keinonsa ja ne vetäjäisensä. No, omapa on asiansa, antaa ihon vilahtaa. Mukavapa sitä on katsella.

Ohoo, kun se niin raukaseekin. Tulleneeko tunkion pohjat oikeille paikoille siellä takapellolla. Kyllähän sen Joosepin melkein saa uskoa töitä johtamaan. On muutenkin semmoinen työjuhta, että monta miestä vastaa. Mutta väkeviä harrastaa, vaikk'on ihan terve mies. Kun sille siitä sanoo, niin nauraa vasten naamaa: Maistaahan isäkin, ei se minunkaan suuni tuohesta ole.

Sitten viinan voimalla väliin riehuu, muka ihmeitä näyttääkseen. Ja kyllähän se näyttääkin. Ottaa hevosenkin ja nostaa, peto, koholle niinkuin rukkasen. On sillä luonnostaankin niitä voimia.

Joko lienevät Rämekorvesta saaneet kaikki puut ajetuksi. Siellä sitä välistä on lirautettu, kuusenjuurikasta, eikä ole kukaan mitään haistanut. Kun se Rämekorpi on semmoinen, ettei sinne osaa kukaan. Niinkuin rannatonta suota ensin joka puolla ympärillä ja sitten vasta korpea. Missähän se Turakka mahtanee nyt sitä keitellä, sillä poikien viina oli sitä varmasti?

Poikien kamarissa kuului joku kolisevan, ja kohta tuli Jooseppi naamaltaan punaisena tuvan ovelle.

— Onko täällä isä?

— Tuolla on isäntä sängyssä.

Jooseppi, näköjään vihaisena, iski silmänsä isäänsä.

— Tulkaapas isä vähän tänne minun kamariini, pyytää hän.

Aatami lähtee vähän vaivalloisesti kämpimään. Taitaa taas se repijäinenkin aloittaa, koskapa sätkäyttää aina niin nivusista.

Se poika nyt niistä viinoistaan… Pitää sanoa, ettei ole ottanut, ei hän ainakaan. Kyllä se sitä saa, koskapa on saanut senkin putelin.

Joosepin tiilen värinen naama oli ankarassa irvistyksessä.

— Onko isä taas ottanut minun viinani kaapista?

— Viinasi? Joko sinä taas sitä olet ostanut, koettaa Aatami sanoa. —
Vai viinasi… milloinka minä ennen sinun viinojasi? Häpeileppäs vähän.

Olihan hän tosin muutaman kerran ottanut, mutta eihän sitä sopinut sanoa, ja kun tavarat kerran olivat yhteisiä, niin viina kuin viina…

— Vai ette ole ottanut, kivahtaa Jooseppi. — Paremmin joutaisitte sitä haeskelemaan, kun ei kerran ole muistakaan töistä. Paikalla minun viinani tänne!

Aatami tekee jo lähtöä kamarista.

— Ota vaan viinasi sieltä mihin olet pannut.

On siinä lapsi, kun syyttää isäänsä viinojensa varkaaksi.

— Jo nyt on piru, kun minä panen putelin tuohon — Jooseppi näytti kaapin hyllyä kädellään — ja sitten se ottaa ja kävelee siitä omin neuvoin tiehensä. Kyllä se taitaa olla isän mahassa, koskapa korvallisenne on niin punaiset. Repijäisiään ei tarvitse kenenkään viinoilla voidella. Rämekorvessa on Turakka keittämässä, hakee sieltä.

— Vai Rämekorvessa, pääsi Aatamilta. — No niin, enhän minä saata sitä kieltää, ettenkö joskus rimputtajaista lääkitseisi, mutta sinä nautit vain huvin vuoksi. Ja se on syntiä.

— Olkoon jos pirua, mutta laittakaahan minun pulloni näinä aikoina pois, että pääsen tästä tunkiolle. On jumalaton kamaran hakkuu ja pitää saada parempata vauhtia. Ja sitten on minussakin sitä rimputtajaista, nytkyttäjäistä — Jooseppi notkautteli polviaan — ja sille pitää nyt antaa paukku. No, tokko se puteli löytyy?

Eihän se mitä löytynyt. Aatami köpötteli kamariinsa, Jooseppi jälessään.

— Antakaa sitten rahaa, ja joutuun!

— Paljonko? kysyy Aatami.

— Sata markkaa. Turakan viina on kallista. Siinä on semmoisia salaisia yrttejä, eikö isä ole huomannut? Siitä saa semmoiset voimat, ettei niitä vastusta mikään.

— Ei niin paljoa… kyllä viisikymmentä riittää.

Aatami katsahti kysyvästi poikaansa, häikköläiseen, joka tuli niin julkeasti rahoja viinaan vaatimaan.

— Ei riitä. Teen minä kolmenkin edestä työtä enkä tarvitse muuhun kuin viinaan ja vaatteeseen. No, joko löytyy?

Aatami heitti satasen pöydälle. Toisi se poika sieltä sitä hänellekin, mutta ei oikein ilennyt pyytää. Ja joutaapa tässä itsekin. Eipähän tahtonut sen lujemmin puteliaan, heittiö.

Jos tästä lähtisikin käymään Rämekorvessa. Syllykältä sopisi ottaa pari isompaa pulloa ja kätkeä ne sinne, vaikka heinälatoon, tai kuljettaa Hameniemen Asarin talteen.

VIIDES LUKU.

Asari Hiertiäinen on tullut illansuussa Syllykän mökille ja pyytänyt lämmittämään saunan. Niitäpä Antin vorninkaisia ajaakseen. Mutta Antti on selvinnyt humalastaan Rämekorvessa ja kääkertää parhaiksi mökin pihaan, kun akka on viemässä puusylystä saunaan.

Antin silmäkannet olivat kokolailla turvonneet ja jalat onnahtelivat. Turakan viinasta ei tullut muuta kohmeloa kuin ruumis hieman veteläksi. Mutta jos siihen oli peukalonpiäköllinen sitä samaa, niin mies oli kohta kuin ennenkin, aivan kuin ei olisi viinoja nähnytkään. Antti oli korvesta lähtiessään ottanut sen tavallisen määränsä, peukalonpiäkön verran, ja saattoi lähteä Kustaavan luokse, povellaan pullottava pullo, jossa somasti lirahteli ja hölläkehti käynnin tahtiin.

— Nytkö sinä vasta sieltä korvesta…? kysyy Hiertiäinen. — Käskin akan kuumentaa saunan tavallista kuumemmaksi, ja täällä taskussa on pirunpikarat. Olla niitä pitää, vaikka Turakka värnysi… Mennään tupaan siksi kun sauna joutuu.

— Elä… onpa se sauna vielä Tanulassakin. Turakka tulee sinne saunalle koht'puoliin ja minun pitää mennä lämmittämään. Se kun ei kylve akkojen lämmittämässä saunassa, Juho poika. Että käännä nyt ketarasi meillepäin, sanoo Antti ihan tosissaan.

— No, sama minulle, missä ajetaan, mutta lähteä pitää kärmeihen sisästäsi tänä iltana.

Asari kääntyy pihasta Antin mukaan ja huutaa akalle, että ei tarvitse lämmittää sitä saunaa.

— Haistakaa sitten se ja se, huutaa akka vastaan. — Mitäs se semmoinen kenkkuileminen on. Minä olisin saattanut saunassa vaikka sarvetkin vetää.

— Ei ne sarvet joka vaivassa auta, sanoo Hiertiäinen ja muhoten katsoo
Antin notkahtelua, joka on ihan kuin mitä markkinaklovnin matkimista.

— Sanoopa ukko rovastikin auttavan monessa vaivassa, huutaa akka miesten jälkeen. — Jos ei viina, sarvi ja sauna auta, niin ei siihen pysty enää tohtuorin kynsikään.

— Unohdit tervan ja pirunpikarat, huutaa Asari jo aidan takana.

— Menkää siitä! tuhahtaa akka häviten omille asioilleen.

* * * * *

Saunan kiuas hohti kuumuutta. Keskeltä olivat kivet punaisia, ja kun
Hiertiäinen sylkäsi kiville, ponnahti se seinään.

— Hyvä on, kyllä täällä sinun lurikoillesi ja säärillesi laki saadaan, sanoo hän.

Antti istuu polvet pystyssä kynnyksellä ja kuuntelee, mitä se Turakka siellä laulaa, saunaan tullessaan.

"Eikä tätä laulua lauleta
kuin kerran kesäkuussa…"

Antti hytkähtää. Jopa lauloi Turakka kumman laulun. On se sekin kapine mokomien, niittenpä veisumestarien, hampaissa vaikka missä kyydissä… tietää sen, kun on aina mielessä.

— Josta paljon pidetään, siitä aina puhutaan, sanoo Hiertiäinen ja miettii, hymähtelee, sitä asiaa.

Turakka tulee saunaan, ja sitten pohditaan asia joka puolelta, keksitään käänteitä ja sutkauksia.

Kun ei ole enää mitään siihen lisättävää, aloitetaan saunominen.

Hiertiäinen sekoittaa puteliin, vanhanaikuiseen ja viheriään, viinan ja hienoksi jauhetun pirunpihkan. Pistää sitten vielä siihen omia pistettäviään, salaa, ettei Antti huomaa, ja sisällinen lääke on valmis. Turakka nauraa, hohottaa omassa nurkassaan, johon hänelle on oikein leveä penkki varattu. Nauraa Hiertiäisen lääkkeelle. Sillä on, mokomallakin kähniäisellä, aina se piru mielessä.