SUKUPERINTÖ

Nuorisoromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus Oy, 1919.

I.

Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan. Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.

Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut. Kylän raitilla joku lauloi.

Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.

Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.

Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen. Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.

Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian raskaana.

Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään lapsuuttaan.

Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.

Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa. Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti, että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.

Mitä se jumalattomuus oli, selvisi hänelle myöhemmin. Isä oli juoppo ja sen lisäksi omasi vielä muita huonoja tapoja. Silloin vielä hän ei sitä oikein ymmärtänyt. Tuntui vain joskus oudolta.

Iloton lapsuus. Kylän yhteisille lasten kisakentille ei häntä päästetty. Hän muisti hämärästi, että äiti oli kieltäessään puhunut pahoista pojista ja että hänen poikansa ei saisi oppia pahuutta.

Sitä oli kumminkin kylliksi kotona. Äiti sitä ei ymmärtänyt, kun vaati häntä jäämään aina kotiin näkemään sitä.

Lapsuudesta oli vain enimmäkseen ikäviä muistoja jälellä, ainakin kaikki mikä ei äitiin liittynyt.

Isä oli kulkenut vähän väliä kaupungissa ja sieltä palattuaan ihmetyttänyt ja pelottanutkin poikaa humalaisen rennolla käytöksellään. Kun otti hänet syliinsä ja haisi väkeville, teki oikein pahaa. Kerran oli hänen vastenmielisyytensä puhjennut kapinaan. Hän oli odottanut isää kotiin kaupungista ja kun tämä palasi juopuneena ja otti pojan syliinsä, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Isä etsi hänet käsiinsä, mutta kun hän aikoi ottaa pojan uudelleen, sanoi poika: Hyi, sinä haiset kovin pahalta!

Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun käteensä ruoskasta.

Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa, oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan. Siitä ei versonut mitään kestävää.

Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.

Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo keskellä talvea.

Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.

Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään. Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.

Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä selvenivät hänelle.

Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia, kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.

Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti taas yhden oksistaan.

Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.

Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä, valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.

Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.

Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen joutavana eikä antanut laittaa.

Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen sitoessaan kuuseen kynttilöitä.

Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain hieman murahtelemaan.

— Mutta johan nyt!

Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.

Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa keittämään.

Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa, mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä minulta jää.

Se jääkin nyt, mutta vieraalle.

Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu. Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi. Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava sukuviettielämä.

Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi vuodelta takaperin lapsuuteen.

Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla miten tahansa.

Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä, niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän elkeitään seurata.

Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.

Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.

Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti kävellen pihaan.

Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.

— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa, kalassa tosiaan.

— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.

— Piikojen puheilla pistäytyä. Tuletko mukaan?

Hannes viritteli tulta hellaan.

— Eipä tunnu haluttavan, virkkoi. Paistan tässä ahvenia, niin on parempi.

— Sittenhän sopii lähteä, kun olet syönyt.

— En sittenkään.

— No?

— Niin on. Jäisit sinäkin.

Kalle myöntyi. Hanneksen poikuusaikojen toverina ei kehdannut milloinkaan vastustella Hannesta. Nyt hän luuli Hanneksen kaipaavan puhetoveria ja jätti lähtönsä.

Tuli loimusi hellassa ja ulkona oli vaalea kevätyö.

II.

Hannes istui renki Kallen kanssa hellan ääressä tuleen katsellen. Ahvenet kärisivät hellalla. Kalle oli kertonut että iltapäivällä oli käynyt nimismies Hakalassa ja pistänyt kirjoihinsa lehmät ja hevoset. Häneltä oli kysellyt hevosia, kun hän sattui tulemaan pellolta. Isäntä oli pysytellyt kamarissaan ja murissut äkäisenä.

— Nytkö se siis jo tulee, virkkoi Hannes ajatuksissaan ja kuin itselleen.

— Mikä niin? kysyi Kalle.

— Huutokauppa tietysti ja — talosta lähtö.

— Siltä se tuntuu. Saadaankin tästä sitten lähteä samaan matkaan.

Kallen sanoissa ei ollut loukkaavaa sävyä. Paremminkin hän näytti
Hannesta kuin säälivän.

— Perintötalo menee vieraalle, virkkoi hän vielä hiljaa.

— Se on isän ansiota.

— Ryyppypäällä se tuntui olevan tänäänkin.

— Mistä se sitä saakin.

— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.

Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.

Hetken kuluttua aloitti Kalle:

— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.

Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä saanut tänään kyllikseen.

— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua neuvoa.

Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei kiellä.

— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa. Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt pitävätkin.

— Oikeat…

— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa…

— Pthyi! Älä jatka!

— Kun oli permanto täynnä…

— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.

— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.

— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni perinyt sellaista saastaa isältäni.

Renki Kalle mietti hetken aikaa.

— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on ollut huonomaineinen nainen.

— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät haaksirikon. Minäkin olen…

Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.

— Mitä niin? Sanoisit pois…

— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.

Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.

— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.

Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua etsiessään tarttua.

— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.

— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.

Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.

— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.

— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.

— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.

— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.

— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.

Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen lahden takana.

— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi, virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.

— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla parane.

— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.

Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.

Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää. Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.

Mutta mihin?

Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan käsiksi.

Perintömaa olisi ollut rakkainta. Kun olisi saanut palasen Hakalan maata omakseen. Saisipahan näyttää ilkkuville naapureille.

Hannes avasi ikkunan ja hengitti raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Se oli kuin hyväksyvä tervehdys hänen aikomuksilleen.

Ja se tuntui kuin puhdistavan. Jospa hyvinkin voisi luonnon avulla voittaa perintökiusauksen.

III.

Seuraavana aamuna ajeli isäntä Hannesta kynnökselle.

— Maataan vain eikä tule töistä mitään, juritti Hanneksen sängyn vieressä.

— Mitäpä tässä enää töistä, kun kerran huutokauppa tulee, sanoi Hannes.

Vanha Eero näytti hätkähtävän. Tiesikö poika, että nimismies oli käynyt talossa. Mitäpä auttoi enää sitä salatakaan.

— Niinhän se… mutta on niitä töitä silti tehtävä.

— Kenen hyväksi? kuului tiukasti sängyn laidalta.

Ukko ei osannut vastata mitään.

— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.

— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.

— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo menetetty.

— Mitä, mitä sinä…?

Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.

Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut. Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.

Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.

— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja. Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.

Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.

— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.

— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.

Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin lähti ulos ja laskeutui rantaan.

Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.

Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.

Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.

Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.

Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi kiusaamaan.

Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.

Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on tuomittu sammumaan.

Mutta niin ei saa tapahtua!

Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.

Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.

Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.

Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran — ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.

Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä haiseva raato!

— No mutta enkö minä tästä nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.

Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.

Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat, mitä oma äiti, jos eläisi?

Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään enää miehuutta.

Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!

Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.

IV.

Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara nousi keittämään aamukahvia.

Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka. Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän…

Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi, kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa akkojen perässä!

Ei malttanut Saara olla sanomatta:

— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?

— Häh… mitä se sinuun kuuluu.

— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja ainoa perillinen joutuu maailmalle.

— Häh?… että ala tallata tästä… leipääni syömästä… vai haukkumaan.

— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.

— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.

— Kun se vielä kehtaakin… mutisi Saara,

Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa naulasta, meni ulos.

Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.

— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.

Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli hakatielle.

Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.

Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa. Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.

Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin, jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve. Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.

Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua. Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset käsivarrella.

Oh, tätä helvettiä!

Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.

Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen lahdelmaan viettävine peltoineen.

Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien sijalla olisi uusi valoisa rakennus.

Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään, kaikkein vähimmin perintömaataan.

Mutta nyt… mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..

Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.

Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.

Olipa siinäkin valoa ja varjoa rinnakkain. Pienet välkkyvät laineet ja lahonnut venhe. Voimakkaampi oli voittanut heikomman. Sellaista oli luonnossa joka paikassa. Heikompi kituu ja kuolee, vahvempi voittaa.

Hakalaisten käy samoin. Suku sammuu, kun loppuvesa on ensin aikansa harhaillut maailmalla. Vahvempi ottaa talon haltuunsa ja tekee siitä kukoistavan asuinpaikan toisille voimakkaammille ihmisille.

Luonto kosti moninkertaisesti jos sitä loukattiin.

Hannes ei voinut istua rauhallisena, vaan lähti uudelleen harhailemaan. Siellä hävitettiin kotia parhaillaan. Perillinen ei jaksanut olla hävitystä katsomassa.

Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.

* * * * *

Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti … hän panee pellot ruista kasvamaan… se kannattaa sota-aikana… pian maksaa kaksi markkaa kilo…

— Rukiitko? kysyy joku joukosta.

— Niin.

— Se on vale! Ei kuuna päivänä.

— Nähdäänpäs!

Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle, joka käveli pihamaalla:

— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin kelvanneet.

Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin…

Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.

Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta, tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi, heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.

* * * * *

Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit heitettävä.

Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:

— Mihin nyt?

— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.

— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.

Hannes naurahti katkerasti.

— Vai saman palkan… Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että minä en elä hänen armostaan.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.

— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.

— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.

— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt tarvitseisi toisen armosta elää.

— Tokkopa sinusta torppariksi… sukuvika se painaa sinuakin.

— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua… olisi, kun kerran on mies, koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka nurkassa.

— Häpeä, poika!

Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.

— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni ja rauhallinen?

Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.

Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli sanonut niin kovia sanoja isälleen…

— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin — syömme yhteistä leipää.

Vanhus oli heltynyt kyyneliin.

— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin perintösi…

— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.

— Jumalan haltuun.

Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes pihaveräjälle.

Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.

V.

Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.

Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.

Kylän tytöt tuskittelivat:

Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset tukkilaiset.

Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen.
Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.

Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.

Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään.

Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.

Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran liikkeelle pantuna.

Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin kuin muulloin.

Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei hänestä tulisi mitään.

Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö, pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen. Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.

Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.

Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota saisi ajatella omanaan.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua. Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.

Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä sellaista?

Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa itsensä.

Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.

Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä itsensä kanssa melkein joka hetki.

Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.

Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli tuntenut siitä pientä kipua.

Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli antanut tytön turhaan odottaa.

Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.

Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä, niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä siten pitää?

Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?

Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin suhteen?

Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?

Jos ei voisi, niin se merkitseisi samaa, kuin hänen tappiotaan taistelussa.

Niinkö raskaasti pitäisi maksaa nuoruuden hairahdukset?

Päivällishuuto kajahti joella ja Hanneskin laski hakansa samalla.

Päällikkö oli ilmestynyt rannalle ja lähti hänen rinnallaan kävellen pihaan. Hänkin asui samassa talossa kuin Hannes.

— Kohtapa tästä joesta selvitäänkin ja uusi on edessä, puheli päällikkö. Sinun laitasi, mies, taitaa olla vähän niin ja näin. Mikä sitten lieneekin asia, joka mieltäsi painaa, mutta jotain on, sen kyllä näen. Puhuisit minulle. Minä en ole ihan tavallinen tukkisouvari minäkään, ja tiedän yhtä ja toista elämästä. Olen jo ollut muutamia kuukausia yliopistossakin, kunnes heitin kaikki ja valitsin tämän metsäläiselämän.

Hannes katseli hämmästyen miestä. Hän oli näyttänytkin jo heti erilaiselta kuin tavalliset tukkipomot. Mikähän tarina tässäkin mahtoi piileksiä.

Hannes oli lausunut avomielisen ihmettelynsä ja sanoi sitten:

— Minun asiani ovat sellaisia, että niistä ei sovi syrjäiselle puhua. Eivätkä ne puhumisesta paranekaan. Mutta etten ystävällisyyttänne käyttäisi väärin, voin sanoa senverran, että minä saan kärsiä isäni ja esi-isäini hairahduksista.

He kävelivät vaieten.

— Minä ymmärrän, sanoi päällikkö. Mutta teissä voi sukupolvi muuttua, koskapa kärsitte suvun vioista. Se on jo suuri askel parempaan. Voisimmehan puhua joskus näistä asioista, lopetti hän talon portilla.

Hannes meni tupaan ja aloitti ateriansa toisten hälinästä välittämättä.

VI.

Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden leikkiä jalkainsa juuressa.

Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.

Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.

Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.

Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin. Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten saataisiin pelloille riittävästi lantaa.

Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää korjaamassa?

Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.

Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?

* * * * *

Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon venerannalle istumaan.

Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja peräytyi muutaman askeleen.

— Täälläkö te… pihassa odottivat teitä saunaan… mutta… mitä teille on tapahtunut?

— Miten niin?

Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.

— Kun olette niin kovin surullinen.

— Minä taidankin olla sitä aina.

Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle. Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.

— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.

— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.

— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?

Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.

— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään, en edes oikea tukkilainen.

Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.

— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?

— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä sitä saanut.

Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.

He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.

— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa kysellä, sanoi tyttö hiljaa.

— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.

— Jos ainakin tahtoisi… ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin tahtoisin ymmärtää.

Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon kultaiseen lankaan käsiksi.

Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen: Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.

Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.

Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.

Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?

Naurettava hupsu hän oli.

Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun ystävällisen sanan ja lisäsi:

— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.