Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

NIGELIN VAIHEET

Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta

Kirj.

WALTER SCOTT

Englanninkielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila

Otava, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Kellosepän oppipojat. 2. Köyhän ylpeyttä. 3. Outo anomuksen esittäjä. 4. Raha-asioita. 5. Anomus esitetään paremmin. 6. Kiusallinen ritari. 7. Salaperäinen asukas. 8. Lemmenvälittäjä. 9. Anomus kolmannen kerran. 10. Vertainen ystävä. 11. Viettelijä. 12. Hienoston ajanviettoa. 13. Kaltevalla pinnalla. 14. Richie tekee eron. 15. Kolmas varoitus. 16. Ystävykset riitaantuvat. 17. Yhteiskunnan ulkopuolella. 18. Sulkeutunutta elämää. 19. Naiset neuvottelevat. 20. Surullinen tarina. 21. Jin Vin ahtaalla. 22. Vakaa päätös. 23. Häiritseviä vieraita. 24. Tihutyö. 25. Turvaton. 26. Aavistamaton auttaja. 27. Onnistumaton yritys. 28. Petetty aviomies. 29. Margaret joutuu tilille. 30. Huono lohduttaja. 31. Richie toistamiseen hovissa. 32. Väkinäinen naiminen. 33. Kuningas tuomarina. 34. Juonia. 35. Vincentin epätoivo. 36. Kahden konnan loppu. 37. Isännän ja palvelijan hyvitys.

Esipuhe.

Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona) liitetyssä "Kenilworth"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan, Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.

Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.

Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua. Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä — mitä Scott ei suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä. Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia eloisiin kuvauksiin.

Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita" kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle, jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija; "historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä — historioitsijat eivät olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt, kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan elatuksen ja koulutuksen.

"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten. Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja Jaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta, jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.

l. LUKU.

Kellosepän oppipojat.

Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti rauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle. Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.

Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.

Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan alemmissa piireissä.

Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen — joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia, jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta Temple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän Dunstanin kirkosta.

Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla. Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta. Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen edustalle pystytettyä telttiä.

Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi pitämistänsä esineistä.

Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat; nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.

Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin — mutta tämä on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja vanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana hyräillä:

"Ylös nousivat Lontoon oppilaat rivakat, virkut ja voimakkaat."

Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja Montaguet.[3]

Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville, toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.

Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen, mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin. On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä. Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä — arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.

Ulkomuodoltaankin Jin Vin — se oli hänen nimensä tutunomaisena lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan — edusti luonteestaan viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut, kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.

Vincentillä oli silmät syvällä päässä, — hohtavan mustat, tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen. Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään, jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon; ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa, älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn ostajapiirissä.

Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi. Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja, kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle majesteetilleen Jaakko I:lle.

Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton" syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.

Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.

Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset, kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva, joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin. Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa — pohjoisten maakuntien asetta — ja hän oli luonnostaan sekä voimakas että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta, jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.

Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni, tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta, vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden ylälehterin kajahtelemaan melullaan.

Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.

Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä ja tuskin vähemmin hänkään heihin, — hyväluontoisena, vaikka hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä, joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa, levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika", hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee, mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."

Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin
Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.

Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, — moinen ankara kuri oli teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! — ja sitte ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta, toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4] Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa valmisteiden suosituksilla.

On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä saisi olla? Lyöpiä kelloja — taskukelloja — nenälaseja? Mitä saisi olla? — Taskukelloja — pöytäkelloja — nenälaseja? Mitä saisi olla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja — taskukelloja — seinäkelloja?"

Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen, suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan puhetaitoon. — "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla, kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", — palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä — ostakaa pari David Ramsayn nenälaseja. Kuningas — jonka pyhälle majesteetille taivas suokoon elonpäiviä! — ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman niitä."

"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, — Jumala hänen pyhää majesteettiaan siunatkoon! — niin tahdon koettaa, mitä hyvää niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun — en sitä enää muistakaan — kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä nuorukainen."

"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten, jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."

"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit, hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli sen edustalle saapunut.

"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".

"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam; hiuskoristeenne on hiukan vinossa — sepä vahinko, koska se on niin aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä saisi olla? — taskukello, herra lainoppinut, — kello, joka käy yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma kaunopuheisuutenne?"

"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja Lempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä."

"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa. — Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello — se sanoo teille, herra runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan pyydystetyksi pikku lantin.

"Tuossa testeri[7] älysi virvokkeeksi, hyvä poika", hän sanoi.

"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."

"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".

"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä. On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon korvauksen lantistaan, sen takaan. — Mutta tuoltapa tulee taas arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä — näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules, Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija, jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta, herra ties — hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin rautaa kahvakseen saanut miekkansa — harmaa nukkavieru viittansa — ranskalainen käyntinsä — espanjalainen katseensa — kirja vyössä ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa, Frank?"

"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."

"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija suloisesti laulaa:

"'Sai Skotlannista paikkatakin
ja syöttää piti mierollakin.'"

"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".

"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää, mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa, että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme. Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä — puutunpa häneen hiukan."

"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki — hän ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".

"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani — ostakaa kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat, nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa. "Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa tai valoa — rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella puolella tietä".

Galenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11] voidetta, Flos sulphvr. cum rasva quant. suff."

"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.

Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen seuraamana.

"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä kauvempana pohjoisessa.

"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta — hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa! — hei, siellä noustaan."

Ja tuttu huuto: "pojat — pojat! nuijat — nuijat!" kaikui nyt pitkin Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan" kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.

2. LUKU.

Köyhän ylpeyttä.

Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan. Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi olla — seinäkelloja, pöytäkelloja — yökelloja — päiväkelloja? Hakapyörän ollessa 48 — kimmahdusvoiman 8 — lyöntinastat ovat 48 — mitä saisi olla, kunnioitettava sir? — Osamäärä — kerrottava — että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! — vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta 59 neljännestä — suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin — sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"

Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti puristi hänen kättään.

Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia, jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus. Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa. Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.

Vastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi raskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: "Mikäkö minua vaivaa, mestari George? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa yhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä. Oppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi — he ilmestyvät ja katoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä kuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai sonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin torailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan jommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi. Kilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan liitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni kymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan sekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja kaiken kaikkiaan —"

"No niin", keskeytti mestari George, "mutta mitä kuuluu kaikki tämä tähän tapaukseen?"

"Ka", vastasi Ramsay, "täällä on huudettu varkaita tai murhaa, — toivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten pussivanukas-sikojen keskuudessa! — ja minut on häiritty syvimmästä laskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut, mestari George".

"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan käsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja hitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos siitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi tulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen — pelkään pahankin ilkityön tapahtuneen."

"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua", sanoi vanha käreä kelloseppä. "Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan noista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat lurjukset?" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka kantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa kuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä äskeisestä käsirysystä.

"Hän ei ole vielä kuollut, sir", vastasi Tunstall.

"Viekää hänet sitten apteekkiin", käski hänen isäntänsä. "Luuletteko minun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin tasku- tai pöytäkellon?"

"Luojan tähden, vanha ystävä", sanoi hänen tuttavansa, "ottakaamme hänet tänne lähimpään paikkaan — hän näyttää olevan vain pyörtynyt."

"Pyörtynytkö?" murisi Ramsay; "ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä kadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi, niin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet. Kutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia."

Pökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut ohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja asetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli hänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille toisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja hän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja cerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan kärsivällisyyden.

"Bellum! bellellum!" kertasi hän vihastuksissaan; "mitä merkitsee se helkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?"

Ajattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä, eikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei rohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan, vaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli cerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren depositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.

Onneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent oli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti loukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla, jota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään pullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua istuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella huonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.

"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon", esitti mr. Ramsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon mukavuuksiin.

"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä", tarjosi Jenkin, sillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava makuusija; "minä voin nukkua tiskin alla".

"Minä myös", yhtyi Tunstall, "ja mies-parka voi saada vuoteen koko yöksi".

"Uni", ilmoitti lääkitsijä, "on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke ja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä".

"Missä parempaa ei ole saatavissa", täydensi mestari George; "mutta kelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti. No, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen. Minä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä — hän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen velvollisuudesta, naapuri Ramsay."

"No niin, sir", sanoi paranteiden myyjä, "teidän vallassanne on kuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta t:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa, yhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin voidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri Irving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa, tai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen, sanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä sedativi, kuin myöskin virvoke."

Hän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla Ramsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä kuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa lääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai toimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.

Mestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo tiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän lähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään tehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut suuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta nähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan vastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin Esculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja ankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään kykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.

Heidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja Tunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa, mutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. "Ennen henkeni — ennen henkeni", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten ponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian hapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen. Potilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä heidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus herätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen vastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia puutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.

Mies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti olevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse mutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta, poistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja hänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja pidättäen hänet tuoliinsa.

Potilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä pohjoismurteellaan: "Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät herrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni puhkasitte — viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne olivat viisaampia kuin minä", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, "jotka neuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla; ja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä viheliäiset vaatekappaleet", — ("varsin vaikeata olisi se ollut", kuiskasi Jin Vin kumppanilleen) — "olisivat ne olleet liiankin hyviä semmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden lait ovat uppo-outoja".

"Totta pulmakseni", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä kauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville sellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa, isäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän päivinämme ei ole siitä aavistustakaan, "totta puhuakseni näyttävät tämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan pitelyä sietäisi".

"Suu kiinni, nuori mies", käski mestari George lujasti; "älä milloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää — musta härkä ei ole vielä polkaissut varpaitasi — et tiedä, missä maissa saatat matkata tai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet".

Vincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei vastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.

"Minä olen muukalainen, sir", hän sanoi, "se on varmaa — vaikka minua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä teidän kaupungissanne — mutta mitä siihen tulee, että muka olen köyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen kuin ruinaan jonkun rahoja".

"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan", kuiskasi mestari George kellosepälle, "ylpeys ja köyhyys".

Mutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen kynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia suureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin, kuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä kääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.

"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa viskata sen hänelle takaisin päin silmiä?"

"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä, sir", vastasi skotlantilainen. "Olen halullinen toimittamaan mitä hyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja voin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni puolesta."

"Vai niin!" sanoi kuulustaja; "ja mikä suku lienee saapa kunnian polveutumisestasi?"

"Ikivanha takki on sen vaakunapohjana", supatti Vincent kumppanilleen.

"No, Jockey, sano pois", pitkitti mestari George huomatessaan, että skotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen asialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.

"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John",[14] sanoi muukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin nimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan yleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. "Nimeni, jos teidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin vanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin tunnettu Edinburghin Länsiportilla."

"Ja mitä sanot Länsiportiksi?" tivasi kuulustaja.

"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää", kertoi Richie, joka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen arvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi kuin ensimältä, "Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä niinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan palatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu koristuksilla ja pykäyksen taidolla".

"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein", vastasi mestari George; "pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi, hyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on Edinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames kaikkine laivaliikenteineen?"

"Thamesko!" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; "jo nyt jotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!"

"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!" vastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti laskettaen Skotlannin murretta. "Sinunlaisesi maankiertäjät ne petollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme."

"Jumala minua armahtakoon, sir", sanoi Richie suuresti kummastuneena, kun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi skotlantilaiseksi, "minä otaksuin teidän arvoisuutenne englantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman maansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset sitä parjaavat?"

"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan valheellinen, röyhentelevä lurjus?" kivahti mestari George. "Mutta hei, mies, älä siitä mene totiseksi, — tavatessasi maanmiehen olet tavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos vastaat minulle totuuden mukaan."

"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta kuin silkkaa totta", vakuutti kunnon pohjoisbritti.

"No siis — alottaaksemme", sanoi mestari George, "epäilen sinua vanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta".

"Teidän arvoisuutenne on luulemma velho", myönsi Richie irvistäen.

"Ja kuinka rohkenitkaan väittää häntä ylimykseksi?"

"En tiennyt, sir", selitti Richie korvallistaan raapien; "olen kuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä eteläisillä tienoilla, — Guy taisi olla hänen nimensä, — ja hänellä on täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten lihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän kaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista, karitsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta".

"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö", sanoi mestari George; "hillitse kieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari ja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin kehnossa takissa."

"Välttävässä, sir", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan; "juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien tavanmukaisena livreijana meidän maassamme — matami Puutteen lahjoja — paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan Edinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan hyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi, on nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen teurastamiensa elukkain ruokkimiseen."

"Se on liiankin totta", myönsi mestari George; "ja meidän kootessamme varallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää kotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven päähäsi, Richie? — sanoppa rehellisesti."

"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi", vastasi Moniplies. "Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua ivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä on liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin teidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa muutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan vanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja tarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni säilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain luonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan ja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät nämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin nyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän tarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain vasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut."

Mestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun todenperäisyyttä.

"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir", selitti Jenkin; "minä en vain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen saviastioita ja huusivat, että — pyydän anteeksi, sir — kukaan ei voinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla."

"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun autoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies", pitkitti mestari George maanmieheensä kääntyen, "pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän osoitteen mukaan".

"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua", sanoi skotlantilainen kumartaen hyvin syvään, "jos nimittäin arvoisa herrani sallii".

"Herrasiko?" sanoi George. "Onko sinulla mitään muuta herraa kuin
Puute, jonka livreijaa sanot kantavasi?"

"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa", selitti Richie, "sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen pahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä Skotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen taka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan palvelija."

"Ja mikä on herrasi nimi?" kysyi mestari George, mutta lisäsi nähdessään Richien epäröivän: "Ei, älä sano, jos se on salaisuus."

"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä", tuumi Richie; "tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on liian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole muuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir", hän lisäsi katsahtaen noihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, "hänellä kun on iso summa kuninkaallisessa rahastossa — hänelle nimittäin", hän jatkoi kuiskaamalla mestari Georgelle, "on kuningas paljon velkaa, mutta niitä hopeita taitaa olla paha saada. — Herrani on nuori loordi Glenvarloch."

Mestari George näytti kummastuvan nimestä. "Sinä nuoren loordi
Glenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?"

"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi; ja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa kuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni."

"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja kymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan", sanoi mestari George. "No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen on parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan ja maatansa viisisataa vuotta!"

"Teidän arvoisuutenne voi sanoa tuhannen", oikaisi toinen.

"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä", väitti porvari, "enkä sanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta — pystytkö kävelemään?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Richie; "olin vain hiukan untelona. Olen kasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi mullin."

"Missä asuu isäntäsi?"

"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne", vastasi skotlantilainen, "pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen, muutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan, kuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan nimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän arvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr. Nigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka meitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi."

"Herrasi menettelee siinä viisaasti", myönsi porvari. "Kyllä löydän asuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä." Samalla sujauttaen kolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja olla antaumatta enempiin kiistoihin.

"Varon minä sitä nyt, sir", lupasi Richie tärkeän näköisenä, "kun minulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille menestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä —"

"Minä en ole mikään herrasmies", sanoi Jenkin, paiskaten lakin päähänsä. "Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä yleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo."

"Minä olin aikoinani herrasmies", sanoi Tunstall, "ja toivoakseni en ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi".

"No, no, kuten haluatte", tuumi Richie Moniplies; "mutta hyvin kiitollinen olen teille molemmille — ja tuskinpa hivenenkään vertaa vähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä vain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni." Niin sanoen hän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja käsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari George pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä ovelasti silmää toisilleen.

Richie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin omistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi, "töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön", hän tyydytti kohteliaisuutensa "antamalla hänelle hattua", s.o. koskettamalla päähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.

"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja hyvine puolineen", huomautti mestari George mestari Davidille, joka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä tuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin silmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin ymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. "Tuo mies", pitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta, "osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme ja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä; ja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana englantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä ja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa kylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään in cuerpo, kuten don sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus — sillä varmasti uskon sen veitikan kunnolliseksi — ei saa parempaa kumppania kuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua, Davie-veikko."

"Kyllä — kyllä kuuntelen varsin tarkasti", väitti Davis, "Sillä kun aurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön kuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia."

"Sinä olet seitsemännessä taivaassa, mies", muistutti hänen kumppaninsa.

"Suo anteeksi", vastasi Davie. — "Tehköön pyörä A kierroksen neljässäkolmatta tunnissa — nyt sen saan — ja pyörä B neljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa — seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin yhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen minuuttiin, taikka hyvin liki — pyydän sinulta anteeksi, mestari George, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä."

"Hyvää yötäkö?" sanoi mestari George; "ethän ole minulle vielä sanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko, taikka säret oman kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme on saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en aio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän välipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs. Margetilta."

"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George — mutta tunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan", sanoi mr. Ramsay, "silloin on —"

"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa", täydensi hänen ystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena astui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen tyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.

Oppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle, vapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille: "Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää maanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin kohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon skoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan kansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen kukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on mestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa, sillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin."

"Mutta kuulepas, Jenkin", sanoi Tunstall, "sinä olet mielestäni itse vain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi skotlantilaisen puolella?"

"Ka, niinhän sinäkin teit", vastasi Vincent.

"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin tapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan", selitti Tunstall.

"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään", sanoi Jenkin. "Eläköön rehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle salaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua — — murteen puolesta, tarkoitan — joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja tätä minä pidän suloisempana — suloisempana kuin kuulostaa Pyhän Dunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan oppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?"

"En tosiaankaan", vastasi Tunstall. "Skotlantilaista Janetia ehkä, pesijätärtä."

"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö — etkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?"

"Hmh!" vastasi Tunstall kuivasti.

Suuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa, leimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.

"Hmh! — ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen oppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?"

"He kai pitivät aikeensa salassa", huomautti Tunstall, "ainakin kunnes olivat palvelleet oppiaikansa".

"Sanonpa sinulle suoraan, Frank", virkkoi Jenkin terävästi, "että tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla, mutta sitä en minä ikinä omaksu".

"Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista naamaa hän kantaa päähineensä alla".

"Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua nolaa, siitä saat olla aivan varma."

Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.

3. LUKU.

Outo anomuksen esittäjä.

Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi, apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.

Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden, pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.

Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen. Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.

Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien laivurit — eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät — jotka olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön, ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan, aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli kyllin paha ilman näitä lisiä.

Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen, vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi, sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi. Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta, ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten salasikin sen.

Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt — eli oikeammin nuori loordi Glenvarloch — pahasti ymmällä uskollisen ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan neljäänkolmatta tuntiin.

Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa, suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja mausti paahdetun leivän omin käsin — ja omin käsin hän myös laski tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.

Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan, hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.

"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli minusta parikymmentä vuotta edellä — mutta hän on hyvinvoipa mies ja ystävällinen puoliso — ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole pahastuttanut teitä pikku leikilläni — ja toivon oluen olevan teidän arvoisuutenne mieliksi — ja lihan — ja sinapin?"

"Kaikki oivallista — kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt. "Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en tiedä miten elää palatessani omaan maahani — jos sinne koskaan palaan."

Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä säesti syvä huokaus.

"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet. Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen; ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille, että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa suupalasella ja kulauksella."

"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa teidän vaarallisessa kaupungissanne."

Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi ollut mahdollistakin.

Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu skotlantilaisena Westminsterista.

"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin minulle kallisarvoista".

"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä, että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan palasen ähkyjuustoa, — sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset, niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir — ja tarkoitin pelkkää kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä, mutta hän käski minun nukkua."

"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".

"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä. "Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, — ja se oli osoitettu hänen kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta, pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin sopivan vastauksen."

Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.

"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria, jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."

"Totta kyllä, emäntä — totta kyllä, — toivokaamme parasta; mutta minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."

"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä, vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen. Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."

Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi. Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.

"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema. Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."

"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni. Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta, niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen, missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta, tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."

"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?" kysyi Nigel.

"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä kolkuttivat juuri kello kuutta."

"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?" kummeksui Nigel.

"Totta tosiaan, mylord, jokainen miksi on saanut oman siksi, ja tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni; ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa ottamaan yösijani kirkkomaalta."

"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä, mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."

"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel", selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä. Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin. Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."

"Ja mihin sitte jouduit?" tiedusti hänen herransa.

"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa. Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin, kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa, vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."

"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä on päättynyt näin hyvin — mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti tarvitset vahvistusta."

"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee —"

"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut sinulle."

"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa, että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina, pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin muiden ihmisten jyvät, — ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy kärsimättömäksi".

"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä, sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."

"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa. Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten isäni oppipoikana."

"Keittiön apulainen — palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla mielin mitellen lattiaa.

"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden, hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin, ovat parempia kuin —"

"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys. "Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."

"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille, niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas, sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran, veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart, Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon. Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas, joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani — ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin, koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi, hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä, — ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen, hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, — ja että minun olisi pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava; ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle, mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot supliikkeja kutka haluavat, — lempo Richie Monipliesin periköön, jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen mylläkkään, josta äsken kerroin."

"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".

"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa, "paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka — hitto vieköön, ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen — ja hän puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".

"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä ilmielävänä!"

"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen. "Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut nukkua hautuumaalla."

"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme", varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."

"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu", ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle tolalle".

Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa, jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea vaakuna ylälaidasta — jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".

Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista verekseen haavaan.

"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen. "En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."

"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme kiittämättömyyttä".

"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!" huudahti Moniplies.

"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella, köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita, haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."

"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen", paisteli Richie.

"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin", sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla, kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan — se merkitsee arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta rikkomusta en näe määriteltynä".

"Tämä tuskin", surkeili Richie, "mallaa vanhaan puheenparteemme:

"'On kuninkaan katsanto armon aurinko.'

"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?"

"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]

"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin helposti kuin hän".

Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön, jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.

4. LUKU.

Raha-asioita.

Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta, jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille, jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä, liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin, kelpo isänne piirteitä".

Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä kuten yksityistäkin laatua, ja —"

"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa, koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."

"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin, matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen. Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa käytettäväkseni."

Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen: "Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle, että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija pudistavat kättä ja eriävät."

"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".

Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.

"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä huvipaikoissa — teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy. Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"

"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt kädessään, — "oivallinen ja suosittu näytelmä — Uusi tapa maksaa vanhoja velkoja".

Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua teihin tai teidän vaatimuksiinne?"

"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa, vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta, joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä tarpeissa."

"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan! Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta — saatanpa sanoa rohjennut — olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."

"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".

"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka sitte —"

"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja vaatimattomasti."

Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista, että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"

"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi, "ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon, jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä — siinä kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin hovia."

"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."

"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja jolle lienette ollut ystävällinen".

"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan —"

"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan tavattaviin, — ja niinpä —"

"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"

Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen kauvankin.

"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa; ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."

"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"

"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä, ja sen vuoksi —" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne", pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"

"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies, nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".

"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".

"Ja totuuden mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi valehtelu".

"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään, ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä muullekin".

"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella", sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."

"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis kyselkää pois vain, mestari George."

"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta loordilta, herraltasi".

"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".

"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."

"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi se liannut hänen sormiansa."

"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.

"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole poissa paikaltaan — hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis, mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut mitään sen mukana?"

"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari
George?"

"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.

"No, niin — en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta puolestani, mylordin paperin seurana — vain säästääkseni hänen majesteetiltaan vaivaa — jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne molemmat."

"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti hänen herransa.

"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".

"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?" uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua herrallesi."

"Se on pitkä tarina kertoa — mutta ytimenä siinä oli kovistus vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."

"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?" ärjäisi hänen herransa.

"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuutti
Richie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."

Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa — um — um — hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti — um — um — oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21] — allaolevan tilin mukaan — kaksitoista sarvikarjan sorkkaa hyytelöiksi — karitsa jouluksi — rasvassa käristetty salvukukko neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi, että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi hakemusta?"

"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne, taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran —"

"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"

"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi, "minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon — suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne, että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän virheen silleen. Menehän siitä, mies — minä solmin sinulle rauhan."

"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi — ja mieluummin (suuri kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän väliimme."

"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".

"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta — ja halusta olisin ollut poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä kohu."

Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä kärsineenä kuin tehneenä.

"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet uskolliseksi — luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä on hän antanut todisteita — mutta hän on niin kohoutunut omaan turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun, että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."

"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse, kuinka siinä voi käydä."

"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne. Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin — erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni tavoin."

"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne, mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai pudistako päätänne, — kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan alamaisilleen pakottaa hänet sijansa — niin juuri, mylord, ja sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen velvollisuutensa puolta."

"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin —" sanoi Nigel Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni jäänyt hyvityksettä".

"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti — suosittuna palvelijana kiitollisesti — vaan myöskin vapaana ja uskollisena skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä tästä, ja tietämättänne."

"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte likeisesti tutustunut asioihini".

"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen. Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille, miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani. Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan valaistusta juttunne esteistä."

"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."

"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy. Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta, jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten etuoikeuksien valvoja Campveressä."