II.
Lapin rajoilla on monta suurta nevaa. Rimpisuo on kuitenkin niistä kaikista suurin, kolmatta sataa kilometriä leveä ja neljättä pitkä. Niin ovat maanmittarit laskeneet. On siinä jo nevaa. Ei yhdestäkään paikasta sen rannalla ole vastaista rantaa nähty. Tämän nevan rannalla on paappa elänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Ja saman nevan rannalla on Matin ja minun tähänastinen elämä kulunut.
Nevan laidat eivät ole pahoin vetisiä. Varhain keväällä kuljemme siellä karpaloita syömässä ja kesällä poimimme sieltä juolukoita ja muuraimia. Ja pensaikoissa metsän ja nevan rajalla on meillä talvisin pitkät risuaidat veräjineen ja ansoineen metsäkanojen pyyntiä varten.
Tämän kaiken puolesta Rimpisuo ei siis eroa monesta muustakaan nevasta.
Laajuus vain on sillä omansa.
Mikä on siis se salaisuus, joka tekee iäkkään ukon yhtä uteliaaksi kuin meidät ja monet muut seudun poikaviikarit? Jopa tämä salaisuus on saanut ukon rakentamaan vanhuutensa kodin korkealle mäen laelle, jossa ainoastaan muutamat suunnattoman suuret kivet suojaavat tupaa taivaan tuulilta.
Kun tältä mäeltä katsoo nevalle, näkyy kirkkaina talvipäivinä aivan selvästi taivaan rantaa vasten omituinen usvapilvi. Siinä salaisuus. Korkeimmalta kiveltä katsoen näkyy pilvi aina samasta paikasta. Lämpimänä vuoden aikana ei näy mitään, olipa päivä kuinka kirkas ja ilma kuinka kuulas.
Monta selitystä on tämä omituinen ilmiö saanut. Kansa puhuu maahisista, jotka asuvat nevalla. Ne harvat herrasmiehet, jotka ovat Paapanmäellä käyneet ihmettä katsomassa, katselevat karttaa ja kompasseja, jonka jälkeen selittävät, että usvapatsas nousee nevan toiselta rannalta, jossa juuri tuolla ilmansuunnalla on muka kylä. Me ja paappa emme usko kumpaankaan selitykseen. Maahiset eivät asu aavalla nevalla. Ja kolmenkymmenen peninkulman päähän ei näy savu, vaikka kokonainen talo palaisi.
Usein utelemme ukolta, miksi ei kukaan ole lähtenyt sinne omin silmin nähdäkseen, mitä siellä on. Aina on vastaus sama, ettei kukaan pelkän uteliaisuuden tyydyttämiseksi lähde noin vaivalloiselle, ehkäpä vaarallisellekin matkalle. Kesällä ei pääse kukaan edemmäksi kuin runsaan vanhan virstan nevan laidalta, sillä sitten on neva niin vetinen, ettei kannata ihmisjalkaa. Ja monena talvenakaan neva ei kannata, jos on sattunut tulemaan runsaasti lunta, ennen kuin talvipakkaset ovat roudanneet maan. Ja ukko lisää salaperäisesti:
— Jos siellä todella asuu maahisia, kuten ihmiset puhuvat, niin ehkei tulijaa oteta oikein ystävällisesti vastaankaan.
Harrastuksensa tässä asiassa on paappa perinyt isältään. Paapan ollessa vielä "poikakloppi" kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen isänsä varustanut hiihtoahkioonsa viikon eväät ja lähtenyt metsästysretkelle sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Neljä päivää myöhemmin hän oli palannut kotiin toinen jalka niin pahoin paleltuneena, että se pantiin polvesta poikki. Silloin oli isä, joka rupesi uskomaan kansan selitykseen maahisista, ottanut pojaltaan lupauksen, ettei tämä ikinä lähtisi samanlaiselle matkalle.
— Ja kahdeksankymmentä vuotta, sanoi ukko, — olen tätä lupaustani katunut. Mutta ennen rauta katkeaa kuin miehen sana ratkeaa. Ja vaikka en siinä iässä paljon ymmärtänyt lupaukseni sisältöä, olen sen kuitenkin pitänyt kuin mies.
Meitä eivät sitoneet mitkään lupaukset. Ja kun olimme molemmat orpoja, ei ollut myöskään ketään, joka olisi viitsinyt lupauksia meiltä vaatia. Aikoja sitten oli päätetty, että koulun jälkeen ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin usvapatsaan salaisuus olisi selvitetty.