III.
Reippain askelin astuimme siis todistukset taskussa Paapanmäen rinnettä ylös. Paappa oli kiivennyt tähystyskivelle, jonne johtivat tikapuut.
— Paappa hoi, huusi Matti, — eipä se vanha härkä näy olevankaan kankeampi sarvistaan kuin nuoret.
— Luussahan vanhan voima, väki varsan sieraimissa, säestin minä.
Ukko oli aina mielissään, kun muistimme käyttää hänen mielilauseitaan!
Heti tuli vastaus kiven laelta:
— Tallella ukko uunin päällä. Kauan on laho kallellaan, ennen kuin kaatuu. Tulkaa tänne, klopit, usvapatsas näkyy.
Luulimme ukon leikkiä laskevan, sillä eihän usvapilvi milloinkaan näkynyt kesällä. Vastasin siksi leikilläni:
— Mitäpä vanhan valeista, kurttunaaman kuulehista. Tulkaa vain pois, paappa, saatte nähdä paperit, jotka kelpaavat.
— Ei kirja kiroista estä. Tulkaa heti tänne. Tarvitsen silmiänne enkä papereitanne. Ei millään niin hyvin näe kuin silmillä.
Mitäpä pappi paremmallensa. Täytyi vanhusta totella. Tultuamme kivelle ukko heti ärjäisi minulle:
— Vai kurttunaamaksi sanoit, junkkari! Nyt jouduit sellaiseen paikkaan, jossa asiasi tutkitaan ja sitten selkääsi sutkitaan. Voiteellahan ne nahkakin pehmenee. Mutta katselkaa nyt ensin pojat tuonne pohjoiseen: näkyykö siellä todella usvapatsas vai onko siellä nevalla jotain muuta?
Katselimme osoitettuun suuntaan, ja totta tosiaan, tässä ei ollut epäilemistä. Usvapilvi näkyi. Ensimmäinen kerta miesmuistiin kesällä. Tämä pelasti selkänahkani, joka kyllä ei olisi ollut muutenkaan suuressa vaarassa. Paappa julisti juhlallisen anteeksiantokäskyn lisäten:
— Eihän koiraakaan nyljetä, ennen kuin henki lähtee.
Oltiin hyviä ystäviä kuten ennenkin. Kolmiliitto oli lujaan perustukseen rakennettu ja vahvistettiin tänään entistään vahvemmaksi.
Matti ja minä emme pitäneet usvapilven näyttäytymistä kesällä minään ihmeellisenä asiana. Miksei se voisi näkyä kesälläkin? Mutta ukko istui kauan mietteissään sanaakaan puhumatta. Emme halunneet vanhusta häiritä, kun huomasimme hänen tahtovan olla rauhassa, vaan istuuduimme mekin katselemaan omituista näkyä.
Hetken perästä vanhus kääntyi meidän puoleemme ja sanoi salaperäisellä äänellä:
— Usvapatsas on kerran ennenkin näkynyt kesällä, ja siitä on nyt kulunut tasan kahdeksankymmentä vuotta. Isäni kertoi, että hän oli silloin juhannusyönä kiivennyt juuri tälle samalle kivelle, jolla nyt istumme. Sydänyön aikana usvapatsas oli äkkiä ilmestynyt nevalle. Se oli ollut morsiushuntuun kääriytyneen nuoren naisen muotoinen. Seuraavana talvena tuli isästäni puujalka-mies.
Tämä ukon puhe pani tietysti mielikuvituksemme liikkeelle enemmän kuin koskaan ennen, Tiesimme mihin tehtävään aioimme ryhtyä ensi talvena ja nyt kuulimme, että sama enne, joka näkyi tuossa silmäimme edessä, oli kerran ennenkin edeltänyt samanlaista yritystä, mutta epäonnistunutta. Tahtoiko usvapatsas varoittaa meitä? Olimme melkein varmat siitä, että ukon ajatukset liikkuivat tähän suuntaan. Mutta tunsimme samalla, etteivät pahimmatkaan enteet voisi estää meitä toteuttamasta tuumaa, jota olimme niin monta vuotta hautoneet.
Pelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä koko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme aina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää, jonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle emme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta. Se oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.
Kun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:
— Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?
Tämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin jättiläissuureen ihmishaamuun.
— Onko sillä morsiuspuku päällään?
Tähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata, ettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.
— Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi puettu, huntu päällään.
Todistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei puhettakaan.
— Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa ennustaa.
Jo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista merkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja nälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä paikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi, vai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja valmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta ratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos matkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta mitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa saamista vai velkaa.
— Eikä teillä, paappa kulta, taida olla se kirstunpohja kovin raskas?
Tähän ukko vain myhäili:
— Eihän se täysi kukkaro kalise, eikä minun rahoissani ole ennenkään lanttia nähty.
Siihen päättyi keskustelu matkarahoista.
Paapan kanssa emme olleet koskaan puhuneet siitä, millä tavalla tutkimusmatka oli toteutettava. Kerran vain, kun puhe kallistui sinne päin, sanoi paappa:
— Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.
Siitä luulimme ymmärtävämme, ettei kokenut ystävämme katsonut isänsä hiihtoretkeä parhaimmaksi tavaksi lähteä nevan salaisuuksia tutkimaan. Tiesimme, että ukolla oli rahaa tallessa. Ajatteliko hän vanhoilla päivillään ostaa hevosen ja lähettää meidät hevosella, iso heinähäkki kuormana, usvapatsaan salaisuutta tutkimaan? Semmoinen matka voisi onnistua, jos varhain syksyllä tulisi kovia pakkasia ennen kuin suuret talvilumet tulivat. Hevosmatka ei olisi sellaisella säällä mahdoton. Patsas ainakin olisi silloin aina näkyvissä. Mutta ken tietää, minkälaiset ilmat Luoja on ensi talveksi säätänyt? Meillä oli aivan omat meininkimme matkan toimeenpanosta. Mutta siitä myöhemmin.