IV.
Kesä ja syksy kului uudisviljelytyössä. Kun työ ensimmäisten syyspakkasten tullen päättyi, oli Matilla ja minulla vielä koko joukko markkoja jäljellä, vaikka olimme teettäneet hyvät talvivaatteet ja ostaneet kirveet ja sahat sekä pyssyt. Isäntä, joka oli itse kelpo pyssymies, ei mitenkään vastustanut asekauppaamme. Päinvastoin hän auttoi meitä saamaan kunnolliset aseet. Suusta ladattavat pienireikäiset luodikot ne vain olivat, mutta tarkat, ja lukot olivat parasta tehtaantekoa. Isäntä neuvoi meitä, että minkälaiset pyssyt ikinä tulemme ostamaan, lukot olkoot aina semmoiset, ettei niitä koskaan tarvitse korjata. Ja siinä ajatuksessa taisi isäntä olla oikeassa.
Paappa, joka koko kesän oleskeli meidän kanssamme ja myös voimiensa mukaan auttoi töissä, puhui useita kertoja hevosen ostosta. Me käänsimme aina puheen leikiksi ja pelotimme sillä, että ihmiset rupeavat pitämään häntä ikähulluna. Kerran ukko kuitenkin puolisuutuksissaan kysyi, oliko meillä aikomus kontata nevan yli vai miten aioimme lähteä matkalle.
Nyt oli pakko vanhukselle selittää, miten olimme ajatelleet toteuttaa matkamme.
Edellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli tutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme niin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän syystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme usein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä paikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan lahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen purjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.
Olimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä tavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla. Miksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet? Vieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi kuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna kulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos hyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan toisella laidalla tai kotona takaisin.
Sanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli, kun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu ennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän matka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen tähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina leikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa kuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.
— Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän minä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit pussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä tarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla puunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa oli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen luona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt, pojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.
— Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, — kyllä me jo parannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.
Mutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme Paapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa meille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa, mutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet kiinni.
Sinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin vanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi leppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.
Sinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa. Luulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta suuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen kuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja kuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee semmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.
Astuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan. Kun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan kamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:
— Hyvää huomenta, pojat!
— Jumal'antakoon, vanha isäntä, vastasimme nöyrästi ja häpeissämme. Ukko ei ollut huomaavinaan nöyrtynyttä naamaamme, vaan näytti olevan parhaimmalla tuulellaan.
— Tulkaa suurukselle, pojat. Voitte hyvällä omallatunnolla syödä, kun näette, että minä olen jo aamullisen työnne suorittanut.
Tiesimme tarkkaan, mihin paikkaan olimme illalla työn päättäneet, ja nyt oli siitä paikasta eteenpäin hyvä palanen toista kapanalaa kuokittu, ja kunnollisesti. Ukko lähti edellämme isoa kiveä kohti, jonka laidalla aamusta iltaan pidimme pientä tupakkatulta, vaikka ei kukaan meistä tosin tupakkaa käyttänyt. Ukko sanoi aina, ettei hän vielä ollut oppinut siihen.
Olimme jo vähän rohkeammalla tuulella. Matti viittasi ukon kuokkimaan sarkaan ja sanoi:
— Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, johon tuli heti vastaus:
— Eipä riitä rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. Nyt tiesimme, että vanhuksen suuttumus oli mennyttä. Minäkin yritin lisätä:
— Eikä riitä räätälille munavoita juuston kanssa. Ukko myönsi tämänkin todeksi, lisäten kuitenkin, ettei räätäleitä ja suutareita pidetä oikeitten ihmisten arvoisina.
— Sillä räätäli on suden sukua ja suutari on karhun veljenpoika. Ja sen tähden on laissa määrätty rajakengät suutarille, paikkapöksyt räätälille, kalsokirvehet sepälle.
Sananvaihtomme päättyi tähän, sillä samassa tulimme kivelle, jonka kyljellä ukon pata kiehui. Matti, joka oli jo varhain aamulla hyvä syömään, katseli pataa, jossa kiehui uusia perunoita ja lampaan lihaa. Heti hänelle tuli kova nälkä, ja hän uhkasi syödä pöydän poikki.
— Syö vain, jos hampaasi kestävät, sanoi Paappa, viitaten ohueen kivilaattaan, jonka olimme nostaneet pöydäksi kahdelle kivelle sammalpenkkimme eteen. Rohkea rokankin syöpi, kaino ei saa kaaliakaan. Ryhdy tehtävääsi: syöhän se nälkäinen jäniksenkin pään, saatikka kivisen pöydän poikki.
Nostimme padan laatalle, panimme lakit viereemme maahan, ja pian kuului vain lusikkain kolina padan laitaa vasten.
Syötyämme ja kiitettyämme kielsi vanhus meitä vielä työhön menemästä.
— No, Jussi, joko sinulla on lentokoneesi taskussa?
En ole vielä muistanut nimeänikään mainita. Mutta sanomattakin lukija tietänee, että olen Jussi, koska kaverini on Matti. Maailman Mattia täynnä, Jussia joka tuvassa. Ei ole nimeni minulle ainakaan tähän asti mitään haittaa tuottanut. Suurempi vastus on minulla ollut isäni nimestä. Sillä vaikka olen vanhempieni ainoa lapsi, kiusattiin minua koulussa usein nimellä "Israelin lapset", isäni nimi kun oli Israel.
Selitimme nyt paapalle, mikä lentokoneemme oli. Ukko kuunteli hyvin tarkasti eikä pitkään hetkeen puhunut mitään. Lopulta hän sanoi:
— Ei ole kaikki mieli yhden miehen päässä. Olisihan minun vanhan miehen sopinut ymmärtää, että jos ihminen on ikinä pääsevä Rimpisuon usvapatsaalle, niin uuden ajan keksintöjä siihen tarvitaan. Kun ihmiset ensin rupesivat puhumaan noista ampumapiileistä, jotka hevosetta kulkevat kuin jehua, luulin, että jo oli oikeat ajoneuvot keksitty. Mutta mahdottoman raskaita kuuluvat olevan. Ei ne kelpaa. Seilisukset pitää olla. En saanut hevosta teille hankkia. Sen sijaan annan teille jotakin, jolla tarkenette matkalla. Uudet lampaannahkaiset vällyni annan teille. Kyllä ukko vielä vanhoillaan toimeen tulee.
Emme olisi halunneet ottaa vanhuksen uusia vällyjä ja sanoimme tulevamme ilmankin hyvin toimeen. Ukko vain sanoi:
— Turkki on tuiskulla hyvä, paikkatakki pakkasella. Ilman vällyjä en laske teitä nevalle matkailemaan.
Huomasimme, että vanha ystävämme panisi pahakseen, ellemme ottaisi lahjaa vastaan. Kiitimme siis ja kumarsimme.
Jääjahdista otettiin raudat irti. Niiden paikalle asennettiin tukevat, pitkät sukset, tervattiin ja paahdettiin ne moneen kertaan. Seppä teki peräsimen, jota ruuvin avulla voitiin painaa syvemmälle kinoksiin, jos lumi oli löyhää.
Jo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain odotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat paapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen avustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi. Voisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi pakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi kuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko talveksi.
Kaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme voineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka isäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei ollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos saisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten isännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa luvannut vastata jälkikuulusteluista.
Ensimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa suksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen. Emme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää sivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja ukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä olimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja kävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen. Nytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.
Yöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska olimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.
Ettei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan yritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja sanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja juotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä viimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä tuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille kertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.
— Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, — kävi joka talvi kylässä eräs lappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja terästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina kylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi turkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi mainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri. Viikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko ajan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön aikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.
— Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt humaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon usvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut kauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi, joka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut lappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat tätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli se kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui neljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta viikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman nuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään. Jumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon ilkiön kirot teihin pystyisi.
Minä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa rukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma seikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla kertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta hyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun tehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.
Kun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko talveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko vakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä kuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.
— En usko, lisäsi hän, — lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä kuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin tullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän tarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset kaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas merkitsee.
Vanhus istui hyvän hetken ajatuksissaan, joita emme tahtoneet tarpeettomilla kysymyksillä häiritä. Kello löi kolme, ukko nousi penkiltä, meni ikkunan luo, valaisi lämpömittaria, jota hän joka päivä tarkasti, sanoi ilman olevan "parahiksi kylmän" ja käski meidän jo tulla, että olisimme matkalla ennen kuin väki talossa nousi. Tunnin kuluttua oli retkemme kuormattu, ukko käski meidän ensin ohjata tähtien mukaan ja vasta päivän sarastaessa ruveta käyttämään kompassia. Tarkempaa kompassia emme olleet katsoneet tarpeelliseksi hankkia kuin sen, mikä meillä oli kellonvitjoissa.
Astuimme molemmat juhlallisen näköisinä ukon eteen, paiskasimme kättä, jolloin vedet nousivat sekä meidän että ukon silmiin. Purtemme käännettiin oikeaan suuntaan, purje levitettiin, ukko huusi "Jumala kanssanne" ja samassa kiidimme jo hyvää vauhtia Rimpisuolle, joka pimeänä ja uhkaavana levisi edessämme.