V.

En tahdo kieltää, että omituinen tunne syttyi sydämeen, ja lappalaisen kirot muistuivat mieleeni. Tupa oli ollut niin lämmin ja kodikas, ja kylmä viima nevalla yritti tunkeutua sarkatakin läpi. Matti sanoi selvästi tunteneensa, miten sydän nousi rinnasta kurkkuun asti. Pari kertaa täytyi hänen nielaista se takaisin alas. Minulla oli ensimmäisinä minuutteina sydän jo kintaan peukalossa, mutta kintaani olivat lujaa vasikannahkaa ja ihka uudet. Neljännestunnin jälkeen oli sydämeni taas siinä, missä sen pitikin, ja huimaava kulku tuntemattomaan pimeään rupesi tuntumaan oikein hauskalta. Silloin syntyi minun ja Matin välillä tämä keskustelu:

— Hyvä hevonen ja lysti ajaa.

— Hullu hevostaan kiittää, mielipuoli vaimoansa.

— Häntänä hyvä hevonen, paha piika palmikkona.

— Ei hyvääkään hevosta saa ajaa enempää kuin aisat kantaa.

— Anna juosta jouhihännän, kipata kovakavion, rautasorkan sorkutella.

— Mutta koska sinä olet tällä kertaa ohjaksissa, niin on paras muistaa, ettei valkoisen hevosen ajomies saa puhua mitään, ennen kuin kysytään. Topp tykkönään, sanoi kapteeni.

Tämä viimeinen sana johtui siitä, että varomattomuudesta olin ohjannut sivulle, niin että purtemme äkkiä kääntyi kokka tuuleen ja pysähtyi. Pakko oli astua kinokselle ja nostamalla kääntää jahti taas myötätuuleen. Tätä tehdessämme sanoi Matti:

— Hyvä, ettet sentään kaatunut! Olisimme voineet joutua sutten saaliiksi.

— Puhu potaskaa! Hengissä härkä vielä silloin on, kun veistä hiotaan.

— No, ei minuakaan kukaan niin syö, ettei jalat suusta näy. Mutta mitä minä niillä jaloilla teen, jos muu ruumis on suden vatsassa?

Tuskin oli Matti saanut tämän sanotuksi ja jahtimme taas alkanut liikkua eteenpäin, kun kuului luitten ja ytimien läpi menevä ulvonta. Leikki oli muuttunut todeksi. Tiesimme heti molemmat, mitä tämä ääni merkitsi. Metsässä sudet eivät olleet vaarallisia, mutta näin aavalla nevalla ja yön aikana oli vaara suuri, erittäinkin jos niitä oli monta. Matti ei osannut ampua juoksusta. Siksi luovutin heti hänelle peräsimen pidon ja kehotin pitämään vakavasti, ettei jahti pääsisi kääntymään. Nopeasti latasin molemmat pyssyt ja asetin ne sekä kirveet viereemme. Tuskin olin saanut nallit silintereihin, kun ulvonta uusiintui, ja tällä kertaa se kuului paljoa lähempää. Sudet juoksivat nopeammin kuin me purjehdimme ja tulisivat pian saavuttamaan meidät. Uskaltaisivatkohan ne karata kimppuumme?

Ulvonta ei kuulunut enää, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen näin vilahdukselta mustan varjon jahdin vieressä. Hetken perästä näkyi toinen, ja pian yhtyi kolmas niihin. Ne juoksivat nyt tasaisesti jahdin vieressä pysyen noin viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä meistä. Äkkiä ilmestyi jahdin toisellekin puolelle kaksi, mutta paljon lähemmäksi: ainoastaan noin viiden tai kuuden metrin väli erotti heidät meistä. Pian ne kaikki jättäytyivät jälkeen, ja samassa kaikui tuo ilkeä ulvonta. Olen monta kertaa yön aikana kuullut suden ulvovan, mutta ainoastaan kaukaa. Näin läheltä kuultuna teki tuo ääni kauhistuttavan vaikutuksen. Voineekohan intiaanien sotahuuto järkyttää mieltä enemmän kuin suden ulvonta? Tuskinpa luulisi. Ainakin minun selkäpiitäni karmi pahoin ja Matin kai samalla tavalla, koska emme kumpikaan sanaakaan puhuneet. Matti siirrältihe niin, että piti perää vasemmalla kädellä ja otti kirveen oikeaan. Minäkin otin kirveen käteeni. Pyssyt olivat molemmat ihan vieressäni.

Ulvonta taukosi taas, mutta monta minuuttia ei kestänyt, ennen kuin varjot pimeästä ilmaantuivat jälleen viereemme. Ne olivat nyt vaihtaneet sijaa siten, että oikealla puolella oli kolme hyvin lähellä, vasemmalla kaksi, jotka pysyivät loitommalla. Ne pitivät tasaista vauhtia meidän kanssamme. Vaikka jahtimme kulki mielestäni huimaavaa vauhtia, pysyivät hukat vaikeudetta vierellämme.

Äkkiä huomasin suurimman eläimistä tekevän aika loikkauksen sivulle meihin päin. Eikä se hypännytkään harhaan. Mutta hukka ei voinut tietää, ettei jääjahdin kokassa ollut pohjaa, vaan ainoastaan leveä, poikkipäin menevä lankku, jonka alle se samassa joutui. Rouske vain kuului, kun suden sääriluut menivät murskaksi. Ellei ilkiö heti kuollut, niin ei se ainakaan siltä tautivuoteelta jaloilleen tulisi nousemaan.

Toiset sudet eivät ehtineet huomatakaan, miten toverin kävi, vaan lähinnä oleva teki samanlaisen hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään jahdin pohjalle. Mutta kun se sattui hyppäämään juuri jauhokulillemme, niin jahdin vauhti lennätti sen kumoon, ja ennen kuin se ehti takaisin jaloilleen, iskin kirveeni lavan silmän tasalle sen rintaan. Se kuoli niin nopeasti, ettei ehtinyt potkaistakaan, vaan jäi jauhokulille makaamaan. Kun se myöhemmin aamupäivällä nyljettiin, huomasin, että kirveenisku oli halkaissut sydämen kahtia. Olipa se paras kirveenisku, minkä elämässäni vielä olin tehnyt. Monta puuta täytyy kaataa, ennen kuin sudennahan hinta on ansaittu, puhumatta siitä, että henkemme pelastuminen jo rupesi näyttämään paljon mahdollisemmalta.

Päivä rupesi jo valkenemaan niin paljon, että luulin voivani tähdätä. Ne kaksi hukkaa, jotka juoksivat vasemmalla puolella, olivat ilkeän näköisiä. Veripunainen kieli riippui suusta, ja pää oli vakavasti kääntynyt meihin päin. Aluksemme kulki juuri nyt hyvin tasaisesti. Minä ammuin ensin jälkimmäistä, joka kaatui, ja heti toisella pyssyllä toista, joka kaatui ensin, mutta samassa pääsi uudestaan jaloilleen. Se rupesi poistumaan ja vei viimeisen toverinsa mukanaan.

Tähän asti ei ollut kumpikaan meistä sanonut mitään. Mutta nyt Matti ilmaisi ajatuksensa:

— Toisin on hukalla huoli, toisin ampujan ajatus.

Hän ehdotti nyt, että palaisimme takaisin ja koettaisimme saada molemmat kuolleet sudet haltuumme. Kolmashan makasi jo jahdin pohjalla. Samaa mieltä olin minäkin, sillä monta hikipisaraa saa kirvesmies pyyhkiä otsastaan, ennen kuin on ansainnut kahden sudennahan hinnan ja tapporahat.

Emme varmasti tienneet, tulisimmeko aluksellamme pääsemään vastatuuleen. Mutta käännöksen tehtyämme huomasimme heti, että aluksemme oli erinomainen luovija. Tuulikin oli päivän valjetessa lisääntynyt aika tavalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin ammuttu susi makasi toisen vieressä jahdin pohjalla. Tunnin jälkeen makasi kolmaskin susi toveriensa vieressä ja rupesimme jo tuumimaan kostoa niille molemmille takaa-ajajillemme, jotka vielä nevaa mittailivat. Pyssyt oli uudestaan ladattu.

Oli jo täysi päivä, ja tuuli oli kiihtynyt niin, että katsoimme parhaaksi vähentää purjetta. Siihen meni neljännestunti, mutta kun tiesimme mihin suuntaan sudet olivat paenneet, ei kestänyt kauan, kun ne jo näkyivät. Tällä tuulella olisimme pian heidän kintereillään. — Sudet huomasivat, että nyt he vuorostaan olivat takaa-ajettuina, ja lisäsivät vauhtia. Mutta purtemme meni jo vinhemmin eivätkä hukat ymmärtäneet paeta vastatuuleen. Minä aloin virittää hanaa, kun Matti sanoi:

— Vuoroin vieraana ollaan, annapas minun tällä kerralla.

Ojensin pyssyn hänelle, itse ryhtyen peräsimeen. Mutta Matti käski minun panna pyssyn pois.

— Kädellä minä nuo ilkiöt tapan. Se ampuu, jolla on ruutia, sanotaan, mutta ruutikin maksaa rahaa. Annetaan niille sama loppu, minkä sai tuo ensimmäinen itsemurhaaja. Ja samalla ohjasi hän jahdin suoraan susia kohden.

Mutta nytkö sudet saivat jalat allensa. Ne huomasivat heti miten käy, jos he tässä kilpajuoksussa joutuvat tappiolle. Pitkin harppauksin ne loikkasivat jahdin edellä ja yhä vain myötätuuleen. Ne olivat nyt noin sata askelta jahdin edessä. Jos ne olisivat ymmärtäneet pyörtää takaisin, olisi niille ollut helppo asia väistyä syrjään ja antaa meidän purjehtia ohitse. Tämä oli jännittävää takaa-ajoa. Hurjistuimme niin kuin koirat ketunajossa. Yhä vain lyheni välimatka. Nyt ei ollut kuin kymmenkunta askelta enää. Vierekkäin juoksivat hukat kuin parihevoset. Vapisimme jännityksestä. Kova sysäys tuntui, ja molemmat sudet olivat aluksemme alla. Samassa päästin purjeköyden irti, ja alus pysähtyi laahattuansa susia mukanaan kappaleen matkaa. Toinen susi oli saanut päänsä jahdin poikkilankun ja pohjan väliin ja yritti kaikin voimin päästä pälkähästään irti. Rumasti hukka irvisteli, kun Matti kohotti kirveen ja iski sitä talalla otsaan. Yksi isku riitti. Samassa toinen susi, joka oli joutunut jahdin pohjan alle, sai kaivetuksi itsensä irti. Molemmat takajalat olivat poikki. Mutta kun ilkiö nousi etujaloilleen, oli se vielä niin julman näköinen, että meistä kumpikaan ei uskaltanut mennä sitä kirveellä tappamaan. Matti lävisti kuulalla sen otsan tehden eläimen tuskista nopean lopun.

Viisi kuollutta hukkaa makasi edessämme, ja vain kolme laukausta oli ammuttu. Olipa tämä päivä ollut onnen päivä kahdelle köyhälle pojalle.

Oli välttämätöntä, että sudet heti nyljettiin, ennen kuin ehtivät jäätyä. Hyvällä tuulella olisimme ehkä kuljettaneet ne mukanamme. Mutta jos tuuli heikkeni, voisimme joutua pulaan. Asetimme siksi purjeemme siten, että saimme vähän tuulelta suojaa. Monta pupujussia olimme nylkeneet, vaan suden nyljentä oli meille uutta. Päivällisaikana makasi viisi sudennahkaa aluksemme pohjalla, ja me pidimme itseämme rikkaina miehinä. Pesimme kätemme lumella kutakuinkin puhtaiksi ja olimme valmiit jatkamaan purjehdusta.

Matti ei ollut koko nylkemisaikana puhunut sanaakaan, mutta nyt hän avasi suunsa ja vaati ruokarauhaa, ennen kuin lähdettäisiin. Antaa Ruotsi ruokarauhan, venäläinen veron vallan. Vaatimus oli kohtuullinen, eikä ollut minullakaan mitään sitä vastaan. Onneksi kontissamme ei ollut kokkelia. Se olisi ollut yhtenä jääpalasena. Mutta kova leipä ja "masiinaläski" ei jäädy niin kovaksi, etteivät terveet hampaat siihen pysty. Tukkipojat, jotka ostavat amerikkalaista silavaa, väittävät, että kekseliäät amerikkalaiset osaavat valmistaa sitä koneella, ja että se sen tähden on niin halpaa. Oli tuo tehty miten hyvänsä, hyvää se ainakin teki meidän nälkäisessä vatsassamme.

Kun vatsa on täynnä, niin se jaksaa. Mekin tunsimme nyt jaksavamme taas purjehtia, käänsimme jahtimme kokan myötätuuleen ja rupesimme katselemaan ympärillemme. Metsänrantaa ei näkynyt missään. Niin kauas kuin silmä kantoi ei ollut mitään muuta kuin lunta, yhtäjaksoista lumitasankoa. Usvapatsasta ei näkynyt.

Siihen asti, kun sudet rupesivat ajamaan meitä takaa, olimme ohjanneet vakavasti usvapatsasta kohti. Mutta sitten emme enää ajatelleet usvapatsasta emmekä ehtineet muuta tarkata kuin että menimme myötätuuleen. Kaikki jäljet oli ajolumi täyttänyt, joten niistäkään ei ollut mitään apua. Otimme kompassit esille ja aloimme pohtia missä suunnassa usvapatsaan pitäisi olla. Tulimme molemmat samaan tulokseen, että meidän oli nyt purjehdittava sivutuuleen. Mutta kun jahti oli käännettävä sivutuuleen, kävi ilmi, että Matti tahtoi purjehtia suoraan itää kohti ja minä yhtä suoraan länteen. Mielipiteet erosivat siis toisistaan täsmälleen niin paljon kuin oli mahdollista.

Kumpikin meistä oli täysin varma siitä, että oli oikeassa eikä tahtonut siis suostua toisen ajatukseen. Matti jo ehdotti, että riidan ratkaiseminen tapahtuisi lantin heitolla, jota minä puolestani vastustin. Olimmehan me tavallaan tieteellisellä tutkimusretkellä, ja miltäpä näyttäisi matkakertomuksessa kohta, jossa retkeilijät olivat antaneet lantin määrätä matkan suunnan. Matinkin täytyi myöntää, ettei tämä tulisi näyttämään täysin tieteelliseltä. Sovimme nyt siitä, että minä, joka olin notkea kuin orava, kiipeäisin maston päähän katsomaan, näkyisikö sieltä mitään. Ihan taivaan rannalla suoraan pohjoisessa luulin näkeväni jotain, joka ehkä voisi olla sumupilvi. Tulin alas, ja Matti, jolla oli silmät kuin kotkalla, kiipesi vuorostaan mastonpäähän. Kauan hän tutki sitä osaa taivaanrannasta, jonka olin osoittanut. Sitten hän tuli äkisti alas tyytyväisen näköisenä. Hän kertoi ensin, ettei ollut nähnyt mitään, mutta äkkiarvaamatta oli usvapatsas näkynyt varsin selvästi, loistanut ehkä minuutin tai kaksi ja sitten kadonnut. Ehkä taivas oli usvapatsaan kohdalta pilveytynyt, mutta tuuli oli pariksi minuutiksi hajoittanut pilvet, ja auringonsäteet olivat valaisseet patsasta. Muulla tavalla emme voineet selittää sen äkillistä näyttäytymistä.

Olimme nyt vakuutetut siitä, että usvapatsas oli suoraan pohjoisessa, ja kun olimme siis olleet kumpikin juuri yhtä paljon väärässä, pantiin riitakapula kahtia ja annettiin mennä myötätuuleen pohjoista kohti. Tuuli rupesi nyt heikkenemään, ja hämärän tullessa se oli jo niin heikko, että vaikka yritimme käydä vieressä ja lykätä jahtia, ei se enää liikkunut. Meidän oli siis pakostakin yövyttävä siihen paikkaan, missä nyt olimme.

Ensimmäisen kerran meidän nyt täytyi ilman nuotiota olla yötä taivasalla. Nuotiolla olemme olleet monta kertaa yötä metsässä, mutta aina oli ollut täysikasvuisia miehiä mukana. Pakkasta emme juuri pelänneet. Sudennahat olivat jahdin pohjalle levitettyinä, ja paapan vällyt olivat suuret ja pitkävillaiset. Mutta vatsa vaati ehdottomasti lämmintä jauhopuuroa myöntääkseen meille yörauhan. Ja polttopuita ei ollut. Hetken tuumattuamme päätimme kuitenkin uhrata puolet siitä lankunpätkästä, minkä olimme ottaneet mukaamme tarvepuuksi korjauksia varten, jos sattuisi jotain särkymään. Puhdistimme siis muutaman vähäisen mättään lumesta ja asetimme patamme tulelle. Eränkävijän pata on ohut, se kun ei saa olla raskas, ja puut riittivät hyvin. Tällä kertaa "huttu, puuro naisen ruoka" oli erinomaista miehen ruoaksi.

Syötyämme paneuduimme heti maata. Edellisenä yönä olimme nukkuneet korkeintaan puoli tuntia ja olleet kuitenkin koko tämän päivän täydessä toimessa. Nälkä oli tyydytetty, mutta emme kai olleet vieläkään kyllin uupuneita, koska silmäluomet eivät tahtoneet pysyä kiinni. Lopuksi väsymys kuitenkin voitti ja nukuimme sikeään uneen.

Puoliyön aikaan heräsimme molemmat yhtäaikaa omituisesta valovaikutelmasta. Ensin emme ymmärtäneet, mitä tämä merkitsi, mutta muutaman sekunnin perästä seurasi jysähdys niin hirveä, ettemme ikinä ennen olleet semmoista kuulleet. Samassa valaisi silmiä häikäisevä salama koko taivaan, ja sitä seurasi pauke ja jyske, vielä hirvittävämpi kuin edellinen. Salamat seurasivat nyt toisiaan niin tiheästi, että koko taivas näytti palavan ja lumitasanko ympärillämme loisti punaisena kuin veri. Jyske ja jyrinä ei tauonnut sekunniksikaan.

Hetken perästä ukkosilma loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin, ja minuutin ajan oli kaikki ihan hiljaista. Silloin kuului omituinen suhiseva ääni, ensin kaukaa, mutta lähestyen nopeasti. Yhtäkkiä tuntui ikään kuin joku olisi heittänyt minua pienellä kivellä päähän. Vedin nopeasti pään vällyjen alle ja huomasin Matinkin tekevän samoin. Rupesi satamaan rakeita niin taajasti ja semmoisella hirmuisella myrskytuulella, että meidän oli pakko vahvasti pidellä vällyjämme kiinni, muuten ne olisivat menneet kaiken maailman teitä. Hirmumyrsky oli todella tuota lajia, jolloin seitsemän ämmää ei jaksa pitää nahkavällyjä näverinreijän edessä. Ja meidän täytyi kahden pitää omaamme avonaisella nevalla, ellemme tahtoneet paleltua kuoliaiksi.

Kuulin Matin mutisevan jotain itsekseen, yrittäen ammentaa pois rakeita vierestään.

— Miltä tuntuu? kysäisin.

— Olenhan tässä vähän niinkuin peruna piimävellissä. Varo sinäkin, etteivät rakeet vieressäsi pääse pakastumaan yhteen; niitten pinta on märkä, mutta sisus voi olla sadan asteen kylmä. Voi muuten käydä niinkuin apulaispapin, joka kinkerimatkalla jäätyi niin lujasti sängynlaitaan kiinni, että tarvittiin kaksi miestä vetämään häntä omasta turkistaan.

Ei Mattia siis kovin peloittanut. Koska hän vielä uskalsi leikkiäkin laskea. Minäkin rupesin ammentamaan rakeita vierestäni. Ne olivat pikemmin jäämöhkäleitä kuin rakeita, ja ellei meillä olisi ollut vällyjä suojaksi, en luule, että olisimme hengissä päässeet tästä hyökkäyksestä. Sillä vihamiehen hyökkäystä tämä kaikki oli.

— Panikohan lappalaisukko pahaksi, että läksimme hänen pyhäkköänsä etsimään? kysyin Matilta.

— Vieläpä kysyy. Eikä kukaan taida siitäkään ihastua, että koko hänen koiralaumansa samana päivänä nyljetään, kun hän lähettää ne ajamaan saalista takaa.

— Niinkö luulet? Mutta lämpimät ovat niiden nahat sänkykoltiksi, ja meidän omat ne nyt vain ovat.

— Kuinka kauan ne sitten pysynevät hallussamme. Oletko koskaan kuullut, että pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina on ollut kauheampi ukkosilma kuin ikinä leikkuuaikana?

— Ja satanut tuontapaisia turnipsia taivaasta. Suurimmathan ovat kuin työmiehen nyrkkejä. Huomaahan jo kollokin, mistä tuo tulee. Lappalaisen kiroja kaikki.

— Lappalaisen kiroja varmaan. Mutta ei mies kiroihin kuole. Ja yhdeksän viikkoa sulaan veteen, ennen kuin raavas mies itkee.

— No enhän minä itkusta sentään… Sen verran vain, ettei oltu ehkä matkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.

— Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön honkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.

— Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.

— Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa vääntänyt.

— Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään se lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta ole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää, kuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?

— Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja lappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten vasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä puuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt usvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä meidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä ainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen meitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa pahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.

— Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole sekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on. Paappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä veikaten vesille tai uhalla uimaan.

— Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme nyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa kunnian kukko laulaisi.

— Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien laula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on nyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen venehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei kuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme matkaa.

Tuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin pieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan. Oli kyllä vielä pilkkopimeä — kello kävi vasta neljää — mutta onnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin kompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.

Olimme päässeet hyvään alkuun, kun alkoi tuiskuttaa lunta, että meistä tuntui ihan tukahduttavalta. Lumimyrsky kasvoi kasvamistaan, ja aluksemme syöksyi eteenpäin niin vinhaa vauhtia, että tuskin rautatiejunakaan olisi jaksanut seurata. Ja pimeä oli kuin perunakuopassa. Matti arveli, ettei lappalainen pystynyt tekemään itse jahdille mitään pahaa, kun sen eri osat oli yhteenliitetty vanhoilla hevosenkengillä, jotka kaikki oli metsästä löydetty. Muuten olisi tuo pahus voinut katkaista toisen jalaksen, ja siinä tapauksessa ei meistä ikinä löydettäisi merkkiäkään. Kurjasti tulisimme paleltumaan kuoliaiksi ja ensi kesänä ruumiimme ja aluksemme painuisivat liejuun.

Tätä hirveää vauhtia jatkoimme, kunnes päivä rupesi valkenemaan. Silloin huomasimme pari kertaa täysin selvästi, että jahti kulki pientä mäentapaista ylös ja heti sen jälkeen takaisin alas. Olimme samassa selvillä siitä, että molemmissa tilaisuuksissa ei ollut nevaa allamme. Huusin Matille:

— Lappalaisen lähettämä on tämä taikamyrsky ja hän kuljettaa meitä sumupatsaan ohitse. Käännä!

Matti teki käännön. Samassa jahti törmäsi kiveen ja lensi kumoon että rysähti. Vauhti lennätti meidät syvälle lumikinokseen. Minä en sattunut menemään aivan syvälle, mutta Matti oli jaloista vedettävä ihmisten ilmoille. Matti oli suuttuneen näköinen, aivasteli ja sylki vuorotellen. Ei sylkenyt hampaita kuitenkaan, lunta vain. Hän arveli, että vatsaankin oli mennyt muutamia keskinkertaisen kokoisia lumipalloja. Kaikki omaisuutemme oli ehjänä. Sudennahatkin olivat jäätyneet jahdin pohjaan kiinni, joten nekin olivat tallella. Jahdissa ei ollut vähintäkään vikaa, vaikka törmäys kiveen oli ollut tärisyttävä. Kova kovaa vastaan, sanoi ämmä kun kivelle istui.