VI.
Kun olimme saaneet tavaramme kaikki kootuiksi ja purjeen lujasti kokoon käärityksi, käänsimme jahdin siten, että saimme siitä hyvän tuulensuojan, ja istuuduimme vällyille aamiaista syömään. Nyt kun olimme hyvässä suojassa, tyyntyi tuuli nopeasti, pyry lakkasi ja kaikki enteet viittasivat aurinkoiseen päivään. Luulimme varmasti purjehtineemme nevan poikki ja olevamme nyt sen pohjoisella rannalla. Vankkaa kuusimetsää oli edessämme. Näytti siltä kuin olisimme joutuneet hyvin pitkän niemen päähän, sillä metsän molemmilta puolilta ei näkynyt nevanrantaa mistään, lumitasankoa kummallekin puolelle niin kauas kuin silmä kantoi.
Samassa nousi aurinko. Kavahdimme molemmat seisomaan, katsoa tuijotimme metsään päin. Ei kumpikaan meistä puhunut sanaakaan. Tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet katsellakaan toisiamme. Oli ihan tyven. Ja metsän yli kohosi mahtavana korkealle ilmaan usvapilvi, joka juuri nousevan auringon valaisemana loisti ruusunpunaisena.
Vaistomaisesti otimme lakit päästä. Pelonsekainen juhlallinen tunne valtasi meidät. Oli ikäänkuin emme uskaltaisi lakit päässä lappalaisen pyhäkköä katsella. Että lappalaisen pyhäkkö oli edessämme, sitä emme enää vähääkään epäilleet.
Oliko siis Rimpisuon usvapatsas lappalaisten pyhää uhrisavua jota näin äärettömässä määrässä tuprusi taivasta kohti? Ja oliko metsässä edessämme paraikaa kokonainen lappalaisheimo uhriaan pakanallisille jumalilleen toimittamassa? Olimme kyllä kuulleet, että Lapin puolella vielä löytyi jätteitä vanhoista pakana-ajoista. Mutta toiselta puolen väitettiin, ettei uhreista pakanajumalille oltu sataan vuoteen kuultu puhuttavankaan, ja jos joku vanha ukko semmoista puhui, oli se tyhjää lörpötystä vain.
Pelkäsimme suuresti, että tässä oli täysi tosi edessämme. Jos täällä todella oli lappalaisia uhrimatkalla, ymmärsimme hyvin, ettemme ikinä tulisi hengissä palaamaan asuttuihin seutuihin. Lappalaiset olivat valmiit pienemmänkin salaisuuden keksimisestä surmatöihin. Jos pari poikaa olisi heidän pyhän uhripaikkansa sattumalta löytänyt, niin oli itsestäänkin selvää, että laki vakoilijoita vastaan oli heihin sovitettava. Ja jos asiaankuulumaton tuli urkkimaan kiellettyä jumalanpalvelusta, niin oli kai oikein ja kohtuullista, että jumalien viha oli sovitettavissa ainoastaan hänen sydänverellään. Olin jo tuntevinani lappalaisen uhripapin piiveitsen vihlaisevan riimuja rintaani. Painoin äkisti lakin päähäni takaisin, otin pyssyni nahkatupestaan ja rupesin tarkastamaan, oliko se latingissa. Kristittynä tahdoin elää ja kuolla, ja viimeiseen verenpisaraan asti tulisin puolustautumaan, jos kukaan yrittäisi hengelläni sovittaa suuttuneita pakanajumalia. Ei ihmistä sentään niin helposti teurasteta kuin vasikkaa, totta vie.
Mattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin samanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä metsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan jalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme sen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli hyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen "masiinaläskiä" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa lyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää kohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua yhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on nopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme parhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset sattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän tipahtaneen äkisti taivaasta alas.
Olimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka tahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis sielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli tavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista kuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä viheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat kuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla kuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä roudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.
Tulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli puhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota tiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme vauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia. Kun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo toivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja piiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön halu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta vuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.
Jo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä. Mielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui ja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan roudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme päästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan tasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.
Se näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti silmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä ruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut aikaan.
Edessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin sanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa yhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret joukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi lehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä lehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne olivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä kaikki heittäneet lehtensä.
Pelonsekaisen arka tunne valtasi minut. — Paratiisihan tämä on, kuiskasin Matille.
— On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää näkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka kädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.
— Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.
Rupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.
— Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.
Niin uhkamielinen kuin Matin ehdotus olikin ja vaikka juuri äsken olimme mitä suurimmalla varovaisuudella hiipineet metsästä eteenpäin, niin minut valtasi vastustamaton halu huikata, ja hihkaisinkin äkisti niin paljon kuin ikinä kurkusta lähti.
Hanhien ja joutsenten kaulat venyivät pitkiksi, mutta mitään muuta seurausta hihkauksestani ei kuulunut eikä näkynyt.
— Vielä kerta, sanoi Matti, ja molempien kurkusta läksi huuto, joka tyvenessä kuului ehkä monen kilometrin päähän. Metsästä ihan vierestämme kuului kova rytinä, jota seurasi ihmisen tai eläimen poistuvien askelten ääni. Kaksi näppäystä kuului samassa, mutta ne tulivat omien pyssyjemme lukoista.
— Lappalaisen kiroja vieläkin, sanoi Matti ja laski hanan takaisin puolivireeseen. Hetken odotettuamme ja kun ei mitään kuultu eikä nähty, tein minä samaten. Ei se lyö, joka häristää. Häristetty oli jo montakin kertaa, mutta totta ei oltu vielä asiasta tehty. Ehkei uskallettaisi vastedeskään.
Alkoi olla päivällisaika. Menimme alas rannalle, istuimme viheriäisen puun juurelle ja avasimme konttimme. Syötyämme menin juomaan järvestä.
Ensimmäisen siemauksen otettuani sylkäisin sen heti suustani ulos. Vesi oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin matalan järven vesi leikkuuaikana.
— Tule tänne, Matti!
Matti tuli ja maisteli hänkin vettä. Maistettuaan joi hän pari kolme kulausta.
— Miltä maistui?
— Hyvää vettä. Juomavedeksi vain vähäsen lämmintä. Mutta kun siihen tottuu, rupean ehkä pitämään siitä enemmän kuin kylmästä.
Yht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.
— Rimpisuon salaisuus on selitetty
— Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!
Usvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven pinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja synnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena nousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja haihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas ja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi taivaanrannan alapuolelle.
Aurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma melkein kesäiseltä — kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että paappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja niin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:
— Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.
Matti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi pienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien opettajan ääntä:
— Minkä puun lehti tämä on? — Ettekö kaikki tiedä? — Noh — sinä
Jussi?
— Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen lehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja tässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne puut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat tammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan maassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.
Lehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin samaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet uskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin tarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut muodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.
— Nämä puut ovat ihmisten istuttamia, huudahdin.
— Varmaan ovat. Ja tuo kumpu ympyrän keskipisteessä on sekin ihmiskäden toimesta syntynyt. Täällä on käynyt ihmisiä ennenkin. Sitä ei sovi epäillä.
Kumpu, jota Matti tarkoitti, ei ollut korkea. Ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa. Menimme sitäkin lähemmin tarkastamaan. Sen laelle oli asetettu neljä kiveä ja näitten kivien päällä oli suuri neliskulmainen laaka.
— Lappalaisen uhrialttari, pääsi samaan aikaan suustamme. Olimme siis tahtomattamme keksineet lappalaisten pyhän uhripaikan, ja lappalaiset olivat tänne tuoneet Etelä-Suomessa kasvavain jalojen puulajien joko vesat tai siemenet kasvattaakseen samanlaisen uhrilehdon kuin muinaislappalaisillakin lie ollut.
Katselin laa'an alle ja vedin esille raskaan vanhanaikuisen miekan. Terä oli paksussa ruosteessa, mutta pronssinen kahva oli hyvässä kunnossa; ei kaivannut muuta kuin puhdistusta. Ihailin juuri sen kauniita koristeita, kun Matti veti alttarilaa'an alta soman rannerenkaan. Huomasimme heti, ettei tämä ollut pronssia. Se ei ollut mustunut, ja sen painokin todisti selvästi, että se oli kultaa.
— Jussi, me olemme rikkaita miehiä, kuiskasi Matti, rikkaampia kuin kirkonkylän lautamies ja vanha kamreeri. Tämmöisistä esineistä maksaa kruunu suunnattoman paljon rahaa. — Matti painoi ponninta ja rengas aukesi. Hän pisti sen ranteeseen, ja rengas lupsahti itsestään kiinni.
Samassa sekunnissa kuin rengas lupsahti kiinni, kuului pamaus niin kova, että korvat menivät lukkoon. Järveen sateli suuria palavia rautamöhkäleitä vai mitä lienevät olleet. Ainoastaan sininen savupilvi ilmassa osoitti sen paikan, missä tuo kauhea räjähdys oli tapahtunut. Koko järven pinta rupesi siltä kohdalta kiehumaan, ja vesilinnut lensivät pelästyneinä kauas järven toiseen päähän.
Sääremme koukistuivat polvien kohdalta kokoon kuin linkkuveitset, ja molemmat painuimme istumaan alttarilaa'alle. Useita pienempiä palasia räjähtäneestä esineestä oli singahtanut korviemme ohitse, osumatta kuitenkaan meihin.
— Meteori, sanoin, kun niin paljon toinnuin, että sain jotakin sanotuksi.
— Ukonnuoli se oli, vastasi Matti. — Ja janhusta oli se jousi, jonka avulla tuo lennätettiin. Mutta vapisi jousen pitäjän käsi, koska ei osunutkaan nuoli maaliin. Lappalainen on käynyt vanhaksi.
— Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä väkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä takaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin sanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an alle.
Mutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten yritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.
— Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo oikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies otti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat rannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa pahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja lähti. — Lähdetään mekin.
Matti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei hänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita kalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.
Ei kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun saimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin järven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston tapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä. Kesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se oli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa ei ollut vielä roudassa.
— Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä järveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?
— Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin etelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä siellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven vesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.
Minullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa, kun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen itse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.
Jatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista kohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi niin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi. Paikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu kelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia, joitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä ilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis yöpyä tähän paikkaan.
Heitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki, kun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti ryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi. Pehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet nukkuneet paljon ollenkaan.
Joka tahtoo nukkua metsässä hyvin, asettakoon havut siten, että niitten nenät kummaltakin puolen peittävät toisiaan ja paksumpi rungontapainen osa oksasta jää vuoteen molemmille laidoille. Laidat kohotetaan muutamalla pitkinpäin asetetuilla havuilla. Tämmöinen vuode, tarpeellisen paksuksi tehtynä, on joustava kuin höyhenvuode. Vuoteen jalkapohja suunnataan nuotioon päin, ja pääpuolet suojataan siten, että tehdään vuoteeseen päin kallistuva seinäntapainen lumeen tai maahan pistetyistä havuista. Kun tasaisesti palava nuotiotuli heijastuu tästä sängynpäädystä, nukkuu tämmöisessä vuoteessa paremmin kuin uhoisessa pirtissä.
Itse nuotiotuli tehdään, jos suinkin olot myöntävät, rakovalkeaksi. Kelopuusta katkaistaan kaksi pölkkyä, joitten pituuden määrää yöpyvien miesten luku. Pölkkyjen toista kylkeä veistetään siten, että lastut nousevat, mutta niitten toinen pää jää puuhun kiinni. Pölkyt asetetaan nyt päällekkäin, veistetyt sivut vastatusten ja niitten päät pönkitetään lujasti, ettei ylähirsi pääse vierimään paikaltaan. Yläpölkkyä nostetaan vähäsen pistämällä esimerkiksi pari tuoretta koivunpalikkaa pölkkyjen päitten väliin. Pölkkyjen väli täytetään kuivilla risuilla, ja rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Ellei syty tasaisesti, löyhyttele kuusenhaolla.
Täten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään hoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi. Metsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella täytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian lämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi lumeen tai maahan.
Rupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin sentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle. Olimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin lämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.
— Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja käsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan.
— Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda. Mutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin panna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan haitaksi.
— Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.
— Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.
— Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.
— No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon taskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on poika, jonka pää ei ole paperista.
— Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin, ei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn perkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään. Eihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.
— Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna jo tikut.
— Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa, kun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.
Nyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja ollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa sattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.
— Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä rohtimia tai tikkuja.
— Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka tupakka…
— En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.
Voitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.
— Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on minulle parasta voidetta.
Sillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut sen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia, pistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä räiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä, kyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.
Syötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen pirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme vuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon korvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista kehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen jälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni — puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan yötä.
Kyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla tempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle vaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä ainakaan pistäisi nenääni metsään.
Ei vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä samassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä takaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme pystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan meistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei voinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.
Kauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu koskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu hyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista poistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati puheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle alulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme perin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme sikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.
Ehkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven toiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa huusi: "tsuhii, tshui". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni, ja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet hajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.
— Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla aamiaiseksi?
— Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata. Koiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin siivota.
— Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen ruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään nyt parasta mitä talossa on.
— Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä puukko.
— Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan tarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta tulee makeaa.
Sillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan muutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan sijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri leikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi viipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.
— Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä leppoisempi.
— Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa: talvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta jollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään tänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.
— No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan rokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin herkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.
— Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää. Muuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse luukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.
— Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on aamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan munakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään muussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää vehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti syötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei mitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.
— Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle pyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi kaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja voit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston päälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta sanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit myöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin sanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.
Linnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata tyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme marssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa samanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä kulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata. Emme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt käyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta ihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa riittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli järven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan muutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä melkein rantaan asti.
Järven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi päättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän metsän.
Kallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja laakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä ylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet ympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.
Se näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa silmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli ikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet. Mutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä paikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni ohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.