VII.
Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan pohjoisrannalla.
Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin rautainen rahakirstu.
— Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.
— Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.
— Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.
— Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään täältä poistua.
— Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika, viettää elämäsi asumattomalla saarella?
— Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu olleen.
— Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta, mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät kotiin.
— On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan uusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota Roopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.
— Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla kun heräät, olet jo valmis lähtemään.
— No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä lappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin kauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo sitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?
— Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.
Ei sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.
— Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole sitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä lähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut panna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä sudennahat pidä lämpimänä.
— Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.
— Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat maksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse sinunkaan talvella vilua kärsiä.
— En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on tarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.
Järven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään näkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin vihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa Etelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä. Ei ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin tänä vuonna.
Järven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.
En ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.
Olisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevan
hyvin karkeaa, emme raaskineet.
Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin kuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan, jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet lähteä etemmäksi.
Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja "masiinaläskiä", mutta Matti lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa miehet kämpässä käyttävät.
Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä. Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin, että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi tullut tuima tappelu.
Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.
Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.
Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti, sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.
Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään. Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa, vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun ladattuani uudestaan tulin kivelle.
Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.
Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun, kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.
Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en viitsinyt puhua niistä.
Matti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta kuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin pitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En malttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta nuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.
— Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat. Eikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme tänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa mitään irti.
— Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla. Emmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä heilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten matkaa, kunnes löydämme työpaikan.
— Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en ainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin perinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa. Johan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut, että vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät ansiotöihin?
— Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun emme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin kuin hänen isällensä kävi.
— Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti yhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että olemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten kesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.
Paappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton kohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus lähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja kevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen tiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren salaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti vähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä houkutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon uhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli ollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain, että ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan kansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.
En puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa katsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan hän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä nuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis näköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne kannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita kantamuksia ne olivatkin.
Seuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa karjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä häiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä tuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut tarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme kyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta kantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.
Meillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia, minkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme sieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi päivää sitten paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli verrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä täysi talvi, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään siellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme myöskin heti seuraavina päivinä tuoda tavarat sieltä leirille.
Kämppään tullessamme huomasimme heti, että meillä poissaolomme aikana oli käynyt vieraita. Huolellisesti valmistetut vuoteemme nuotion vieressä oli heitetty huiskin haiskin, ja puussa, jossa ampumani linnut riippuivat, näkyi syviä naarmuja. Kuokkavieras ei ollut kuitenkaan ruoasta välittänyt, koska valmiiksi paistettu hanhenpalanenkin oli jätetty rauhaan.
Laitoimme heti vuoteet uudestaan kuntoon ja menimme sitten katsomaan pirtinpaikalle. Kaikki hirret, jotka niin suurella vaivalla olimme kantaneet paikalle, oli vieritetty rinnettä alas ja kelluivat nyt järvessä. Onneksi oli tuuli rannalle päin. Hetken perästä olivat ne jo maalla kuivamassa auringon paisteessa.
Tähän asti emme olleet muuta puhuneet kuin mitä työ hirsien korjaamisessa vaati. Mutta nyt Matti nousi paksuimman hirren päähän, pui nyrkkiään metsään päin ja lupasi juhlallisesti, ettei ennen lepäisi kuin lappalaisen viimeinen palvelija oli tapettu. Koirat ja kanat on tapettu; kun karjukin saadaan tapetuksi, silloin taitaa ukon talo kohta hävitä.
— Sillä pitää olla tulta suussa, joka lähtee hiisiä vastaan tappelemaan. Ja millä aseella me karhun tapamme, kun luodikkomme ovat siihen toimeen liian pienireikäisiä? Eikä tuo peto koskaan tule näkyville. Pimeyden töitä vain harjoittaa. Jos se saa meidät kynsiinsä, niin emme kirveilläkään paljoa toimita.
— Totta on. Mutta kuolee karhu pienireikäisenkin pyssyn laukauksella, kun vain panee paljon ruutia ja ison luodin.
— No ruutia voit panna vaikka suun tasalle. Mutta miten aiot sen ison luodin panna pienireikäiseen pyssyyn? Taitaa jäädä panematta, kunnes pystyt pistämään omat koipesi kolmivuotisen pojan pöksyihin.
Matti ei vastannut mitään, etsi vain rannalta pari kuivaa koiranputkea, joita hän tarkoin mittaili ja vertaili pyssynluotiin. Sitten menimme nuotiolle, jossa Matti valoi koiranputkiin lyijypölkyt, jotka tulivat noin kolmen senttimetrin pituisiksi. Molemmat pyssyt ladattiin nyt kaksinkertaisella ruutipanoksella, jonka päälle lyijypötkyt työnnettiin.
— Tuossa on kuusitoistavuotisen koivet kolmivuotisen pöksyissä, sanoi
Matti ojentaen minulle pyssyni.
Ymmärsin hyvin, että jos tuommoinen lyijypötky sattui oikeaan paikkaan, niin ei karvat eikä nahka paljon estä sen tietä sydämen läpi.
— Mutta miten aiot saada karvahallin ammuttaville? Eihän häntä ole vielä nähtykään.
— En minä tahdokaan tuota ruokotonta elävänä nähdä. Tyydyn siihenkin, kun näen sen kuolleena maassa makaavan.
— Minäkin tyydyn erinomaisesti siihen. Pelkään vain pahasti, ettei isokarju aiokkaan meidän lystiksemme paneutua kuolleena maahan makaamaan.
— Mitä minä sen aikomisista. Minä se tässä aion. Ja aikomukseni on panna karhu tekemään itsemurha ja omat sanomakellonsa soittamaan. — Mutta "päivä puolessa, nälkä suolessa". Ei ainakaan minun vatsarustinkini tyydy, ellei ruoalla lepytetä.
Syötyämme lähdimme kohta pirttimäelle. Tarkoin tarkastettuamme, mitä tietä karhu oli tullut, laahasimme sinne raskaan pölkyn, johon sidoimme molemmat pyssyt lujasti kiinni ja viritimme ne nuoralla siten, että jos karhu kulki samaa tietä, se ei voisi olla pyssyjä laukaisematta. Laskelmien mukaan pitäisi luotien osua sydämen kohdalle. Hirret kannoimme kaikki uudestaan mäelle entiseen paikkaansa. Luulimme varmasti, ettei karhu malttaisi olla edellisen yön lystiä uudistamatta.
Kirveet sänkytovereina panimme maata, ja vaikka jännityksemme oli suuri, olimme päivän työstä niin väsyneet, ettemme kauaa jaksaneet valvoa, ennen kuin silmät painuivat umpeen. Puoliyön aikana heräsimme kuullessamme, miten jo ensimmäinen hirsi vieri mäenrinnettä alas ja loiskahti veteen. Karhu oli siis tullut toista tietä kuin edellisenä yönä. Kuulimme miten toinen hirsi toisensa jälkeen meni samaa tietä kuin ensimmäinen. Tyytyväisellä mörinällä karhu säesti vierivien hirsien jyrinää. Laskimme kahdeksaan asti. Silloin jyrinä päättyi, ja karhu ikäänkuin voitostaan riemastuneena kiljaisi pari kertaa, että metsä kaikui. Sitten oli kaikki hiljaista.
— Mitä sitten lauletaan, kun virsi loppui? kuiskasin Matille.
— Odota vielä hetkinen. Aamen aina virren päässä, tikku makkaran nenässä. Ehkä se vielä aamenenkin laulaa, kun kerkeää.
— Eihän lisä pahaa tee muuta kuin maantien jaossa ja selkään saannissa.
Mikä meihin lie mennyt, kun näin uskalsimme leikkiä laskea, vaikka missä hetkessä hyvänsä karhun kynnet olisivat voineet olla niskassamme.
— Mutta jos tuo ruokoton ryhtyy samaan temppuun, kun huomaa pyssypölkkymme; voi käydä niin, että karhu ampuu meidät emmekä me karhua.
Samassa kuulimme karhun jo tulevan mäenrinnettä alas. Äkisti olimme molemmat paksun kuusen takana. Tarpeeton oli kuitenkin pakomme, sillä samassa paukahtivat laukaukset, ja päästäen hirveän mölinän syöksyi karhu kuin myrskytuuli nuotiomme ohitse ja katosi metsään. En voinut olla lähettämättä sen perään neuvoa: aja hiljaa ahtehessa, paremmin reki pitää. Matti kuitenkin puolsi karhua, väittäen, ettei ole sääriä säästettävä, kun on kiire kintahissa.
Oli miten oli, yrityksemme oli epäonnistunut.
Seuraavana aamuna tarkastimme karhun jälkiä ja huomasimme niissä jokusen veripisaran. Seurattuamme askeleita pari sataa metriä löysimme — kaksi hammasta. Toinen luodeistamme oli siis sattunut suun kohdalle ja ilmaiseksi vapauttanut karhun parista hampaasta suurempaa vahinkoa sille aiheuttamatta, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun karhu oli tullut toista tietä kuin olimme odottaneet. Olimme menetelleet ajattelemattomasti. Meidän olisi pitänyt asettaa pyssyt siten, että toinen luoti olisi sattunut kohdalle, tuli karhu sitten kumpaa tietä hyvänsä. Palikka selkään sille, joka jälestäpäin neuvon keksii.
Kun suuresti pelkäsin, että Matin pitkät kuulat olivat lyöneet pyssynpiippumme vääriksi, vaadin, että pilkkaan ampumalla hankitaan asiasta varmuutta. Matti väitti, etteivät ole ennenkään Mataraisen piiput pettäneet, ja oikeassa hän oli, kaikeksi onneksi.
Rakensimme nyt aittapahasen puuhun, sillä pelkäsimme, että karhu muuten ehkä rupeaa muonavarastoamme vähentämään. Valitsimme pienenpuoleisen kuusen, jonka oksat hyvin kestivät meidän painomme, mutta laskelmamme mukaan eivät kestäisi karhun painoa. Seuraavina päivinä toimme kaiken omaisuutemme, yksin purjeenkin, leirille.
Nyt tein Matin ehdotuksesta luettelon omaisuudestamme. Luettelo sai tämän muodon:
Kalustoluettelo.
Kahdet melkein uudet sarkavaatteet.
Kahdet pieksusaappaat.
Kaksi karvalakkia.
Neljä paitaa ja neljät alushousut.
Neljä paria sukkia.
Kahdet kintaat ja vanttuut.
Yhdet vällyt ja viisi sudennahkaa.
Yksi jääjahti purjeineen, köysineen ja nuorineen.
Kaksi lujaa tuohikonttia.
Kaksi hakkuukirvestä ja kaksi käsikirvestä.
Yksi "koipelisaha" ja yksi kolmisulkainen viila.
Kaksi ihan käyttämätöntä kovasinta.
Yksi "kolmen varttituuman" käsinäveri.
Kahdet tupet.
Kaksi taskukelloa perineen ja kompasseineen.
Kaksi hyvää luodikkoa.
472 nallia.
Kaksi kiloa ruutia, parikymmentä laukausta vaille.
Raskaanpuoleinen lyijykäärö.
Kaksi kuulamuottia ja yksi valinkauha.
Tulitikkuja, vähän yli neljä laatikkoa.
Kaksi "rengasta" messinkistä paulalankaa ja kaksi sykyrää
pellavaa kiinnitysnauhoiksi.
Yksi pussi sisältäen parsimisneuloja, lankaa, äimiä y.m.
metsämiehen varustuskaluja.
Yksi jauhokuli ja kauraryynipussi.
Yksi nahkainen pussi suolaa.
22 leipää ja muutamia vesilintuja.
Yksi rasia silakoita ja s:n voita ja masiinaläskiä.
Yksi rautapata ja yksi paistinpannu.
Yksi kukkaro sisältäen Smk. 17:30.
Yksi kultainen rannerengas.
Kun olin saanut luetteloni valmiiksi, luin sen Matille, joka julisti, että olimme runsaasti varustetut tämän maailman tavaroilla, niin että tulisimme useampiakin vuosia toimeen saarellamme, jos niin katsoisimme hyväksi. Paremmin olimme varustetu kuin monet Roopinpojat.
Erittäin iloisia olimme näveristä, sillä ilman sitä emme olisi voineet kunnollista ruuhta rakentaa kesän tarpeeksi. Näveri oli minun omani, enkä malttanut sitä jättää kotiin, kun olin sen pikkupoikana isältäni saanut, ja ajattelin, että se ehkä metsässäkin voisi olla jollain tavalla hyödyksi. Myöskin innokas linnustaminen tuli nyt hyödyksi, kun meillä muuten ei olisi ollut paula-"värkkiä" mukanamme. Päätimme mikäli mahdollista säästää ampumavaroja ja käyttää pauloja. Pajukoissa nevanrannalla näytti olevan metsäkanoja viljalti.
Karhu ei ollut kiljunut siitä asti, kun se ampui suunsa vialliseksi. Kannoimme sentähden vielä kerran pirtin alushirret paikoilleen. Emme kuitenkaan vielä ryhtyneet rakennustyöhön. Vesilinnut rupesivat näet nyt levottomasti lentämään sinne tänne, josta huomasimme, että ne luultavasti pian aikoivat poistua, ja päätimme ampua niitä niin suuren varaston kuin suinkin mahdollista. Rasvaiset hanhet maistuivat mielestämme paljon paremmalta kuin metsälinnut. Viikon ajan emme siis tehneet muuta kuin ammuimme lintuja, melkein yksinomaan hanhia. Nämä muuten niin arat linnut olivat nyt helposti ammuttavissa, kun ne koko pitkät päivät lentelivät toisesta lammikosta toiseen. Yhdestä ainoasta paikasta, jossa oli erittäin sopiva suoja, ammuimme toistakymmentä hanhea ja useampia heinäsorsia.
Eräänä aamuna herätessämme olivat kaikki vesilinnut lähteneet. Järvi ja rannat tuntuivat niin omituisen hiljaisilta. Iloiset metsästyspuuhat täytyi nyt jättää ja ryhtyä lintujen säilyttämiseen talven varalle. Niitä riippui jo aittamme katossa koko suuri kimppu siivottuina ja kynittyinä. Sanotaan ettei suola sydäntä tuimaa eikä terva mieltä käännä. Mutta edellinen oli samaten kuin jauhotkin laskettu vain tämän talven varaksi. Päätimme sentähden savustaa lintuvarastomme. Savustusuunin tekemiseen meni kaksi päivää, mutta silloin se oli myös erinomainen. Tuskinpa olisimme sitä kokoon saaneet ilman näveriämme. Lautojen teko savustustorvea varten meni oivallisesti. Kun hirret lämmitettiin nuotion vieressä, niin niistä sai kiilaamalla oikein kauniita lautoja. Lautojen saumaaminen toisiinsa tuotti meille ensin paljon vaivaa, mutta kun otimme varren toisesta kirveestä ja laitoimme itsellemme höyläntapaisen, meni työ reimasti. Laudat kiinnitettiin poikkipienoihin vaarnoilla, joitten päät torven sisällä jätettiin niin pitkiksi, että savustettavat linnut ripustettiin niihin.
Täten saimme erinomaisen kolmen metrin korkuisen savustuskaapin, jossa saatoimme samalla kertaa savustaa kymmenen hanhea, jopa enemmänkin. Jos vain säännöllisesti hoidettiin tuli, niin panos valmistui vuorokaudessa. Linnut olivat savustettuina erinomaisen maukkaita ja seuraavana kesänä yhtä hyviä kuin juuri valmistuttuaan. Savustamiseen käytimme yksinomaan leppäpuuta ja katajaa. Kun Matti mielellään hoiti kaikkia ruoanvalmistusaskareita, ryhdyin minä innolla ja tarmolla pirttihirsien tekoon. Otin yksinomaan kelopuita, että pirtistä tulisi kuiva. Tosin kyllä ei märkä pala eikä vesi happane, mutta kuiva pirtti on aina kodikkaampi kuin kostea, ja meidän pirtistämme oli tuleva kuiva.
Kun Matin toimi ei vaatinut yhtäjaksoista työtä, kannoimme hirret mäelle sen mukaan kuin ne valmistuivat. Karhua emme olleet vieläkään nähneet emmekä kuulleet ja rupesimme jo toivomaan, että toinen luoti olisi astunut hyvin ja tappanut sen. Kuitenkin tehtiin varmuuden vuoksi pirtin ovesta niin luja, että se voisi kestää karhunkin hyökkäyksiä.
Oli marraskuun 24. päivä, kun ensimmäinen hirsikerros pantiin. Liikkuu tuppi linnan työssä, olkapää omassa työssä, sanotaan, ja kyllä me nyt liikutimme olkapäitämme. Sitä ne kyllä kaipaavatkin, sillä ne olivat hirsien kannosta käyneet hieman aroiksi. Päätimme lujasti, että jos Herra suo terveyttä ja voimia, niin jouluaatto vietetään lämpimässä pirtissä. Ja lämmin siitä oli tehtävä. Matti väitti, että lämmin on hyvä kesälläkin, ruoka viljavuosinakin. Miksi siis ei tehtäisi talveksi lämmintä pirttiä, kun sammalia tilkitsemistä varten oli vaikka kuinka paljon? Päätettiin siis tehdä seinistä niin tiiviit, ettei talvella vilu tule eivätkä kesällä sääsket syö. Tätä varten oli tarpeen tehdä varat hirsien väliin neljän tuuman levyisiksi, että mahtui runsaasti sammalia. Hirret jätettiin pyöreiksi sekä pirtin sisä- että ulkopuolelta, koska tämä säästi paljon työtä ja meidän mielestämme pirtistä tuli täten sievemmän näköinen. Isompi näveri olisi nyt ollut hyvä olemassa, mutta emmehän me olleet lähteneet matkallemme pirtinrakentamista varten, ja tulimme pienelläkin toimeen, kun teimme vaarnat kovista kuusenoksista.
Asetimme pirtin semmoiseen paikkaan, jossa oli sopiva kivi tulisijaa varten. Päätimme jo keväällä tehdä tiiliä ja muurata oikean takan savupiippuineen. Nyt meidän oli pakko tyytyä saunankiukaaseen ja varustaa räppänät seiniin. Oudolta tuntui laitos aluksi, mutta kun siihen tottui, kävi tämmöisessä pirtissä asuminen hyvin. Tyydyimme aluksi multalattiaan, mutta heti uuden vuoden jälkeen laitoimme puisen lattian. Ja keväällä tuohenkiskonnan aikana peitimme turvekaton tuohikatolla.
Olimme ensin ajatelleet tehdä pirtistämme oikein komean, kaksitoista tai ehkä neljätoista hirsikerrosta. Huomasimme kuitenkin pian, ettei se siinä tapauksessa valmistuisikaan jouluksi, ja rupesimme myöskin pelkäämään, ettei kiuas jaksaisi pitää niin korkeaa pirttiä lämpimänä. Vähensimme siis vaatimuksiamme, ja kun kymmenes kerros oli pantu ja huomasimme, että huone lattian ja katonrajan väliltä tulisi olemaan kaksi metriä, tyydyimme siihen korkeuteen ja rupesimme päätyjä nostamaan. Onneksi oli kuutamoaika, että puhteilla saatoimme nostaa turpeita ja valmistaa kattomalkoja, sillä päivänvalon aika rupesi käymään kovin lyhyeksi.