VIII.
Joulun aattopäivänä siirsimme vuoteemme pirttiin. Seinät olivat tosin vielä tilkitsemättä — sammaloitu ne oli kuitenkin runsaasti — ja vuoteet asetettiin vain multalattialle, mutta omassa pirtissä asuttiin. En voi mitenkään kuvata sitä kodikkuuden tunnetta, joka valtasi sydämemme, kun astuimme kynnyksen yli ja suljimme oven jälkeemme. Se oli juhlallinen hetki. Itsestään menivät kädet ristiin, ja pitkän hetken seisoimme siinä oven vieressä sanaakaan puhumatta. Oli kuin emme olisi uskaltaneet astua etemmäksi. Mutta äkisti sieppasin päreen orrelta, sytytin sen palamaan ja pistin pihtiin. Oli meillä kynttilöitä, niin kauan kuin mäntyjä mäellä kasvoi. Matti teki samaten pannen vielä kaksi "kynttilää" palamaan, niin että kolmihaara loimusi tuvassa. Kopeloin konttiani, sain sieltä virsikirjani, istuin pölkylle ja luin ääneen joulupäivän epistolan ja evankeliumin rukouksineen. Mattikin sai virsikirjansa esille, lauloimme jouluvirren ja luimme siunauksen.
Näin aloitimme joulujuhlan, vihkien samalla kertaa pirttimme asuttavaksi.
Ovilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista lähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa täynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole rovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa. Rumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.
Yhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan. Nyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea loimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen. Olimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli mielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos pölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun savukerroksen.
Ajatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan. Tiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan mökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean ääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen tyhjältä.
— Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?
— Joudu, joulu, milloin joudut: jo on paita paikattuna, pyhäliinat pyykittynä.
— En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui jouluruoasta:
— Tule, joulu, koska joudat, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi, paarman jalka, peipposen peräpakara.
— Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?
— Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:
Tule, kekri, joudu joulu, kyll' on kystä aitassani: sisiliskon silmäpuoli, sammakon sakarivarvas.
— Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei suinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.
— No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin jouluksi kenkärajansa kokoaa.
— Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä padassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä on joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.
— Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa kirnuttaisiin.
— Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina omiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole lehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen. Riski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen, että hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka kalja on tynnyrissä vetistä.
— Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka meiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida tänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?
— Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua ollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin omituisen hyvältä asua tuvassa.
— Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä, lapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!
Kaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen ryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä ei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän keinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui erinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan paras vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin tasaisempaa lämpöä.
Nostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen juotuani ojensin haarikan Matille.
— Saappas tästä, Saparo-Matti, Keikka-Heikin kiulusta!
— Tää poika ei olekaan mikään Saparo-Matti! Luulen, että koipeni ovat pitemmät kuin sinun.
— Eihän ne pitkät sääret muualla auta kuin tuohen kiskonnassa. Oikoiset ne ovat minunkin sääreni. En minä ole tynnyrissä kasvanut, enkä runnista ruokittu, enkä elämääni puukirkossa käynyt. Muista se toistaiseksi.
— Kyllä minä muistan, että katajassakin on tervaa. Koetetaanko, kenen paidassa kaulus kestää?
— Valmis minä olen, niinkuin lukkari sotaan. Mitä huoli mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä.
— Se nähdään sitten kun on leikki loppunut, kuka on terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Mutta jos aiot ruveta haukkumaan Saparo-Matiksi, niin minä sanon, että suus tuppeen ja munalukko suun eteen. Ota omasta nenästäsi kiinni, siinä on hyvä kädensija.
— Noin se puhuu, jolla ei ole myssyssä mitään, kun on lampaanmaidolla ruokittu. Rähisee niin, etteivät harakat kestä tuvan katolla.
— Lentäkööt sitten. Mutta sen minä sanon, ettei pitkillä puheilla kissaa säkkiin panna ja kynnet sillä pitää olla, joka sammakon nylkee. Eikä sinussa ole miestä minua purematta nielemään.
— En minä nyle enkä niele. Mahtuuhan kaksikin sammakkoa pappilan kaivoon. Sovitaan pois, en minä sano ikinä enää Saparo-Matiksi.
— Kas se oli viisas sana ja sinulle itsellesi erinomaisen hyödyllinen. Vaikka enhän minä oikeastaan olisi viitsinytkään heikonpuoleiselle pojalle voimiani näyttää. Eihän sokeata sakkoon panna eikä jalatonta jalkapuuhun.
— No vanha rauha siis ja pappi joka pitäjään. Juo jo, kalja jäähtyy!
Matti joi nyt aika kulauksen, ja oli sitten muka pyyhkivinään vaahdon parrastansa. Matissa näkyi näet jo vähän merkkiä, mihin paikkaan viikset kasvavat.
— Vai pyyhkäiset! Ei sitä vielä tiedä, kasvaako tuohon paikkaan höyheniä vai partaa. Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville.
— Paha on olla parratonna, paha pitkän parran kanssa. Nää viikset ovat minun omiani ja mielestäni juuri parahiksi pitkät. Mutta sinun nokkasi alusta näyttää vielä vähän tyttömäiseltä.
— Minun nokkani alusta on minun omani, ja pidän sen semmoisessa kunnossa kuin itse tahdon. Ota jo silakkarasia esille. Kun on joulu, niin olkoon joulu, paistetaan kaksikin silakkaa.
Minä tahdoin näet kääntää puheen toisaalle, koska Matin viiksien alut olivat minulle kuin silmätikku.
— Kah kun on särelläkin sappea. Mutta onhan tässä syytäkin. Lahna on aina suuri toisen miehen paatinpohjassa. — Mutta voi todella tätä joulua! En minä muista ainoatakaan joulua ilman joulukalaa. Ja pieniä ne ovat silakat joulukaloiksi. Eikö nyt ole kolme joulupyhää, kun meillä on tänään torstaipäivä?
— On kai. Huomenna on joulupäivä, lauantaina Tapaninpäivä, ja lauantaita seuraa minun laskuni mukaan sunnuntai. Tietäähän hönttökin, että sunnuntaina on pyhä.
— Pläsiin minä sitä lyön, joka minua höntöksi haukkuu.
— Enhän minä sinua. Sanoin vain, että hönttökin sen tietää, että sunnuntaina on pyhä.
— Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu suoraan.
— No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha, kun vanha ei kestänyt.
— Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.
Täytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.
— Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä leikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.
— Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin saisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en tehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa nähnyt, miten hän rähisi.
— Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi hän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua päreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä —, sanoi vain, että kun on itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun pahoja töitäsi.
Matti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa, leipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet parhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi joulukaloiksi.
Sitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli ollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut konttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina kävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan uistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei tiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut häneltä salaamaan.
Kun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin halkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.
— Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?
Matti oli hämmästyksestä pudota lattialle. Otti sitten kalan käteensä, käänteli sitä pari kertaa takan edessä, mutta ei puhunut mitään.
— Mikset vastaa? Ei tämä varastettu ole. Haukiuistimella se on saatu. Vai etkö tiedä, että Kaskisessa on kaikki kalamiehiä, paitsi pormestari ja Ponki, jotka istuu ja onkii?
— Sitähän minä sunnuntaina rupesin epäilemään, kun niin kauan viivyit, että sinut on nimitetty hoitamaan Kaskisen pormestarin virkaa. Mutta luulin sinulta puuttuvan kaikki siihen kuuluvat kapineet.
— Kelpaako? Sano pian, muuten jäät ilman.
— Kelpaa, kelpaa. Pian täällä voidaan kuin Lissaponin kuninkaan kissat.
— Ilmaiseksiko luulet saavasi! Ei niin. Kenkki on kuollut ja ilmiantaja tapettiin Kyrön kankaalla. Sano heti joku ylistelevä sana joulukalastani, äläkä juonittele niinkuin iiläinen papinvaalissa.
— No hyvä kala on leveä ja lihava. Loistaa ja paistaa kuin kalajokelainen pyhähousun nappi. Joko saan osani?
— Jo saat. Heitä nyt hiilille paistumaan.
Kun illallinen oli syöty, rupesi minua nukuttamaan. Koko päivä oli aherrettu kaikin voimin, ja pirtti oli niin lämmin, että pakkasi tulemaan hiki. Mutta Matti oli nyt semmoisella puhetuulella, ettei hän mitenkään laskenut minua maata. Lisättiin siis puita kiukaaseen, ja istuttiin vielä hetkiseksi nauttimaan pesänpaisteesta.
— Kuules Jussi!
— Mikä nyt?
— Oletko sinä koskaan — noin — niinkuin — ajatellut tyttöjä?
— Mikä on! Täytyihän niitä koulussa useinkin ajatella. Aina minua sapetti, kun nuo löntöt osasivat läksynsä paremmin kuin me pojat.
— Enhän minä sillä tavalla. Tarkoitin, että oletko jonakin kuutamoiltana tullut ajatelleeksi, että voisi olla hauskaa kävellä käsikynkässä?
— Puhu nyt potaskaa! Vai käsikynkässä tytön kanssa. Ensin pitää apinasta tulla ihminen.
— Älä sano apinaksi. Jumalan luoma tyttökin on ja vähän parempi ehkä onkin kuin poika.
— Älä Matti hyvä, mielettömyyksiä puhu. Samana päivänä tytöstä tulee ihminen kuin vuohesta tulee eläin ja kiiskistä kala.
— Voi Jussiparka, kun se rakkaus on sinulle vielä salaisuus. Enhän minäkään nyt pitkään aikaan ole muistanut sitä lautamiehen Maria, kun ei köyhän oikein sovi rikkaan talon tytärtä rakastaa. Mutta nyt kun olen tullut yhtä rikkaaksi mieheksi kuin lautamieskin ja kun tänään on jouluaattokin, niin tulin taas ajatelleeksi — — —. Kyllä vain ovat kasvot sen tytön puhemies.
— Matti ja Mari on kaunis pari, Antti ja Aunee on vielä kaunee.
— Olkoon niinkin. Mutta totta puhuen, eikö se Mari ole sinunkin mielestäsi nätti likka?
— Onhan tuo niinkuin mustalaisen pussista pudonnut.
— Kuinka sinä, onneton Jussi, uskallat tuommoista puhua vaikka tunnet minun käsivoimani!
— Näinhän minä ne äsken? Väänsithän paljain sormin silakaltakin niskat nurin. Mitenkähän sitten miehen kävisi!
— Älä, hyvä Jussi, viitsi. Minä olen nyt niin laupiaalla tuulella. Ymmärräthän sinäkin, että tytöt ovat tyttöinä soreat, neitoina aivan koreat.
— Heti akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä. Ja se on totta, sillä linnansuutari sanoi niin.
— En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi. Et sinä näistä asioista ymmärrä enempää kuin sika kottikärryistä.
Tähän päättyivät Matin ja minun tuumailuni rakkaudesta, eikä siitä asiasta enää puhuttu koko saarella olomme aikana. Panimme maata suden- ja lampaannahkojen väliin. Arvasimme hyvin, että vaikka pirtti nyt oli lämmin kuin sauna, niin aamupuolella yötä lampaannahkaiset olivat hyvät olemassa.
Karhu ei ollut pitkään aikaan karjunut. Luulimme sen menneen talvipesäänsä ellei se ollut jo kuollut.
Niin onnellisesti ei kuitenkaan ollut laita: Tuskin olimme ehtineet nukkua, kun jo karhun kamala karjunta ihan pirtin vieressä herätti meidät äkisti. Panimme oitis useita päreitä palamaan. Kuulimme karhun käyvän pirtin ympäri. Kun se tuli oven kohdalle, se koetteli ovea. Kirveet kädessä seisoimme oven vieressä, vaikka varmasti tiesimme, ettei se mitenkään voisi saada ovea auki. Ovenrivan se puri kappaleiksi. Mutta siitä se ei paljon hyötynyt. Ovi oli lujilla salvoilla sisäpuolelta teljetty.
Kattoa tehdessämme olimme käyttäneet tikapuina paria hirttä, jotka olivat jääneet paikalleen. Kuulimme nyt, miten karhu rupesi näitä myöten katolle kiipeämään. Toinen niistä hirsistä kuitenkin luiskahti sivulle, ja karhu jupsahti maahan. Se karjui hirveästi ja uudisti heti yrityksensä. Tultuansa katon rajalle se repäisi yhdellä ainoalla tempauksella kattomalan irti, niin että turpeet satelivat pirttiin. Samassa se pisti päänsä raosta sisään. Molempain pyssyt pamahtivat yhtä aikaa, ja karhu putosi toisen kerran maahan. Luulimme jo tappaneemme sen, mutta hetken perästä se karjui taas yhtä vihaisesti kuin ennen järven toiselta puolelta.
Teimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain määrin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin, panimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian mullasta ja turpeista.
Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri eläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi siirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille rauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja lyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme lyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos pyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän pienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja hänen kiroistaan.
Emme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli suuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi nahkaisten alle. Hän nukahti heti.
Pirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän, kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken valvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta. Karhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa vasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja tulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain tulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan käyttänyt.
Pelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä urhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun olen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset vastaan — jos hän hyökkäisi.
Kauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan hiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja pistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä rako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti räppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti minä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani niin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui tietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan ääneti.
Sitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu kiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.
Karhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.
Mutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti katuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle, yritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta turhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää noussutkaan.
Kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut kertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan päätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn lattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua sivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja karhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut lattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen tuijottaen tuota kauheaa näkyä.
Kun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin sitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi riippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!
Äskeisen pelon sijaan minut valtasi — ja myöskin Matin — nyt vallaton ilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan ja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt hulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle vaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla kiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani, karhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut katajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän ollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt tappaa karhu.
Ylpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä kuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta nyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme metriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli pikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä hoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa ruplaa. — Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan kultaista rannerengasta kuten Matilla.
Saadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata seinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä, ettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen ja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin paikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta sianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin. Päreitä ei enää tarvinnut käyttää.
Vaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen panemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja. Myöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni liian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten kiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa sekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti, mielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja kynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan aivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei siellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta äkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli sisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä paikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa ylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta sisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä. Omituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti, jonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola on muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja hopearahoja.
Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä. Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme. Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.
Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.