XI.
Järven pohjoinen pää päättyi, kuten olen jo ennen kertonut, jyrkkään vuorenseinämään, ja vuorenseinässä oli korkealla vedenpinnan yläpuolella luolan aukko. Meillä oli aikomus tutkia tätä luolaa, mutta emme panneet aikomusta toimeen, sillä päätimme vastaisuudessa muuttaa asumaan saarelle. Ehtiihän sen silloinkin tutkia. Luolaan pääsee luullakseni tällä tavalla: hakataan useita pitkiä tankoja, joitten latvapäihin sidotaan nuorat. Tangot heitetään raskaampi tyvipää edellä luolaan. Vetämällä nuorista kootaan latvapäät yhteen paikkaan luolansuun kohdalle. Punotaan sitten nuorat yhteen. Tätä köyttä pitkin luulen voitavan kiivetä luolaan.
Luulen, että tuolta paikalta on muinaisina aikoina kaivettu kultaa, sillä juuri luolan kohdalla käy läpi koko vuoren leveä juova tuota valkoista kiveä, jonka sorasta olin sulattanut kultaa.
Luolan tutkiminen jääköön vastaisuuteen. Sitä vastoin emme tahtoneet siirtää sen niityn tutkimista, joka ympäröi pohjoisen ja itäisen osan saartamme. Käytimme kaksi sunnuntaita tähän tutkimustyöhön emmekä sittenkään saaneet työtä päätökseen. Niitty oli parasta niittymaata ja tasainen kuin lattia. Ainoastaan siellä täällä kasvoi viidastoa, jota peurat näkyvät, varsinkin kesäaikana, käyttävän suojapaikoikseen. Idässä tätä niittyä oli runsaasti peninkulman leveydeltä metsänrajasta mitaten, ennen kuin maa rupesi muuttumaan vetiseksi. Saaren pohjoisessa päässä olevasta kalliosta kävelimme yhteen menoon kolme tuntia pohjoiseen tulematta vesiperäiselle maalle. Siellä oli siis monta tuhatta ladonalaa heinäviljelykseen kelpaavaa maata. Rehevä heinäkasvu riippui arvatenkin saaren maanalaisesta lämmöstä. Viidastojen reunoilla kasvoi luhdikoita. En ole ennen voinut aavistaa, että maailmassa voi olla niin paljon luhdikoita kuin täällä kasvoi.
Tähdellisimmät työmme päättyivät syyskuun loppupuolella. Luonto oli silloin vielä täydessä ihanuudessaan. Ei näkynyt vielä missään kellastunutta lehteä. Sekä kotijärven ympäristö että Lämpimänvedenlaakso houkuttelivat meitä luokseen. Pyssyt olalla kuljimme koko pitkät päivät metsässä ja järven rannoilla. Sekä kotijärvi että nevan rannalla oleva järvi näkyivät olevan vesilintujen lepopaikkana niitten muuttoretkillä pohjoisesta etelään syksyllä ja samaten etelästä pohjoiseen keväällä. Nyt syyskuun lopulla oli järven pinta usein melkein täynnä lintuja. Tultuaan ne lepäsivät jonkun tunnin, mutta sitten alkoi elämöiminen, joka kuului kauas metsään asti. Harvoin oli järvi tähän aikaan vuodesta linnuista aivan tyhjä, sillä sikäli kun toinen joukko poistui, tuli aina toinen sijaan. Varsinkin hanhet pitivät illoin aamuin kovaäänistä elämää.
Ammuimme ja savustimme vesilintuja koko talven varaksi. Meidän oli nyt pakko savustaa niitä suolaamatta, mutta koska olimme tottuneet syömään niitä suolaamattomina, olivat ne mielestämme hyviä. Saarelta poistuessamme savustettu saaliimme ei mahtunut tyhjään jauhosäkkiimme. Myös metsälintuja ammuimme näinä vapaina viikkoina paljon. Niitä emme savustaneet, vaan söimme ne tuoreeltaan.
Vesilintuja ampuessamme kävimme useasti myöskin nevarantaisella järvellä, kuitenkin ainoastaan länsituulella, sillä koska meillä ei ollut siellä ruuhta, emme saaneet saalistamme korjatuksi, ellei tuuli tuonut sitä rannalle.
Luonto oli syyskuun lopussa ja lokakuun alussa hyvin omituinen. Ajatelkaa tuota ääretöntä koleaa nevaa, joka näin syksyllä, ennen kuin lumi sen peitti, teki kolkon, melkeimpä kamalan vaikutuksen. Myöskin järvi tuntui nyt syksyllä, erittäinkin pilvisinä päivinä, ikään kuin manalan portilta. Koivuvyöhyke nevan rannalla loisti heleän keltaisena. Mutta puron rantoja seurasi vihreä vyö kesäpuvussaan olevia koivuja, jotka halkaisivat tuon tuuhean, mustanvihreän havumetsän. Ja kaiken tämän keskellä oli tuo aina loiskiva puro vesiputouksineen. Nyt emme enää pelänneet seisoa "puron alla", kun lappalainen oli haudattu. Kun katselimme alas tuohon kuohuvaan kattilaan putouksen alla, oli minulla monta kertaa huulillani sananen sen pohjasta, mutta pelkäsin Matin ivaa, ja sana jäi joka kerta sanomatta. Mutta kun Matti, joka on käytännöllinen mies, uhkasi rakentaa tähän paikkaan sahan, jossa suurista hongista ja kuusista tehtäisiin lankkuja, niin minä julistin antavani hänelle samana päivänä kun hän siihen työhön ryhtyisi semmoisen selkäsaunan, ettei työstä tulisi ikinä valmista. Lupasin kuitenkin samalla hankkia tästä samasta koskesta hänelle kipurahaa, jos selkää kovin kirvelisi, muutamia kymmeniä tuhansia. Ja Matti, joka ei myöskään ole lupauksilleen kitsas, lupasi samana päivänä, jona hän minulta ottaisi rökkiinsä, juoda koko tämän kosken vesineen ja vaahtoineen yhtenä kulauksena suuhunsa.
Hetken kiisteltyämme sanoi Matti tämän asian olevan niin tärkeä, että siitä täytyy tehdä kirjallinen sopimus. Hän kiskoi irti nelikulmaisen tasaisen tuohilevyn, jonka hän hetken perästä toi minun allekirjoitettavakseni. Tuohelle oli kirjoitettu:
Välipuhe eli sopimuskontrahti
Allekirjoittaneet, Matti ja Jussi, olemme koskiriita-asiassamme sopineet kuin seuraa:
Jos Matti yrittää panna tämän kosken käyttämään sahalaitosta, niin Minä, Jussi, sitoudun antamaan samana päivänä, jona Matti siihen toimeen ryhtyy, hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei puuhasta tule ikinä totta. Ja Minä, Matti, puolestani sitoudun samana päivänä, jona Jussi voi antaa minulle rokkiin, juomaan suuhuni yhtenä kulauksena koko tämän koskirustingin vesineen ja vaahtoineen. Mutta jos Minä, Matti, luovun näistä sahanrakennuspuuhistani, niin Minä, Jussi, sitoudun tästä samasta koskesta hankkimaan Matille niin paljon rahaa, että sillä voi rakentaa oikein höyrysahan eli niinsanotun valkiasahan.
Vaikka tämä kontrahti määrää meille kummallekin kovat markongit, niin se on oleva niin peruuttamaton, etteivät ylhäisimmätkään herrat pysty sitä tyhjäksi tekemään. Tämä sopimus on tehty itse riitapaikalla, joka tapahtui Kyprianuksen päivänä 1914.
Matti.
Tosin olin luvannut Matille muutamia kymmentuhansia ainoastaan jos hänen selkäänsä kovin kirvelisi, mutta panin kuitenkin nimeni kirjoituksen alle muistuttaen, että tältä saarelta ei saa kantaa ainoatakaan puuta myytäväksi, vaan ainoastaan asukkaiden tarpeeksi.
Kun riita-asiamme täten oli onnellisesti ratkaistu, tuli Matista ja minusta heti yhtä hyvät ystävät kuin aina ennenkin.
Syksyisistä toimistamme Patsassaarella ei ole enää paljon sanottavaa. Olimme toivoneet aikaista talvea, sillä vuoden erakkoelämä rupesi tuntumaan meistä jo riittävältä. Köyrin aikana oli meillä jo lumijahtimme täysin kuormattuna. Olimme käyneet jäähyväisillä kaikilla mielipaikoillamme ja toivoimme vain pakkasta ja pohjatuulta. Mutta tuuli pysyi itsepintaisesti etelässä. Kun odotusaika mielestämme rupesi käymään pitkäksi, ryhdyimme sitä lyhentääksemme rakentamaan saunaa. Sauna-, aitta- ja halkovajapaikat olimme jo keväällä katsoneet, mutta navetan ja tallin paikoista emme vielä olleet aivan selvillä. Sauna ehtikin jo valmistua käyttökuntoon. Tuohikatto siitä vain puuttuu. Oli mielestämme hauska taasen päästä saunaan, sillä saunakylpyjä emme olleet saaneet sen jälkeen kun pirtin kiuasuuni revittiin tiilitakan tieltä. Järvessä kylpeminen rupesi marraskuun lopulla käymään kylmäksi. Vesi oli lämmintä, mutta ilma liian kylmää.
Vasta marraskuun loppupuolella rupesi pakastamaan. Neva jäätyi lujaksi, ja me odotimme vain pohjatuulta lähteäksemme matkalle. Mutta pohjatuulen sijaan tuotti Antinpäivä aika suojan. Paappa kyllä sanoi:
Antti aisoilla ajaapi,
Martti maata vahvistaapi,
Simo siltoja tekeepi,
Nikolaus nivoopi kiinni.
Silta oli kuitenkin nevalla jo niin luja, ettei muutaman päivän suoja pystynyt sitä heikentämään. Pakkanen uusiutui pian, mutta vasta Nikolauksen päivänä tuli tuo odotettu pohjatuuli.
Olimme jo pitkälliseen odotukseen niin kyllästyneet, että heti kun jahti rupesi kulkemaan, lähdimme liikkeelle. Nostimme kolminkertaisen eläköönhuudon jäähyväisiksi saarellemme ja minuutin perästä kiisimme jo asutuita seutuja kohti. Lunta oli juuri parahiksi. Aamupäivällä tuuli yhä kiihtyi, niin että jahtimme meni murhaavaa vauhtia. Päivällisaikaan kirkastui taivas ja Rimpisuon usvapatsas loisti ruusunpunaisena kaukana takanamme. Tunsin jotain kosteata silmäpielissäni, ja kun katselin Mattia, joka piti perää, huomasin hänen poskellaan kyyneleen. Koti-ikävä oli äkisti saanut meistä voiton, koti-ikävä omaan saareen ja omaan pirttiin.
Niin kovin kourin tämä koti-ikävä minuun iski, että huudahdin Matille:
— Käännetäänkö takaisin? Ehdimmehän me myöhemminkin talvella lähteä kotikylään!
Hullu teki niin kuin hupsu käski. Jo kymmenen sekuntia myöhemmin oli jahdin kokka käännetty luovaamiseen. Sumupatsas oli ihana. Ei ihme, että sen äkkinäinen ilmaantuminen lumosi meidät. Mutta sama väriloisto, joka koti-ikävän noin mahtavasti nosti rintaan, saattoi minut samassa repäisemään peräsimen Matin kädestä ja kääntämään aluksemme takaisin entiseen suuntaan.
— Itsehän käskit.
— Ja itse myös kiellän. Ennen kuin vuosi on kulunut umpeen, on tuo saari oleva meidän omamme. Mutta se ei voi tapahtua, ellemme nyt tukehduta ikäväämme täksi vuodeksi.
— Milläpä tyhjä säkki seisaallaan kestää? Meillä ei ole yhteensä kahtatuhatta markkaa. Ja meidän saartamme ei osteta neljälläkään tuhannella. Voivat siitä pyytää kukaties kuusi- tai kahdeksankin tuhatta. Ellemme narraamalla saa. Mutta semmoiseen peliin en ryhdy.
— Eikö meidän löytömme saisi löytäjilleen mitään hyötyä tuottaa? Eihän tuokaan mies, josta raamatussa kerrotaan, joka tuon aarteen pellosta löysi, puhunut löydöstään mitään, ennen kuin oli pellon ostanut. Ja laillisesti hänkin menetteli, koska ei hänestä moittivasti puhuta. Sitäpaitsi aion puhua asiat juuri niin kuin ne ovat. Minulla on enemmän rahaa kuin luulet ja vielä suuremmat summat saarelle kätkettynä. Enkä aio niitä ilmaiseksi vieraille antaa.
— Taas sinä rupeat kultaisesta epäjumalastasi lörpöttelemään. Mutta nyt onkin kova tosi edessä. Tässä ei auta efeesiläisten epäjumalat, elleivät voi tuulta luoda.
Matti oli oikeassa. Tuuli oli arveluttavalla tavalla heikentynyt. Aluksemme kulki kuitenkin kello viiteen asti, joskin hitaasti. Mutta kello viisi pohjatuuli päätti päivätyönsä ja meni kotiin nukkumaan. Pohjoisella lempeä vaimo, suvella äkäinen akka. Äkäisen akkansa tähden etelä ei uskaltanut lähteä yöksikään kotiin, vaan vihoissaan puhaltaa pahemmin yöllä kuin päivällä. Ryhdyimme matkustajan tavallisiin iltatoimiin.
Tällä kertaa ei tarvinnut puita säästää, sillä olimme ottaneet hyvän varaston mukaamme. Kun Matti rupesi panemaan purjetta kokoon, ryhdyin minä sen kerran puuron keittäjäksi. Tämä ei ollut oikein Matin mieleen. Hän katsoi minuun moittivasti. Ja ehkä syystä, sillä kun olin unohtanut härkkimen pirttiin ja muutamista koivunrisuista, jotka olivat jääneet haloista poistamatta, tein vispiläntapaisen, niin puurosta tuli vain huononpuoleista velliä. Kun nostin padan tulelta, oli Matti saanut ilta-askareet tehdyksi. Hän katseli pataa, avasi suunsa ja sanoi: "Äkkiä se velli keitettiin, mutta kakkaroita on kuin kissanpäitä." Matin puheessa oli perää, minkä tähden minun ei sopinut vastata mitään. Otin siis lusikkani esille ja rupesin syömään. Jotain kuitenkin sanoakseni Matille virkoin:
— Parempi lusikka taskussa kuin sulka lakissa. Matti oli näet aamulla lähtiessään ylpeästi pistänyt sulan lakkiinsa, mutta lusikkansa unohtanut pirttiin.
Seuraavana päivänä oli tuuli heikompi, mutta myötäinen kuten edellisenäkin päivänä. Silloinkin jahti seisahtui kello viisi eikä kulkenut, vaikka lykkäämällä koetimme taivuttaa sitä kulkemaan. Lumi oli kyllä tasaista ja liukasta, mutta tuulta oli liian niukasti. Matti oli päivän kuluksi tehnyt härkkimen ja lusikan. Nyt tuli puurosta moitteetonta. Olin päivällä ennen lähtöpäivää ampunut kaakkurin, jonka heitin jahtiin matkaevääksi. Ajattelin, ettei niin kaunis lintu voinut olla hullumpaa syötäväksikään. Puhdistin sen, kun ilta kävi pitkäksi, kehotin Mattia laittamaan linnunpaistia toiseksi illalliseksi. Hän ei kuitenkaan siihen tehtävään suostunut, mutta kehotti minua ryhtymään itse asiaan. Keitin lintua puolitoista tuntia saamatta siitä kuitenkaan kypsää. Kaadoin veden pois ja laitoin lintuni uuteen veteen kiehumaan. Kun lintu ei nytkään pehmennyt, ilmoitti Matti antavansa minulle huonon arvosanan keittotaidossa, koska en osannut edes niin yksinkertaista asiaa kuin kaakkurin paistoa. Minä kun aina olen ollut opinhaluinen, pyysin kauniisti Mattia neuvomaan itseäni. Hän opetti silloin jalomielisesti minulle yhden keittotaidon suurimmista salaisuuksista, jonka hän oli eräältä vanhalta eränkävijältä oppinut. Kaakkuri on, jos siitä mielii oivallista tehdä, keitettävä kolmessa vedessä. Ensimmäiseen ja toiseen ei saa panna mitään muuta höystettä kuin suolaa. Mutta kolmanteen veteen on höysteeksi pantava puolipitoinen kovasin. Keitetään molempia yhdessä, kunnes tavallinen perunapuikko hyvin painuu kovasimen lävitse. Silloin on lintukin parhaillansa paistettavaksi.
Eihän oppi ojahan kaada; mutta kun meiltä puuttui tärkeä höyste, puolipitoinen kovasin, oli minun pakko säästää Matin keitto-vihje vastaiseksi. Tarjosin kyllä hänelle viisikymmentä penniä hänen hyvästä neuvostaan, mutta Matti sanoi, että kun hän nyt on rikas, ei hän välitä pienemmistä rahoista kuin puolesta markasta. Minun täytyi siis maksaa velkani kertomalla hänelle eräästä seikkailusta. Se oli sattunut vanhalle ukolle, joka joutui vankilaan silloin kun linnansuutari oli siellä sakkoja sovittamassa.
Suutari sanoi käyttäytyneensä siivosti, kuten Jooseppi vankilassa, jonka tähden hänet oli ylennetty "kong-suppariksi". Tämän ammatin hän sanoi vastaavan vääpelin virkaa sotaväessä. Kongsupparin tehtävä on lakaista käytäviä, pestä astioita, kylvettää tulokkaita ja muuta semmoista, johon ei joka moukka pysty.
— Samana päivänä kun suutari ylennettiin, saapui vankilaan hyvin vanha ukko sovittamaan viisitoista päivää "vesikoppia". Se oli sitä aikaa jolloin vielä tuomittiin vesi-leipä-rangaistukseen. Ei ukko ollut mikään vakinainen ammattirikollinen, olihan vain pahasta tottumuksesta pitänyt mälliä oikeassa poskipielessä, vaikka lakimääräys kuuluu olevan, että sitä on pidettävä vasemmassa. Ja kun tuommoisissa raskaammissa rikosasioissa nimismies on velvollinen kruunun puolesta vaatimaan edesvastuuta, niin ukolle tuomittiin viisitoista vuorokautta. — Noh, kun ukko tuli velkaansa kruunulle suorittamaan, niin suutari pisti hänet kylpyammeeseen, kuten säännöt määräävät. Samassa soitettiin päivälliselle, ja suutari meni syömään. Vangit sattuivat sinä päivänä pitämään tavallista enemmän lystiä, ettei suutari muistanutkaan ukkoa ennen kuin illalla. Kun hän tuli kylpyhuoneeseen, ukko istui ammeessa, ja katkerat kyyneleet valuivat hänen poskipäilleen. Suutari kysyi, mikä ukkoa itketytti.
— Onpa minulla syytä itkeä, kun rupeaa nyt jo olemaan vilu tässä ammeessa ja minulla on viidentoista vuorokauden 'kaplatsooni'. Mitenkähän minun lopulta käykään? tämä vastasi. — Suutari oli silloin lohduttanut ukkoa, että vesi lämmitetään uudestaan joka aamu. Vieläpä oli luvannut aina illan tullen varastaa ukon ammeesta pois ja kätkeä yöksi johonkin tyhjään selliin. Tämä on luvallista, kun sen vain osasi tehdä niin salaisesti, etteivät vartijat huomanneet. Vesikoppilainen oli ollut hyvin kiitollinen ja luvannut suutarille lämpimät tulijaispidot, jos hän kotimatkalla pistäytyisi ukon luona. Niin sitten tapahtuikin.
Suutarin oli ollut käydä hullusti, kun vartija oli saanut tiedon hänen hajamielisyydestään. Mutta hänen selityksensä, että ukko oli niin paksussa liassa, ettei hänestä saatu ihmistä muuten kuin panemalla iltapäiväksi likoon, sai kuitenkin armollisen hyväksymisen, ja suutari pysytettiin kongsupparina.
Tämän kaltaisilla ilveilyjutuilla saimme matkamme toisen illan kulumaan. Toivoimme kuitenkin hartaasti ehtivämme seuraavaksi illaksi kylään.
Seuraava aamu oli rasvatyyni. Päivä oli kirkas, ja metsänranta näkyi edessämme selvänä. Matti väitti voivansa erottaa Paapanmäen suoraan etelässä, ja usvapatsas takanamme näkyi hyvin. Rannalle meillä oli ehkä kolmisenkymmentä kilometriä. Päivä pysyi tyvenenä, ja pakkanen kiihtyi. Emme olleetkaan nyt oikein tottuneet pakkaseen, koska saarella ilma talvellakin aina oli paljon leudompi kuin muualla. Makasimme sentähden melkein koko päivän vällyjen alla ja kulutimme aikaa napupelillä. Väitetään, että päivä on aamusta pisin. Mutta minun mielestäni oli se nyt illasta pisin. Koetin saada Mattia jatkamaan kaakkurinkeittämistä lupaamalla hänelle höysteeksi kappaleen kultakivimöhkäleestäni. Mutta en saanut häntä toimeen taivutetuksi, sillä hän väitti, ettei siihen tarkoitukseen kelvannut mikään muu kuin puolipitoinen kovasin.
Seuraavana aamuna heräsin Matin kysymykseen:
— Mitä nyt nyitään, kun parta loppui?
Ei vähintäkään tuulen henkäystä. Olimme illalla jättäneet purjeen kiertämättä kokoon ja ajatelleet heräävämme sen lepattamiseen, jos yöllä rupeaisi tuulemaan. Minulla ei ollut parempaa vastausta Matin kysymykseen, kuin "hampaat naulaan, kun leipä loppui." Matti käsitti sanani siten, että kääri purjeen kokoon ja sitoi lujasti mastoon kiinni.
— Olkoon nyt siinä, kunnes rupeaa tuulemaan semmoinen vihuri, että se itsestään avautuu.
— Älä toki sentään! Kyllä härkä häntänsä tarvitsee, ellei ennen niin kesällä.
— Mutta me emme enää tarvitse tätä lepattamislaitosta. Tällä turkasen nevallahan seisoo aurinkokin niinkuin Josuan sodassa. En saa aikaani mitenkään enää kulumaan. Kelloni ei ole vielä kymmentäkään.
— Kellot käy kuin kerjäläiset: toinen edellä toinen jäljessä. Minun kelloni on jo viisi minuuttia yli. Mutta onhan se ensimmäinen yö hirsipuussakin pisin.
— Vai ensimmäinen yö! Kolmas yö minun laskuni mukaan on tässä loukussa jo kulunut. Mutta sinun järkesi ei riitä kolmeen asti. Ei ne kaikki miehiä ole, jotka pöksyissä pyörivät.
— Mitä sinä miehistä puhut. Semmoinen puhe on aivan kielletty siltä, joka on itse kokoonpantu linnun luista ja potaattivoista.
— Niin paljon hyvää kun olen sinulle opettanut, ja nyt kehtaat tuolla tavalla! Mutta anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin! Uskallat nyt suutasi soittaa, kun olen jo ennen sinulle selittänyt, etten minä kehtaa nahatonta nylkeä enkä viitsi paljaspään kanssa tukkanuottaa vetää.
— Ethän sinä vain, Matti, ole salaa ottanut lappalaisen lekkeriä mukaasi? Puheesi tuntuu liian uhkarohkealta selvän miehen puheeksi.
— Punnittu on joka sana. Tarkoin punnittu ja mitattu. Ei viitsitä, Jussi kulta, ilveillä, kun on tilamme todella arveluttava. Kielsi vanha Väinämöinen humalassa huutamasta, veneessä viheltämästä. Nyt on päätös tehtävä, mihin ryhdytään jos vielä huomennakin on sama ilma kuin eilen ja tänään.
— Myötäpäivää mylly pyörii, vastapäivää jauhetahan. Minä ehdotan, että odotamme vielä tämän päivän ja huomispäivän. Mutta ellei huomennakaan ilma muutu, niin pannaan kalliimmat tavarat kelkalle ja varhain ylihuomenna astutaan suksille ja lähdetään pois. Sopivalla tuulella palaamme noutamaan jääjahtia lasteineen.
— Niin kuin minun suustani puhuttua. Se vain, että olin ajatellut huomispäivän lähtöpäiväksi. Mutta jaksan minä vielä yhden päivän tämänkin jälkeen. Ei minulla niin kiire ole kuin sillä miehellä, joka lähti perjantaina kirkkoon, että penkkiin pääsisi. Ylihuomennahan on aatto.
— Niin on. Ja jouluaatto onkin. Minä en kiirehdi koskaan enkä myöhästy mistään. Sentähden ehdotan, että vasta ylihuomenna otamme jalat allemme, ellemme muulla keinoin pääse perille. Paapan pöydältä maistuu lipeäkala ja ryynipuuro paremmalle kuin missään muualla.
— Suloisia sanoja puhut, Jussiseni. Ensin lipeäkalaa ja ohraryynipuuroa. Ja sitten viikon aikana kolme reikäleipää päivässä ynnä muuta miehenruokaa, oikein savolaisen tavalla. Tätä Patsassaaren järvimannaa en pane ikinä enää suuhuni. Pussin jätämme tänne suolle mätänemään. Ja savustetut linnut heitän pellolle, maan höysteeksi. Mädäntykööt siihen. Hyi kun tuo yksitoikkoinen ruoka rupeaa sydäntäni iljettämään.
— Syntisiä sanoja puhut, Matti. Ellemme olisi noita kasveja löytäneet, jota järvimannaksi herjaat, olisit ruvennut keripukkitautia sairastamaan. Merimiehet kertovat, että kun he joutuvat siihen tautiin, eivät he uskalla loppuunpureskeltua mälliään suusta sylkeä, hampaat kun seuraavat siinä tapauksessa mukana. Sinunkin hampaasi voisivat nyt koristella pirtin mäkirinteitä, ja vanhan ämmän näköisenä saisit palata ihmisten asunnoille. Älä puhu järviryyneistä pahaa.
— Mutta minäpä en pureksikaan mälliä enkä aiokaan sillä vietävällä ikinä suutani tuhria. Hampaani ovat siis hyvässä turvassa. Enkä siihen keripukkitautiisi paljon usko. Olen vain yhden ainoan kerran elämässäni nähnyt keripukkia sairastettavan, ja sen teki eräs pitkä roikale, joka minulle syyti rumempia sanoja kuin yhdenkään vaimosta syntyneen tarvitsee sietää. Hän sai tuommoisen äkkinäisen taudinkohtauksen, jota sinä keripukiksi nimität.
— Ei se oikeaa keripukkia ollut, mitä pukkausta lie ollutkaan. Mutta oli miten oli, kyllä minä ryynipussin ja savustetut linnut korjaan. — Ylihuomenna siis joka tapauksessa lähdetään täältä pois.
— Hyvä on, että tämä asia nyt on päätetty. Aikakin rupeaa rattoisammin kulumaan. Oikein olen iloinen.
— Siinä tapauksessa on tällä haavaa maailmassa neljäkin iloista.
— Ketkä ne kolme ilokumppania?
— Kissanpoika, vohlanpoika ja keski-ikäinen leski. Ne ovat aina iloisia.
— En minä keski-ikäisestä leskestä ilokumppaniksi huoli.
— Olkoon sitten kissanpoika, vohlanpoika ja meidän Matti, niin pysyvät sittenkin kolmena. Vähennetään keski-ikäinen leski tykkönään pois.
Seuraava päivä ei tuonut mitään ilmanmuutosta. Siksi kuormasimme kelkan lähteäksemme hiihtämällä varhain aattopäivän aamulla matkaan.
Kello viisi seuraavana aamuna teimme päätöksestä totta ja hiihdimme kompassin mukaan tarkoin siihen suuntaan, missä Matti luuli nähneensä Paapanmäen. Puolen tunnin verran hiihdettyämme emme voineet erottaa kompassin viivoja. Taivas oli mennyt pilveen. Samassa tunsin tuulahduksen niskassani. Rupesi tuulemaan. Samalla hetkellä käännyimme takaisin hiihdettyä latua ja osasimmekin, suurella vaivalla tosin, jahdin luo. Ajolumi täytti nopeasti suksenjäljet. Kelkka nostettiin jälleen jahdille ja purje mastoon. Aluksi meidän täytyi tallustella vieressä ja lykätä sauvoilla, mutta hetken perästä tuuli voimistui ja aluksemme rupesi menemään. Kompassia ei voinut käyttää muuta kuin pari kertaa tulitikun valossa, joten ohjasimme jahtia arviolta tuulen mukaan. Vasta kymmenen aikana rupesimme erottamaan kompassin viivoja, ja huomasimme pitäneemme liian paljon oikealle. Virhe korjattiin pitämällä enemmän vasemmalle. Tunnin kuluttua tuuli kiihtyi aimo lailla, ja pian sen jälkeen rupesimme erottamaan Paapanmäen noin parin peninkulman päästä edessämme.
— Oikeassa ollaan, koska hovirätti näkyy, huusi Matti riemastuneena.
Minunkin täytyi ilosta nousta seisomaan aluksessa, joka silmänräpäyksessä teki "täyskäännöksen vasempaan" ja lennätti minut aika viekkiä kinokseen. En loukkaantunut. Sain peräsimen uudestaan käteeni, ja kohta jahti kulki vinhasti, mutta vakavan käden ohjaamana, päämaaliansa kohti. Kuta enemmän rantaa lähestyimme, sitä selvemmin näkyivät maiseman yksityiskohdat, ja kello kahdentoista aikana erotimme selvästi paapan ryhdikkään vartalon Paapanmäen ylimmällä laella. Samassa antoi tuuli meille hyvän "satamakyydin", ja viisi minuuttia myöhemmin seisahtui lumijahti saman kannon viereen, josta lähes neljätoista kuukautta varhemmin olimme lähteneet liikkeelle.
Löytöretkemme oli päättynyt onnellisesti.